|
|
SISÄINEN LANKEEMUS
2 Aik 20:15: Sota ei ole teidän vaan Jumalan.
Tuttu sananparsi ilmaisee koetellun totuuden, kun se sanoo joutilaisuutta paheiden äidiksi. Samasta asiasta Jeesus puhuu kertoessaan pahasta palvelijasta, joka Herransa poissa ollessa ja Hänen paluunsa vielä viipyessä unohtaa tilivelvollisuuden isäntäänsä kohtaan ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa.
Vaikka emme olisikaan sortuneet tällaiseen suruttomaan menoon, kuitenkin voimme olla sisäisesti joutilaita ja joutilaina langenneet monenlaisiin paheisiin. On olemassa joutilasta kristillisyyttä, sellaista, josta puuttuu sydämen liike ja kilvoitus. Kaikki on tullut niin tutuksi ja itsestään selväksi. Rukous on muodollisuus, sanankuulossa käynti tapa, joka ei paljoakaan vaadi osakseen huomiota, kristillisyys sujuu. Armoa ei enää tarvitse kysyä, pelastuminen näyttää selvältä, kaikki on ihmisen omasta mielestä kunnossa. Jonkun mielestä tällainen tila on seestynyttä elämää, vakiintunutta ja aitoa, mutta sen onttous paljastuu juuri siinä, että se on joutilaisuutta, joka synnyttää monenlaisia paheita. Oman itsensä korottaminen, omaan asemaansa turvaaminen, toisten arvosteleminen ja vikoileminen versovat tällaisessa ihmisessä aivan itsestään.
Kristillisyys on sydämen asia. Jumala kysyy sydäntä. Mutta alati olemme vaarassa langeta sellaiseen jumalisuuteen, jota Jeremia kuvaa Jer 12:2:ssa näin: Heidän suussansa Sinä olet lähellä, mutta kaukana heidän sisimmästänsä.
Tällaisesta elämänasenteesta on seurauksena, että alamme vaeltaa sydämemme paatumuksessa. Emme epäile itseämme, omia toiveitamme ja mielihalujamme. Emme kysy, mitä Jumala meiltä odottaa, vaan koetamme toteuttaa oman tahtomme. Rukoilemme ehkä Jumalaa, mutta rukouksissamme pyydämme Jumalaa siunaamaan omat suunnitelmamme ja neuvomme, sen sijaan, että kysyisimme, mikä on Jumalan tahto ja pyytäisimme voimaa sen tekemiseen. Suutumme ja masennumme, kun tapahtuu vastoin omia suunnitelmiamme. Ja kuitenkin meidän tulisi epäillä itseämme ja toiveitamme. On vaarallista vaeltaa oman neuvonsa mukaan. Siten käännämme Herralle selkämme, emmekä kasvojamme. Jer 7:24.
Edelleen on tästä ulkokohtaisesta jumalisuudesta seurauksena, ettei ”kukaan kadu pahuuttansa, ei ajattele: mitä minä olen tehnyt” Jer 8:6. Toisin sanoen, ei ole synnintuntoa. Meillä saattaa kristittyinä olla monenkinlaista vaivaa. Joudumme murehtimaan ja suremaan. Mutta missä ovat ihmiset, jotka katuvat syntejänsä? Emme ajattele, mitä olemme tehneet. Sen tähden ei myöskään meillä ole anteeksi pyydettävää enempää Jumalalta kuin ihmisiltäkään.
Jeremia sanoo tällaisen kristillisen muotomenon johtavan siihen, ettei Herra enää kuule tällaisen ihmisen rukouksiakaan Jer 11:11. Rukoushan on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Jos vain huulillamme jotain höpisemme, ei se vielä rukousta ole, eikä Herra sitä liioin kuule.
Jeremia on erityisesti sydämen uskonnon edustaja. Suurten kärsimysten miehenä hänen näkemyksensä ole syventynyt. Sydämen uudistamista hän Herralta odotti Jer 23:39s. Sydämen suhde Jumalaan on pääasia ja sydämen uudistamista meidänkin tulisi omien kärsimystemme alla vähitellen oppia rukoilemaan.
Elävä usko on odottamista. Herran odottamista. Sen tähden se on kyselemistä ja kilvoitusta, alinomaista Kristuksen armokasvojen etsimistä ja Hengen todistuksen ikävöintiä. Se on sisällistä työtä, jossa ihminen on jatkuvassa sodassa ja vaivassa. Lihan ja Hengen välinen taistelu vie tulilinjalle, jossa sotaa jatkuu niin kauan kuin elonpäiviä riittää. Joka päivä saadaan siinä aloittaa alusta. Jatkuvasti ollaan kysymässä: ” Missä olet nyt, Jeesukseni ”, niin kuin vanhat hurskaat kilvoittelijat ovat kyselleet. Ei silloin ehditä joutilaina sekaantua asioihin, jotka eivät meille kuulu, vaan pyydetään olla uskollisia siinä, minkä Herra on tehtäväksi antanut ja josta ollaan tilivelvollisia.
Kristillisyytemme on vaarassa maallistua. Kilvoitellaksemme maailman väkevää henkeä vastaan meidän tulisi paljon enemmän kuin tapahtuu muistella Häntä.
Kristityn elämässä saattaa olla lankeemuksen aikoja. Ulkonaisesti hän liikkuu toisten kristittyjen joukossa, hän harrastaa kristillisiä tapoja, mutta silti hän on sisäisesti langennut pois Jumalasta. Lankeemuksen ajat ovat voimattomuuden aikoja. Vastarinta pahaa vastaan on lakannut. Silloin arvostellaan asioita väärin. Sisäisessä lankeemuksessa elävä kristitty antaa ympäristölleen väärän kuvan Jeesuksen opetuslapseudesta. Kohtalokkainta kuitenkin on, että tällainen kristitty joutuu kokemaan suuren pettymyksen, saman, minkä kokivat tyhmät neitsyet, kun heillä ei ollut öljyä lampuissansa ja heidät yljän saapuessa suljettiin hääsalin ulkopuolelle.
Lankeemusta on kahta laatua. Voi käydä siten, että sisäisesti olemme suostuneet syntiin, kenties johonkin helmasyntiin, josta kerran jo luovuimme, jota silloin itkien inhosimme kaduimme ja saimme sen kohdalle kokea Jeesuksen sovintoveren puhdistavaa voimaa, mutta joka jälleen on sisäisesti suostutellut meidät puolelleen.
Olemme innostuneet omaan syntiimme. Ajatuksemme kernaasti liikkuvat siinä, mikä on luvatonta. Emme karta kiusauksia, vaan suorastaan etsimme niitä. Hyväksymme itsessämme sitä, minkä omatuntomme meille parhaina hetkinämme kuitenkin jatkuvasti tuomitsee synniksi. Poljemme tuntomme ääntä.
Mutta sisäinen lankeemuksemme saattaa olla toisenkin laatuista. Kristitty lankeaa helposti omahyväisyyden ja itse vanhurskauden pauloihin. Hän on innokas jumalisuudessaan, mutta jumalisuutensa hän katsoo eduksi, joka nostaa hänet toisten yläpuolelle. Hän rukoilee, lukee Raamattua ja käy kirkossa, mutta kun häneltä puuttuu totinen itsensä tunto ja särjetty sydän, hänen kristillisyytensä on hänen omaa puuhaansa, eikä hänellä ole jatkuvasti asiaa syntisten vapahtajan luokse. Lankeemus omahyväiseen jumalisuuteen on vaarallisempaa kuin lankeaminen tekosynteihin. Edellisessä tapauksessa on vaikeampi päästä näkemään asiaa synniksi, kuin jälkimmäisessä.
Syytä on sen tähden nöyrästi pyytää: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi vahva henki.” Ps 51:12. Tämä Jumalan työ ei tapahdu huomaamattamme eikä ilman kipuja. Kun Jumala tätä työtänsä tekee, se tuottaa vaivoja, mutta se myös ilahduttaa ja rohkaisee.
Jos olemme tietoisia sydämen epäpuhtauden vaarasta, mutta emme kuitenkaan ole niissä kivuissa ja kokemuksissa, joissa Jumala tekee uudestiluovaa työtänsä, on se merkkinä siitä, ettemme vielä todella ole totuudessa pyrkineet eroon pahasta, epäpuhtaasta sydämestämme ja että siis uskomme on tietopuolista totena pitämistä. Parannuksemme on siis tekemättä.
Mitä parannus on? Parannus on sitä, että ihminen menee itseensä ja tunnustaa Jumalan olevan oikeassa, kun Hän tuomitsee ihmisen kadotuksen ansainneeksi rikolliseksi, auttamattomaksi raukaksi, ja sellaisena parantumattomana syntisenä kääntyy armahtajan puoleen. Snl 28.13: Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.
Suruton ihminen ei voi parannusta tehdä. Ensin täytyy tapahtua omantunnon herätys. Jumalan Henki johtaa ihmisen synnin tuntoon.
Mitä sitten on kääntyminen? Kääntyminen tapahtuu silloin, kun syntinen synteinensä, kadotetussa, kirotussa tilassansa kääntyy Armahtajansa puoleen ja alkaa asioineen askaroida hänen kanssansa. Hän ei silloin enää vaadi itseltänsä niitä avuja, jotka totiselle kristitylle kuuluvat. Hän ei vaadi itseltänsä oikeaa rukousta, oikeaa katumusta ja synninsurua, oikeaa parannusta ja kääntymistä. Tätä kaikkea samoin kuin muutakin, mikä syntisen ihmisen armoittamiseen kuuluu, hän nyt pyytää Herralta Jeesukselta. Parannuksemme on alin omaan jättäytymistä parantajan käsiin.
(Martti Simojoki)
Hänen luoksensa saa tulla kaikenlainen syntinen, sillä Hän on tullut kutsumaan syntisiä, eikä Vanhurskaita parannukseen. Hänen varassaan elämämme lepää kestävällä perustuksella, jota eivät maailman myrskyt voi horjuttaa.