Heijastuksia

Kuljen usein pienen Ahvenisjärven ohi ja ihmettelen kuinka levollinen sen pinta voikaan tyynenä iltana olla. Sen heijastukset vetävät katsettani puoleensa ja sykähdyttävät kauneudellaanja loistollaan.

Tuuheat pajut peilautuvat veden kalvosta. Siitä välkkyvät myös lasten värikkäät hahmot ja lokkien villi kisailu. Tyynestä vedestä luomakunta heijastuu melkein yhtä todellisena kuin itse maisema, mutta kun tuuli viriää, heijastus katoaa.

Me kristityt olemme kuin tuo veden pinta. lankaikkisuuden pitäisi heijastua kauttamme niille, jotka pysähtyvät ihastelemaan meitä matkallaan. Jos Jumalan Henki on saanut tyynnyttää sisimpämme, taivaallinen rakkaus kuultaa lävitsemme muiden katseltavaksi, mutta jos synti kuohuttaa sydäntämme, sen kauneus katoaa.

Yksi, mutta ei yksin

Kun Jumala loi ihmisen, hän näki hyväksi, että ihmisestä heijastuisi hänen pelastava sanomansa. Me olemme osa Jumalan luomisjärjestystä, ja siksi myös velvollisia julistamaan sitä olemuksellamme ja käytöksellämme.

Oma aikamme ihannoi eroottista romantiikkaa. Toisaalta se ihannoi myös äärimmäistä irvokkuutta ja raakuutta. Kaikki tämä heijastuu filmiteollisuuden tuotannosta, ja se näkyy hajonneina perheinä, yksinhuoltajaäiteinä ja isinä ja koskemattomuutensa menettäneinä nuorina. Kuka kantaa vastuun?

Elämä ei ole pelkkää parisuhdetta, ei myöskään pelkkää yksinäisyyttä. Elämä on ihmisyyttä, ja kaikkien syvimmältään Kristusta. Vaikka alussa Jumala asettikin perheen mallin, hän aloitti silti yhdestä.

Kovin kauan tuon yhden ei ollut hyvä olla yksin. Siksi hänelle piti luoda kumppani, paras kaveri ja auttaja. Kaksi oli hyvä. Yhdessäolossa heijastuu Jumalan suoma onni ja siunaus.

Lähtökohta kahden ykseydelle luodaan kuitenkin paljon ennen yhteen menoa. Se syntyy yhden vahvasta suhteesta Luojaansa ja Jumalaansa. Jos se suhde ontuu, kaikki muutkin suhteet säröilevät. Siksi yksi ei milloinkaan ole yksin. Hänen seuranaan on näkymätön Jumala ja häntä ympäröivät iankaikkiset käsivarret.

Oma kotini on kristitty koti. Kiitän Jumalaani ja perhettäni siitä, että se on kaikkina vuosina antanut turvan, huolenpidon ja rakkauden. Silti olen monet kerrat noussut kapinaan ja heittänyt Jumalan käskyt nurkkaan. Joskus käy mielessä, onko elämäni lainkaan pystynyt todistamaan kodissani, että Jeesus on minun ja minä hänen.

Alku ja loppu Jumalassa

Siellä, missä kaikkein kipeimmin Jumalan armon tarvitsisi ilmestyä kauttamme, siellä se usein jää ilmestymättä. Itsekkyys ja ylpeys estävät meitä olemasta yhteydessä rakkaimpiimme. Se luo etäisyyttä ja synnyttää vain lisää murhetta ja epätoivoa.

Moni meistä tietää sisimmässään, että murtua pitäisi, mutta se on vain niin vaikeaa. Pelottaa nöyrtyä ja tunnustaa, että on tehnyt väärin, kun on huutanut, rähjännyt ja paiskonut ovia. Pelottaa sekin, että toinen ei tulekaan rakkaasti vastaan, vaan toteaa viileästi, että jo olikin aika pyytää anteeksi.

Silti ainoa ratkaisu perheen ja sen jäsenten vaikeuksiin on siinä, että oma jumalasuhteemme alkaa kukoistaa. Uskon suuruus ja ihmeellisyys on siinä, että maailman alku ja loppu on yhdessä ainoassa - Isässä Jumalassa, tuossa kolmiyhteisessä Kaikkivaltiaassa. Hänen luotaan elämä alkaa, häneen se päättyy. Eikä siihen välille jää mitään, mikä ei jollakin tavalla olisi yhteydessä häneen, eivät edes ongelmaiset ihmissuhteet.

Läheistetnme kannalta olisi tietysti helpotus, jos käyttäytymisemme muuttuisi heti kerralla parempaan, mutta useimmiten on se päivittäistä kärvistelyä ja uudelleen aloittamista. Onneksi Jumala antaa meille aikaa edetä askel kerrallaan, ja jonain päivänä voimme iloksemme huomata, ettei rakastaminen enää olekaan niin vaikeaa. Meistä on tullut uusia luomuksia Kristuksessa!

Virvoitanko sydämiä?

Jumalan armo on ilmestvnvt meille pelastukseksi, vakuuttaa vanha Paavali. Tuohon armoon kuluu se, että Jeesus auttaa meitä vapautumaan heikkoudestamme ja kyvyttömyydestämme elää yhteydessä läheisiimme. Ihmisten on vaikeampi unohtaa ja antaa anteeksi kuin Jumalan, mutta silti tärkeintä on, että itse tiedämme saaneentme anteeksi Jumalalta.

Raamatun sanoma on valtava vapautus ihmiselle! Jeesus on luvannut kantaa kaikki kuormamme. Hän pelastaa meidät siitä ansasta, johon olemme langenneet. Vain Jeesuksen Kristuksen avulla voimme muuttua sellaisiksi lähimmäisiksi, joista käy tunnustaminen:

Minä kiitän Jumalaani - sillä minä olen kuullut sinun rukkaudestasi ja uskostasi, joka sinulla on Herraan Jeesukseen ja kaikkia pyhiä kohtaan; ja rukoukseni on, että sinun uskosi, se usko, joka on meille Yhteinen, olisi väkevä kaiken hyvän tuntemisessa, mikä meillä Kristuksessa on. Sillä minä olen saanut paljon iloa ja lohdutusta sinun rakkaudestasi, koska pyhien sydämet ovat virvoittuneet sinun kauttasi.

Haluan kulkea niiden joukossa, jotka kantavat taivaallista heijastusta sisimmässään. Haluan luottaa siihen, että Jumalan armo ja laupeus seuraavat minua silloinkin, kun kompastun. Tämä on minun selviytymiskeinoni. Mikä on sinun?

Outi M. Kättö

(Airut 6/96)