Olin aina ajatellut, että syy siihen etten saanut rauhaa Jumalan kanssa, oli se että minulta puuttui vakavuus, vilpittömyys jne. En ymmärtänyt lain tarkoitusta. En ymmärtänyt, että sen tarkoitus oli tuomita minut ja tappaa itseluottamukseni. Uskoin sen sijaan, että mitä enemmän harjoittaisin rukousta ja kaikenlaisia hyviä tekoja, sitä enemmän elämää ja rakkautta ja rauhaa saisin. Luulin että kääntyminen on sydämessä tapahtuva parannus ja että itse voisin tulla paremmaksi. En nähnyt, ettei armo voi eikä tahdo rohkaista syntistä, joka vielä panee toivonsa itseensä. En myöskään ymmärtänyt, miksi sitä nimitettiin omavanhurskaudeksi, kun ihminen tahtoi tulla paremmaksi Jumalan avulla. Tahdoin itse olla rakennusmestari, ja mitä ahkerammin työskentelisin, sitä paremmin onnistuisi. Tämä kaikki merkitsi oman kunniani pelastamista ja siten Jumalan armon hylkäämistä ja Kristuksen teon halveksimista. Olin edelleen sitä mieltä, että Jumala taipuisi rukoukseni ja kyynelteni takia olemaan minulle armollinen, enkä ymmärtänyt, että Jumalan sydän on jo täynnä rakkautta, että kaikki on valmiina ja että hän vain odottaa että tulemme ja otamme vastaan hänen armonsa. En siis vielä oivaltanut sitä totuutta, ettei häntä tarvitse taivuttaa antamaan meille armoa, vaan että meidät tarvitsee taivuttaa ottamaan vastaan se armo, joka on jo ansaittu meille.

Lopulta näin, että olin etsinyt valoa omasta sydämestäni. Sen sijaan että olisin kuunnellut mitä Jumala sanoo evankeliumissa, etsin tunteita ja todistusta sisimmästäni. Sen tähden minulla oli rauha vain niin kauan kun tunsin oloni hyväksi. Mutta Jumalan kiitos! Sain nähdä, että voin tulla juuri sellaisena kuin olin. Vapahtajani oli hankkinut minulle vanhurskauden vaatteen, ja se oli niin täydellinen, ettei minun tarvinnut enkä voinut tehdä sitä paremmaksi. Samanaikaisesti näin, että suurin syntini oli ollut yrittää omilla teoillani parantaa sitä, minkä  Kristus oli jo tehnyt täydelliseksi. Häpesin, että olin varastanut kunnian häneltä mitätöinyt Kristuksen ja tehnyt itseni suureksi.

Kukaan ei ymmärrä, mikä syvä epäusko piilee siinä, että ihminen yrittää parantaa itsensä. Ennen kuin hän ottaa vastaan armon. Jesajahan sanoo: ”Tulkaa veden ääreen. Tekin, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa ja syökää; tulkaa ostakaa ilman rahaa, ilman hintaa viiniä ja maitoa.” (Jes. 55:1). Huomaa: ilmaiseksi. ”Jos valinta on armosta , niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo” (Room 11:6). Kun näin otat vastaan Jumalan armon Kristuksessa, sinä tulet Hänessä vanhurskaaksi, syyllisyydestä vapaaksi ja Jumalan lapseksi. Omatuntosi tulee siten puhdistetuksi, ja sinä pääset Jumalan rauha sydämessäsi palvelemaan elävää Jumalaa. Raamattu sanoo: ”Kristus...meni...oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään  ja sai aikaan lunastuksen...Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, on puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa.” (Hebr. 9:12-14).

Vaikka kuinka koettaisit elää hurskaasti ja palvella Jumalaa, sinun työsi ovat kaikki ” kuolleita töitä ”, kunnes olet saanut omantunnon puhdistuksen Jeesuksen veressä. Vasta sen saatuasi sinä voit oikealla tavalla palvella Jumalaa, ja silloin sinä teet sen hänen armahdettuna lapsenaan. ”Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden” (Room 8:3). ”Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo” (Room 10:4). Vasta silloin kun omatunto on kuollut pois laista ja vapautunut ja tullut autuaaksi Kristuksessa, vasta silloin ihminen alkaa tuntea, että jotakin uutta on tullut: ihminen alkaa rakastaa Jumalaa ja noudattaa hänen käskyjään kuitenkin vain niin kauan kuin hän on vapautettu uskossa. Omavanhurskaus ulottuu erittäin syvälle. Kun sanomme: jos vain osaisin katua oikein, rukoilla oikein rakastaa oikein, jos vain en olisi niin kylmä ja eloton, niin uskoisin että Jumala on minulle armollinen. On armon väärinkäyttöä jos emme voi ottaa armoa vastaan sellaisina kuin olemme. Eikö Kristuksen tulisi olla ainoa lohdutuksemme? Vai pitääkö meidän puhtautemme, katumuksemme ja rukouksemme myötävaikuttaa armahdukseemme? Mitä silloin on jäljellä uskosta ja uskon vanhurskaudesta? Meidän ei tarvitse elää kristillisesti saavuttaaksemme tai säilyttääksemme Jumalan armon. Se olisi Kristuksen ansion kieltämistä ja kunnian riistämistä häneltä. Siksi myös Paavali sanoo: ”En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut” (Gal 2:21). Ei, jokin muu saa meidät elämään kristillisesti, nimittäin se että me nyt niin mielellämme haluamme sitä, koska olemme kiitollisia Jumalan käsittämättömästä armosta ja haluamme osoittaa rakkautta hänelle, joka uhrasi kaiken puolestamme. Kuten Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa minua, se pitää minun sanani.”

Kristityn  elämässä on toisin sanoen kaksi asiaa, jotka täytyy pitää erillään. Toinen on hänen elämänsä ajatukset, sanat ja teot. Siinä hän ei voi olla kyllin ankara silloin kun on kysymys tahdosta olla sellainen kuin pitää. Toinen on hänen asemansa Jumalan edessä. Siinä hän ei voi kyllin halveksia omia tekojaan ja ansioitaan ja sen sijaan korottaa Kristusta. Siinä hän ei voi kyllin katsoa pois itsestään. Kun on kysymys elämästämme, on meidän oltava tunnontarkkoja. Mutta siinä olemme tavallisesti varmoja ja kevytmielisiä. Kun on kysymys uskomisesta  Jumalan armoon, meidän tulee olla vapaita ja turvallisia Kristuksen ansion tähden. Mutta siinä olemme tavallisesti liian sidottuja ja pelokkaita. Tässä täydellisessä armossa ja anteeksiannossa uskovan tulisi elää. Jos hän horjuu uskossaan, niin se johtuu heikosta uskosta tai epäuskosta; siitä ettei hän katsele Kristusta vaan tahtoo löytää itsestään jotakin, josta voi saada lohdutusta. Äsken kääntyneet etsivät mielellään lohdutusta mielenmuutoksestaan ja saamistaan  armolahjoista. Mutta jos he etsivät rauhaansa enemmän siitä mitä armo on vaikuttanut kuin Kristuksesta itsestään, ja tahtovat hakea enemmän lohtua pyhityksestään kuin syntien anteeksiannosta, tulee heistä pian kuivia ja voimattomia. Heistä tulee rauhattomia ja he menettävät varmuuden nähdessään, että kaikki heissä on epätäydellistä.

Meidän täytyy aina liittyä Kristukseen ja hänen vanhurskauteensa. Silloin on ainoa lohdutuksemme ja ilomme, että  Jumala näkee meidät Kristuksessa. Meidän ilomme on siinä, ettei synti voi vahingoittaa eikä tuomita, vaikka se painaakin. Sen sijaan sen täytyy hävitä pois armon ja anteeksiannon tieltä. Miksi epäillään antaako Jumala anteeksi kaiken synnin? Velkahan on maksettu, ja Jumala voi antaa anteeksi ansaitsemattomasta armosta. Sen tähden on katsottava Kristusta eikä itseään. Ihmisen ei pidä odottaa kunnes hän on tullut hurskaaksi ja kelvolliseksi, vaan kelvottomana ja jumalattomana katsottava uskossa häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman. (Room 4:5) Perustamme ei ole oikea ennen kuin olemme päässeet varmuuteen lapsensuhteestamme Jumalaan. Sillä Jumalan valtakunta on ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä”. Ennen kuin kristityllä on tämä varmuus, hän ei saa koskaan voimaa oikein rakastaa, kiittää ja ylistää Jumalaa ja elää hänelle. On kyllä totta että heikkouskoisella on sama vanhurskaus kuin vahvauskoisellakin - mutta ei samaa voimaa. Sillä voima ja Hengen hedelmät ovat aina seurauksena uskon varmuudesta. Uskonvarmuuden täytyy syntyä sanan kautta - ennen kaikkia uskon ominaisuuksia ja hedelmiä meidän täytyy omassatunnossamme olla vapaat laista voidaksemme elää Jumalalle. Room 7:14 sanoo:  ”Niin veljeni, teidätkin on kuoletettu laista Kristuksen ruumiin kautta, tullaksenne toisen omiksi, hänen, joka on kuolleista herätetty, että me kantaisimme hedelmää Jumalalle.”  Ja Room 6:14: ”Synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla.” Gal 2:19: ”Minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni  Jumalalle.” Olemme siis kuolleet (erossa) laista kantaaksemme hedelmää Jumalalle. Synnin ei pidä enää vallitseman meitä, koska emme ole  enää lain alaisia vaan armon alaisia. Emme voi siis kantaa hedelmää Jumalalle ja elää Jumalalle, ennen kuin olemme kuolleet pois laista.

Kuka olisi voinut ajatella tällä tavalla?! Minä olisin ehkä mieluummin sanonut: jos vain voisin ottaa lain oikein vakavasti niin voisin elää Jumalalle. Room 7. luvussa Paavali sanoo, että minun täytyy ensin olla vapaa laista, samalla tavalla kuin vaimo on vapaa miehestään tämän kuoleman jälkeen, ennen kuin voin elää Jumalalle. Ja syy on se, että niin kauan kuin laki hallitsee omassatunnossa, synti tulee vain voimakkaammaksi ja toimivammaksi. Vaikka silloin tällöin teenkin joitakin tekoja lain kirjaimen mukaisesti, niin en kuitenkaan tee niitä ”Jumalan edessä”, sen tähden että rakastan hänen tahtoaan, vaan teen ne lain uhkausten pelosta. Sen tähden niitä ei oikeastaan voida nimittää ”rakkauden teoiksi” vaan ”lain teoiksi” koska teen ne lain takia. Gal 2:20 ”Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä vaan, Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. Tämä raamatunkohta käsittelee omantunnon vapautusta lain orjuudesta. Se puhuu siitä miten noustaan ylös epäuskosta ja omavanhurskaudesta ja saadaan uskonelämä Kristuksessa Olemme riisuneet yltämme vanhan ihmisen tekoineen ja pukeutuneet uuteen ihmiseen, joka alituisesti uudistuu Luojansa kuvaksi.

(Tekstissä on otteita C.O Roseniuksen kirjasta - Tie rauhaan

Suvi Levänen