Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther) Luku 3

	Sign In Sign-Up

3:11: Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska «vanhurskas on elävä uskosta«.

Tämä on toinen, profeetta Habakukin (2:4) todistuksesta otettu todistelu; se onkin varsin tärkeä ja selvä lause, jonka Paavali asettaa kaikkia, lakeja ja tekoja koskevia lauselmia vastaan. On kuin hän sanoisi näin: Tarvitaanko tässä pitkiä väittelyjä? Minä esitän tässä profeetan selvää selvemmän todistuksen, jota kukaan ei kykene keveästi sivuuttamaan: «Vanhurskas on elävä uskosta«. Jos elää uskosta, ei siis elä laista, koska laki ei ole uskosta; ja Paavali käyttää tässä uskosanaa ehdottomassa ja laille ja teoille vastakkaisessa merkityksessä.

Sofistit, valmiina vääntelemään Raamattua, «pelastavat« tämän raamatunkohdan seuraavalla tavalla: vanhurskas elää uskosta, nimittäin jatkuvasti vaikuttavasta, tekoja synnyttävästä eli rakkauden ilmentämästä uskosta; mutta jos usko on ilmentämätön, se ei vanhurskauta. Tämän selityksen he ovat keksineet omasta päästään. Sillä he tekevät tälle raamatunkohdalle väkivaltaa. Jos he ilmentyneellä uskolla käsittäisivät todellista, jumaluusopillista eli, niin kuin Paavali, vilpitöntä uskoa, sitä, jota jumala sanoo uskoksi, tämä heidän selityksensä ei minua lainkaan loukkaisi. Siinä tapauksessa näet ei uskoa erotettaisi rakkauden, vaan valheellisen, luulotellun uskon vastakohdaksi; samalla tavoinhan mekin erotamme kuvitellun ja todellisen uskon. Kuviteltu usko on se usko, joka kuulee Jumalasta, Kristuksesta ja kaikista lihaksitulemisen ja lunastuksen salaisuuksista, ymmärtää nämä kuulemansa asiat ja osaa niistä puhua sangen ihanasti; mutta kaikki tuo jää kuitenkin luulelmaksi ja tyhjäksi kuulennaksi: se jättää mieleen vain epäselvän kaiun evankeliumista, josta se pärpättää sitä ja tätä. Todellisuudessa tuo kuitenkaan ei ole uskoa: eihän se uudista eikä muuta mieltä, eikä synnytä ihmistä uudeksi, vaan jättää hänet entiseen mielialaansa ja oloonsa. Tämä usko on sitä paitsi sangen turmiollinen; parasta olisi, ettei kukaan siitä tietäisi. Siveysopin kannalla oleva filosofi on rehellisempi kuin moinen ulkokultainen, jolla on tuollainen usko.

Jos he siis erottaisivat ilmestyneen uskon väärän eli kuvitellun uskon vastakohdaksi, minua tämä heidän erottamisensa ei lainkaan loukkaisi. Mutta he puhuvat rakkauden ilmentämästä uskosta, ja he olettavat kahdenlaista uskoa: ilmentämätöntä ja ilmestynyttä. Me emme voi olla mitä kiivaimmin kiroamatta tätä erinomaisen tuhoisaa ja saatanallista selitystä. He sanovat: Vaikka käsillä onkin sydämeen vuodatettu usko, joka on Pyhän Hengen lahja, ja vielä oma hankkimamme usko, jonka itse monin uskon toimin kehitämme, kumpikin on kaikesta huolimatta ilmentämätön; rakkaus sen vasta ilmentää. Näin [vailla rakkautta oleva] usko on heidän arvelunsa mukaan kuin pimeään verhottu maalaus tahi jokin muu kaunis esine, jonka silmä erottaa vasta sitten kun tulee lisäksi valo, toisin sanoen rakkaus. Rakkaus siis on näin ollen uskon ilmenemys, ja usko paljaastaan ilmennettävää ainetta. Tällä tavoin he asettavat rakkauden uskon edelle ja omistavat vanhurskauden, ei uskolle, vaan rakkaudelle; sillä se, jonka tähden jokin on sellainen kuin on, on itse vielä suuremmassa määrässä sellainen. Kun he siis eivät omista vanhurskautta uskolle muutoin kuin rakkauden tähden, he eivät omista uskolle kerrassaan mitään.

Edelleen Kristuksen evankeliumin turmelijat sanovat: Sydämeen vuodatettu usko, jota ei saada kuulemalla eikä millään muullakaan toimella, vaan jonka Pyhä Henki luo sydämeen, saattaa pysyä kuolemansynnin yhteydessä, ja että se voi olla häijyimmilläkin ihmisillä. Jos siis on olemassa vain se, niin se on vailla vaikutusta ja kelpaamaton, vaikka se ihmeitä tekisi. Näin he [kerrassaan] riistävät uskolta kaiken sen tehtävän ja antavat sen rakkaudelle, joten uskolla ei ole kerrassaan mitään merkitystä, ellei sen ilmenemys, toisin sanoen rakkaus tule lisäksi. Tämän sofistien onnettoman keksinnön mukaan usko, tuo hyveparka, on eräänlainen muodoton kaaos, vaikutusta, tehoa ja elämää vailla, vain muovailtava aines.

Tämä kaikki on jumalaa rienaavaa ja saatanallista; se kerrassaan johtaa pois kristillisestä opista, Kristuksesta, välittäjästä sekä Kristusta omistavasta uskosta. Sillä jos rakkaus on uskon ilmentymä [ niinhän he lorujaan laskevat ], minä heti pakostakin ajattelen juuri rakkautta kristillisen uskonnon pääasiallisimmaksi ja tärkeimmäksi osaksi, ja näin minulta hukkuu Kristus, hänen verensä, haavansa ja kaikki hyvät tekonsa, minä tulen kiintyneeksi rakkauteen, voidakseni rakastaa, ja minä joudun paavin, pakanallisen filosofin tahi turkkilaisen tavoin siveelliseen «tekemiseen«.

Mutta osaapa puhua Pyhä Henkikin [,joka kaikille antaa suun ja puhelahjan]. Hän olisi vallan mainiosti voinut sanoa, niin kuin sofistit jumalattomasti lorujaan latelevat: Vanhurskas on elävä ilmentyneestä uskosta; mutta tarkoituksellisesti hän jättää sen sanomatta ja puhuu yksinkertaisesti: «Vanhurskas on elävä uskosta«. Menkööt siis järveen sofistit jumalattomine ja turmiollisine selityksineen! Me tahdomme pitää tämän uskon ja kehua tätä uskoa, minkä Jumala on uskoksi sanonut, toisin sanoen, sitä todellista ja vääjäämätöntä uskoa, joka ei epäile Jumalaa, ei Jumalan lupauksia eikä Kristuksen kautta tullutta syntien anteeksiantamusta, jotta turvattuina ja huolta vailla voisimme pysyä siinä, josta kaikki riippuu, Kristuksessa, ja säilyttää näkyvissämme välittäjän kärsimisen ja veren ja kaikki hänen hyvät tekonsa. Kristusta omistava usko onkin ainoa apumme: emmepä anna näitä riistää näkyvistämme. Mainitsemani turmiollinen selitys on siis hylättävä, ja tämä raamatunlause niin käsitettävä, että se puhuu yksinomaan uskosta. Tämän osoittaa nyt Paavali itse, väittämällä ilmennettyä uskoa vastaan seuraavalla tavalla:

3:12: Mutta laki ei perustaudu uskoon.

Sofistit sanovat: Vanhurskas on elävä, jos usko on ilmentynyt; Paavali taas sanoo päinvastoin: «Laki ei perustaudu uskoon«. Mutta mikä laki on? Eikö rakkauden käsky sekin? Kyllä niin; laki käskee yksinomaisesti rakkauteen, niin kuin Raamattu itse sanoo: «Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämelläsi« (5. Moos. 6:5); samoin: «Minä teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat« (5. Moos. 5:10), ja vielä: «Näissä kahdessa käskyssä riippuu koko laki ja profeetat« (Matt. 22:40). Jos siis laki, joka käskee rakkauteen, on uskoa vastaan, niin rakkaus johdonmukaisesti ei ole uskosta. Näin Paavali selvästi kumoaa sofistien keksimän, ilmentynyttä uskoa koskevan selityksen, ja puhuu yksinomaan uskosta, pannen syrjään lain. Mutta jos laki on pantu syrjään, joutuu myös rakkaus syrjään ja kaikki, mikä on lain yhteydessä, ja jäljelle jää yksinomaan usko, joka tekee vanhurskaaksi ja eläväksi.

Tämän profeetasta otetun, mitä selvimmän todistuksen avulla Paavali siis näyttää toteen, että Jumalan edessä ei saavuta vanhurskautta ja elämää kerrassaan kukaan muu kuin uskova: hän saa omakseen vanhurskauden ja elämän uskosta, ohi lain ja rakkauden. Ja näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että laki ei ole uskosta, toisin sanoen, laki ei ole uskoa eikä mitään uskon tapaistakaan, ja vielä toisin sanoen, koska se ei usko; eivät liioin lain teot ole uskoa. Usko siis on jotakin toista kuin laki, niin kuin lupaus on jotakin toista kuin laki. Mutta lupausta ei saada tekoja tekemällä, vaan uskomalla.

Samoin siis kuin filosofiassa ensimmäisellä jaolla olemus ja sen tilapäinen ominaisuus erotetaan toisistaan, samoin jumaluusopissakin lupaus ja laki eroavat toisistaan niin kauaksi kuin taivas on maasta. Mutta jos lupaus ja laki ovat toisistaan erotetut, eroavat siis myöskin usko ja teot toisistaan. Usko siis ei mitenkään saata perustautua lakiin; usko näet riippuu yksistään lupauksen varassa, ja se yksin siis omistaa ja tuntee Jumalan, ja sen tehtävänä on ottaa vastaan Jumalalta hyvää. Lain ja tekojen asiana [sitä vastoin] on tehdä ja antaa Jumalalle. Aabel esimerkiksi uhratessaan antaa Jumaalle, mutta uskoessaan hän saa Jumalalta. Paavali siis tämän profeetasta [, Habakukista] ottamassa kohdan nojalla tekee sitovan johtopäätöksen: vanhurskas on elävä uskosta yksinomaan uskosta, koska lailla ei ole vähääkään tekemistä uskon kanssa, eihän laki ole lupaus, mutta usko pitäytyy lupaukseen ja luottaa siihen. Samoin siis kuin laki ja lupaus eroavat toisistaan, samoin myöskin teot ja usko. Sofistien selitys siis on perustelematon ja jumalaton, se kun uskoon liittää lain, jopa tukahduttaa uskon ja asettaa lain uskon tilalle.

Niin, Paavali puhuu aina vain niistä, jotka mielivät toteuttaa lakia siveysopin hengessä, ei jumaluusopin hengessä; kaikki se taas, mitä jumaluusopillisissa teoksissa puhutaan hyvistä teoista, omistetaan ehdottomasti yksin uskolle.

vaan: «Joka ne täyttää, on niiden kautta elävä«.

Tämä lauseenosa on minun käsittääkseni salaivaa. [Enhän tahdo kieltää, että] sen saattaa selittää siveelliseltäkin kannalta: Ne, jotka täyttävät lakia siveellisessä mielessä, toisin sanoen, vailla uskoa, elävät sen kautta, se on, heitä ei rangaista, vaan he saavat sen avulla ajallisia etuja. Minä kuitenkin selitän tämän raamatunpaikan yleiseen tapaan, niin kuin seuraavankin Kristuksen lausuman: «Tee se, niin saat elää!« (Luuk. 10:28); se on siis tavallaan salaivaa eli pilkkaa: Niin, niin, alahan tehdä! Paavalihan tahtoo tässä osoittaa, mitä lainvanhurskaus ja mitä evankeliumin vanhurskaus täsmällisesti sanoen oikeastaan ovat. Lainvanhurskaus tietää lain täyttämistä, noiden raamatunsanojen mukaan: «Joka ne täyttää, on niiden kautta elävä«. Uskonvanhurskaus tietää uskomista, noiden raamatunsanojen mukaan: «Vanhurskas on elävä uskosta«. Laki siis vaatii, että me annamme Jumalalle jotakin; usko taas ei vaadi meiltä täyttämisiä [eikä suorittamisia Jumalalle], vaan ainoastaan sitä, että uskossa Jumalan lupaukseen otamme vastaan häneltä. Lain tehtävänä siis on, sen parhaimmillaan ollessa, tekojen aikaansaaminen, uskon tehtävänä lupauksiin suostuminen. Laki siis puoltaa tekemistä, usko vastaanottamista, sillä usko on lupaususkoa, teko on lakitekoa. Paavali siis viipyy tuossa täyttääsanassa; ja selvästi osoittaakseen, mikä on lainvanhurskautta, mikä uskonvanhurskautta, hän asettaa vastakkain lupauksen ja lain, uskon ja teot. Hän sanoo, että laista syntyy yksinomaisesti tekemistä, mutta uskoa hän sanoo aivan päinvastaiseksi asiaksi: sepä riippuu lupauksessa.

Nämä neljä olkoon siis aivan täydellisesti toisistaan erotettuna. Samoin kuin lailla on oma omituinen tehtävänsä, samoin on lupauksellakin oma omituinen tehtävänsä. Laske laille kuuluviin tekemiset, lupaukselle kuuluviin uskominen. Yhtä kauaksi siis kuin ovat erotetut toisistaan laki ja lupaus, yhtä kauaksi ovat erotetut toisistaan usko ja teot, vaikka selittäisit tekojen suorittamisen jumaluusopilliseenkin tapaan. Paavali on tässä näet tekemisissä aivan erikoisen asian kanssa: hän tähdentää «teon« ja «uskon« erotusta, pitääkseen erillään rakkauden ja uskon ja selittääkseen uskon vanhurskauttavan sillä lailla, että laki, täytettiinpä sitä siveysopillisessa tahi jumaluusopillisessa mielessä tahi jätettiinpä se kokonaan täyttämättä, ei myötävaikuta yhtään mitään vanhurskauttamisen aikaansaamiseksi. Suuntautuuhan laki tekemiseen; usko taas ei ole laatuunsa katsoen sellaista, vaan kokonaan toisenlaista: jotakin sellaista, mikä on tarpeen, ennen kuin lakia voidaan täyttää; ja silloin kun se on olemassa, syntyy ihana yhdyntä.

Usko siis vanhurskauttaa ja tekee eläväksi keskeymättä; eikä se kuitenkaan jää erilliseksi, toisin sanoen, toimettomaksi, ei silti, että se ei yksinäänkin pysyisi kohdallaan ja tehtävässään, koska se yksin aina vanhurskauttaa, vaan se ruumiillistuu ja tulee ihmiseksi, toisin sanoen, se ei ole joutilaana eikä joutilaaksi jää eikä jää vaille rakkautta. Samoin Kristuskin jumalalliseen luontoonsa katsoen on jumalallista ja iankaikkista, alutonta olemusta eli luontoa; hänen inhimillisyyttään taasen on se luonto, mikä on ajassa luotu. Nämä Kristuksen molemmat luonnot eivät ole toisiinsa sekaantuneet eikä yhtyneet: kummankin oma omituisuus on käsitettävä erilliseksi. Inhimillisen luonnon omituisuus on siinä, että se on saanut alkunsa ajassa, jumalallisen taas siinä, että se on iankaikkinen, vailla alkua; ja kuitenkin yhtyvät nämä molemmat: vailla alkua oleva jumaluus liittyy inhimillisyyteen, jolla on alku. Samoin kuin minun siis on erottaminen toisistaan inhimillinen ja jumalallinen luonto sanomalla: Inhimillisyys ei ole jumaluutta, mutta siitä huolimatta ihminen on Jumala, samoin minä teen tässäkin erotuksen: usko ei ole lakia, mutta siitä huolimatta usko tekee tekoja, ja usko ja teot yhtyvät ilmeiseksi yhteensulaumaksi, mutta kummallakin on ja kummallekin jää oma omituinen luonteensa ja oman tehtävänsä.

Tässä siis selitys siihen, minkä vuoksi Paavali noin tähdentää tätä raamatunkohtaa: hän näet tahtoo yksinkertaisesti pitää uskon erillään rakkaudesta. Pois kerrassaan siis sofistit ja heidän kirottu selityksensä! Kirottu olkoon tuo sana: ilmentynyt usko! Selitä vain silmää räpäyttämättä: Sanat sellaiset kuin esimerkiksi ilmentynyt, ilmentymätön ja hankittu usko ovat perkeleen rumiluksia, jotka ovat nähneet päivänvalon kristillisen opin ja uskon turmioksi, Kristuksen rienaamiseksi ja tallaamiseksi ja tekoihin perustuvan vanhurskauden pönkittämiseksi! Selitä näin, minä sanon, jotta itsellesi jäisi yksinomaisesti tosi ja oikea, vailla tekoja oleva usko! Ja vaikka [tosin] teot seuraavatkin uskoa, usko ei kuitenkaan saa olla tekoja eivätkä teot saa olla uskoa. Älköön niitä sekoitettako toisiinsa; erotettakoon toisistaan kummankin niin lain eli tekojen kuin uskonkin rajat ja valtapiirit mitä täsmällisimmin!

Uskossa ollessamme me siis yksinkertaisesti elämme Kristuksen tähden, joka on vailla syntiä ja joka sitä paitsi on verhomme, armonistuimemme ja syntien anteeksiantamuksemme. Sitä vastoin lakia tehdessämme me tosin teemme tekoja, mutta meillä ei ole vanhurskautta eikä elämää. Lain asiana näet ei ole vanhurskaaksi eikä eläväksi tekeminen, vaan synnin ilmaiseminen sekä tappaminen. Laki tosin sanoo: «Joka ne täyttää, on niiden kautta elävä«. Mutta missä on se ihminen, joka ne täyttää? Missä on se, joka rakastaa Jumalaa koko sydämellään jne. ja lähimmäistään niin kuin itseään? Siis ei ole olemassa ketään joka täyttää lain, vaikka kuinkakin yrittää sen täyttämistä; päinvastoin: juuri täyttämällä sen jättää sen täyttämättä, jääden siis kirouksen alaiseksi. Mutta usko ei tee tekoja, vaan uskoo vanhurskauttajaan, Kristukseen, ja näin ihminen ei elä täyttämisistään, vaan uskostaan. Mutta uskossa ollen hän täyttää lakia; se taas, mitä hän ei täytä, peitetään unhoon syntien anteeksiantamuksella Kristuksen tähden, eikä sitä, mikä synnistä on jäljellä, lueta hänen viakseen.

Paavali vertailee siis tässä toisiinsa lain ja uskonvanhurskautta, sanoessaan: «Joka ne täyttää« jne., niin kuin hän tekee myös Roomalaiskirjeen 10. luvussa (4. ja 5. jakeessa). On kuin hän sanoisi: Olisihan toki erinomaista, jos joku täyttäisi lain; mutta koska kukaan ei sitä täytä, on meidän pakeneminen Kristuksen luokse, joka tehtiin lain alaiseksi, lunastamaan meidät lain alaiset. Häneen uskoessamme saamme Pyhän Hengen ja alamme täyttää lakia; mutta sitä, mitä emme saa täytetyksi, ei uskon tähden Kristukseen lueta viaksemme. Tulevassa elämässä lakkaa sitten uskominen; siellä on oleva täydellinen täyttäminen ja rakastaminen. Mutta kun usko lakkaa, seuraa sitä kirkas kunnia, jossa näemme Jumalan, [emme enää «kuin kuvastimesta, kuin arvoituksen tavoin«, kuten nyt, vaan «kasvoista kasvoihin«,] niin kuin hän on. Siellä sitten on oleva todellinen ja täydellinen Jumalan tunteminen [ja rakkaus häneen], «oikea käsitys« ja «vilpitön tahto«, ei siveysopin eikä jumaluusopin mukainen, vaan taivaallinen, jumalallinen ja iäinen. Mutta siihen mennessä meidän pitää kestää uskossa, jolla Kristuksen kautta on omanaan syntien anteeksiantamus ja vanhurskauden hyväksi lukeminen. Ainoakaan laintyrkyttäjä ei täytä lakia, koska sellaiselta puuttuu usko; hän on siis kirouksen alainen. Näin selvästi Paavali erottaa lain täyttäjän uskovasta. Eikä hän tässä puhu uskovasta täyttäjästä, vaan sellaisesta lain täyttäjästä, joka ei Kristuksen kautta ole syntien anteeksiantamuksen omistuksessa, vaan pyrkii ilmeisesti tulemaan laista vanhurskaaksi.

Vielä on sangen tarkasti huomattava: Paavali sanoo vanhurskaiksi ainoastaan niitä, jotka tehdään vanhurskaiksi sivuuttamalla laki, lupauksen eli lupauksen uskomisen kautta. Lain täyttäminen on siis jotakin, mielikuvituksellista, mielikuvituksellinen sana, joka irrallaan uskosta ollen on vailla kaikkea merkitystä. Ne siis, jotka perustautuvat lain tekoihin ja tahtovat olla lain täyttäjien maineessa, jättävät lain täyttämättä, koska [apostoli] yksinkertaisesti toteaa kaikkien niiden, jotka perustautuvat lain tekoihin, olevan kirouksen alaisia, ja sen alaisiahan eivät olisi, jos täyttäisivät lain. On kyllä totta: «Se ihminen, joka ne täyttää, on niiden kautta elävä«, toisin sanoen, on siunattu; mutta missä on sellainen ihminen? [Sellaista] ei [löydy] mistään! Sen tähden minä sanoin, että Mooseksen kohtaa voidaan käsittää kahdella tavalla: julkisen elämän ja jumaluusopin kannalta. Laki näet on annettu kahdessa tarkoituksessa. Ensiksikin raakojen ihmisten, ilkimysten kurissapitämiseksi. Julkisen elämän kannalta katsoen se sisältää seuraavaa: «Se ihminen, joka ne täyttää, on niiden kautta elävä«, toisin sanoen, jos ken ulkonaisesti, maallisen elämän alalla on kuuliainen esivallalle, se välttää rangaistuksen ja kuoleman; maallisella esivallalla ei ole oikeutta saattaa häntä rangaistuksen alaiseksi eikä surmata häntä, vaan sen on pakko antaa hänen elää vapaana rangaistuksesta. Tämä on lain maallista käyttöä, ja sillä on tarkoituksena raakojen ihmisten kurissa pitäminen. Paavali ei tässä kuitenkaan antaudu tutkimaan tätä käyttöä, vaan sanoessaan: «Se ihminen, joka ne täyttää« jne. hän käsittelee puheena olevaa kohtaa jumaluusopin kannalta. Tähän sisältyy siis välttämättä ehto; on kuin hän sanoisi: Jos ihmiset kykenisivät täyttämään lain, olisivat he autuaita; mutta mistä tapaa sellaisia? He siis eivät ole lain täyttäjiä, ennen kuin heidät ensin tehdään vanhurskaiksi uskosta, ennen lakia ja sivuuttaen se.

On siis tarkasti otettava huomioon, että Paavali tässä kirotessaan ja tuomitessaan ne, jotka perustautuvat lain tekoihin, ei puhu niistä, jotka ovat uskosta vanhurskautettuja [, vaan niistä, jotka uskotta Kristukseen yrittävät tulla vanhurskaiksi]. Älkäämme olko hulluja niin kuin Hieronymus, joka Origeneensa pettämänä ei ymmärrä Paavalista kerrassaan mitään. Kumpikin pitää häntä maallisen lain miehenä. Tokkohan niin Hieronymus sanoo ovat kirottuja kaikki kantaisät, [profeetat ja kuninkaat,] jotka ympärileikkauttivat itsensä, uhrasivat ja [siis] noudattivat lakia? [Mutta onhan jumalatonta mennä väittämään heidän olevan kirottuja ja jäävän kirotuiksi. Eivät siis kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ole kirouksen alaisia.] Noin hän vailla arvostelukykyä karkaa Paavalin kimppuun, tekemättä erotusta todellisten, uskosta vanhurskaiksi tehtyjen lain täyttäjien ja sen tekijöiden välillä, jotka [uskotta,] lain tekoihin perustuen [pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi].

Mutta Paavali ei tässä lainkaan käy käräjiä uskosta vanhurskautettuja ja lain todellisia täyttäjiä vastaan, ne kun eivät perustaudu lain tekoihin, vaan hän käy käräjiä niitä vastaan, jotka eivät ainoastaan jätä lakia noudattamatta, vaan jotka myöskin tekevät lainvastaisia tekoja. Lakihan määrää, että heidän pitää pelätä, rakastaa ja uskossa palvella Jumalaa; mutta nämä, Jumalaa kun eivät tunne, jättävät Jumalan palvelemista ja rakastamista vaille itseään kyllä Jumalan nimen varjolla rakastavat, niin kuin Raamattu sanoo: «Teidän tähtenne Jumalan nimi pilkataan pakanain seassa« (Room. 2:24). Epävanhurskaina he siis ovat pyhyyden häpäisijöitä ja epäjumalanpalvelijoita, ja he rikkovat sangen raskaasti ennen kaikkea ensimmäistä käskyä vastaan. Sitten heillä on vielä sangen kiihkeitä himoja, vihaa ja muita varsin voimakkaita intohimoja; kaiken kaikkiaan: heissä ei ole mitään muuta hyvää kuin se, että ovat ulkonaisesti, näön vuoksi hurskaita, ja että ovat lain täyttäjän maineessa.

Me taasen, uskosta vanhurskaina niin kuin kantaisät, profeetat ja kaikki pyhät, emme «perustaudu lain tekoihin«, mikäli on kysymys vanhurskauttamisesta. Mikäli kuitenkin olemme lihassa ja mikäli meillä on lihassamme synnin jätteitä, sikäli me olemme lain alla emme kuitenkaan kirouksen alaisia, koska sitä ei lueta viaksemme Kristuksen tähden, johon uskomme ; liha näet on Jumalan lain vihollinen, ja himo ei ainoastaan jätä lakia täyttämättä, vaan lisäksi rikkoo lakia vastaan, jopa se taistelee meitä vastaan ja vangitsee meidät orjiksi, Roomalaiskirjeen 7. luku (23. jae). Mutta jos laki ei pääse täyttymään pyhissä, vaan he tekevät paljon sitä vastaan heillä on näet vielä himo, ja jäljellä on synnin jätteitä ja monenmoista saastaa, joka estää heitä täydellisesti pelkäämästä ja rakastamasta Jumalaa, varmalla luottamuksella häntä avuksihuutamasta, tarpeeksi [Jumalan kiittämästä ja] hänen sanaansa kunniassa pitämästä , kuinka paljoa suuremmassa määrässä kaikki tämä on totta, kun on kysymys [uskon kautta vielä] vanhurskauttamattomasta ja Jumalasta pois kääntyneestä ihmisestä, joka koko sydämestään väheksyy, halveksuu ja vihaa Jumalan sanaa ja tekoa! Oivallat siis Paavalin puhuvan sellaisista, jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tulemaan vanhurskaiksi, vaikka eivät vielä ole omaksuneet uskoa, eikä jo uskosta vanhurskaiksi tehdyistä isistä ja pyhistä, niin kuin Hieronymus arvelee.

3:13: Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme sillä kirjoitettu on: «Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu«.

Hieronymus ja häntä seuraavat sofistit tuskailevat taas tässäkin; he varsin surkeasti raatelevat tätä lohduntäyteistä raamatunkohtaa, ja eräänlaisessa mielestään pyhässä innossa he hinnalla millä hyvänsä koettavat estää Kristuksen osaksi tulemasta sitä häpeää, että häntä sanottaisiin inhottavaksi kiroukseksi. He siis tekevät kysymyksenalaisen raamatunkohdan tyhjäksi tällä tavalla: Paavali ei tässä paikassa puhu tosissaan. Tältä kannalta lähtien he yhtä ilkeästi kuin jumalattomastikin sanovat Raamattua Paavalin kirjoituksien kohdalta ristiriitaiseksi, vaikka se alkuperäisissä kohdissaan ei ole ristiriitainen. Ja he selittävät asian tähän tapaan: Paavalin tähän Mooseksesta lainaama raamatunlause ei puhu Kristuksesta; ja vielä: Mooseksella ei ole tuota yleistävää lisäsanaa «jokainen«, mikä on Paavalilla, mutta sen sijaan Paavali jättää pois Jumalasanan, joka on Mooseksessa; ja loppujen lopuksi on vallan selvää, että Mooses puhuu rikoksellisesta eli pahantekijästä, joka tihutöillään on ansainnut ristin, niin kuin Raamattu selvästi 5. Mooseksenkirjan 21. luvussa (22. ja seuraavassa jakeessa) todistaa. He kysyvät siis, kuinka tämä raamatunlause voidaan soveltaa Kristukseen, niin että hän muka olisi Jumalan kiroama, puuhun ripustettu, vaikka hän ei ole rikoksellinen eikä pahantekijä, vaan vanhurskas ja pyhä. Tuollainen kenties tehoo kokemattomiin, joiden mielestä tuollainen sofistien puhe ei ainoastaan ole älykästä, vaan jopa hurskaastakin: siten he muka puolustavat Kristuksen kunniaa sekä omantunnon pakoittamina varoittavat kristityitä siitä jumalattomasta mielipiteestä, että Kristus on ollut kirouksena. On siis katsottava, mikä on Paavalin tarkoitus ja mielipide.

Paavali on oivallisesti perustellut sanansa ja hän on puhunut selvästi. Jälleen on tässä tehtävä erotus, se käy riittävästi ilmi Paavalin sanoista. Hän näet ei sano, että Kristus on tullut kiroukseksi itsensä tähden, vaan «meidän edestämme«; paino siis on sanoilla «meidän edestämme«. Olihan Kristus omaan persoonaansa katsoen viaton; häntä ei siis olisi pitänyt ripustaa puuhun. Mutta koska jokainen pahantekijä lain mukaan piti hirtettämän, piti Kristuskin siis Mooseksen lain mukaan hirtettämän, koska hän astui syntisen ja pahantekijän asemaan ei yhden, vaan kaikkien syntisten ja pahantekijöitten asemaan. Mehän olemme syntisiä ja pahantekijöitä; me olemme siis kuolemaan ja iankaikkiseen kadotukseen vikapäitä. Mutta Kristus otti kuormakseen kaikki syntimme ja hän on niiden tähden kuollut ristillä. Hänen siis piti tulla pahantekijäksi ja niin kuin Jesaja kirjansa 53. luvussa (12. jakeessa) sanoo pahantekijöiden joukkoon luetuksi.

Kaikki profeetat ovatkin [Hengessä] oivaltaneet, että Kristuksesta oli tuleva kaikkein suurin pahantekijä, murhaaja, avionrikkoja, varas, pyhyyden häpäisijä, rienaaja jne., jota suurempaa ei maailmassa koskaan ole ollut olemassa; sillä hän [, ollen uhrina koko maailman syntien tähden,] ei enää edustakaan omaa itseään, hän ei enää ole neitsyestä syntynyt [viaton ja synnitön] Jumalan Poika, vaan syntinen, jonka omana on ja joka kantaa sen Paavalin synnin, joka oli rienaaja, vainooja ja väkivallantekijä, sen Pietarin, joka kielsi Kristuksen, sen Daavidin, joka oli avionrikkoja, murhaaja ja joka antoi pakanoille aihetta Herran nimen pilkkaamiseen (2. Sam. 12:14), kaiken kaikkiaan: se, jolla on omanaan ja joka ruumiissaan kantaa kaikkien kaikki synnit, ei niin, että hän itse olisi ne tehnyt, vaan niin, että hän otti omaan ruumiiseensa meidän tekemämme synnit, sovittaakseen ne omalla verellään. Sen tähden tavatessaan hänet syntisten ja pahantekijöitten joukosta tuo kaikkia koskeva Mooseksen laki luki alaisekseen hänetkin, vaikka hän omaan persoonaansa katsoen oli viaton. Niinhän esivaltakin yllättäessään jonkun pahantekijöitten joukosta, pitää ja rankaisee tätä rikollisena, vaikka tämä ei milloinkaan olisi tehnyt mitään pahaa tahi kuoleman ansaitsevaa. Mutta Kristusta ei ainoastaan tavattu syntisten seasta, vaan hän halusi itse vapaaehtoisesti ja Isän tahdosta olla syntisten kumppanina omaksumalla niiden lihan ja veren, jotka olivat syntisiä, pahantekijöitä ja kaikkiin synteihin vajonneita. Laki, tavatessaan siis hänet pahantekijöiden joukosta, tuomitsi ja surmasi hänet pahantekijänä. Sofistit erottaessaan Kristuksen synneistä ja syntisistä ja esittäessään hänet vain esikuvaksi, jota meidän on seuraaminen, riistävät meiltä tämän Kristuksen tuntemisen ja suloisista suloisimman lohdutuksen: Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme, lunastaakseen meidät lain kirouksesta. Tällä tavalla he tekevät Kristuksen meille hyödyttömäksi ja vielä lisäksi esittävät hänet tuomitsijaksi ja hirmuvaltijaaksi, joka vihastuu syntien tähden ja tuomitsee syntiset kadotukseen. Mutta meidän pitää «verhota« Kristus ja tuntea hänet niin verhotuksi synteihimme, kiroukseemme, kuolemaamme ja kaikkeen onnettomuuteemme kuin hän on verhottuna lihaamme ja vereemme.

Mutta [joku sanonee:] perin järjetöntä ja häpäisevää on nimittää Jumalan Poikaa syntiseksi ja kiroukseksi! [Tähän minä vastaan:] Jos kiellät hänen olevan syntisen ja kirouksen, niin kieltäös myöskin, että hän on kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut! Onhan aivan yhtä järjetöntä sanoa, että Jumalan Poika niin kuin uskontunnustuksemme tunnustaa ja rukoilee on ristiinnaulittu, on kärsinyt synnin ja kuoleman rangaistuksen, kuin sanoa häntä syntiseksi tahi kiroukseksi. Mutta ellei ole järjetöntä tunnustaa ja uskoa, että Kristus on ristiinnaulittu pahantekijöiden keskuudessa, ei liioin ole järjetöntä sanoa häntä kiroukseksi ja syntisistä suurimmaksi. Paavalin kirjoituksista tavattavat lauseet eivät todellakaan ole aiheettomia: «Kristus on meidän edestämme tullut kiroukseksi«. «Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi«, 2. Korinttolaiskirjeen 5. luku (21. jae).

Samaan tapaan Johannes Kastaja sanoo häntä «Jumalan Karitsaksi [, joka ottaa pois maailman synnin] « (Joh. 1:29). Itse hän kylläkin on viaton, koskapa on Jumalan tahraton ja saastuttamaton Karitsa; mutta koko maailman synnit ja rikokset tukahduttavat hänen viattomuutensa, hän kun kantaa maailman syntejä. Ne synnit, joita minä, sinä ja me kaikki ikänä olemme tehneet ja vastedes teemme, ovat Kristuksen omia, ikään kuin hän itse olisi ne tehnyt. Kerta kaikkiaan: meidän syntimme pitää tulla Kristuksen synniksi, muutoin me hukumme ikipäiviksi. Jumalattomat sofistit ovat pimentäneet tämän oikean Kristuksen tuntemisen, jonka Paavali ja profeetat ovat meille opettaneet.

Samaan tapaan puhuu Kristuksesta Jesajakin kirjansa 53. luvussa (6. jakeessa) sanoessaan: «Herra heitti kaikki meidän vääryytemme hänen päällensä«. Näitä sanoja ei saa miedontaa, vaan annettakoon niiden pitää vakava omalaatuisuutensa. Jumala ei näet näissä profeetan sanoissa laske leikkiä, vaan hän puhuu vakavasti ja suuresta rakkaudesta: Tämän Jumalan Karitsan, Kristuksen, on kannettava kaikkien meidän vääryydet. Mutta mitä tämä kantaminen merkitsee? Sofistit vastaavat: Se on rangaistuna olemista. Aivan oikein; mutta minkä vuoksi Kristusta rangaistaan? Eiköhän sen vuoksi, että hänellä on ja hän kantaa syntiä? Pyhä Henkikin todistaa Psalmistossa, että Kristuksella on syntiä; esimerkiksi 39. psalmissa (Ps. 40:13): «Minun syntini ovat ottaneet minut kiinni«, ja 40. psalmissa (Ps. 41:5): «Minä sanon: Herra, armahda minua, paranna minun sieluni, sillä minä tein syntiä sinua vastaan!«, ja 68. psalmissa (Ps. 69:6): «Jumala, sinäpä tiedät tyhmyyteni, eivätkä syntini ole sinulta salatut«. Näissä psalmeissa Pyhä Henki puhuu Kristuksen persoonassa, selvin sanoin todistaen hänen tehneen syntiä tahi että hänellä on syntiä. Mutta nämä psalmien todistukset eivät ole viattoman, vaan sen kärsivän Kristuksen sanoja, joka otti tehtäväkseen kaikkien syntisen edustamisen ja sen tähden joutui syypääksi koko maailman synteihin.

Kristusta siis ei ainoastaan ristiinnaulittu ja hän ei ainoastaan kuollut, vaan hänen kuormakseen pantiin jumalallisesta laupeudesta myöskin synti. Mutta kun synti oli pantu hänen kuormakseen, tuli laki ja sanoi: «Jokainen syntinen kuolkoon; jos siis sinä, Kristus, tahdot olla vastuussa, olla syypäänä a kantaa rangaistusta, on sinun myöskin kannettava synti ja kirous «. Aivan.oikein Paavali siis tuo Mooseksesta esiin yleisen lain ja kohdistaa sen Kristukseen: «Kirottu on jokainen, oka on puuhun ripustettu«. Kristus on ollut puuhun ripustettuna; Kristus on siis Jumalan kiroama.

Meidän parhaana lohdutuksenamme on se, että tällä tavalla puemme ja verhoamme Kristuksen omiin synteihimme, toisten ja koko maailman synteihin, ja katselemme häntä kaikkia syntejämme kantavana. Näin katseltuna hän helposti tekee lopun vastustajien esittämistä, tekojen vanhurskautta koskevista vimmatuista mielipiteistä. Paavilaisethan laskevat lorua eräänlaisesta rakkauden ilmentämästä uskosta; sen avulla he mielivät ottaa pois synnit ja tulla vanhurskaiksi. Mutta tätenhän Kristus ilmeisesti riisutaan paljaksi synneistä ja tehdään viattomaksi, ja meidät kuormitetaan omilla synneillämme, painetaan niiden alle ja katsellaan niitä, ei Kristuksessa, vaan meissä itsessämme ja se jos mikään on Kristuksen syrjään sysäämistä ja toimettomaksi tekemistä. Jos näet on totta se, että me lain teoilla ja rakkaudella hävitämme syntejä, ei niitä ota pois Kristus, vaan me itse. Mutta jos hän on se Jumalan Karitsa, joka [jo ikuisuudesta on ennalta määrätty] ottamaan pois maailman synnit, ja se, joka [omaehtoisesti] tuli kiroukseksi meidän edestämme ja verhottiin meidän synneillämme, on siitä välttämättömänä seurauksena se, että emme voi tulla vanhurskaiksi emmekä ottaa pois syntejä rakkauden avulla. Koska Jumala ei ole pannut syntejämme meidän omille hartioillemme, vaan Kristuksen, Poikansa hartioille, ja jos hän kerran ne ottaa pois, [ollakseen niiden tähden rangaistusta kärsivänä meidän rauhamme ja me hänen haavoissaan parannettuja,] emme me siis niitä voi ottaa pois. Näin koko Raamattu puhuu, ja samaa me tunnustamme ja rukoilenume uskontunnustuksessamme, sanoessamme: Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka kärsi, ristiinnaulittiin ja kuoli meidän edestämme.

[Sanotusta on selvää, että evankeliumi] on kaikista opeista suloisia ja täpötäynnä lohdutusta; se [ei puhu meidän eikä lain teoista, vaan] opettaa että meillä [ansiottomilla ja kadotetuilla ihmisillä] on tällainen sanoin selittämätön ja arvaamaton Jumalan laupeus ja rakkaus: laupias Isä nähdessään lain meitä ahdistavan ja kirouksen alla pitävän, ja että emme millään keinoin voineet siitä vapautua, lähetti maailmaan [ainosyntyisen] Poikansa, heitti kaikkien synnit kaikkineen hänen päälleen ja sanoi hänelle: Ollos sinä, Pietari, se kieltäjä, Paavali, se vainooja, rienaaja ja väkivallantekijä, Daavid, se avionrikkoja, se syntinen, joka paratiisissa söi hedelmän, se ryöväri ristillä, sanalla sanoen, ollos sinä se kaikkien ihmisten edustaja, joka olet tehnyt kaikkien ihmisten synnit! Mieti siis nyt, miten ne maksaisit ja ne sovittaisit! Silloin laki tulee ja sanoo: Tässä minä tapaan syntisen, jopa sellaisen, joka on ottanut itsessään kantaakseen kaikkien ihmisten synnit; minä en näe syntiä missään muualla kuin hänessä, hän siis kuolkoon ristillä! Ja niin hän karkaa hänen kimppuunsa ja surmaa hänet. Sitten kun tämä on tapahtunut, on koko maailma puhdistettu ja sovitettu kaikista synneistä, siis myöskin vapautettu kuolemasta ja kaikesta pahasta. Mutta sitten kun synti ja kuolema on tämän ainokaisen ihmisen teossa pois otettu, Jumala ei koko maailmassa, varsinkin jos se uskoisi, enää tahdo nähdä mitään muuta kuin pelkkää puhtautta ja vanhurskautta; ja jos jälellä olisi joitakin synnin jätteitä, Jumala ei niitä kuitenkaan tarkkaisi auringon, Kristuksen tähden.

Näin meidän pitää lain ja tekojen vanhurskautta vastaan suuresti ylistää kristillistä vanhurskausoppia, vaikkakaan ei ole olemassa sellaista kaunopuheista kieltä, joka voisi kyllin arvokkaasti lausua, saati sitten kertoella sen ihanuutta. Niinpä onkin se todistus, jota Paavali tässä tutkii, mitä tehoisin ja kaikkein parhain kaikenlaisen lihanvanhurskauden vastustamiseksi; sisältyyhän siihen tämä kukistamaton ja vääjäämätön vaihtoehto: Jos koko maailman synnit ovat tämän yhden ainoan ihmisen kannettavina, ne eivät ole maailman kannettavina; mutta elleivät ne ole hänen kannettavinaan, ovat ne vielä maailman kannettavina. Ja samaten: Jos Kristus itse on tullut vikapääksi kaikkiin niihin synteihin, joita me kaikki olemme tehneet, olemme me siis päästetyt kaikista synneistä, emme kuitenkaan itsemme, tekojemme tahi ansioittemme nojalla, vaan hänen kauttaan. Mutta jos hän on viaton eikä kanna syntejämme, saamme me niitä kantaa ja me kuolemme ja meidät tuomitaan kadotukseen niissä. «Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka on meille antanut voiton Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!« (1. Kor. 15:57), amen!

Mutta katsokaammepa nyt, millä tavoin tässä persoonassa kaksi äärimmäistä vastakohtaa törmää vastakkain! Hänen kimppuunsa karkaavat ei ainoastaan minun ja sinun, vaan kaiken maailman menneet, nykyiset ja vastaiset synnit, yrittäen tuomita hänet kadotukseen, niin kuin tuomitsevatkin. Mutta koska tässä samassa persoonassa, joka on äärimmäinen, suurin ja ainoa syntinen, myöskin asuu iäinen ja voittamaton vanhurskaus, mittelevät voimiaan siis nämä kaksi: äärimmäinen, suurin ja ainut synti ja äärimmäinen, suuri ja ainut vanhurskaus. Tässä täytyy välttämättömästi jommankumman mitä kiivaimmin hyökkäämällä vastuksin joutuessaan ja yhteen iskiessään väistyä ja joutua tappiolle. Koko maailman synti hyökkää äärettömällä voimalla ja raivokkaana vanhurskauden kimppuun. Kuinka käy? Vanhurskaus on iäinen, kuolematon, voittamaton. Synti on sekin äärettömän voimakas ja julma hirmuvaltias, joka pitää valtaa ja hallitsee koko maailmassa, ottaen vangeikseen ja saattaen orjikseen kaikki ihmiset, sanalla sanoen, synti on sangen suuri ja mahtava jumala, joka vie mennessään koko ihmissuvun, kaikki oppineet, pyhät, mahtavat, viisaat, oppimattomat . Tämä nyt, minä sanon, karkaa Kristuksen kimppuun ja tahtoo niellä hänet kuten kaikki muutkin. Mutta se ei älyä, että hän on sellainen persoona, jossa asuu voittamaton ja iäinen vanhurskaus, ja senpä vuoksi täytyykin synnin tässä kaksinottelussa joutua tappiolle ja saada surmansa, mutta vanhurskauden päästä voitolle ja jäädä elämään. Näin synti kokonaisuudessaan Kristuksessa joutuu tappiolle, surmataan ja haudataan, mutta vanhurskaus jää voittajaksi ja hallitsee halki ikuisuuden.

Tällä tavoin kuolema, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, kuninkaitten, ruhtinaitten ja lyhyesti sanottuna kaikkien ihmisten surmaaja, käy täysmahtisena elämän kimppuun, voittaakseen ja nielläkseen sen. Se pääseekin toivomaansa tulokseen. Mutta elämä, kuolematon kun oli, suoriutui, vaikka oli voitettu, voittajana, voittaen ja surmaten kuoleman. Tästä ihmeellisestä kaksinottelusta seurakunta ihanasti laulaa:

Nyt taisteltu on ainainen elämän, kuolon sota;
elämä pääsi voitollen, kuololta taittui ota,
niin kuin lausuu Raamattu: kuolemalla voitettu jo kuolo on!

Kuolema on siis voitettu Kristuksen kautta ja poistettu koko maailmasta: se ei enää ole muuta kuin kuviteltu kuolema, joka otansa menetettyään ei enää voi vahingoittaa siihen Kristukseen uskovia, josta tuli kuoleman kuolema, niin kuin Hosea ennustaa: «Kuolema, minä tahdon olla sinulle myrkky!« (Hoos. 13:14).

Niin ikään kirouksella Jumalan koko maan piiriä kohtaan ilmenneellä vihalla oli samanlainen taistelu siunausta, toisin sanoen, Kristuksessa ilmestynyttä Jumalan iankaikkista armoa ja laupeutta vastaan. Kirous siis käy siunauksen kimppuun sekä aikoo tuomita ja kerrassaan tyhjäksi tehdä sen, mutta ei voi, sillä siunaus on jumalallinen ja iäinen, ja siksi täytyy kirouksen väistyä. Jos näet Kristuksessa ilmestynyt siunaus voitaisiin voittaa, silloin voitaisiin voittaa Jumala itse. Mutta sehän on mahdotonta. Siis Kristus, jumalallinen voima, vanhurskaus, siunaus, armo ja elämä, voittaa ja poistaa nuo hirviöt: synnin, kuoleman ja kirouksen, aseitta ja taistelutta, ruumiissaan, «itsessään«, niin kuin Paavali usein halusta sanoo; «hän riisui«, näin hän mm. sanoo, «aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julki näkyviin, saatuaan heistä hänessä riemuvoiton«, niin etteivät ne enää voi vahingoittaa uskovia.

Ja tuo seikka «hänessä« tekee kaksinkamppailun vielä eriskummaisemmaksi ja merkityksellisemmäksi; hän osoittaa sillä, kuinka näin suurten asioiden nimittäin kirouksen, synnin ja kuoleman kukistamisen ja niiden sijaan siunauksen, vanhurskauden ja elämän asettamisen pitää tapahtua yksinomaisesti tässä Kristuksen persoonassa, ja koko luomakunnan sillä tavoin hänen kauttaan toiseksi muuttua. Jos siis tarkkaat tätä persoonaa, havaitset synnin, kuoleman, Jumalan vihan, helvetin, perkeleen ja kaiken pahan voitetuksi ja surmatuksi. Mikäli siis Kristus armon kautta hallitsee uskovien sydämissä, sikäli ovat synti, kuolema ja kirous olemattomia; mutta siellä, missä Kristusta ei tunneta, ne jäävät olemaan. Jokainen siis, joka ei usko, on vailla tätä hyvää tekoa ja voittoa; sillä «usko on meidän voittomme«, niin kuin Johannes sanoo (1. Joh. 5:4).

Tämä on se kristillisen opin pääkohta, jonka sofistit ovat unhoon peittäneet ja jota nykyään kiihkoilijat taas pimentävät. Tästä huomaat myös, kuinka Kristuksen jumaluutta koskevan opinkohdan uskominen ja tunnustaminen on välttämätön. Kun Areios kielsi sen, täytyi hänen myöskin kieltää lunastusoppi. Sillä maailman synnin, kuoleman, kirouksen ja Jumalan vihan itse kauttaan voittaminen ei ole minkään luodun, vaan jumalallisen voiman aikaansaannosta. Se, joka itsessään voittaa nämä, on siis eittämättä todellisesti ja luontoonsa katsoen Jumala. Tuota valtavinta voimaa syntiä, kuolemaa ja kirousta vastaan, joka omaväkisesti hallitsee maailmaa ja koko luomakuntaa, pitää näet asettaa toinen, korkeampi voima; mutta sellaista ei voida löytää muualta kuin Jumalasta, eikä sitä voi olla olemassa muualla kuin Jumalassa. Yksinomaan Jumalan voimalle omistettavia tekoja ovat siis itsensä kautta synnin poistaminen, kuoleman hävittäminen, kirouksen pois ottaminen sekä itsensä kautta vanurskauden lahjoittaminen, elämän valoon tuominen ja siuauksen mukanaan tuominen, toisin sanoen, ensinmainittujen olemattomaksi tekeminen ja jälkimmäisten aikaansaaminen ovat yksinomaan Jumalan voimalle kuuluvia tekoja. Mutta kun Raamattu omistaa tämän kaiken Kristukselle, on siis itse elämä, vanhurskaus ja siunaus: tätä kaikkeahan Jumala luontoonsa katsoen ja oleellisesti on. Kieltäessään siis Kristuksen jumaluuden he lopuksi menettävät koko kristinuskon ja heistä tulee suorastaan pakanoita ja turkkilaisia. Vanhurskauttamisoppia on siis niinhän minä usein muistan huolellisesti opittava. Siihenhän sisältyvät kaikki muut uskonoppimme kohdat, ja kun se pysyy turmeltumattomana, pysyvät muutkin turmeltumattomina. Opettaessamme siis ihmisten tulevan vanhurskaiksi Kristuksen kautta ja Kristusta synnin, kuoleman ja iankaikkisen kirouksen voittajaksi, me samalla osoitamme hänen olevan luontoonsa katsoen Jumalan.

Sanotusta selviää riittävästi, kuinka kauhistavan sokeita jumalattomia paavilaiset ovat olleet opettaessaan, että noita sangen kauheita ja voimakkaita hirmuvaltiaita syntiä, kuolemaa ja kirousta , jotka näännyttävät koko ihmissukua, ei saa mennä voittamaan jumalallisen lain mukaisella vanhurskaudella ja eihän se voikaan, niin vanhurskas, oikea ja pyhä kuin onkin, viedä muuhun kuin kirouksen alaisuuteen , vaan inhimillisin teoin, kuten paastoamisin, pyhiinvaelluksin, rukousnauhoin, lupauksin, yms. hankitulla vanhurskaudella. Olisipa hauskaa tietää, onko konsanaan tavattu ihmistä, joka näin aseistettuna on päässyt voitolle synnistä, kuolemasta ? Efesolaiskirjeen 6. luvussa (13. ja seuraavissa jakeissa) Paavali antaa kuvauksen aivan toisenlaisesta aseistuksesta, jota on käytettävä noita kamalia petoja vastaan. Nuo sokeat ja sokeitten johdattajat ovat siis juuri syöksemällä meidät suojattomina, Jumalan aseistusta vailla olevina, näiden voittamattomien ja kaikkivaltiasten hirmuvaltiaitten kitaan, ensiksikin jättäneet meidät niiden nieltäviksi, ja vielä sitten tehneet meistä kymmenen kertaa suurempia ja pahempia syntisiä kuin murhamiehet ja portot ovat. Onhan synnin hävittäminen, kuoleman poistaminen ja muu sellainen, vanhurskauden aikaansaaminen ja elämän lahjoittaminen ominaista yksistään jumalalliselle voimalle. Tämän jumalallisen voiman he kuitenkin omistavat teoillemme sanoessaan: Jos teette tämän tahi tuon teon, voitatte synnin, kuoleman, Jumalan vihan; ja he ovat tehneet meistä tosiasiallisesti Jumalan. Näin menettelemällä paavilaiset ovat kristillisen nimen varjolla osoittautuneet seitseminkerroin pakanoita pahemmiksi epäjumalanpalvelijoiksi; sillä heidän on käynyt [niin sanoakseni] kuin sian, joka pestynä rypee rapakossa (2. Piet. 2:22), ja, niin kuin Kristus sanoo: Kun uskosta on luovuttu, niin saastainen henki palajaa takaisin huoneeseensa, josta oli karkoitettu, ja ottaa mukaansa seitsemän muuta, häntä pahempaa henkeä, ja ne asuvat siellä; ja sen ihmisen viimeinen tila on oleva pahempi kuin ensimmäinen (Luuk. 11:24 ss).

Ottakaamme siis kiitollisin mielin ja varmassa luottamuksessa vastaan tämä sangen suloinen ja lohduntäyteinen oppi, joka opettaa, että Kristus on tullut meidän edestämme kiroukseksi, toisin sanoen, Jumalan vihaan vikapääksi syntiseksi, että hän pukeutuu meidän persoonaamme, laskee synnit hartioilleen ja sanoo: Minä tein ne synnit, jotka kaikki ihmiset ovat tehneet. Hän on siis todellisesti tullut kiroukseksi lain mukaan, ei itsensä tähden, vaan Paavalin sanojen mukaan «m e i d ä n e d e s t ä m m e«. Ellei hän näet olisi velvoittautunut ottamaan omikseen minun, sinun ja koko maailman syntejä, ei lailla olisi ollut häneen vähintäkään oikeutta, sillä se tuomitsee ja pidättää kirouksen alaisena ainoastaan syntisiä. Hän ei siis olisi voinut tulla kiroukseksi eikä kuolla, kirouksen ja kuoleman syynä kun on synti, ja siitä hän oli vapaa. Mutta koska hän vapaasta tahdosta, kenenkään pakottamatta, oli ottanut omikseen syntimme, täytyi hänen kantaa rangaistusta ja Jumalan vihaa, ei omaan persoonaansa katsoen, joka oli vanhurskas ja voittamaton eikä hän sen tähden voinutkaan tulla vikapääksi , vaan meidän persoonamme tähden.

Näin hän on onneksemme suorittanut kanssamme vaihdon: hän otti omakseen meidän syntisen persoonamme ja lahjoitti meille oman. viattoman ja voitokkaan persoonansa. Tähän pukeutuneina ja vaatetettuina me pääsemme vapaiksi lain kirouksesta. Kristushan itse vapaaehtoisesti tuli kiroukseksi meidän edestämme, sanoen: Omaan, niin inhimilliseen kuin jumalalliseenkin persoonaani katsoen olen siunattu enkä ole minkään tarpeessa, vaan minä panen itseni tyhjäksi (Fil. 2:7), omaksun teidän pukuunne ja muotonne [, toisin sanoen, inhimillisen luonnon]; siinä minä vaellan ja kärsin kuoleman, vapauttaakseni teidät kuolemasta. Ja näin omaksuneena meidän muotomme hän koko maailman syntiä kantaessaan otettiin kiinni, kärsi, naulittiin ristiin, kuoli ja tuli meidän edestämme kiroukseksi. Mutta kun hän oli jumalallinen ja iankaikkinen persoona, ei kuolema voinut häntä hallussaan pidättää. Sen tähden hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja elää nyt iankaikkisesti, eikä hänestä nyt enää löydy syntiä, kuolemaa eikä meidän muotoamme, vaan sulaa vanhurskautta, elämää ja iankaikkista siunausta.

Tätä kuvaa meidän pitää tarkastella ja lujassa uskossa se omistaa. Se, joka näin menettelee, on tämän Kristuksen viattomuuden ja voiton omistuksessa, olkoon sitten kuinka suuri yntinen tahansa. Mutta sitä ei voida omistaa rakkauden sanelemalla tahdolla, vaan uskon valaisemalla ymmärryksellä. Meidät siis tehdään vanhurskaiksi yksinomaan uskosta, koska usko yksin omistaa tämän Kristuksen voiton. Mikäli siis sitä uskot, sikäli olet sen omistuksessa. Jos uskot, että synti, kuolema ja kirous ovat poistetut, niin ne ovat poistetut, sillä Kristus on ne itsessään voittanut ja kärsinyt vaivan niiden tähden, ja hän tahtoo uskottavaksi, että niin kuin hänen persoonassaan ei enää ole mitään syntisen muotoa eikä mitään jälkeä kuolemasta, niin ei sitä ole meidänkään persoonassamme, koska hän on meidän edestämme kaiken suorittanut.

Jos siis synti tekee sinut levottomaksi, jos kuolema saattaa sinut kauhun valtaan, niin muista, että tuo kaikki on pettävää varjoa ja perkeleen petosta, niin kuin varmasti onkin. Eihän todellisuudessa enää ole olemassa mitään syntiä, mitään kirousta, mitään kuolemaa, mitään perkelettä, kun Kristus on ne kaikki voittanut ja hävittänyt. Kristuksen voitto on siis sangen varma; tässä teossa, koska se on totisinta totta, ei ole puutteellisuutta, vaan puutos on meidän puolellamme, epäuskossamme. Järjen on näet mahdotonta uskoa näin arvaamattoman kalliita rikkauksia. Tulevat sitten vielä perkele ja lahkomieliset, joiden alinaikaisena pyrkimyksenä on perkeleen tulinuolineen, lahkolaisten kurjalla ja jumalattomalla opillaan pimittää ja ryöstää meiltä tämä oppi. Juuri pääasiallisesti tämän opin vuoksi, jota me niin ahkerasti teroitamme, me saamme kärsiä vihaa ja vainoa saatanan ja maailman puolelta. Saatana näet kyllä oivaltaa mikä voima tällä opilla on ja mitä hyötyä siitä on.

Mutta sen, ettei nyt enää, Kristuksen hallitessa, todellisuudessa ole olemassa mitään syntiä, kuolemaa eikä kirousta, me myös joka päivä tunnustamme apostolisessa uskontunnustuksessa sanoessamme: «Minä uskon pyhän seurakunnan«. Sehän on suorastaan samaa kuin sanoisimme: Minä uskon, että seurakunnassa ei ole mitään syntiä eikä mitään kuolemaa. Kun ne, jotka uskovat Kristukseen, eivät ole syntisiä, eivät he ole kuolemaankaan vikapäitä, vaan ovat peräti pyhiä ja vanhurskaita, synnin ja kuoleman herroja ja iankaikkisesti eläviä. Tämän käsittää tosin ainoastaan usko; sillä me sanomme: «Minä uskon pyhän seurakunnan«. Jos taas kysyt neuvoa järjeltäsi ja silmiltäsi, arvostelet asiaa aivan toisin; huomaathan sinä jumalisissa paljon sellaista, joka sinua loukkaa: huomaat heidän silloin tällöin lankeavan, tekevän syntiä, olevan heikkoja uskossa sekä vihan, kateuden ja muitten pahojen taipumusten kiusaamia, ja siis: «Seurakunta ei ole pyhä«. Mutta minä en suostu tähän päätelmään. Jos tarkastelen lähimmäisen persoonaa taikka omaani, se koskaan ei pääse pyhäksi; mutta jos tarkastelen Kristusta, seurakunnan sovittajaa ja puhdistajaa, on se kauttaaltaan pyhä, sillä hän on ottanut pois koko maailman synnit.

Synnit eivät siis todellisuudessa ole siinä, missä niitä havaitaan ja tunnetaan; eihän Paavalin jumaluusopin mukaan mitään syntiä, mitään kuolemaa, mitään kirousta enää ole maailmassa, vaan Kristuksessa, siinä Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnit, ja joka tuli kiroukseksi meidän edestämme, lunastaakseen meidät kirouksesta. Filosofian ja järjen mukaan sitä vastoin synti, kuolema [ja kirous] ovat ehdottomasti vain maailmassa, lihassa ja syntisissä. Mahdotontahan näet on sofistisen jumaluusopin käsittääkään syntiä muulta kuin tieteelliseltä kannalta, [pakanallisen filosofian tapaan,] nimittäin seuraavasti: ominaisuus liittyy olemukseen tahi esineeseen; samalla tavoin siis kuin väri on seinässä, samalla tavoin syntikin on maailmassa, lihassa ja omassatunnossa; se on siis hävitettävä sitä vastaan tähdätyllä henkisellä toiminnalla, nimittäin rakkaudella. Todellinen jumaluusoppi taas opettaa: Maailmassa ei enää ole olemassa mitään syntiä, kun Kristus, jonka kannettavaksi Isä heitti koko maailman synnit Jesajan kirjan 53. luku (6. jae) on voittanut, hävittänyt ja surmannut sen omassa ruumiissaan. Hän on kerta kaikkiaan kuollut synnille, mutta noustuaan kuolleista hän ei enää kuole. Missä ikänä siis on olemassa uskoa Kristukseen, siinä todellakin synti on hävitetty, kuollut ja haudattu; siihen taas, missä ei ole olemassa uskoa Kristukseen, synti jää olemaan. Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jätteitä, kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä uskon tähden Kristukseen ei heille syyksi lueta.

Todistus, jota Paavali tässä tähdentää, on siis sangen tärkeä ja tehoisa: [iäisestä] kirouksesta ei päästä vapaaksi laki eivätkä teot, vaan Kristus. Jumalan nimessä minä siis pyydän sinua [, kristillinen lukija], erottamaan Kristuksen laista ja huolella tarkkaamaan, miten Paavali puhuu ja mitä. Hän sanoo: Kaikki ne jotka jättävät lain tekemättä, ovat ehdottomasti kirouksen alaisia; mutta nytpä kukaan ei tee lakia, siis pitää paikkansa ensimmäinen lauselma: kaikki ihmiset ovat kirouksen alaisia. Sitten hän liittää tähän toisen lauselman: Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme. Laki siis ei eivätkä teot lunasta meitä kirouksesta, vaan pikemminkin vievät meidät kirouksen alaisiksi; siis rakkaus, jonka sofistit sanovat ilmentävän uskoa, ei suinkaan lunasta meitä kirouksesta, vaan päinvastoin yhä enemmän ahdistaa ja takerruttaa meitä siihen.

Mutta niin kuin Kristus on jotakin aivan toista kuin laki ja lain teot, samoin myöskin Kristuksen lunastus on perin toista kuin lain teoista saamani ansio, koska itse Kristuksen täytyi lunastaa meidät lain kirouksesta. Kaikki ne siis, jotka eivät uskossa omista Kristusta, jäävät järjestään kirouksen alaisiksi. Sofistitkaan eivät ole niin löylynlyömiä, että sanoisivat Kristusta meidän teoksemme tahi rakkaudeksemme: onhan Kristus jotakin vallan toista kuin se teko, minkä me teemme. Ei ainoakaan paavilainen, olkoon kuinka pöhkö tahansa, uskalla sanoa, että se almu, jonka hän antaa tarvitsevalle, ja että se kuuliaisuus, jota hän osoittaa, on Kristus. Sillä Kristus on Jumala sekä Pyhästä Hengestä siinnyt ja neitsyt Mariasta syntynyt ihminen, ja hänen Paavali sanoo tulleen kiroukseksi meidän edestämme, lunastaakseen meidät lain kirouksesta. Laki, teot, rakkaus, lupaukset yms. eivät siis lunasta kirouksesta, vaan päinvastoin takerruttavat meitä siihen ja raskauttavat meitä sillä. Mitä enemmän siis olemme touhunneet tekoja, sitä vähemmän olemme kyenneet tuntemaan ja omistamaan Kristusta.

Ja eihän Kristusta omistetakaan lailla eikä teoilla, vaan uskon valaisemalla järjellä eli ymmärryksellä. Tämä Kristusta uskossa omistaminen on sitä oikeata «mietiskelevää elämää«, josta sofistit paljon lörpöttelevät, ymmärtämättä mitä sanovat; ja tämä «mietiskely«, jolla Kristus omistetaan, ei ole sofistien ja munkkien tyhmää, heidän järkensä yläpuolella olevissa ihmeellisissä asioissa askartelevaa mielikuvitusta, vaan se on hengellistä, uskosta lähtevää ja jumalallista, paaluun ripustetun käärmeen, toisin sanoen, sen Kristuksen katselemista, joka riippuu ristillä minun, sinun ja koko maailman syntien tähden. On siis selvää, että yksinomaan usko vanhurskauttaa. Uskosta vanhurskaina me taas astumme toimivaan elämään. Sofistit olisivat voineet tällä tavalla oikein erottaa toisistaan mietiskelevän ja toimivan elämän, jos edellistä olisivat sanoneet evankeliumiksi ja jälkimmäistä laiksi, toisin sanoen jos olisivat opettaneet, että mietiskelevän elämän pitää sulkeutua Jumalan sanaan ja olla sen johdettavana, ja että siinä pitää katseltamaan yksinomaan evankeliumin sanaa, mutta että laista pitää etsittämän toimivaa elämää, joka ei omista Kristusta, vaan harjoittelee itseään lähimmäiseen kohdistuvissa rakkaudenteoissa.

Sana siis on selvä: kaikki ihmiset, apostolitkin ja profeetat ja kantaisät olisivat jääneet kirouksen alaisiksi, ellei Kristus olisi jättäytynyt synnin, kuoleman, lain kirouksen, Jumalan vihan ja tuomion valtaan ja voittanut niitä omassa ruumiissaan, eihän mikään inhimillinen mahti kyennyt näitä kamalia hirviöitä voittamaan. Mutta nytpä Kristus ei olekaan mikään laki, ei mikään lain vaatima teko eikä mikään minun esiinloihtimani toiminta, vaan se jumalallinen ja inhimillinen persoona, joka otti kantaakseen synnin, lain tuomion ja kuoleman, ei omasta puolestaan, vaan meidän puolestamme. Koko paino siis on sanoilla meidän e d e s t ä m m e.

Emme siis saa kuvitella Kristusta viattomaksi ja erilliseksi persoonaksi niin kuin sofistit ja melkein kaikki isät, Hieronymus ja muut ovat tehneet , sellaiseksi, joka vain omasta puolestaan on pyhä ja vanhurskas. Totta kylläkin on: Kristus on kaikkein puhtain persoona; mutta tähän ei sovi pysähtyä. Ei sinulla vielä silti ole Kristusta, vaikka tiedätkin hänen olevan Jumalan ja ihmisen. Vasta silloin hän sinulla on, kun tiedät: tämän kaikkein puhtaimman ja viattomimman, persoonan Isä on lahjoittanut Ylipapiksesi ja Lunastajaksesi, jopa palvelijaksesi, joka luovuttuaan viattomuudestaan ja pyhyydestään sekä omaksuttuaan syntisen persoonasi, kantaa syntisi, kuolemasi ja kirouksesi ja tulee edestäsi uhriksi ja kiroukseksi ja näin vapauttaa sinut lain kirouksesta.

Oivallat siis, että Paavali täysin apostolisessa hengessä on käsitellyt tätä kaikkein tärkeintä, siunauksesta ja kirouksesta johdettua todistusta, kun ei ainoastaan pane häntä kirouksen alaiseksi, vaan myöskin sanoo hänen tulleen kiroukseksi. Samoin hän 2. Korinttolaiskirjeen 5. luvussa (21. jakeessa) nimittää häntä synniksi, sanoessaan: «Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi« jne. Vaikka nämä raamatunlauseet voitaisiin selittää oikein tällä tavalla: Kristus on tullut «kiroukseksi«, toisin sanoen, uhriksi kirouksen tähden, ja «synniksi«, toisin sanoen, uhriksi synnin tähden jne., tuntuu kuitenkin paremmalta suuremman ponnen aikaansaamiseksi säilyttää sanojen varsinainen merkitys. Kun näet syntinen todella tulee tuntemaan itsensä, niin hän tuutee itsensä syntiseksi, ei ainoastaan ulkonaisen havainnon perusteella eli sikäli kuin tuntee synnin piintyneeksi itseensä, vaan myöskin sikäli kuin hänessä on synti sinänsä ja olenhaisesti, toisin sanoen, hän ei usko itseään vain kurjaksi, vaan Itse kurjuudeksi, ei vain syntiseksi ja kirotuksi, vaan itse synniksi ja kiroukseksi. Latinan kielessäkin kun tahdomme todeta jonkun erikoisen rikolliseksi, me sanomme häntä rikokseksi. Raskaista raskainta näet on synnin, Jumalan vihan, kirouksen ja kuoleman kantaminen; sen tähden tuntiessaan kaikkea tätä todellisuudessa [, niin kuin Kristus todellakin tunsi sen koko ihmissuvun sijassa,] ihmisestä tulee kerrassaan paljas synti, kuolema, kirous .

Paavali siis tutkii tätä raamatunkohtaa aitoapostolisesti; eipä ainoakaan sofisti, laintyrkyttäjä, juutalainen, kiihkoilija eikä kukaan muukaan puhu sillä tavalla. Kukapa uskaltaisi esittäessään Mooseksesta tämän kohdan: «Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu« jne. soveltaa sen itse Kristukseen? Samalla perusteella kuin Paavali on pannut sopimaan Kristukseen tämän lauseen: «Kirottu on jokainen« jne., samalla perusteella siis mekin saatamme koota yhteen kaikki niin tästä 5. Mooseksenkirjan 27. luvusta kuin koko Mooseksen laistakin löytyvät kiroukset ja panna ne sopimaan Kristukseen. Samoin kuin näet Kristus omaan persoonaansa katsoen on tämän yleisen lain mukaan viaton, samoin hän on kaikessa muussakin; ja samoin kuin hän, meidän edestämme [kiroukseksi tehtynä,] puussa riippuvana, tämän yleisen lain mukaan esiintyy vikapäänä rikollisena, rienaavana ihmisenä, kavaltajana, petturina jne., samoin hän on vikapää kaikkien muittenkin lakien mukaan; sillä kaikki lain kiroukset ovat kasatut [ja asetetut] hänen kannettavikseen, ja hän onkin ne meidän edestämme kantanut ja kestänyt omassa ruumiissaan. Hän siis ei ainoastaan ollut kirottu, vaan hän tuli [myöskin] meidän edestämme kiroukseksi.

Tämä on aitoapostolista Raamatun selittämistä. Vailla Pyhää Henkeä ollen ihminen näet ei osaa puhua näin, hän ei osaa koota koko lakia yhteen ainoaan sanaan [ «Kristus on tullut kiroukseksi meidän edestämme« ] sekä kokonaan ja kerta kaikkiaan sälyttää sitä Kristuksen hartioille, eikä taas toisaalta koota yhteen kaikkia Raamatun lupauksia ja sanoa niitä kertakaikkiaan Kristuksessa täyttyneiksi. Tämä todistus on siis apostolinen ja varsin luotettava; se ei ole otettu yhdestä ainoasta lain kohdasta, vaan kaikista laeista. Sangen päättävästi Paavali sen tuekseen ottaakin.

Tästä oivallat, kuinka tarkasti Paavali on lukenut Raamattua ja kuinka huolellisesti hän on miettinyt ja harkinnut jok'ainutta sanaa tässä raamatunkohdassa: «Sinun siemenessäsi tulevat kaikki maan kansat siunatuiksi« (1. Moos. 22:18). Ensinnäkin tuosta siunatuiksisanasta hän tekee seuraavan johjtopäätöksen: Jos siunaus on tuleva kaikille kansoille, ovat kaikki kansat siis kirouksen alaisia, juutalaisetkin, joilla on Mooseksen laki; ja hän esittää sen Raamatun todistuksen, olla hän todistaa juutalaisten jotka ovat lain alla olevan kirouksen alaisia: «Kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa« jne.

Edelleen hän sitten huolella harkitsee noita sanoja: «kaikki kansat«, ja tekee niiden johdosta seuraavan päätelmän: siunaus ei kuulu yksinomaisesti juutalaisille, vaan kaikille koko maailman kansoille; mutta koska se kuuluu kaikille kansoille, ei sitä mitenkään saada Mooseksen lain nojalla, lakia kun ei millään muulla kansalla ole ollutkaan kuin juutalaisilla; ja vaikka näillä laki on ollut, he kuitenkaan eivät ole sen nojalla saaneet siunausta: mitä enemmän he yrittivät sitä täyttää, sitä enemmän he tulivat syypäiksi lain kiroukseen. Pitää siis olla olemassa toinen vanhurskaus, lainvanhurskautta paljoa korkeampi, sellainen, jolla tulee siunaus ei ainoastaan juutalaisille, vaan koko maailman kaikille kansoille.

Ja sitten lopuksi hän selittää sanat «sinun siemenessäsi« näin: Oli syntyvä ihminen Aabrahamin siemenestä, nimittäin Kristus, ja hänen kauttaan siunaus oli tuleva kaikille kansoille. Kun siis Kristuksen oli määrä siunata kaikki ne kansat, jotka hän tapasi kirouksen alaisina, täytyi hänen heiltä ottaa kirous pois. Mutta hän ei voinut sitä ottaa pois lain perusteella, koska sillä tavalla kirous vain tulee suuremmaksi. Mitä hän siis teki? Hän tuli kirottujen kumppaniksi, omaksui heidän lihansa ja verensä, asettui näin välittäjäksi Jumalan ja ihmisten välille ja sanoi: Vaikka olenkin lihaa ja verta, ja vaikka elän kirottujen parissa, minä kuitenkin olen se siunattu, jonka kautta kaikki ihmiset ovat siunattavat. Näin hän samaan persoonaan yhdisti Jumalan ja ihmisen; ja liittouduttuaan meidän kirottujen kanssa hän tuli meidän edestämme kiroukseksi ja salasi siunauksensa meidän syntiimme, kuolemaamme ja kiroukseemme, jotka tuomitsivat ja surmasivat hänet. Mutta koska hän oli Jumalan Poika, ne eivät voineet pidättää häntä hallussaan, vaan hän voitti ne, sai heistä riemuvoiton ja vei mukanaan kaiken sen, mikä oli yhtyneenä meidän tähtemme omaksumaansa lihaan. Senpä tähden kaikki ne, jotka pitäytyvät tähän lihaan, saavat siunauksen ja pääsevät vapaiksi kirouksesta [, toisin sanoen, synnistä ja kuolemasta].

Paavali on epäilemättä tyhjentävästi käsitellyt näitä asioita galatalaisten parissa: kuuluuhan Kristuksen tehtävän ja kunnian kirkastaminen sekä murheellisten omientuntojen roh kaiseminen ja lohduttaminen apostolien varsinaiseen tehtävään. Mutta kun ne, jotka eivät tiedä mistään muusta kuin lainvanhurskaudesta, eivät saa kuulla opetettavan sitä, mitä on tehtävä, mitä tekemättä jätettävä, vaan kuulevat ainoastaan Kristuksen, Jumalan Pojan omaksuneen lihan ja liittyneen kirottuihin, näin siunatakseen kaikki kansat, he [, minä sanon, loukkaantuvat; sillä he] eivät käsitä tästä mitään tahi käsittävät tämän ainoastaan lihalliselta kannalta, he ovat näet toisenlaisten ajatusten ja kiihkokuvittelujen vallassa, ja siksipä tämä kaikki on heistä pelkkää arvoitusta. Jopa meidänkin, joilla on Hengen esikoislahja, on mahdotonta käsittää ja uskoa sitä täydellisesti, se kun on sovittamattomassa ristiriidassa inhimillisen järjen kanssa.

Kaiken kaikkiaan: Kaikki onnettomuus olisi tulvinut ylitsemme, niin kuin se kerran on tulviva jumalattomien ylitse iankaikkisesti; mutta Kristus, tullen meidän edestämme vikapääksi kaikkiin lakeihin, kirouksiin, synteihimme ja onnettomuuksiimme, ryhtyi välittäjäksi; hän rakasti meitä kurjia ja kadotettuja syntisiä, omaksui itselleen ja kantoi kaiken onnettomuutemme, joka iankaikkisesti olisi rasittanut ja kiduttanut meitä. Se painoi kerran ja hetkiseksi hänet alleen ja tulvi hänen päänsä päällitse, niin kuin 87. psalmissa (Ps. 88:17) profeetta Kristuksen persoonassa valittaa sanoessaan: «Sinun kiivautesi vyöryy ylitseni, sinun hirmusi tuhoavat minut«, ja samoin (Ps. 88:8): «Sinun tuimuutesi painaa minua, sinä ahdistat minua kaikilla aalloillasi«. Tällä tavoin vapautettuina noista ikuisista kauhuista ja kidutuksista me nautimme, jos vain tämän uskomme, Kristuksen kautta iäistä rauhaa ja autuutta.

Nämä ovat Raamatun ihailtavia salaisuuksia ja todellista salatietoutta, jota Mooseskin paikka paikoin hämärästi tuo ilmi, jonka profeetat ja apostolit tunsivat ja polvi polvelta tiedoittivat jälkeentuleville, ja josta [vanhan liiton] profeetat, vaikka se vielä ei ollut käynyt ilmi, olivat iloisempia kuin me olemme siitä, kun se jo on ilmestynyt. [Tunnustamme tosin Kristuksen tuntemisen ja uskonvanhurskauden äärettömän suureksi aarteeksi, mutta emme ime siitä niin hengentäyteistä iloa kuin profeetat ja apostolit. Siitäpä syystä he, varsinkin Paavali, ovat niin tyhjentävästi tutkistelleet ja niin usein teroittaneet vanhurskauttamisoppia. Apostolien erikoistehtävänähän on Kristuksen kunnian ja hyvänteon ylistäminen ja siten murheellisten omientuntojen kohentaminen ja lohduttaminen.]

3:14: jotta Aabrahamin siunaus tulisi Kristuksessa Jeesuksessa pakanain osaksi.

Paavalin mielessä väikkyy yhä tämä raamatunlause: «Sinun siemenessäsi« jne. Aabrahamille luvattu siunaus ei näet saattanut tulla pakanoiden osaksi muulla tavoin kuin Aabrahamin siemenen, Kristuksen kautta. Millä tavalla? Hänen juuri piti tulla kiroukseksi, jotta Aabrahamille annettu lupaus: «Sinun siemenessäsi kaikki kansat tulevat siunatuiksi« näin täytettäisiin. Sillä se, mikä tässä luvataan, saattoi toteutua ainoastaan sillä tavalla, että Jeesus Kristus tulee kiroukseksi, yhtyy kirottuihin kansoihin, siten poistaa heiltä kirouksen ja siunaa heidät siunauksellaan.

Tästä oivallat, mitkä meidän autuusansiomme ovat, ja minkälaisia ovat kohtuudenmukaisuus ja täysarvollisuusansiot. Mutta muista siitä olen jo tässä ennen huomauttanut , että tuo siunaussana ei ole turhanaikainen, niinkuin juutalaiset jaarittelevat selittäessään siunauksen merkitsevän suullista tahi kirjallista tervehdystä. Paavalipa tässä puhuu synnistä ja vanhurskaudesta, kuolemasta ja elämästä Jumalan edessä; hän siis puhuu arvaamattoman kalleista ja käsittämättömistä asioista niin kuin tässä ennen jo olemme monta sellaista asiaa maininneet sanoessaan: «jotta Aabrahamin siunaus tulisi Kristuksessa Jeesuksessa pakanain osaksi«.

Sitä paitsi oivallat, [mitä kohtuudenmukaisuus ja täysarvollisuusansioita me tuomme esiin ja] millä tavoin saamme omaksemme tämän siunauksen. Valmistus, toisin sanoen, kohtuudenmukaisuus ja täysarvollisuusansio, ja ne teot, joilla tämä vanhurskaus valmistetaan, merkitsee sitä, että Kristus Jeesus on meidän edestämme tullut kiroukseksi. Mehän olemme tietämättömiä Jumalasta sekä hänen vihollisiaan, me olemme synteihin kuolleita ja kirottuja; meidän ansiomme siis on kerrassaan olematon. Mitä ansaitseepi näet kirottu syntinen, joka ei tiedä Jumalasta mitään, joka on kuolleena synneissään ja vikapäänä Jumalan vihaan ja tuomioon? Kun paavi pani jonkun pannaan, oli kaikki kirottua, mitä ikänä tämä teki. Kuinka paljoa enemmän tekeekään [Jumalan edessä kirottu] ennen Kristuksen tuntemiseen tulemistaan ja vailla häntä ollessaan [ ja niinhän on kaikkien meidän laita ] pelkästään kirottuja tekoja! Ainoa keino kirouksen välttämiseksi on se, että uskoo ja varmassa luottamuksessa sanoo: Sinä, Kristus, olet minun syntini ja kiroukseni, tahi meiluummin: Minä olen sinun syntisi, sinun kirouksesi, sinun kuolemasi, sinun Jumalan taholta saamasi viha, sinun heivettisi; sinä taas olet minun vanhurskauteni, siunaukseni, elämäni, Jumalalta tullut armoni, taivaani. Sanoohan sana selvästi: «Kristus on tullut kiroukseksi meidän edestämme«. Me olemme siis aiheuttaneet sen, että hän on tullut kiroukseksi, jopa me olemme hänen kirouksensa.

Tämä on sangen voimakas ja lohduntäyteinen raamatunkohta; ja vaikka se ei tyydytäkään sokaistuja ja paatuneita juutalaisia, se kuitenkin tyydyttää meitä, jotka olemme kristittyjä, olemme kastetut sekä omaksuneet tämän opin. Siitä lähtee tämä valtava päätelmä: Kristuksen kirouksella, synnillä ja kuolemalla me olemme siunattuja, toisin sanoen, vanhurskaiksi ja eläviksi tehtyjä. Niin kauan kuin synti, kuolema ja kirous pysyvät meissä, niin kauan synti tuomitsee meitä, kuolema surmaa meitä ja kirous kiroaa meitä; mutta kun ne siirretään Kristukselle, tulee tämä meille kuuluva [onnettomuus] hänen omakseen ja se mikä hänelle kuuluu, tulee taas meidän omaksemme. Oppikaamme siis kaikissa kiusauksissamme siirtämään kaikki meitä ahdistava synti, kuolema, kirous ja kaikki onnettomuus itseltämme Kristukselle, ja vanhurskaus, elämä ja siunaus taas häneltä itsellemme! Sillä hänpä tosiasiallisesti kantaa kaiken onnettomuutemme, Isä Jumala kun pani niin kuin Jesaja sanoo (Jes. 53:6) kaikki meidän vääryytemme HÄNEN päällensä. Ja hän vapaaehtoisesti otti ne kantaakseen; sillä hän ei ollut vikapää, vaan hän teki sen, täyttääkseen siten Isän tahdon, jonka kautta me olemme iankaikkisesti pyhitettyjä.

Tämä on se sanomaton ja rajaton Jumalan laupeus, jota Paavalin kovin teki mieli ylivuotavin ja runsaasti tulvivin sanoin purkaa ilmoille. Ahdas ihmissydän ei kykene käsittämään, vielä vähemmän selittämään tätä meitä kohtaan ilmenneen jumalallisen rakkauden pohjatonta syvyyttä ja palavinta hehkua. Niin jopa tämän jumalallisen laupeuden suuruudesta aiheutuu, ei ainoastaan vaikeutta uskomisessa, vaan myöskin epäuskoa. Minähän saan ensiksikin kuulla, että kaikkivaltias Jumala, kaiken Luoja, on hyvä ja laupeas, ja vielä lisäksi: tämä kaikkein korkein Majesteetti, on ollut siinä määrin huolissaan minusta, kadotetusta syntisestä, vihan ja iankaikkisen kuoleman lapsesta, että ei säästänyt ainokaista Poikaansa, vaan antoi hänet kaikkein häpeällisimpään kuolemaan, jotta tämä, pahantekijöitten vaiheella riippuen, tulisi minun syntisen ja kirotun edestä synniksi ja kiroukseksi, ja minusta näin tulisi vanhurskas, siunattu sekä Jumalan lapsi ja perillinen. Ken kykenee tarpeeksi ylistämään tällaista Jumalan hyvyyttä? Eivät kaikki enkelitkään! Pyhä Raamattu siis puhuu [aivan] toisista asioista kuin jokin maallinen, filosofinen tahi moosekselainen kirja, nimittäin sanomattomista ja puhtaasti jumalallisista lahjoista, jotka ylittävät kaiken ihmis ja enkeliymmärryksen, sanalla sanoen kaiken.

ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.

«Hengen lupauksen« on hebrealaisittain puhuttu, se merkitsee samaa kuin «luvatun Hengen«. Henki taas tietää vapautta laista, synnistä, kuolemasta, kirouksesta, helvetistä, Jumalan vihasta ja tuomiosta . Tässä ei ole vähääkään omaa kohtuudenmukaisuus eikä täysarvollisuusansiotamme, vaan lahjaksi tullut lupaus ja Aabrahamin siemenen kautta annettu lahja: me olemme vapaat kaikesta onnettomuudesta ja saamme kaiken siunauksen. Tätä vapautta ja Hengen lahjaa emme saa millään ansioilla, vaan yksinomaan uskolla; usko yksin näet omaksuu lupauksen, niin kuin Paavali tässä selvästi sanoo: «Ja me niin uskon kautta« emme tekojen kautta «saisimme luvatun Hengen«.

Tämä on sangen suloinen ja aitoapostolinen oppi, joka ilmoittaa: kaikki se, mitä «monet profeetat ja kuninkaat ovat tahtoneet nähdä ja kuulla« jne. (Luuk. 10:24), on jo täytetty ja meille annettu. Tuollaiset raamatunpaikat, joista tämä tässä on yksi, ovat kootut niiden eri profeettojen lauselmista, jotka paljoa ennen Hengessä ovat nähneet, että kaikki piti tämän miehen, Kristuksen, kautta muutettaman, ennalleen asetettaman ja hallittaman. Sen vuoksi juutalaiset, joilla oli Jumalan laki, tämän lain lisäksi odottivat Kristusta. Ei ainoakaan Jumalan kansan profeetta tahi hallitsija antanut uutta lakia, vaan he jäivät kaikki Elia, Samuel, Daavid ja muut Mooseksen lain alaisiksi. He eivät antaneet uutta kymmenen käskyn lakia, eivät järjestäneet uutta kuningas ja pappisvaltaa, koska mainittu, vastaisuudessa tapahtuva kuningas ja pappisvallan, lain ja jumalanpalveluksen muuttaminen varattiin sille ainoalle, josta Mooses jo kauan nenen oli lausunut, «Keskuudestasi, veljiesi joukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan, minun kaltaiseni; HÄNTÄ kuulkaa!« (5. Moos. 18:15), ikään kuin sanoisi: Tätä yksin eikä ketään muuta!

Tämän ovat isät hyvin ymmärtäneet, kukaan kun ei kyennyt opettamaan mitään parempaa eikä ylevämpää kuin Mooses, joka oli antanut kaikkein korkeimmat, kaikkein korkeimpia ja parhaimpia asioita koskevat lait, lain sellaisen kuin on esimerkiksi kymmenen käskyn laki, varsinkin ensimmäinen käsky: «MINÄ olen Herra, sinun Jumalasi; älköön sinulla olko muita jumalia!«, «Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämelläsi« jne. Tämä Jumalaan kohdistuvaa rakkautta vaativa laki käsittää myös enkelit. Se on siis kaiken jumalallisen viisauden lähde. Ja kuitenkin piti tulla toisen opettajan, nimittäin Kristuksen, joka oli [tuova ja] opettava jotakin paljoa ylevämpää ja parempaa kuin nuo lait, nimittäin armoa ja syntien anteeksiantamusta. Tämä raamatunlause on siis varsin valtava, Paavali kun näin ani harvoin sanoin «ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen« läämältään purkaa ilmoille kaiken. Ja kun hän nyt enää ei voinut edemmä edetä hänellähän ei ollut enää mitään tärkeämpää eikä parempaa sanottavana hän [katkaisee esityksensä ja] pysähtyy tähän.

Minä olen aiemmin maininnut, millä tavalla on selitettävä ne tekoja ja palkintoja käsittelevät raamatunlauseet, joita vastustajat meitä vastaan Raamatusta esittävät: ne ovat aina tulkittavat oikean, jumaluusopillisen selitystavan mukaisesti. Jos meitä vastaan esitetään esimerkiksi tämä lause Danielinkirjan 4. luvusta (24. jakeesta): «Heitä pois pahat tekosi vaivaisia armahtamalla«, niin on heti kysyttävä sanojen merkitystä, ei kuitenkaan siveysopillista, vaan jumaluusopillista; ja silloin selviää, että tuo «poisheittäminen« ei olekaan luonteeltaan siveysopillista, vaan on otettava uskon kannalta, toisin sanoen, siihen sisältyy usko. Pyhässä Raamatussa näet teko aina edellyttää myös vilpitöntä tahtoa ja oikeaa käsitystä, ei siveysopillista, vaan jumaluusopillista, ja se on usko. Tällä tavoin kykenet vaivatta tukkimaan suun sofisteilta. Heidänhän on pakko itse tunnustaa, koska Aristoteleen mukaan niin opettavat, että jokainen hyvä teko suoritetaan vapaan valinnan jälkeen. Jos tämä pätee filosofiassa, niin paljoa suuremmalla syyllä jumaluusopissa pitää ennen tekoa olla olemassa uskosta tuleva vilpitön tahto ja oikea käsitys. Tätä vaativat kaikki käskytavassa esiintyvät teonsanatkin ja niin ikään kaikki lakia ilmaisevat sanat; sen osoittaa selvästi esimerkiksi Hebrealaiskirjeen 11. luku (4. jae): «Uskon kautta Aabel uhrasi« jne.

Olkoonpa niinkin, että tämä ratkaisu ei ole tyydyttävä, vaikka se onkin varsin luotettava, kristittyjen kaikista todistuksista perustavimpana sekä heidän pääasiallisimpana silmämääränään kaikkia, ei ainoastaan vastustajien, vaan itse perkeleenkin kiusauksia ja vastaväitteitä vastaan olkoon joka tapauksessa se, että omistavat pään, toisin sanoen, Kristuksen. Ja edelleen: lisäksi olkoot sofistit minua nokkelammat, hukuttakoot ja paulokoot minut tekojen puolesta ja uskoa vastaan esittämiinsä todistuksiin siinä määrin, etten ensinkään kykenisi selviytymään vaikka eiväthän he mitenkään sitä voi tehdä , niin minä sittenkin mieluummin tahdon antaa kunnian yksin Kristukselle sekä uskoa kuin antaa rohkeuteni lannistua kaikista niistä raamatunkohdista, joita he saattanevat tuoda esiin tekojen vanhurskauden pönkittämiseksi.

Heille on siis yksinkertaisesti vastattava näin: Tässä on Kristus, ja tuossa ovat tekoja koskevat Raamatun todistukset. Mutta Kristus on Raamatun ja kaikkien tekojen Herra. Hän on taivaankin ja maan, sapatin, pyhäkön, vanhurskauden, elämän, vihan, synnin, kuoleman ja sanalla sanoen kaiken Herra; ja hänen apostolinsa, Paavali, julistaa hänen tulleen synniksi ja kiroukseksi minun edestäni. Minä kuulen siis, että en voinut millään muulla keinolla vapautua synnistä, kuolemasta enkä kirouksesta kuin hänen kuolemallaan ja verellään. Minä siis vallan varmasti ja vakaasti päättelen: Minun tekoni ei, vaan Kristuksen piti voittaa synnit, kuolema ja kirous. Mutta onhan järjen, sellaisena kuin se on luonnostaan, pakko tunnustaa ja sanoa: Kristus ei ole minun tekoni; hänen verensä ja kuolemansa eivät ole munkinviitta, ajeltu päälaki, paastoaminen, lupaus, eikä hänen voittonsa, jonka hän on lahjoittanut minulle, ole kartusilaismunkki! Jos siis hän itse on se hinta, jolla minut on lunastettu, jos juuri hän on tullut synniksi ja kiroukseksi, vanhurskauttaakseen ja siunatakseen minut, niin minä en rahtuistakaan piittaa raamatunkohdista, vaikka niitä sadottainkin toisit esiin tekojen vanhurskauden puolustukseksi uskonvanhurskautta vastaan, ja vaikka huutaisit Raamattua ristiriitaiseksi: minulla on Raamatun antaja ja Herra, ja mieluummin minä olen hänen puolellaan kuin uskon sinua. Eikähän Raamattu olekaan ristiriitainen muuta kuin järkipuuttojen ja paatuneitten ulkokultaisten käsityksen mukaan, hurskasten ja ymmärtävien käsityksen mukaan se taas todistaa heidän Herransa eduksi. Näehän siis vaivaa «ristiriitaisen« Raamattusi sopusointuun saattamiseksi; minä jään Raamatun antajan puolelle!

Jos nyt ken ei ole tarpeeksi oppinut voidakseen saattaa sopusointuun ja selvittää mainitunlaisia, tekoja koskevia raamatunkohtia, ja hänen kuitenkin on pakko kuunnella vastustajien kiivaita esityksiä, joissa he hanakasti tähdentävät mainitunlaisia raamatunkohtia, niin vastatkoon yksinkertaisesti näin: Sinä tähdennät palvelijaa, toisin sanoen Raamattua, mutta et sitä kokonaisuudessaan etkä edes sen parhainta osaa, vaan ainoastaan moniaita, tekoja koskettelevia kohtia. Pidä tämä palvelija hyvänäsi! Minä puolestani tähdennän Herraani, joka on Raamatun kuningas ja joka on tullut minun ansiokseni sekä vanhurskauteni ja autuuteni hinnaksi. Hänestä minä pidän kiinni ja hänessä riipun ja jätän sinulle teot, joita kuitenkaan et koskaan ole tehnyt! Tätä selitystäsi ei perkele eikä kukaan tekopyhä kykene sinulta riistämään eikä kumoamaan. Toisekseen sinä olet Jumalankin edessä turvattu: sydän näet pysyy kiintyneenä siihen kohteeseen, jonka nimi on Kristus, häneen, joka naulittiin ristiin ja kirottiin, ei omasta syystään, vaan meidän tähtemme, niin kuin sana kuuluu: «hän tuli kiroukseksi meidän edestämme«. Tähdennä sinä tätä raamatunpaikkaa, aseta se kaikkia tekoja koskevia lauseita vastaan ja sano: Etkö kuule tätä, saatana? Silloin hänen täytyy väistyä, sillä hän tietää Kristuksen Herrakseen.

3:15: Veljet, minä puhun ihmistavoin. Eihän kukaan voi kumota tahi lisäyksillä muuttaa ihmisenkään vahvistettua testamenttia.

Pääasialliseen ja voimakkaimpaan todistukseensa Paavali liittää toisen, inhimillistä testamenttia esittävästä vertauksesta otetun. Tämä tuntuu esitystaiturimaiselta todistukselta, jonka johdosta järki saattaa pisteliäästi huomauttaa tähän tapaan: Aiotko tosiaankin, Paavali, soveltaa inhimillisiä asioita jumalallisiin? Niinpä Cicero lausuu Homeroksesta: Hän soveltaa inhimillisiä asioita jumaliin; mieluummin näkisin hänen soveltavan jumalallisia asioita meihin. Varmasti totta onkin, että moiset todistukset kuuluvat kaikkein heikoimpiin, jumalallisia asioita kun mennään todistamaan inhimillisillä asioilla. Näin menettelee tavallisesti Scotus, joka sanoo: Ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa yli kaiken; koska hän rakastaa itseään yli kaiken, niin hän vielä suuremmalla syyllä rakastaa Jumalaa, sillä mitä ylevämpi hyvä on, sitä rakastettavampi se on. Ja tämän perusteella hän päättelee: ihminen kykenee puhtaasti luonnollisin voimin vaivatta täyttämään tämän suurimman käskyn: «Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi« jne. Kykeneehän ihminen näet hän sanoo rakastamaan vähäisintä hyvää yli kaiken, jopa hän vaivaisen, pikkuruisen rahasumman vuoksi panee alttiiksi sen, mikä hänelle on rakkainta: elämän; paljoa suuremmalla syyllä hän kykenee Scotuksen mukaan menettelemään näin Jumalan vuoksi.

Olette usein minun kuulleet sanovan: Valtion ja perheen hallintajärjestys on jumalallista, koska Jumala itse on sen järjestänyt ja siunannut samoin kuin auringon, kuun ja muun luomakunnan. Jumalan järjestyksestä tahi hänen luomakunnastaan otettu todistus on siis pätevä, kunhan me sitä vain oikein käytämme. Niinpä profeetat usein ovat käyttäneet luonnon alalta otettuja vertauksia: he ovat sanoneet Kristusta auringoksi, seurakuntaa kuuksi ja opettajia tähdiksi; samoin on profeetoissa lukemattomia muita, puista, orjantappuroista, kukista ja maan hedelmistä otettuja vertauksia. Sellaisia on Uusi Testamenttikin täynnä. Kaikesta luomakunnasta tavattavasta jumalallisesta järjestyksestä saatetaan siis ottaa todistus ja siirtää se jumalalliselle alalle.

Siten Kristus Matteuksen evankeliumin 7. luvussa (11. jakeessa) inhimillisistä asioista lähtien tekee jumalallisia asioita koskevan päätelmän sanoessaan: «Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa sitä, mikä hyvää on, niille, jotka sitä häneltä anovat«. Samoin Paavali: «On toteltava ihmisiä, kuinka paljoa ennemmin siis Jumalaa!« (Ap. Teot 5:29), ja Jeremia 35. luvussaan (14. jakeessa): Rekabilaiset ovat kuulleet isäänsä; paljoa ennemmin teidän olisi pitänyt kuulla minua, mutta te ette ole kuulleet. Mutta onhan Jumalan järjestyksen mukaista, että vanhemmat antavat lapsilleen ja että lapset ovat kuuliaisia vanhemmilleen. Tuollaiset todistelut siis ovat tarkoituksenmukaisia, kun ne otetaan jumalallisen järjestyksen alalta. Mutta jos todisteluja otetaan turmeltuneista inhimillisistä mielijohteista, ne ovat huonoja eivätkä kelpaa mihinkään. Sellainen on Scotuksen todistelu: Minä rakastan sitä hyvää, mikä on vähempi, siis minä rakastan enemmän sitä hyvää, mikä on suurempi. Minä en suostu tähän päätelmään, sillä minun «rakastamisen« ei johdu jumalallisesta järjestyksestä, vaan on perkeleellistä vääristelyä. Tosin pitäisi olla niin, että rakastaessani itseäni tahi jotakin muuta luotua, minä vielä enemmän rakastaisin Jumalaa, Luojaa; mutta siitä ei tule mitään, sillä omaan itseeni kohdistuva rakkaus on synnillinen, minä kun Jumalan sijasta rakastan itseäni.

Minä sanon tämän sen vuoksi, ettei kukaan pisteliäästi huomauttaisi: Inhimilliseltä pohjalta lähtevä, jumalallisiin asioihin etenevä todisteleminen ei kelpaa. Ja enhän minä nyt käy kiistelemään siitä, onko tällaisessa tapauksessa kysymys puhetaiturimaisesta vaiko käsitteellisestä todistuksesta, minä sanon vain: Todistus on riittävästi pätevä, kunhan vain inhimilliseltä pohjalta lähtien ja jumalallisiin asioihin todisteltaessa edeten todistelu otetaan mainitsemastani Jumalan järjestyksen piiristä, niin kuin on laita käsiteltävänä olevassa tapauksessa. Maallinen laki ja se kuuluu jumalalliseen järjestykseen sanoo: Ihmisen tekemää testamenttia ei ole lupa järkyttää. Tosin se ei ole laillisesti pätevä, niin kauan kun testamentin tekijä vielä elää; mutta hänen kuoltuaan sitä ei saa mennä muuttamaan. Tässä ei kuitenkaan puhuta siitä, mitä todellisuudessa tehdään, vaan siitä, mimmoinen asia on lain kannalta, toisin sanoen, miten pitäisi tehtämän ja miten oikeuden mukaan pitäisi meneteltämän. Lain mukaan näet on selviö, että testamenttia ei saa muuttaa; jopa laeissa nimenomaan sanotaan, että viimeistä tahtoa on pidettävä erikoisen pyhänä, viimeinen tahto onkin yksi ihmiselämän koskemattomina pidetyistä asioista.

No niin, näistä inhimilliseen testamenttiin liittyvistä tavoista lähtien Paavali todistelee seuraavaan tapaan. Mistä se johtuu, että ollaan kuuliaisia ihmisille, mutta ei olla kuuliaisia Jumalalle? Maallisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä noudatetaan tunnontarkasti. Siinä kohdassa ei mitään muutoksia tehdä, ei mitään lisätä eikä mitään poisoteta. Jumaluusoppimme yksin, jota koko luomakunta todistuksellaan tukee, saa pitää hyvänään muutoksia ja lisäyksiä! Ja tämä on vakuuttavaa, että Paavali näin ammentaa todistusaineistoa inhimillisestä elämästä ja inhimillisistä laeista otetuista esimerkeistä. Siksipä hän myöskin sanoo: «Minä puhun ihmistavoin«; on kuin hän sanoisi: Testamentin tahi muun inhimillisen seikan ollessa kysymyksessä tapahtuu toimeenpano ja seurataan lain määräyksiä. Miksi ei sitten samoin käy, kun on kysymys Jumalan testamentista, jonka Jumala itse lupasi Aabrahamille ja hänen siemenelleen?

[Kun ihminen näet tekee testamentin, jälkisäädöksellä määräten omaisuutensa perillisilleen, ja kun hän sitten kuolee, testamentti astuu muuttumattomana voimaan testamentintekijän kuoleman kautta: siihen ei sitten minkään lain mukaisesti voida mitään lisätä eikä mitään poistaa. Viimeinen tahto on siis oikeusoppineitten mielestä lain veroinen, ja järkevät ihmiset noudattavat sitä tunnollisesti. Jos ihmisen tekemää testamenttia, minä sanon, noudatetaan niin uskollisesti, että siihen ei mitään lisätä eikä siitä mitään poisteta, niin pitäisi totisesti paljoa uskollisemmin noudattaa sitä Jumalan testamenttia, jonka hän lupasi ja lahjoitti Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Sehän vahvistettiin Kristuksessa, hänen kuollessaan, ja testamenttiasiakirja avattiin hänen kuolemansa jälkeen, toisin sanoen, Aabrahamille luvattu siunaus julistettiin kaikille koko maanpiirissä asuville kansoille. Tämä oli testamentintekijän, Jumalan, viimeinen, Kristuksen kuolemalla vahvistettu tahto.

[Kukaan siis ei saa sitä mennä muuttamaan tahi siihen jotakin lisäämään, niin kuin lain ja inhimillisten perinnäissääntöjen opettajat tekevät. He näet sanovat: Ellet ympärileikkauta itseäsi, ellet noudata lakia, ellet tee paljon tekoja ja kärsi paljon, et voi tulla autuaaksi. Tämä ei ole Jumalan viimeistä tahtoa eikä testamenttia. Eihän Jumala sanonut Aabrahamille: Jos teet tätä tahi tuota, saat omaksesi siunauksen, tahi: Ympärileikatut ja lain tekijät saavat sen omakseen, vaan näin: «Sinun siemenessäsi« jne., eli toisin sanoen: Minä annan sinulle sulasta laupeudesta siemenestäsi tulevan Kristuksen; hän tuo siunauksen kaikille synnin ja kuoleman orjuuttamille kansoille, se on, hän kerran vapauttaa synnistä ja kuolemasta ne kansat, jotka uskossa ottavat vastaan tämän lupauksen: «Sinun siemenessäsi« jne. Samoin kuin siis ennen muinoin olivat valeapostolit, samoin ovat nykyään kaikki paavilaiset ja tekopyhät, ei ihmisen tekemän testamentin siitä estää heitä laki , vaan Jumalan tekemän testamentin turmelijoita ja purkajia; mutta häntä he eivät pelkää, vaikka hän on «kuluttava tuli« (Hebr. 12:29). Kaikille ulkokultaisille luonteenomaista on näet se, että he tunnontarkasti noudattavat inhimillisiä, mutta varsin rennosti halveksivat ja loukkaavat jumalallisia sääntöjä. Nämä uhkarohkeat Jumalan testamentin halveksijat ja purkajat saavat kuitenkin aikanaan kauhistavan tuomion.] Tämä jumalallisen järjestyksen alalta otettu todistus on siis kyllin pätevä.

3:16: Mutta nyt lausuttiin lupaukset Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Hän ei sano: «Ja siemenille«, ikäänkuin monesta, vaan ikäänkuin yhdestä: «Ja siemenellesi«, joka on Kristus.

Tässä hän nimittää testamenttia uudella nimityksellä: Jumalan [Aabrahamille lausumat, Kristusta, tulevaa kaikkien kansojen siunaajaa koskevat] lupaukset. Eikähän testamentti olekaan mikään muu kuin lupaus, sitä ei vain vielä ole ilmaistu, vaan on se sinetein suljettu. Nytpä testamentti ei ole laki, vaan lahja. Eiväthän perilliset testamentista odota lakimääräyksiä tahi rahanperimisiä, vaan perintöä. Ensiksi hän nyt selittää sanat, ja sitten hän soveltaa vertauksen ja tähdentää siemensanaa. «Aabrahamille«, hän sanoo, «[ei annettu lakeja, vaan hänelle määrättiin ja säädettiin testamentti,] lausuttiin lupaukset «, hänelle on siis jotakin luvattu ja lahjoitettu. Hänen haltuunsa ei ole uskottu lakeja, vaan hengellistä siunausta koskeva testamentti. Jos siis noudatamme inhimillisiä testamentteja ja lupauksia, niin miksi emme [vielä suuremmalla syyllä] noudattaisi jumalallisia, Jumalan testamenttia, jonka vertauskuvana ja vain himmeänä jäljittelynä inhimillinen testamentti on? Ja edelleen: Jos tarkkaamme merkkejä, niin miksi emme mieluummin tarkkaa merkkien takana olevia todellisuuksia? Eihän Aabrahamille ilmaistu testamentti ole inhimillinen ja sellainen kyllä jätetään loukkaamattomaksi , vaan se on jumalallinen.

Mutta hänelle ei ole ilmaistu kaikkia juutalaisia tahi useaa siementä koskevia lupauksia, vaan yhtä siementä, nimittäin Kristusta koskevat. Juutalaiset eivät hyväksy tätä Paavalin selitystä: he otaksuvat tässä lukujen joutuneen vaihdoksiin ja sanovat että yksikkö on käsitettävä monikoksi. Mutta me pysymme apostoli [Paavalin] käsityksessä, joka turhaan ei tähdennä siemensanaa eikä turhaan selitä aito apostoliseen tapaan tätä siementä Kristukseksi. Kieltäkööt vain juutalaiset tämän; meillä on tarpeeksi monta ja tukevaa todistusta, ja ne Paavali on tässä yllä luetellut. Niitä he eivät voi kieltää, ja ne vahvistavat tämänkin. Tähän saakka siis jumalallista järjestystä, toisin sanoen, inhimillistä testamenttia käsittelevästä vertauksesta eli vertauskuvasta. Nyt hän selittää ja soveltaa sitä.

3:17: Tarkoitan tätä: Jumalan ennen vahvistamaa, Kristusta koskevaa testamenttia ei neljänsadan kolmenkymmenen vuoden perästä tullut laki voi kumota, niin että se tekisi lupauksen mitättömäksi.

Tässä juutalaiset olisivat voineet väittää vastaan: Jumala ei tyytynyt siihen, että antoi lupauksen Aabrahamille, vaan antoi neljänsadan kolmenkymmenen vuoden perästä vielä lainkin. Jumala siis epäili lupauksiaan, ne kun muka eivät kyenneet vanhurskauttamaan; hän antoi lisäksi jotakin parempaa, nimittäin lain, jotta ei oltaisi toimettomina, edeltäjäänsä parempi kun oli tullut, vaan noudatettaisiin lakia ja tultaisiin sen avulla vanhurskaiksi. Lupausta seurannut laki siis on kumonnut sen. Juutalaisilla on paljon tuollaisia verukkeita. Mutta Paavali torjuu loistavasti ja tarmokkaasti tämän vastaväitteen sanomalla, että laki ei ole voinut kumota lupauksia, vaan ennemminkin päinvastoin. Testamentti, hän sanoo, on tehty ja luvattu Aabrahamille: «Sinun siemenessäsi« jne. Jumalan testamentti on vahvistettu ennen koko Juudan kansalle annettua ympärileikkausta. Kas Raamatun sisältämät lupaukset muodostivat testamentti asiakirjan; siihen pantiin jälkeenpäin sinetti lisäksi: ympärileikkaus ynnä muita lakiseremonioita. Neljäsataa kolmekymmentä vuotta lupauksen jälkeen tullut laki siis ei tehnyt tätä mitättömäksi, eikä, vaikka se olisi tullut aikaisemminkin, olisi siitä mitään vähentänyt; nyt se ei todellakaan niin monta vuosisataa lupauksen jälkeen annettuna riistä siltä pätevyyttä.

[Minkä tähden siis laki lisättiin? Se tosin annettiin noin monta sataa vuotta jälkeenpäin Aabrahamin jälkeläisille, ei siinä tarkoituksessa, että sen avulla saataisiin siunaus, lain tehtävänä kun on kirouksen alaiseksi paneminen eikä siunaaminen, vaan siinä tarkoituksessa, että maailmassa olisi jokin kansa, jolla olisi sana ja todistus Kristuksesta, ja jonka keskuudesta sitten Kristus lihan mukaan syntyisi, ja jotta lain alaisuudessa vartioidut ja sen alaisuuteen suljetut ihmiset huokaisivat vapautumista luvatun Aabrahamin siemenen,. Kristuksen kautta, jonka yksin piti siunata ja joka yksin kykeni siunaamaan, toisin sanoen, synnistä ja kuolemasta vapahtamaan kaikki kansat. Ja sitten: lain määräämät seremoniat viittasivat Kristukseen. Lupausta siis ei ole poistettu lailla eikä seremonioilla, vaan se on paremminkin näillä kuin sineteillä ikään vahvistettu siksi kunnes itse asiakirja lupaus piti avattaman ja evankeliumin saarnalla julistettaman kaikien kansojen keskuudessa].

Mutta antakaamme noiden kahden mitellä voimiaan ja katsokaamme, kumpi niistä on voimakkaampi! Tehneekö lupaus tyhjäksi lain vaiko laki lupauksen? Jos laki tekee tyhjäksi lupauksen, silloin seuraa siitä, että me teoillamme teemme Jumalan valehtelijaksi ja hänen lupauksensa turhiksi; jos näet laki vanhurskauttaa, vapahtaa synnistä ja kuolemasta, ja johdonmukaisesti meidän tekomme ja inhimilliset voimamme täyttävät lain, niin Aabrahamille annettu lupaus on turha ja kerrassaan hyödytön. Ja johdonmukaisesti silloin Jumala on valehtelija ja kerskuri. Tietystihän se, joka lupaa, mutta ei tahdokaan pitää lupaustaan, vaan tekee sen tyhjäksi, on valehtelija ja kerskuri! Mutta eihän laki mitenkään voi tehdä Jumalaa valehtelijaksi, eivätkä meidän tekomme liioin voi tehdä lupausta tyhjäksi. Sen täytyy siis olla pätevä ja luja eihän näet Jumala lupaa suotta , vaikka me voisimmekin noudattaa lakia ja täyttää sen; ja vaikka me itsekin tunnustaisimme kaikki ihmiset enkelimäisen pyhiksi mikä kuitenkaan ei ole mahdollista niin etteivät lainkaan olisi lupauksen tarpeessa, niin joka tapauksessa se pitäisi arvosteltaman aivan pettämättömäksi ja lujaa lujemmaksi, muutoinhan Jumala todettaisiin epäluotettavaksi ja valheelliseksi: hän joko olisi luvannut turhaan tahi sitten ei haluaisi [tahi ei voisi] pitää lupaustaan. Samoin kuin lupaus siis on ennen lakia, samoin se myöskin on [verrattomasti] lain yläpuolella.

Ja Jumala teki aivan oikein antaessaan lupauksen niin kauan ennen lakia, jottei päästäisi sanomaan, että vanhurskaus annetaan lain nojalla eikä armosta. Ja vielä: Lupauksineen hän tarkoituksellisesti ehdätti ennen lakia; sillä jos hän olisi tahtonut, että meidät vanhurskautetaan lain nojalla, hän olisi antanut sen neljäsataa kolmekymmentä vuotta ennen lupausta tahi ainakin samanaikaisesti kuin lupauksen. Mutta nytpä hän aluksi kokonaan vaikenee laista, ja sitten vihdoin viimein neljänsadan kolmenkymmenen vuoden kuluttua antaa sen; sillä välin hän koko ajan puhuu lupauksistaan. Siunaus siis ja vanhurskauden lahjoittaminen tulee ennen lakia, lupauksen perustuksella. Lupaus siis on [verrattomasti] lain yläpuolella. Laki siis ei kumoa siunausta; päinvastoin usko siihen lupaukseen, joka pelasti ennen Kristuksen ilmestymistäkin eläneet uskovaiset, ja jota nyt evankeliumina on julistettu kaikkien kansojen keskuudessa, hävittää lain, niin ettei se enää voi lisätä syntiä, ei säikähdyttää eikä ajaa epätoivoon niitä syntisiä, jotka uskossa omistavat lupauksen.

Siihen, että hän niin tarkasti esittää luvun: neljäsataa kolmekymmentä vuotta, kätkeytyy suuri paino tahi paremminkin pilkka; on kuin hän sanoisi: Jos osaatte laskea, niin laskekaa sormillanne, kuinka pitkältä on lupauksen antamisesta lakiin! Varmasti [Aabrahamin saama] lupaus jo oli olemassa silloin, kun ei vielä pitkiin aikoihin nimittäin neljänsadan kolmekkmmenen vuoden pituisena ajanjaksona mitään lakia ollut olemassa. Tämä todistus, joka on otettu määrätystä ajasta, on siis tarpeeksi tukeva.

Mutta hän ei puhu laista yleensä, vaan ainoastaan kirjoitetusta laista. On kuin hän sanoisi: Jumala ei voinut ottaa huomioon jumalanpalvelusta, ei [lainmukaisia] tekojamme eikä ansioitamme, niitähän ei ollut olemassakaan; eihän ollut olemassa lakia, joka määrää jumalanpalveluksen, joka vaatii tekoja ja lupaa tekeville elämän [ja lahjoittaa vanhurskauden]. «Se ihminen«, hän sanoo, «on elävä niiden turvin« (3. Moos. 18:5). [Ja vaikka hän sangen auliisti näin lupaakin, siitä ei silti seuraa, että me olemme hänen lupaustensa tasalla; sanoohan hän nimenomaan: «Se ihminen, joka ne tekee« jne. Mutta onpa selvää, ettei kukaan niitä toteuta. Paavali sanoo edelleen, että laki ei voi poistaa lupausta. Kysymyksessä oleva Aabrahamille neljäsataa kolmekymmentä vuotta ennen lakia annettu lupaus pysyy siis voimassa. Ja jotta asia tulisi havainnollisemmaksi, minä valaisen sitä esimerkillä.] Minä lahjoitan, en pakosta, vaan vapaasta tahdostani [jollekulle tuntemattomalle] ihmiselle, jolle en ole [kerrassaan] mitään velkaa, talon tahi pellon; mutta sitten runsaasti parinkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun osoitin hänelle tuon hyvänteon, minä annan hänelle määräyksen tehdä tätä tahi tuota. Nyt hän ei voisi sanoa teoillaan ansainneensa tuota hyväätekoa, koska hän niin monta vuotta ennen, sitä pyytämättään, minun sulasta hyvyydestäni sen minulta sai. Samoin ei Jumalakaan saattanut ottaa huomioon vanhurskautta edeltäneitä tekoja eikä ansioita, koska lupaus ja Pyhän Hengen lahja oli olemassa neljäsataa kolmekymmentä vuotta ennen lakia. Tätä Paavali pilkaten alleviivaa.

Samoin mekin [nykyään] saatamme sanoa: Kristillinen uskomme on ollut olemassa «neljäsataa kolmekymmentä vuotta« ennen meikäläistä munkkilaisuutta, toisin sanoen, syntimme sovitettiin puolitoistatuhatta vuotta ennen kuin oli keksitty mitään munkkikuntaa, mitään katumuksenharjoitussääntöjä, mitään kohtuudenmukaisuus ja täysarvollisuusansioita. Miten ihmeessä me siis nyt teoillamme ja ansioillamme saisimme aikaan hyvitystä synneistämme?

Jos siis hän sanoo juutalaiset lain nojalla etsivät vanhurskautta, niin minkä nojalla Aabraham sitä etsi? Tokkohan lain nojalla? Ei etsinyt, sillä lakia ei vielä ollut olemassakaan! Mutta jos lakia ei ollut olemassa, ei siis tekoja eikä ansiotakaan ollut olemassa. Mikä silloin oli olemassa? Yksinomaan lupaus! Lupaus siis vanhurskauttaa, eikä laki. Näin Paavali kokoaa eri tahoilta, erinäisiltä ajoilta ja erinäisistä henkilöistä otetuista vertauksista päteviä todistuksia, joita kukaan tervejärkinen ihminen ei voi kevyesti sivuuttaa. Varustakaamme siis omattuntomme tämäntapaisilla todistuksilla! Kiusauksissa on näet ihmeteltävän suuri hyöty siitä, että sellaisia on huolellisesti miettinyt; sillä ne johdattavat meidät laista ja teoista lupaukseen ja uskoon, vihasta armoon, synneistä vanhurskauteen ja kuolemasta elämään.

Niinpä siis usein minä tätä tähdennän on mitä huolellisimmin erotettava toisistaan nämä molemmat: laki ja lupaus, koska ne, mitä aikaan, paikkaan ja henkilöön tulee ja suoraan sanoen kaikissa olosuhteissa ovat toisistaan niin kaukana kuin taivas on maasta, maailman alku sen lopusta. Tosin ne ovat äärettömän lähellä toisiaan, ne kun ovat yhtyneinä samassa ihmisessä eli sielussa; ja kuitenkin pitää niiden olla sekä mieleen että niiden tehtävään katsoen mahdollisimman kauaksi toisistaan loitonnettuina: lailla on hallintaalanaan liha, lupaus taas hallitkoon suloisesti omaatuntoa. Tällä tavoin osoittaessasi kummallekin sille kuuluvan oikean paikkansa sinä vaellat varsin turvallisesti keskellä lupauksen taivasta ja lain maata: hengessä armon ja rauhan paratiisissa, lihaan katsoen teon ja ristin maassa. Ja suloisen lupauksen tähden, joka niin ihmeellisesti ilahduttaa mieltä, ne kiusat, joita lihan täytyy kestää, eivät ole rasittavia. Mutta jos sekoitat toisiinsa nämä molemmat: panet lain omalletunnolle ja lupauksen antaman vapauden lihalle, syntyy sellainen hämmennys sellainen kuin paavikunnassa syntyi , jotta et tiedä, mitä on laki, mitä lupaus, mitä synti ja mitä vanhurskaus.

Jos siis mielit jakaa totuuden sanaa oikein, niin erottaos laki lupauksesta niin loitos kuin mahdollista mieleen ja koko elämään katsoen. Paavali ei suotta ole tähdentänyt tätä todistusta. Hän käsitti näet [Hengessä], että seurakuntaan oli tuleva se kurjuus, että Jumalan sana hämmennetään, toisin sanoen, lupaus sekoitetaan lakiin, ja sillä tavoin lupaus kerrassaan menetetään. Kun näet laki sekoitetaan lupaukseen, syntyy paljasta lakia. Totuttaudu siis erottamaan laki lupauksesta aikaakin silmälläpitäen, niin että lain tullessa syyttämään omaatuntoasi osaisit sanoa: Arvon laki, sinä et tule oikeaan aikaan; tulet liian aikaisin! Odotapa vielä neljäsataa kolmekymmentä vuotta; kun ne ovat kuluneet, saat tulla. Mutta silloin [tullessasi] tuletkin liian myöhään, sillä neljäsataa kolmekymmentä vuotta ennen sinua ennätti lupaus, ja siihen minä suostun ja siinä mukavasti lepään. Minulla siis ei ole kanssasi mitään tekemistä, enkä kuuntele sinua. Minäpä elänkin nyt uskovaisen Aabrahamin kanssa, tahi oikeammin Kristuksen ilmestymisen jälkeen, hänen, joka [on vanhurskauteni ja joka] poisti sinut, laki ja kumosi! Näin väikkyköön mielessä aina Kristus kuin kaikkien, uskoa puolustavien ja lihan, lain, tekojen ja ansioitten vanhurskautta vastustavien todistusten yhdistelmänä ikään!

Tähän mennessä olen nyt esittänyt melkein kaikki ja [varsinkin] valtavimmat todistukset, joita Paavali vanhurskauttamisoppia tukeakseen tässä kirjeessä käsittelee. Näistä pääasiallisin ja vaikuttavin on se, jota hän sekä tässä että Roomalaiskirjeessä teroittaa: lupausta koskeva todistus. Eihän näet kukaan voi kieltää sitä, että lupaus on toista kuin laki. Sitten hän ottaa käsiteltävikseen [Aabrahamille ja muille isille annetut] lupauksen sanat: «Sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksit« jne., ja punnitsee niitä mitä huolellisimmin. Sitten hän käsittelee aikoja ja henkilöitä, niinikään itse siementä, selittäen sen Kristukseksi. Lopuksi hän vastakohdankin avulla osoittaa, mitä laki vaikuttaa: se näet sulkee kirouksen alaiseksi. Ja toisaalta taas hän panee nurin ne valeapostolien todistukset, joita nämä käyttivät lainvanhurskauden puolustukseksi, ja suuntaa ne takaisin heihin itseensä. Te tähdennätte, hän sanoo, lain välttämättömyyttä autuaaksi tulemisasiassa. Etteköhän ole lukeneet, mitä hän sanoo: «Joka ne täyttää, on niiden kautta elävä« (3. Moos. 18:5). Mutta ken täyttää? Ken ikänä siis perustautuu lain tekoihin, se on kirouksen alaisena. Kun siis valeapostolit tahtovat laista johtaa vanhurskautta ja elämää, niin Paavali panee kumoon heidän sanansa ja johtaa siitä kirousta ja kuolemaa. Ja täten hän riittävän tyrmeästi lujittaa ja puolustaa kristillistä vanhurskauttamisoppia, vahvistaen sitä sillä lupauksella, jolla hän toteaa itse Aabrahamin siemenen, Kristuksen, ja hänen kuolemansa, ylösnousemisensa, siunauksensa ja voittonsa kaikkia kansoja varten. Ja hän kumoaa vastustajien todistelut laista ottamillaan sanoilla; niillä hän osoittaa, että laki mitenkään ei vanhurskauta, vaan päinvastoin vaikuttaa aivan vastakkaista: se sulkee kaikki kirouksen alle. Nyt seuraa yhteenveto näistä todistuksista.

3:18: Sillä jos perintö tulisi laista, niin se ei enää tulisikaan lupauksesta.

Samoin Roomalaiskirjeen neljännessäkin luvussa (14. jakeessa): «Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi«. Ja toisinhan ei voi ollakaan; erohan on päivänselvä: laki ei ole sama kuin lupaus. Luonnollisen järjen, olkoon miten sokea tahansa, on joka tapauksessa myöntäminen, että lupaaminen on toista kuin vaatiminen, lahjoittaminen toista kuin vastaanottaminen. Hevosen jos se osaisi puhua olisi pakko sanoa toista olevan sen, kun tallimies panee sen eteen kauroja syötäväksi, ja toista, kun tämä nousee selkään ja ratsastaa. Lupaus ja laki ovat siis yhtä kaukana toisistaan kuin taivas on maasta. Laki näet vaatii: Tee tämä! Lupaus lahjoittaa: Pidä hyvänäsi!

Paavali siis johtopäättelee tähän tapaan: Lupauksen perustuksella on annettu siunaus; sitä siis ei anneta lain perustuksella. Lupaushan sanoo: «Sinun siemenessäsi siunataan« jne. Sillä, jolla siis on laki, ei vielä ole tarpeeksi, koska hänellä vielä ei ole siunausta: [sen puutteessa] hän [pakostakin] jää kirouksen alaiseksi. Laki siis ei voi vanhurskauttaa, koska siihen ei ole yhdistetty siunausta. Ja sitten: jos perintö tulisi lain perustuksella, Jumala todettaisiin valehtelijaksi ja lupaus menisi mitättömäksi. Ja jos laki kykenisi saamaan aikaan siunausta, miksi Jumala sitten lupaisi sen: «Sinun siemenessäsi« jne? Miksi hän ei paremminkin sanoisi: Tee tämä, niin sinä saat siunauksen! tahi: Lain tekemisellä saatat ansaita iankaikkisen elämän? Tämä todistus nojaa siihen, että vastakohta on mahdoton: Perintö annetaan lupauksen perustuksella, sitä siis ei anneta lain perustuksella.

Mutta Aabrahamille Jumala on sen lahjoittanut lupauksen kautta.

Se ei ole kiellettävissä: Ennen kuin lakia oli olemassakaan, Jumala oli lupauksella lahjoittanut Aabrahamille siunauksen eli perinnön, toisin sanoen, syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden, autuuden, iankaikkisen elämän, ollaksemme Jumalan lapsia ja perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä; sillä Ensinlmäinen Mooseksenkirja (22:18) sanoo selvästi: «Sinun siemenessäsi tulevat kaikki maan kansat siunatuiksi«. Tässä siunaus on lahjoitettu ottamatta huomioon lakia ja tekoja, Jumala kun kiiruhtaa lahjoittamaan perinnön ennen kuin Mooses oli syntynytkään tahi kukaan oli mielessään kuvitellut lakia. Mitä siis kerskutte lainvanhurskauden saavuttamisesta lain nojalla, vanhurskaus, elämä ja autuus kun on annettu Aabrahamille, isällenne, lain sivuitse ja ennen lakia, jopa ennen niitä, jotka kykenivät täyttämään lain? Sokea ja paatunut on se, johon nämä seikat eivät vaikuta. Mutta minähän olen jo tässä edellä huolella ja seikkaperäisesti käsitellyt lupausta koskevaa todistusta; sen vuoksi minä nyt vain luon siihen yleissilmäyksen.

Tähän mennessä on nyt kirjeen pääasiallisin osa käsitelty. Seuraa sitten [lain käyttöä ja tehtävää koskevia] vertauksia kasvattajasta ja alaikäisestä perillisestä, sitten vertauskuvallinen esitys Aabrahamin kahdesta pojasta, Iisakista ja Ismaelista jne., ja loppujen lopuksi ohjauksia oikeaan vaellukseen. Tässä kirjeen jälkimmäisessä osassa Paavali paremminkin antaa näytteen esitystaidostaan kuin opettaa.

3:19: Mitä varten sitten on laki?

Opettaessamme, että ihminen tulee vanhurskaaksi laitta ja teoitta, antautuu kuin itsestään tämä kysymys: Jos laki ei vanhurskauta, mitä varten se siis on annettu? Ja vielä: Minkä tähden Jumala kovistaa ja raskauttaa meitä lailla, ellei se vanhurskauta? Miksi tarvitsee meitä noin armottomasti sillä kurittaa ja kiduttaa, jos kerran niitä, jotka ovat tehneet työtä ainoastaan yhden tunnin, pidetään saman arvoisina kuin meitä, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen? Kun siis tulee se armo, jota evankeliumi julistaa, niin kohta alkaa tuo kova napina, josta ei koskaan ole puutetta evankeliumia saarnattaessa. Juutalaisilla oli tämä harhaluulo: jos noudattavat lakia, niin tulevat vanhurskaiksi. Kuullessaan siis evankeliumin opettavan: Kristus on tullut maailmaan tekemään autuaiksi, ei vanhurskaita, vaan syntisiä, ja että nämä pääsevät ennen heitä Jumalan valtakuntaan, he suuttuivat silmittömästi, valitellen monta vuosisataa suurella tuskalla ja vaivalla kantaneensa lain raskasta iestä, olleensa aivan tuloksettomasti, jopa mitä suurimmaksi vahingokseen lain hirmuvallan äärimmäisen kiusan ja painon alaisina, mutta epäjumalisten pakanoiden vallan vaivatta ja tuskatta pääsevän armosta osallisiksi. Samoin nykyäänkin paavilaisemme nurisevat, sanoen: Mitä hyötyä meillä on ollut siitä, että kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä vuotta olemme viettäneet munkkielämää, tehneet siveyden, köyhyyden ja kuuliaisuuden lupaukset, pitäneet rukoushetkemme, lukeneet messuja, kiduttaneet ruumistamme paastoamisin, rukoilemisin, suomimisin jne., jos kerran aviomies, aviovaimo, ruhtinas, pormestari, opettaja, oppilas, jos päiväläinen tahi säkkejä kantava palvelija, jos huonetta lakaiseva palvelijatar on meidän veroisemme, vieläpä meitä parempi ja arvollisempi?

Niinpä niin, tämä on vaikea kysymys. Se tekee järjen neuvottomaksi; järki ei sitä myöskään voi ratkaista, vaan loukkaantuu ylen määrin. Kun järki ei tiedä mistään muusta kuin laista, se ehdottomasti tutkistelee sitä ja luulee vanhurskauden saatavan sen avulla [, eikä käsitä lain tehtävää eikä tarkoitusta]. Kuullessaan siis tämän Paavalin epätavallisen ja maailmalle tuntemattoman mielipiteen, että laki on annettu rikkomusten tähden, se päättelee näin: Paavali tekee lain mitättömäksi, koska sanoo, että emme sen avulla tule vanhurskaiksi; hän siis rienaa sitä Jumalaa, joka on antanut lain, sanoessaan sen annetuksi rikkomusten tähden. Eläkäämme siis kuin pakanat, joilla ei ole lakia, niin, tehkäämme syntiä ja pysykäämme synnissä, jotta armo suurenisi! Ja vielä: «Tehkäämme pahaa, jotta siitä tulisi hyvää!« Näin kävi apostoli Paavalille, samoin käy meillekin nykyään. Sillä suuri joukko, kuullessaan evankeliumista, että vanhurskaus tulee osaksemme sulasta Jumalan armosta ja yksinomaan uskon kautta, ilman lakia ja tekoja, tekee samanlaisen johtopäätöksen kuin ennen juutalaiset: [ «Ellei laki vanhurskauta, niin] jättäkäämme kaikki teot sikseen! « Ja niinpä näyttävät totisesti tekevänkin!

No niin, mitä meidän pitää tehdä? Tämä surkeus on tosin vaivanamme; mutta estää sitä emme voi. Kristuksen täytyi saarnatessaan kuulla olevansa rienaaja ja kapinallinen, toisin sanoen, että hän niin opettamalla harhautti ihmisiä ja yllytti heitä kapinaan keisaria vastaan. Samoin kävi Paavalille ja kaikille muille apostoleille. Onko lainkaan ihmeellistä, jos maailma samaan tapaan nykyään syyttää meitä? Mutta pilkatkoon ja vainotkoon vain meitä! Meidän ei [silti] kumminkaan käy vaikeneminen ahtaalla olevien omientuntojen tähden, vaan meidän on puhuttava vapaasti, jotta pääsisivät vapaiksi perkeleen pauloista. Emme liioin saa välittää siitä, että meidän oppiamme väärinkäyttää tuo turmiollinen ja äärimmäisen paha suuri joukko, jota ei voida auttaa, oli sillä sitten laki vaiko ei, vaan mieluumminkin kiinnitettäköön huomio siihen, miten omatunto raukkoja neuvottaisiin, jotteivät joutuisi turmioon tuon jumalattoman, suuren joukon kanssa. Jos olisimme vaiti, ei olisi mitään lohdutusta niillä omillatunnoilla, jotka ovat siinä määrin lakien ja ihmissääntöjen vangeiksi kietoutuneina, etteivät omin avuin mitenkään voi niistä selviytyä.

Niin kuin siis Paavali havaitessaan toisten vastustavan hänen oppiaan, toisten havittelevan lihallista vapautta ja siinä häätyvän entistä häijymmiksi, lohdutti itseään sillä, että hän oli Jeesuksen Kristuksen apostoli uskon julistamista varten Jumalan valituille ja että hän kärsi kaikkea valittujen tähden, jotta hekin saavuttaisivat autuuden, samoin mekin nykyään teemme kaikkemme valittujen tähden, joita oppimme tietääksemme hyödyttää. Koirille ja sioille, joista toiset vainoavat oppia, toiset polkevat maahan vapautemme [, joka meillä on Kristuksessa], minä siinä määrin olen suutuksissani, että en sinä ilmoisna ikänä viitsi heidän tähtensä äännähtääkään. Soisin mieluummin että niin sikamme kuin vastustajammekin, koirat, edelleen olisivat paavin hirmuvallan alaisina, kuin että Jumalan pyhä nimi heidän tähtensä näin joutuu pilkattavaksi.

[Vaikka] siis [ei ainoastaan kokematon joukko napise, vaan nekin, jotka ovat omasta mielestään perin viisaita, kuinkakin] napisevat tähän tapaan: «Ellei laki vanhurskauta, se luonnollisesti on mitätön!«, se ei silti ole totta. Sellainen päätelmä ei kelpaa! Aivan yhtä vähän kuin pitää paikkansa: Raha ei vanhurskauta, se siis on mitätön; silmät eivät vanhurskauta, siis minä revin ne päästäni; kädet eivät vanhurskauta, siis minä hakkaan ne pois, yhtä vähän pitää paikkansa: Laki ei vanhurskauta, siis se on mitätön. Jokaiselle asialle on annettava sille kuuluva tehtävä ja käyttö. Emme silti kukista tahi tuomitse lakia, vaikka sanommekin, että se ei vanhurskauta. Mutta me vastaamme tähän kysymykseen: «Mitä varten sitten on laki?« toisin kuin vastustajat, jotka takaperoisessa luulossaan otaksuvat lain tehtävän ja käytön sellaiseksi, mikä ei ole mahdollinen.

Tätä lain väärinkäyttöä ja kuviteltua tehtävää vastaan me väitämme ja vastaamme Paavalin kera: Lailla ei ole mitään tekemistä vanhurskauttamisen kanssa. Mutta tällä me emme väitä, että laki on mitätön, niin kuin he kohta paikalla huomauttavat: Ellei laki vanhurskauta, se siis on mitätön. Ei niin! Lailla on oma omituinen tehtävänsä ja käyttönsä, vaikka ei sitä, mikä sillä vastustajien mielestä on, nimittäin että se muka vanhurskauttaisi [ihmisiä. Se päinvastoin saattaa heitä kauhuun ja tuomitsee heidät]. Vanhurskauttamisen käytöllä ei ole tekemistä lain kanssa; siksipä opetammekin, että se on laista loitonnettava niin, kauaksi kuin taivas on maasta. Paavaliin yhtyen me sanomme «lain hyväksi, kun sitä lain itsensä mukaisesti käytetään« (1. Tim. 1:8), toisin sanoen, kun lakia lakina käytetään. Jos määrittelen lain sille kuuluvan selityksen mukaisesti ja säilytän sen sille kuuluvassa tehtävässä ja käytössä, niin se on erittäin hyvä; mutta jos muutan sen tehtävän toiseksi ja omistan sille sellaista, mitä sille ei ole omistettava, niin en pane ylösalaisin ainoastaan lakia, vaan koko jumalallisen opin.

Tässä Paavali siis puhuu vahingollisia ulkokultaisia vastaan, jotka sanovat: Mitä varten sitten on laki? Heille on kerrassaan vastenmielinen tämä Paavalin lausuma: «Laki on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty«. Heidän mielestään näet vanhurskauttaminen on lain tehtävä. Kaikissa sofisteissa ja koko maailmassa todettava, inhimillisen järjen sanelema käsitys jumalisuudesta ja vanhurskaudesta on se, että tämä saadaan aikaan lain teoilla. Järki ei suin surmin siedä itseltään riistettävän tätä varsin vahingollista käsitystä, se kun ei ymmärrä uskonvanhurskautta. Senpä tähden paavilaiset — enemmän jumalattomuudesta kuin typeryydestä — lorujaan latelevat: Kirkolla on Jumalan laki, sillä on kirkolliskokousten päätökset, pyhien isien kirjoitukset; asettaessaan elämänsä näiden mukaiseksi se on pyhä. Kukaan ei saa heitä uskomaan, että he itsevalituilla palvontamenoilla ja hurskaudellaan eivät lepytä Jumalan vihaa, vaan ainoastaan kiihkentävät sitä. Tätä ei ainoakaan tekopyhä usko; heidän käsityksensä on kerrassaan päinvastainen. Vanhurskausluulottelu on sen tähden surkean surkeaa pohjasakkaa ja maailman tärkeintä syntiä. Kaikki muut synnit ja harhamat voidaan korjata tahi ainakin esivallan rangaistuksin ehkäistä, mutta tämä synti — itse kunkin ihmisen omakohtainen ajatus vanhurskaudesta — [ei mitenkään ota ollakseen synnin nimissä, vaan se jopa] kaupitteleikse parhaimpana jumalisuutena ja pyhyytenä, luonnollisen ihmisen kun on mahdoton arvostella kysymyksessä olevaa asiaa. Tämä kurjuus siis tietää mitä valtavinta ja laajinta perkeleen valtaa koko maan piirissä, totta totisesti käärmeen päätä ja sitä ritaa, johon perkele pyydystää kaikki ihmiset ja jossa hän pitää heitä salvattuina. Luonnostaan kaikki ovat sitä mieltä, että laki vanhurskauttaa. No niin, tähän vastaväitteeseen: Mitä varten sitten on laki?, Paavali [, osoittaakseen lain todellisen tehtävän ja käytön sekä riistääkseen ihmisiltä väärän käsityksen siitä,] vastaa seuraavalla tavalla:

Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty,

eikä vanhurskauttamisen tähden. — [Samoin kuin] asiat ovat erilaisia, samoin on niiden käyttökin erilainen. Toisen asian käyttöä ei siis saa sekoittaa toisen asian käyttöön. «Nainen älköön käyttäkö miehen tamineita, älköönkä mies pukeutuko naisen vaatteihin«, sanotaan 5. Mooseksen kirjassa (22:5). Pysyköön asioiden käyttö erilaisena, muussa tapauksessa syntyy paljasta sekaannusta. Mies ei ole luotu kehräämään, nainen ei ole luotu sotatoimiin. Kunkin ihmisen osaksi annetaan hänelle sopiva asema ja tehtävä: saarnaaja ja kaitsija opettakoot [Jumalan sanaa puhtaasti], kuningas, ruhtinas ja muut sellaiset hoitakoot hallitustehtäviä, kansa olkoon kuuliainen esivallalle jne. Näin jok'ikinen luotu palvelkoon omalla paikallaan ja omassa asemassaan: aurinko loistakoon päivin, kuu ja tähdet öin, meri antakoon kaloja, maa hedelmiä, metsät riistaa, puita jne.

Samoin älköön lakikaan vaatiko itselleen toisen — nimittäin vanhurskauttamisen — tehtävää älköönkä toista käyttöä, vaan jättäköön sen yksinomaan armon, lupauksen ja uskon haltuun. Munkit paastotkoot, rukoilkoot, pukeutukoot toisin kuin muu kristittyjen joukko; tehkööt vain niin ja vielä enemmänkin lihan aisoissapitämis- ja kuolettamistarkoituksessa, mutta älkööt näille harjoituksille omistako vanhurskauttamistehtävää Jumalan edessä: onhan se toinen tehtävä, joka ei kuulu niille. Mikä siis on lain tehtävä? Rikkomus! Kaunis tehtävä totisesti! «Laki«, sanoo hän, «on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty«, toisin sanoen, laki on lisätty kuulumatta lupaukseen ja lupauksen jälkeen, siksi kun tulee siemen, —. Näin Roomalaiskirjeen viidennessäkin luvussa (20. jakeessa): «Mutta laki tuli väliin«, nimittäin armon lupausten jälkeen, Kristukseen saakka, jonka piti täyttää lupaus.

[Lain kahdenlaisesta käytöstä]

Tässä yhteydessä on perehdyttävä lain kandenlaiseen käyttöön. Toinen on maallinen. Jumala on määrännyt maalliset, jopa kaikkikin lait rikosten hillitsemiseksi. Jokainen laki siis on annettu syntien estämiseksi. Vanhurskauttaako siis laki, koska se hillitsee syntejä? Ei suinkaan! Sillä sitä, että en tapa, en tee aviorikosta, en varasta ja että pidätyn muistakin synneistä, minä en tee halusta enkä rakkaudesta hyveeseen, vaan sen tähden, että pelkään [vankilaa], miekkaa ja pyöveliä. Tämä estää minua rikkomasta aivan kuin siteet ja kahleet estävät leijonaa tahi karhua raatelemasta sitä mikä niiden tielle sattuu. Synneistä pidättyminen ei siis merkitse vanhurskautta, vaan pikemminkin se on vääryyden merkkinä. Aivan samalla tavoin siis kuin raivokas ja kesyttämätön peto pannaan siteisiin, jottei se raivoaisi sitä vastaan, mikä vain sen tielle osuu, samalla tavoin lakikin hillitsee mieletöntä ja villiintynyttä ihmistä, jottei se enää tekisi syntiä. Tuo hillitseminen osoittaa riittävästi, että ne, jotka ovat tuollaisen tarpeessa — sellaisia ovat kaikki Kristuksesta loitolla olevat —, eivät ole vanhurskaita, vaan päinvastoin jumalattomia ja villiintyneitä, sellaisia, joita täytyy pitää kurissa kahleiden ja lain vankeuden avulla, jotteivät tekisi rikoksia. Laki siis ei vanhurskauta.

Lakien ensimmäinen merkitys ja käyttö siis on jumalattomien hillitseminen. Perkele näet hallitsee koko maanpiiriä ja ajaa ihmiset kaikkiin rikoksiin. Sentähden Jumala on asettanut esivallan, vanhemmat, opettajat, lait, kahleet ja kaiken maallisen järjestyksen sitomaan — elleivät enempää voi [saada aikaan] — perkeleen kädet, jottei hän mielin määrin saisi [näin] riehua —. Niinpä siis — samoin kuin riivattuja ihmisiä, joissa perkele voimallisesti hallitsee, pannaan siteisiin ja kahleisiin, jotteivät ketään vahingoittaisi, samoin on koko maailmaakin, joka on perkeleen riivaama ja päätä pahkaa rientää kaikkiin rikoksiin, läsnä esivalta sitovine kahleineen,toisin sanoen, lakineen, sitoen sen kädet ja jalat, jottei se päätä pahkaa syöksyisi kaikkeen pahaan. Ellei se tällä tavoin ota pysyäkseen aisoissa, se joutuu kuolemanrangaistuksen alaiseksi. Tämä maallinen kurissapitäminen on äärettömän tärkeä, ja se on Jumalan asettama sekä yleisen rauhan että kaikkien etujen turvaamiseksi, mutta suurimmalta osalta sen tähden, ettei evankeliumin edistyminen villiintyneitten ihmisten nostattamien mellakoiden ja kapinoiden tähden vaikeutuisi. Paavali ei tässä esitä tätä maallista käyttöä; se tosin on varsin välttämätön, mutta se ei vanhurskauta. Aivan samoin näet kuin riivattu silti ei ole vapaa eikä järjissään, vaikka on käsistään ja jaloistaan sidottu, samoin ei maailmakaan, vaikka sitä kuinkakin lailla estettäisiin ulkonaisista rikoksista, silti ole vanhurskas, vaan pysyy jumalattomana. Päinvastoin tuo hillintä vasta todistaakin maailman jumalattomaksi, villiintyneeksi ja ruhtinaansa perkeleen kuljetettavaksi, sillä päinvastaisessa tapauksessahan sitä ei laeilla tarvitsisi rikollisuudesta estellä.

Toinen lain käyttö on jumaluusopinmukainen eli hengellinen. Se tähtää rikkomusten suurentamiseen; sitä vaaditaan aivan erikoisesti Mooseksen laissa siinä tarkoituksessa, että sen vaikutuksesta synti lisääntyisi ja moninkertaistuisi, etenkin omassatunnossa. Tätä Paavali suurenmoisella tavalla tutkistelee Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa. Lain oikea tehtävä sekä sen pääasiallinen ja omalaatuinen käyttö siis on se, että se paljastaa ihmiselle hänen syntinsä, sokeutensa, kurjuutensa, jumalisuuden puutteensa, tietämättömyytensä Jumalasta, Jumalaa kohtaan osoittamansa vihan ja halveksimisen sekä Jumalan edessä ansaitsemansa kuoleman, helvetin, tuomion ja vihan. Ulkokultaisille, yliopistosofisteille ja jokaiselle ihmiselle, joka vain kulkee lain tahi itsevanhurskauden kuvitteluissa, tämä lain käyttö on täydellisesti tuntematon. [Mutta] lannistaakseen ja musertaakseen tuon raivoisan, hirviömäisen pedon, nimittäin [vanhurskaus- ja] hartausharhaluulon, Jumalan täytyi Siinain vuorella antaa uusi laki niin suurin juhlallisuuksin ja ulkonaisesti niin pelkoa nostavasti, että koko kansa oli kauhun järkyttämä (2. Moos. 19: 18; 20: 18). — Kun näet järki inhimillisen itsevanhurskausluulottelun paisuttamana ylpistyy, luullen tuollaisen vanhurskauden tähden olevansa Jumalan mieleinen, täytyy Jumalan lähettää joku Herakles — nimittäin laki — käymään käsiksi tähän hirviöön, täysin innoin paiskaamaan sen kumoon ja lopettamaan sen. Laki siis käy yksinomaan tämän hirviön kimppuun eikä minkään muun. [Yhtä olennainen ja erikoinen siis kuin] vastamainittu lain käyttö siis on [, yhtä] hyödyllinen ja äärimmäisen välttämätön [se on]. Sillä jos ken ei olisikaan murhaaja, avionrikkoja eikä varas, ja jos hän pidättyy ulkonaisista synneistä niinkuin fariseus (Luuk. 18: 11), niin hän saattaisi vannoa — perkeleen riivaama kun on — olevansa vanhurskas; ja sen tähden hän on itsevanhurskauden harhaluulossa ja elää omien hyvien tekojensa [ja ansioittensa] röyhkeissä kuvitteluissa. Häntä Jumala ei voi pehmittää eikä nöyryyttää kurjuutensa ja tuomionsa tuntemiseen millään muulla välineellä kuin lailla. Lain olennainen ja tinkimätön käyttö siis merkitsee sitä, että tämä itsevanhurskausluulottelun nimeä kantava peto säikähdytetään, tuhotaan ja murskataan salamanleimanduksin— kuten Siinain vuorella —, ukonjylinöin ja pasuunan äänin.

Sen tähden Jumala sanookin Jeremian kautta (Jer. 23: 29): «Minun sanani on kuin vasara, joka vuoret murentaa«. Niin kauan kuin näet itsevanhurskauden harhaluulo pysyy ihmisessä, pysyy hänessä myöskin käsittämätön ylpeys, röyhkeys, suruttomuus, viha Jumalaa kohtaan, armon ja laupeuden halveksiminen sekä tietämättömyys lupauksista ja Kristuksesta. [Kristuksen tähden] lahjaksi tulleen armon ja syntien anteeksiantamuksen julistus ei pääse sydämeen eikä maistu, koska sen estää sydäntä ympäröivä suunnattoman suuri kallio ja timanttimuuri: itsevanhurskauden harhaluulo.

Itsevanhurskauden harhaluulo on siis mahtava ja kauhea hirviö. Jumala tarvitseekin sen murskaamiseksi ja murentamiseksi valtavan suuren ja voimakkaan vasaran, nimittäin lain: se on kuoleman vasara, helvetin jylinä ja Jumalan vihan leimu. Mitä varten? Murskaamaan itsevanhurskauden harhaluulon, tuon kapinoivan, itsepintaisen ja mandottoman jäykkäniskaisen pedon. Kun siis laki syyttää ja säikähdyttää omaatuntoa [ja osoittaa synnin: «Katsopa, olet rikkonut kaikki Jumalan käskyt!] Tuo ja tuo sinun olisi pitänyt tehdä! Etpä olekaan tehnyt! Nyt oletkin syypää Jumalan vihaan ja iankaikkiseen kuolemaan!« — niin silloin laki on oikeassa käytössään ja oikeissa rajoissaan. Silloin sydän [tuntee lain sietämättömän taakan ja] kiusaantuu aina epätoivoon saakka. Tämän lain käytön ja tehtävän tuntevat ne kauhuihin ja epätoivon partaalle joutuneet omattunnot, jotka tunnon tuskissa etsivät kuolemaa ja halajavat toimittaa itsensä pois päiviltä.

Laki siis on se vasara, joka murentaa vuoret, tuli, tuuli sekä se suuri ja voimakas, vuoria [toisin sanoen, paatuneita ja ylpeitä ulkokultaisia] kukistava maanjäristys. Elias verhosi viitallaan päänsä, kun ei voinut kestää lain kauhuja, joita noin kuvattiin, 3. Kuningastenkirja, 19. luku (1. Kun. 19: 11 ss.). Mutta kun myrsky, jonka silminnäkijänä hän oli ollut, vaimeni, tuli hiljainen tuulenhyminä, ja siinä Herra oli. Mutta tulen, pyörremyrskyn ja maanjäristyksen rajusään piti käydä edellä, ennen kuin Herra sitten itse tuli vienon tuulenhyminän kuiskauksessa.

Mainittua lain käyttöä kuvaa se hirvittävän juhlallinen näky, jonka yhteydessä Jumala antoi lakinsa Siinain vuorella. Egyptistä lähteneessä Israelin kansassa oli mitä suurin pyhyys: Me olemme — niin he kerskuilivat — Jumalan kansaa; kaiken sen, mitä Herra, meidän Jumalamme on puhunut, me tahdomme tehdä! Ja sitten Mooses pyhitti kansan, käski sitä pesemään vaatteensa, olemaan ryhtymättä naisiin ja olemaan valmiit kolmanneksi päiväksi. Silloin jok'ikinen oli mahdollisimman pyhä. Kolmantena päivänä Mooses johdatti kansan leiristä vuoren juurelle Jumalaa vastaan, kuulemaan hänen ääntänsä. Kuinka nyt käy? Kun israelilaiset näkivät tuon kauhistavan näyn: savuavan ja tulesta hehkuvan vuoren, mustat pilvet ja sysisynkkyydessä sinkoilevat salamat, ja kun he kuulivat pasuunan äänen kovenemistaan kovenevan ja yhä laajemmalle leviävän, ja kun he vielä kuulivat ukkosen jyrinän ja näkivät salamat, niin he pelästyneinä väistyivät taaemmaksi ja kaukana seisoen sanoivat Moosekselle: Me tahdomme mielellämme tehdä kaiken, kunhan Herra ei vaan puhu kanssamme, jottemme kuolisi tämän mandottoman tulen kitaan! Opeta sinä meitä, ja me olemme yhtenä korvana! Sanopa minulle, mitä hyödytti tässä puhtaus, valkea vaate, naisista pidättyminen ja pyhyys? Ei kerrassaan mitään! Kukaan ei voinut kestää majesteettisuudessaan esiintyvän Jumalan läsnäoloa, vaan kaikki vetäytyivät taapäin pelästyneinä ja kauhun masentamina, aivan kuin perkeleen takaa-ajamina. Jumala näet on kuluttava tuli; hänen edessään ei kerrassaan kukaan voi kestää.

Lailla on siis [olennaisesti] se tehtävä, mikä sillä [muinoin] oli Siinain vuorella sitä annettaessa. Sen kuulivat pestyt, vanhurskaat, puhtaat ja siveät, mutta siitä huolimatta se ajoi nuo pyhät oman kurjuutensa tuntemiseen, niin että olivat kuolla epätoivoonsa. Ei silloin auttanut mikään puhtaus; saastaisuuden, kelvottomuuden, synnin sekä Jumalan tuomion ja vihan tunteminen päinvastoin oli niin syvä, että he pakenivat Jumalan kasvojen edestä eivätkä voineet kuulla hänen ääntään. Mitä on mikään liha, sanoivat he, jotta se voisi kuulla Herran, elävän Jumalan ääntä ja siitä huolimatta jäädä henkiin (5. Moos. 5: 26); tänään olemme saaneet kokea: ihminen ei kestä sitä, että Jumala puhuu ihmisen kanssa. Jopa puhuvat koko lailla toisin, kuin vähää aikaisemmin sanoessaan: Me olemme Jumalan pyhää kansaa, jonka hän maanpiirin kaikkien kansojen joukosta on valinnut itselleen omaisuudeksi; kaikkea, minkä Herra on puhunut, me noudatamme! Näin käy loppujen lopuksi kaikille tekohurskaille, jotka ovat itsevanhurskausluulelmiensa huumaamina: kiusauksen loitolla ollessa he otaksuvat Jumalan äärettömästi rakastavan heitä ja ottavan huomioon heidän lupauksensa, paastoamisensa, pikkuruikkuiset rukouksensa ja laupeuden-tekonsa, joiden tähden hän kerran taivaassa antaa heille ainutlaatuisen kruunun; mutta kun aivan aavistamatta tulee jyrinä, salama, tuli ja se vasara joka vuoret murentaa, toisin sanoen, kun Jumalan laki ilmaisee synnin sekä osoittaa Jumalan vihan ja tuomion, silloin [heidän käy täsmälleen samalla tavalla kuin Siinain vuoren juurella seisovien juutalaisten:] he pakostakin joutuvat epätoivoon.

[Hurskauden rakastajia, varsinkin] teitä, joista kerran tulee toisten opettajia, minä vannotan: oppikaa huolellisesti [Paavalilta] tuntemaan tämä lain oikeaa ja olennaista käyttöä koskeva oppi; sillä meidän päiviemme jälkeen [, pelkään ma,] se taas pimenee ja peittyy täydellisesti! Nykyään, vaikka me vielä elämme ja vaikka me mitä ahkerimmin tähdennämme [kumpaakin, sekä lain että evankeliumin tehtävää ja käyttöä,] on niidenkin joukossa, jotka tahtovat käydä evankelisista ja jotka meidän kanssamme tunnustavat evankeliumia, todellakin ani harvoja, jotka ovat ne oikein käsittäneet. Miten luulette käyvän sitten, kun me kerran olemme poissa? Mitä minä puhunkaan kasteen-uusijoista, uus-areiolaisista ja Kristuksen ruumiin ja veren sakramenttia rienaavista hengistä, jotka ovat yhtä tietämättömiä tästä kaikesta kuin paavilaiset [, vaikka suullaan kuinkakin toista puhuvat]: hehän ovat jo aikoja sitten evankeliumin puhtaasta opista luisuneet takaisin lakeihin eivätkä siis opeta Kristusta; he kerskuvat ja vannovat, etteivät todellakaan etsi mitään muuta kuin Jumalan kunniaa ja veljien autuutta ja että opettavat Jumalan sanaa puhtaasti, mutta todellisuudessa he turmelevat Jumalan sanan ja vääntävät sen sopimattomaan mieleen, niin että se sitten merkitsee kuin merkitseekin heille sitä, mitä he itse luulottelevat. He siis Kristuksen nimen varjolla opettavat omia luulotelmiaan ja evankeliumin nimen varjolla vain lakeja ja seremonioita; näin he yhä vain ovat itsensä kaltaisia ja jäävätkin sellaisiksi, toisin sanoen munkeiksi, tekopyhiksi, lain tyrkyttäjiksi ja muotomenoilijoiksi, — uusia nimityksiä ja tekoja vain keksivät.

Lain olemuksen sekä sen käytön ja tehtävän tarkoin käsittäminen ei siis olekaan mikään vähäarvoinen seikka. Näin ollen on selviö: me emme hylkää lakia emmekä tekoja, niin kuin vastustajat harhauttavasti meitä syyttävät; me päinvastoin empimättä omaksumme lain, vaadimme tekoja ja sanomme lakia hyväksi ja hyödylliseksi, mutta sen omaa käyttöä silmälläpitäen: ensiksikin silloin, kun on kysymys — siihen jo äsken viittasimme — maallisten rikosten ehkäisemisestä, ja toiseksi, kun on kysymys hengellisten rikkomusten paljastamisesta [ja suurentamisesta]. Onhan laki näet valo sekin: se valaisee ja näyttää — ei Jumalan armoa, ei vanhurskautta eikä elämää, vaan — Jumalan vihan, synnin, kuoleman, Jumalan edessä ansaitsemamme tuomion sekä helvetin. Samoin kuin näet jylinä, salama, synkkä pilvi, savuava ja palava vuori ja koko tuo hirvittävä näky ei suinkaan ilanduttanut eikä antanut elämää israelilaisille, vaan kauhisti heitä, saattoi heidät henkihieveriin sekä osoitti, että he eivät pyhyyksineen, puhtauksineen kaikkineen voineet kestää pilvestä puhuvan Jumalan läsnäoloa, samoin lakikin oikeassa käytössä ollessaan muitta mutkitta paljastaa synnin, saa aikaan vihaa, syyttää, saattaa kauhuun ja vie mielet epätoivon partaalle. [Tämä on lain varsinainen käyttö,] ja tähän lain [pitää] pysähtyä.

Evankeliumi sitä vastoin on valo sellainen, joka valaisee, tekee eläviksi [, lohduttaa ja rohkaisee pelonalaiset] sydämet. [Sillä se osoittaa Jumalan Kristuksen tähden armolliseksi syntisille ja ansiottomille, jos nämä uskovat hänen kuolemallaan olevansa vapahdettuja kirouksesta, toisin sanoen, synnistä ja iäisestä kuolemasta, ja hänen voitossaan saaneensa lahjaksi siunauksen, toisin sanoen armon, syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden ja iäisen elämän]; se näet osoittaa, mikä on Jumalan armo ja laupeus, mikä on syntien anteeksiantamus, siunaus, vanhurskaus, elämä ja iankaikkinen autuus, ja millä tavoin meidän on ne saatava. Näin erottamalla lain evankeliumista me omistamme kummallekin oman omituisen käyttönsä ja tehtävänsä. Tästä lain ja evankeliumin erotuksesta et löydä mitään munkkien, paavillisen oikeudenopettajien etkä jumaluusoppineiden — et nykyisten etkä [edes] entisten — teoksista. Augustinus on [puheenalaista erotusta] jossakin määrin käsittänyt ja esittänyt; Hieronymus ja hänenlaisensa eivät ole siitä tietäneet kerrassaan mitään. Sanalla sanoen: kaikissa kouluissa ja kirkoissa on tähän asiaan katsoen monen vuosisadan ajan vallinnut kummastuttava hiljaisuus, — seikka, joka on vienyt omattunnot äärimmäiseen andinkoon. Jollei näet evankeliumia selvästi eroteta laista, kristillinen oppi ei voi väärentämättömänä säilyä. Mutta jos tämä erotus käsitetään, käsitetään oikea vanhurskauttamistapakin. Silloin on helppo erottaa usko teoista, Kristus Mooseksesta ja myöskin esivallasta ja kaikista maallisista laeista — kaikki Kristuksen ulkopuolella oleva näet on kuoleman virkaa pahojen rankaisemiseksi. Paavali siis vastaa kysymykseen seuraavalla tavalla:

Laki on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty,

toisin sanoen: jotta rikkomukset suurenisivat, ne tunnettaisiin ja niitä enemmän pidettäisiin rikkomuksina. Ja niin todella käykin. Kun näet laista ihmiselle paljastuu synti, kuolema, Jumalan viha ja tuomio, helvetti —, silloin hän ehdottomasti tulee kärsimättömäksi, nurisee sekä vihaa Jumalaa ja hänen tahtoaan: eihän hän saata kestää Jumalan tuomiota, kuolemaansa ja kadotustaan, — eikä hän kuitenkaan voi päästä pakoon. Silloin hän auttamattomasti häätyy vihaan ja rienaan Jumalaa kohtaan. Ennen — kun kiusausta ei ollut — hän oli suuri pyhimys, palveli ja ylisti Jumalaa, painui polvilleen ja kiitti Jumalaa, niin kuin Luukkaan evankeliumissa (18: 11) mainittu fariseus; mutta kun synti ja kuolema paljastuivat, olisi hän suonut, että Jumalaa ei olisi olemassakaan. Näin laki aiheuttaa kiihkeintä Jumalan vihaamista; eikä se merkitse vain lain avulla tapahtuvaa synnin ilmaisemista ja tunnetuksi tekemistä, vaan myöskin tällä ilmaisemisella lisäämistä, paisuttamista, liekkiin sytyttämistä ja suurentamista. Tämä on sitä, mistä Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 7. luvussa (13. jakeessa): «Synti, jotta se synniksi nähtäisiin, on hyvän kautta tuottanut minulle kuoleman, jotta synti tulisi ylenmäärin suureksi synniksi käskysanan kautta«. Siinä Paavali tyhjentävästi käsittelee tätä lain vaikutusta.

Paavali siis vastaa tuohon kysymykseen: «Ellei laki vanhurskauta, mitä hyötyä siitä on?« Vaikkakaan [laki], hän sanoo, ei vanhurskautakaan, se kuitenkin on varsin, hyödyllinen ja välttämätön. Se ensinnäkin ulkonaisen elämän alalla hillitsee lihallisia ja raakoja. Sitten se vie ihmisen selvään itsensä tuntemiseen: Olen syntinen, siis kuolemaan syypää ja iankaikkisen vihan ansainnut. Mutta mitä hyötyä on tuosta kaikesta: tuosta nöyryyttämisestä, musertamisesta ja särkemisestä, minkä tuo vasara [, nimittäin laki] saa aikaan? Se hyöty siitä on, että armo voi päästä meihin. Näin laki siis on palvelija ja valmistaja armoon pääsyä varten. Jumala näet on nöyrien, kurjien, masentuneiden, sortuneiden, epätoivoisten Jumala ja niiden, jotka ovat käyneet kerrassaan mitättömiksi; ja Jumalalle onkin ominaista nöyrien korottaminen, nälkäisten ravitseminen, sokeiden valaiseminen, kurjien ja masentuneiden lohduttaminen, syntisten vanhurskauttaminen, kuolleiden eläväksi tekeminen, epätoivoisten ja kadotukseen tuomittujen autuuttaminen —: onhan hän kaikkivaltias Luoja, joka tyhjästä tekee kaikkea. Mutta tuo varsin vahingollinen ruttotauti, oman vanhurskauden luulotelma, kun ei tandota olla syntisiä, saastaisia, kurjia ja tuomituita, vaan vanhurskaita, pyhiä —, ei mitenkään ota päästääkseen häntä tähän hänen olemuksensa mukaiseen ja varsinaiseen toimintaansa. Senpävuoksi Jumalan täytyy käyttää mainittua vasaraa, nimittäin lakia, lannistaakseen, musertaakseen, murjoakseen ja kerrassaan hävittääkseen tuon pedon valheellisine luottamuksineen, viisauksineen, vanhurskauksineen, voimineen, jotta se kerrankin omasta onnettomuudestaan oppisi tuntemaan itsensä kadotetuksi ja tuomituksi. Ja siinä — kun omatunto näin on lain pelästyttämä — on vaikutustilaisuus evankeliumin ja armon opilla, joka jälleen rohkaisee ja lohduttaa sanomalla, että Kristus ei tullut maailmaan musertamaan särjettyä runkoa eikä sammuttamaan suitsevaa kynttilänsydäntä (Jes. 42: 3), vaan julistamaan evankeliumia köyhille, parantamaan särkyneitä sydämiä, saarnaamaan vangeille vapautusta — (Jes. 61: 1).

Mutta siinäpä vasta työ ja tuska on, kun näin lain perin pelästyttämän ja musertaman pitäisi taas rohkaistuman ja sanoman: Jo olen tarpeeksi murjottu ja hämmentynyt; lain aika on jo kyllin, surkeasti minua masentanut. Jo on armon aika, on aika kuunnella Kristusta, jonka suusta lähtee armon puhetta: jo on aika katsella, ei Siinain savuavaa ja palavaa vuorta, vaan Moorian vuorta, jolla on Jumalan istuin, pyhäkkö ja armoistuin, nimittäin Kristus, joka on vanhurskauden ja rauhan kuningas. Siellä minä tandon kuulla, mitä Herra minulle puhuu; mutta hän puhuu kansalleen rauhaa. Mutta voi! — niin suuri on ihmissydämen mielettömyys, että se tässä omantunnon ottelussa — lain tehtyä tehtävänsä ja toteutettua oikean käyttönsä — ensiksikin jättää omistamatta armon-opin, joka varmaa varmemmin lupaa ja tarjoaa syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden, ja sitten vielä päälle päätteeksi entistä enemmän etsii lakeja, joista toivoo itselleen apua. Jos minä, se sanoo, saan kauemmin elää, niin parannan elämäni, teen tätä ja teen tuota; tahi: Minä menen sulkioon, minä elän niin kituuttaen kuin, suinkin,, tyytyen leipään ja veteen, minä käyn paljain jaloin —. Ellet tällä kohdalla menettele aivan päinvastaisesti, toisin sanoen, ellet käske Moosesta lakineen suruttomien ja paatuneiden luo, ja tässä pelonja kauhun tilassa ollessasi omista syntiesi tähden kärsinyttä, ristiinnaulittua ja kuollutta Kristusta, on autuutesi ehdottomasti mennyttä kalua.

Näin laki ja sen toiminta hyödyttää vanhurskauttamisessakin: ei tosin, vanhurskauttamalla, vaan ajamalla armolupaukseen ja tekemällä se suloiseksi ja kaivatuksi. Me sen vuoksi emme kumoa lakia, vaan me osoitamme sen oikean tehtävän ja käytön: sehän on erittäin hyödyllinen palvelija, joka pakottaa Kristuksen luo. Kun siis laki on nöyryyttänyt, kauhistanut ja kerrassaan murjonut sinut, niin että olet jo epätoivon partaalla, niin varo, että osaat käyttää lakia oikein: sen tehtävä ja käyttö ei tiedä ainoastaan synnin ja Jumalan vihan ilmaisemista, vaan myöskin Kristuksen luo ajamista. Tätä lain käyttöä Pyhä Henki yksin pyrkii toteuttamaan, ja sitä evankeliumi opettaa sanoessaan Jumalan olevan niiden luona, joiden sydän on särkynyt. Jos siis olet mainitsemani vasaran murjoma, niin älä nurinkurisesti käytä tuota särjentää, niin että raskautat itseäsi yhä uusilla laeilla, vaan kuule Kristusta, joka sanoo: «Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.« (Matt. 11: 28). Kun laki näin ajaa sinua, epätoivoiseen ase-maan jouduttuasi, etsimään apua ja lohtua Kristukselta, silloin se on oikeassa käytössään ja näin se evankeliumin kautta on eduksi vanhurskauttamisessa. Tämä onkin lain parhain ja täydellisin käyttö.

Tässä Paavali siis alkaa käsitellä lakia uudelta näkökulmasta: hän määrittelee mitä se on. Tähän hän sai aiheen siitä, että oli sanonut: Laki ei vanhurskauta. Järki näet tämän kuullessaan heti huomauttaa: Sillä siis ei ole käyttöä lainkaan! Oli siis välttämätöntä tarkkaan tutkia ja oikein määritellä tämä sekä vastata siihen kysymykseen, mitä laki on ja miten se on ymmärrettävä, jottei sitä tulkittaisi laveammin eikä suppeammin kuin pitää. Vanhurskauttamista varten, hän sanoo, ei suoraan sanoen mikään laki ole välttämätön. Kun siis vanhurskaus, iankaikkinen elämä ja autuus vaativat selvittelyä, on laki kerrassaan poistettava näkyvistä, aivan kuin sitä ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan tahi aivan kuin, se milloinkaan ei tulisikaan, vaan kuin se olisi täydellisesti olematon. Vanhurskauttamisen kysymyksessä ollen ei näet kukaan osaa tarpeeksi poistaa näkyvistään lakia eikä pitää näkyvissä yksinomaan lupausta. Senpä tähden olen sanonut, että laki ja lupaus ovat erotettavat mahdollisimman kauaksi toisistaan sydämessä, — itse asiassahan ne ovat sangen läheisessä tekemisessä toistensa kanssa.

— kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu.

Paavali ei tee laista alinaikaista, vaan sanoo sen annetuksi ja lupauksiin jäljestäpäin lisätyksi rikkomusten tähden, nimittäin niiden ehkäisemiseksi ulkonaisessa elämässä, mutta varsinkin sitä varten, että ne paljastuisivat [ja suurenisivat] hengellisessä mielessä; näin ei kuitenkaan ole iäti oleva, vaan. [ainoastaan] määrättyyn aikaan asti. Tällä kohdalla on tarpeellista tietää aikasuhteet, toisin sanoen, kuinka kauan lain käskyvalta eli hirmuhallinta saa kestää, lain, joka meille paljastaa synnin, näyttää meille millaisia olemme ja ilmaisee Jumalan vihan. Ne jotka todella tätä tuntevat, menehtyisivät siihen paikkaan, elleivät saisi lohdutusta. Ellei siis lain aikaa lyhennettäisi, ei kukaan tulisi autuaaksi. Laille on siis etukäteen määrättävä raja ja aika, joiden ulkopuolelle se ei saa mennä vallitsemaan. Kuinka kauan siis lain valta saa jatkua? Siksi kunnes tulee tuo Siemen, nimittäin se, josta on kirjoitettu: «Sinussa kaikki kansat siunataan« (1. Moos. 22: 18). Niin kauan laki siis on välttämätön, kunnes tulee tuo ajan täydellisentymä ja tuo siunaava siemen; ei niin ymmärtäen, että laki itse toisi siemenen tahi lahjoittaisi vanhurskauden, vaan niin, että se hillitsee ulkonaisen elämän alalla ja sulkee hillittömät kuin vankilaan ikään, — hengellisessä suhteessa se taas syyttää, nöyryyttää ja perin pelästyttää, ja näin nöyryytettyjä ja pelästyneitä se pakottaa omakseen toivomaan tuota siunaavaa siementä.

Käsitä lain ajan kesto sekä kirjaimellisesti että hengellisesti. Kirjaimellisesti käsitettynä laki kesti Kristukseen asti. «Kaikki profeetat ja laki«, sanoo Kristus, «ovat ennustaneet Johannekseen asti. Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen« (Matt. 11: 13,12). Tähän aikaan Kristus kastettiin ja alkoi saarnata, ja silloin myöskin kirjaimellisesti lakkasivat laki ja koko moosekselainen jumalanpalvelus.

Hengellisesti käsitettynä laki ei saa vallita omassatunnossa kauempaa kuin siunatulle siemenelle ennalta määrättyyn aikaan asti. Silloin kun siis laki näyttää minulle vääryyteni, kovin kauhistaa minua sekä ilmaisee minulle Jumalan vihan ja tuomion, niin että minä rupean joutumaan tuskan valtaan, epätoivoon, silloin on lailla ennalta määrätty rajansa, aikansa ja loppunsa: silloin se lakatkoon harjoittamasta pakkovaltaansa, sillä silloin se on riittävästi tehnyt tehtävänsä, riittävästi osoittanut Jumalan vihaa ja tuottanut kauhua. Tällä kohdalla on sanottava: Hellitä, laki! Tarpeeksi olet pelästyttänyt ja murjonut. «Sinun tuimuutesi painaa minua, sinä andistat minua kaikilla aalloillasi!« (Ps. 88: 8). «Herra, älä vihassasi käännä kasvojasi pois palvelijastasi, älä minua julmuudessasi kurita!« (Ps. 6: 2). Tuollaisten andistusten ja valitusten ilmaantuessa on koittanut siunatun siemenen aika ja hetki. Väistyköön siis laki, joka tosin on jäljestäpäin lisätty rikkomusten paljastamis- ja paisuttamistarkoituksessa, mutta vain siihen asti, kunnes siemen tulee. Ja kun hän on saapuvilla, niin lakatkoon laki paljastamasta rikkomuksia ja kauhistamasta, ja luovuttakoon hallituksen toiselle, nimittäin siunatulle siemenelle, toisin sanoen Kristukselle, jolla on hunajaiset huulet, sellaiset, joilla hän ei syytä, ei peloita, vaan puhuu [paljoa] parempaa kuin laki, nimittäin armoa, rauhaa, syntien anteeksiantamusta, synnistä, kuolemasta ja kaikesta saamaansa [, kuolemalla ansaitsemaansa ja uskoville lahjoittamaansa] voittoa.

Näillä sanoilla: «kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu« Paavali ilmaisee, kuinka kauaksi aikaa lain on jäätävä olemaan niin kirjaimellisessa kuin hengellisessäkin merkityksessä. [Kirjaimeen katsoen se lakkasi olemasta, kun tuo siunattu siemen, lihamme omaksuttuaan, tuli maailmaan, lahjoitti Pyhän Hengen sekä kirjoitti sydämiin uuden lain -.] Hengellisessä merkityksessä tästä lain kestosta taas [ei tule kertakaikkista loppua, vaan se] on sangen itsepintaisesti piintyneenä omaantuntoon; sen vuoksi on sen ihmisen, joka on lain hengellisen käytön kiusaama, sangen vaikea päästä lain loppuun. Mainitsemissani kauhuissa ja synnintunnossa ollessaan mieli ei voi alkaa toivoa, että Jumala on laupeas, että hän Kristuksen tähden tahtoo antaa anteeksi synnit, vaan hän muitta mutkitta päättelee: Jumala vihastuu syntisiin, syyttää heitä ja tuomitsee heidät kadotukseen. Ellei tähän nyt lisäksi tule usko, joka rohkaisee, tahi ellei — tämän Kristuksen sanan mukaisesti: «Missä kaksi tahi kolme« (Matt. 18: 20) — ole saapuvilla veljeä lain näin ahdistamaa ja murjomaa Jumalan sanalla lohduttamassa, on varmasti seurauksena epätoivo ja kuolema. Yksinäisyys on siis ihmiselle, varsinkin kiusausten vaivatessa, varsin tuhoisa. «Voi yksinäistä«, sanoo Saarnaaja (Sal. saarn. 4: 10), sillä jos hän lankeaa, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamassa!« Sen tähden ne, jotka ovat alkaneet munkkilaisuuden eli yksinäiselämän, ovat lukemattomille luoneet epätoivoon joutumisen edellytykset. Mitään vaaraa ei ole siinä, että joku, voidakseen rukoilla, eriää toisten ihmisten seurasta päiväksi tahi pariksi. Niinpä luemme Kristuksesta, että hän silloin tällöin vetäytyi vuorelle ja vietti yön rukouksessa. Mutta perkeleen keksintöä oli väite, että yksinäiselämäu piti jatkua. Jos näet yksinään olevaa ihmistä kiusataan, hän ei kykene [auttamaan itseään eikä] voittamaan ainoatakaan kiusausta, ei lihan eikä hengen.

— ja se säädettiin enkelien kautta ja annettiin välittäjän käteen.

Tämä on pieni hyppäys syrjään aineesta; Paavali ei sitä [selitä eikä] kehitä loppuun saakka, vaan koskettelee sitä vain sivumennen ja siirtyy sitten edemmä. Heti hän näet palaa alkuperäiseen aineeseensa, nimittäin tähän: «Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia?« (3: 21). Syrjään poikkeamiseen antoi aiheen seuraava seikka. Hänen mieleensä johtui lain ja evankeliumin, erotus siltä kannalta katsottuna, että lupauksiin jäljestäpäin lisätty laki eroaa evankeliumista ei ainoastaan aikaa, vaan myöskin, alkunpanijaa eli vaikuttavaa syytä silmällä pitäen. Laki näet «säädettiin enkelien kautta« — Hebrealaiskirjeen 2. luku (2. jae) —, mutta «evankeliumi itse Herran kautta«. Evankelinen julistus on sen tähden lakia ylevämpi: onhan laki palvelijoiden puhetta, evankeliumi taas Herran puhetta. Vähentääkseen lain merkitystä ja tehdäkseen evankeliumin huomatuksi hän siis sanoo lakia sangen lyhyttä aikaa varten määrätyksi opiksi — sehän kesti vain lupauksen täydellisentymiseen saakka, toisin sanoen, siihen siunattuun siemeneen saakka, joka toteutti lupauksen —, evankeliumia taas iankaikkisuutta varten määrätyksi opiksi [: kaikilla uskovaisillahan on ollut juuri se maailman alusta asti ja sen voimasta he ovat tulleet autuaiksi]. Laki on siis paljoa halvempi kuin evankeliumi, koska se on säädetty enkelien, palvelijoiden, kautta [ ja kesti vain lyhyen ajan], mutta evankeliumi itse Herran kautta, niin kuin sanotaan Hebrealaiskirjeen ensimmäisessä luvussa (2. jakeessa): «Jumala on näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojassa« — ja hän on juuri tuo siunattu siemen — «jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös maailmat loi«; [se on iankaikkinen, koska se on ennen ikuisia aikoja luvattu, — Tiituksen kirjeen 1. luku (2. jae)]. Mutta Herra puhuu koko joukon toisella tavalla kuin palvelijat.

Ja edelleen: lain saarna ei ainoastaan ole määrätty palvelijoiden, enkelien, kautta, vaan toisenkin, enkeleitä halvemman palvelijan, nimittäin ihmisen kautta, toisin sanoen — niin kuin hän tässä sanoo — välittäjän kautta, s.o. Mooseksen. Mutta Kristus ei ole palvelija, vaan hän on itse Herra. Hän ei ole välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä lain mukaan niin kuin Mooses oli, vaan hän on paremman liiton välittäjä (Hebr. 12: 24). Paavali koskettelee tätä, niin kuin sanoin, vain sivu-mennen, mutta ei selitä sitä. Laki siis määrättiin palvelijoiden asemassa olevien enkelien kautta; kuulivathan Mooses ja kansa Siinain vuorella ollessaan Jumalan puhuvan, toisin sanoen, enkelien puhuvan Jumalan edustajina. Senpä tähden Stefanus Apostolien tekojen 7. luvussa (53. jakeessa) sanoo: «Te saitte lain, enkelien toimenpiteestä«, toisin sanoen, kun enkelit sen toimittivat ja antoivat, «ettekä sitä pitäneet«. Samoin raamatunkohta 2. Mooseksenkirjan 3. luvussa (2. jakeessa) sanoo selvästi enkelin ilmestyneen Moosekselle tulen liekissä ja puhuneen hänelle keskeltä orjantappurapensasta. Tässä la-tinan kielinen käännös on vääristelty, siinä kun ei ole enkeli-sanaa, vaan Herra; ja tämä raamatunkohta on hebrean kielen tuntemattomuuden tähden synnyttänyt kiistelyä siitä, puhuiko Moosekselle itse Herra vaiko enkeli.

Tässä siis on kaksi välittäjää: toinen on Mooses, toinen Kristus. Paavali [nyt osoittaa, että Kristus on paljoa paremman liiton välittäjä kuin Mooses, ja hän] koskettelee tässä 2. Mooseksenkirjassa olevaa kertomusta lain antamisesta. Tämä kertomus todistaa Mooseksen johdattaneen kansan majoistaan Jumalaa vastaan ja sijoittaneen sen Siinain, vuoren juurelle. Siellä oli vakava ja kauhistava näky: mm. koko vuori suitsi. Kansa tämän nähdessään alkoi vapista, ajatellen tuossa tuokiossa hukkuvansa kovan rajuilman kouriin. Kun se ei siis saattanut kestää Siinain vuorella kauhistavasti kajaavaa lakia — tämä kauhua tuova lain, ääni olisi surmannut kansan — niin se sanoi Moosekselle [, välittäjälle]: «Astu sinä esiin ja kuule kaikki, mitä Herra puhuu; puhu sinä meille «jne. (5. Moos. 5: 27). Ja itse hän sanoo: «Minä seisoin, Herran ja teidän välillä« jne. (5. Moos. 5: 5). Tästä käy riittävästi selville, että Mooses oli pantu välittäjäksi kansan ja lain puheen välille.

Oivallat siis Paavalin tällä kertomuksella tahtovan peitetysti viitata [siihen, että lain nojalla on mandotonta saavuttaa vanhurskautta; on kuin hän sanoisi] : Mitenkä saattaisi laki vanhurskauttaa, kun koko pyhitetty Israelin kansa ja samoin Mooses itsekin, [, välittäjä Jumalan ja kansan välillä,] lain sanaa kuullessaan sanoi, niin kuin Hebrealaiskirje mainitsee (Hebr. 12: 21), olevansa pelästynyt ja vapisevansa? Tässä oli vain pelkkää pelästystä ja vapisemista. Mutta millainen onkaan tämä vanhurskaus ja pyhyys, joka ei voi sietää, jopa ei voi eikä tahdo kuulla lakia, vaan pakenee ja vihaa sitä siinä määrin, että vihaa sitä kaikkein enimmän? Tämä kertomushan selvää selvemmin todistaa kansan juuri sinä hetkenä, jona se kuuli lakia, kaikkein katkerimmin vihanneen lakia ja toivoneen mieluummin kuolemaa kuin lain kuulemista. Kun siis synti laista sydämeen leviävien säteiden avulla on paljastunut, käy laki ihmiselle mitä vihattavimmaksi ja sietämättömimmäksi. Silloin hän mieluummin ottaisi osakseen kuoleman sen sijaan että pitäisi vaikka sangen lyhyenkin ajan kestää näitä lain peloituksia. Tämä on erittäin varma todistus siitä, että laki ei tee vanhurskaaksi. Jos se näet tekisi vanhurskaaksi, niin varmastikin ihmiset sitä rakastaisivat, löytäisivät siitä ilonsa eivätkä omaksuisi sitä vastenmielisesti, vaan halulla. Mutta missä on sellaista mieltä? Ei missään, ei Mooseksessa eikä koko kansassa, koska kaikki perin pelästyneinä ja vapisten pakenivat. Mutta sitä, jota paetaan, ei rakasteta, vaan vierotaan; ei siitä iloita, vaan sitä intohimoisesti inhotaan.

Tämä pakeneminen siis ilmaisee ihmissydämen rajattoman vihan lakia vastaan ja luonnollisesti myöskin itse [lain autajaa,] Jumalaa vastaan. Ja ellei olisi olemassa mitään muuta todistusta osoittamassa, että vanhurskautta ei saada laista, niin riittäisi tämä yksi ainoa tapaus, jonka Paavali varsin suppeasti mainitsee näillä sanoilla: «välittäjän käteen«, ikään-kuin sanoisi: Ettekö muista, että isänne olivat niin mahdottomia kuulemaan lakia, että tarvitsivat välittäjäksi Mooseksen? Ja sittenkään, vaikka hän jo oli toimeensa asetettu, he eivät laisinkaan rakastaneet lakia, vaan hylkäsivät sen lähtemällä välittäjineen, niin kuin Hebrealaiskirje (12: 20,21) todistaa, hillittömään pakoon; ja he olisivat vaikka läpi rautaisen vuoren palanneet Egyptiin, jos olisivat voineet. Mutta he olivat saarroksissa, niin etteivät voineet päästä pakenemaan [mihinkään]. Siksi he huutavat Moosekselle: «Puhu sinä meidän kanssamme; sillä jos me vielä saamme kuulla Herran, meidän Jumalamme, äänen, me kuolemme« (2. Moos. 20: 19; 5. Moos. 5: 25). Elleivät he siis voi kuulla lakia, niin sanopa, kuinka he voisivat sitä noudattaa?

Jos siis lain kansalla välttämättä piti olla välittäjä, niin seuraa siitä väistämättömällä johdonmukaisuudella, että laki ei heitä tehnyt vanhurskaiksi. Mitä se siis teki? Se teki sen, mitä Paavali sanoo: «Laki tuli väliin, jotta rikkomus suurenisi« (Room. 5: 20). Laki oli siis sinä valona ja aurinkona, joka kohdistamalla säteensä israelilaisten sydämiin pelästytti heitä ja aiheutti heissä niin suuren vihan ja pelon Jumalaa kohtaan, että heittivät sikseen lain ja sen antajan, mikä on sangen raskas rikos. Tällaiset sinä kai nyt selittäisit vanhurskaiksi? Etpä varmaankaan. Vanhurskaitahan ovat ne, jotka kuulevat lakia ja vilpittömällä tahdolla omaksuvat lain ja siitä löytävät ilonsa. Mutta kertomus lain antamisesta todistaa, että koko maailman kaikki ihmiset, olkoot kuinka pyhiä tahansa - eiväthän nämäkään, jotka olivat puhdistuneita ja pyhitettyjä, voineet kuulla lakia —, vastustelevat, kauhistuvat ja pakenevat lakia ja toivovat, ettei sitä olisi olemassakaan. Laki siis ei kykene tekemään vanhurskaaksi; sen vaikutus on aivan vastakkainen.

Paavali koskettelee tätä raamatunkohtaa, niin kuin mainitsin, vain sivumennen; hän ei syvenny siihen eikä käsittele sitä loppuun saakka, se kun on sangen laaja. Jos hän näet olisi tahtonut sitä runsaammassa määrin käsitellä, olisi hänen pitänyt puhua kummastakin välittäjästä, sekä Mooseksesta että Kristuksesta, ja hänen olisi täytynyt verrata heitä toisiinsa, ja tällä tavoin tämä ainoa raamatunkohta olisi antanut hänelle runsaan aiheen toisen kirjeen kirjoittamiseen. 2. Mooseksenkirjan 19. ja 20. luvuissa oleva esitys lain antamisesta nimittäin antaisi aineksia paksun, kirjan kirjoittamiseen, vaikka sitä vain päällisin puolin, kylmäkiskoisestikin luettaisiin, — tuntuuhan se ainakin, muihin pyhiin, kertomuksiin verrattuna varsin mauttomalta sellaisista, jotka eivät tiedä mitään lain oikeasta tehtävästä eikä sen käytöstä.

Sanotusta selviää, että jos koko maailma olisi, niin kuin Israelin kansa, seisonut Siinain vuoren juurella, se olisi kauhistunut lakia ja paennut sitä. Koko maailma siis on lain vihollinen ja se vihaa sitä mandollisimman katkerasti. «Niin, laki on kuitenkin, pyhä ja hyvä« (Room. 7: 12) ja Jumalan tahdon oikea ilmaisu. Kuinka siis saattaa sellainen olla vanhurskas, joka ei ainoastaan päättävästi hylkää lakia ja pakene sitä, vaan on vielä Jumalankin., lain antajan, vihollinen? Mutta liha ei voikaan menetellä toisin, niinkuin [Paavali todistaa] Roomalaiskirjeen 8. luvussa (7. jakeessa): «Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan«. Äärimmäistä mielettömyyttä siis on Jumalan ja hänen lakinsa vihaaminen siinä määrin, ettet voi edes kuulla sitä ja kuitenkin vakuutat, että tulemme vanhurskaiksi lain nojalla.

Sofistit ovat siis sokeita eivätkä ymmärrä kerrassaan mitään tästä kysymyksestä. He ottavat huomioon ainoastaan lain ulkonaisen muodon ja luulevat, että se tyydytetään ulkonaisesti osoitetulla moitteettomalla käytöksellä, ja että ne ovat vanhurskaita, jotka täyttävät sen. ulkonaisessa suhteessa; he eivät ota huomioon sen oikeaa [ja] hengellistä vaikutusta, mikä ei ole vanhurskauttamista eikä omientuntojen rauhoittamista, vaan synnin suurentamista, kauhistamista ja vihan herättämistä. He päättelevät, kun eivät tiedä tästä, että ihmisellä suhteessaan Jumalan lakiin on vilpitön tahto ja oikea käsitys. Mutta kysy lain kansalta ja sen välittäjältä, jotka Siinailla kuulivat lain äänen, lieneekö tuo totta. Kysyhän Daavidilta! Joka kerta kun hän psalmeissa valittaa olevansa heitetty pois Jumalan kasvojen edestä, olevansa helvetin kourissa, olevansa pelästyneenä suuren syntinsä sekä Jumalan vihan ja tuomion tähden, hän ei noita voittamattomia hirmuvaltiaita vastaan aseta uhreja eikä lakia, vaan [rohkaistuu] yksinomaan Jumalalta lahjaksi saadun laupeuden [voimasta]. Laki siis ei tee vanhurskaaksi.

Jos laki lähtisi noudattamaan minun mielihalujani, toisin sanoen, jos se hyväksyisi ulkokultailemiseni ja oman itseni kunnioittamisen., itsevanhurskauteni synnyttämän harhakäsityksen ja luottamuksen, jos se myöntäisi, että minä saatan Jumalan edessä tulla vanhurskaaksi ohi Jumalan laupeuden ja uskotta Kristukseen, yksinomaan sen avulla — sehän on koko maailman käsitys laista, luonnon sanelema —, ja vielä: jos laki selittäisi, että Jumala saatetaan taivuttaa ja voittaa teoilla ja että hän on velvollinen suorittamaan korvauksen näistä teoista, niin, että minä, tarvitsematta mitään Jumalaa, voisin olla oma jumalani, voisin omilla teoillani ansaita armon ja syrjäyttämällä Vapahtajan, Kristuksen, voisin, ansioillani tehdä itseni autuaaksi — jos, minä sanon, laki näin tekisi minun mielikseni, silloin se olisi rakastettava, suloinen ja mieluisa. Siinä määrin suuremmoisesti järki osaa hyväillä itseään! Mutta tätä kestää vain siksi, kunnes laki pääsee varsinaiseen käyttöönsä ja tehtäväänsä; silloin kyllä on päivän selvää, että järki ei saata sietää näitä lain säteitä, ja silloin pitää jonkun Mooseksen ryhtyä välittäjäksi [, eikä siitä kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä, kuten kohta esitän].

Tähän kuuluu Mooseksen peitetyistä kasvoista kertova raamatunkohta 2. Korinttolaiskirjeen 3. luvussa (7. ja seur. jakeissa); siinä Paavali 2. Mooseksenkirjan 34. luvussa (29. ja seur. jakeissa) olevan kertomuksen mukaan osoittaa, että israelilaiset eivät ainoastaan olleet hukanneet lain oikeaa, hengellistä käyttöä, vaan että he eivät myöskään voineet sitä sietää. Ensinnäkin siitä syystä, että he — Paavali sanoo — eivät kärsineet katsella lain loppua sen peitteen tähden, jonka Mooses oli pannut kasvoilleen; ja toiseksi: he eivät kärsineet katsoa Mooseksen peittämättömiä kasvoja hänen kasvojensa kirkkauden tähden. Sen tähden Mooses, käydessään heitä puhuttelemaan, pani peitteen kasvoilleen; jos se puuttui, niin he eivät voineet sietää hänen puhettaan. Toisin sanoen: he eivät kärsineet kuulla edes Moosesta, omaa välittäjäänsä, ellei hänellä taas vuorostaan ollut välittäjää, nimittäin peitettä. Kuinka he siis olisivat kärsineet kuulla Jumalan tahi enkelin ääntä, kun eivät kärsineet kuulla edes oman välittäjänsä ääntä, ellei tämä pannut peitettä kasvoilleen? Ellei nyt siunattu siemen tule rohkaisemaan ja lohduttamaan sitä, joka on kuullut lakia, niin tämä, inhotessaan lakia, vihatessaan ja rienatessaan Jumalaa, vääjäämättömästi epätoivossaan joutuu perikatoon ja rikkoo päivä päivältä yhä raskaammin Jumalaa vastaan; mitä syvempään näet ja kuta kauemmin [lain synnyttämä] kauhu ja hämmennys on omaantuntoon syöpyneenä, sitä suuremmaksi paisuu viha ja riena Jumalaa vastaan.

Mainittu kertomus opettaa sitä paitsi, mihin vapaa tahto pystyy. Kansa on perin pelästynyt ja vapisee. Mihin on jäänyt vapaa tahto, mihin vilpitön aikomus, mihin oikea käsitys? Mitä mainitsemassamme tapauksessa vapaa tahto saa aikaan puhdistuneissa ja pyhissä? Se on kerrassaan neuvoton, se pienentää järjen ja vie harhaan vilpittömän aikomuksen: se ei omaksu, ei tervehdä eikä ilomielin syleile sitä Herraa, joka tulee Siinain vuorelle jylinöin, salamoin ja tulenleimauksin; se ei kärsi kuulla Herran ääntä, se päinvastoin sanoo: «Älköön Jumala puhuko kanssamme, jottemme kuolisi!« (2. Moos. 20: 19). Näemme siis, mitä vapaa tahto pystyi saamaan aikaan israelilaisissa, jotka eivät pyhitettyinäkään tahtoneet eikä kärsineet kuulla laista tavuakaan, kirjaintakaan. Paljasta lorujen latelemista ovat siis kaikki vapaan tahdon yms. kehuskelemiset.

3:20: Välittäjä taas ei ole yhtä varten.

[Tässä] hän nyt [, tosin sivu mennen ja huomiota herättävän lyhyesti] alkaa verrata toisiinsa näitä kahta välittäjää; [kuitenkin hän tyydyttää tarkkaavaa lukijaa, joka heti käsittää, että] hän puhuu välittäjästä yleensä [eikä yksin Mooseksesta] — välittäjä-sanahan on merkitykseltään yleinen. «Välittäjä taas ei ole ainoastaan yhden välittäjä«. Eihän esimerkiksi Jumalan ja Jumalan välillä ole olemassa välittäjää. Tähän sanaan sisältyy ehdottomasti kaksi, [nimittäin loukattu ja loukkaaja,] toinen, joka tarvitsee puoltamista, ja toinen, joka ei tarvitse. Välittäjä siis ei ole yhtä, vaan kahta varten, kahta keskenään erimielistä varten. Siten Mooses on yleisen määritelmän mukaan välittäjä, koska hän toimii välittäjänä lain ja sen kansan välillä, joka ei voinut sietää lain hengellistä käyttöä; lain täytyy siis saada toiset kasvot ja sen äänen muuksi muuttua, toisin sanoen, lain hengellisen äänen eli sydämessä olevan elävän lain pitää verhoutua naamion taa ja Mooseksen inhimillisen äänen välityksellä muuttua sellaiseksi että sitä käy sietäminen ja kuuleminen.

Mutta tällä tavoin verhon taakse kätketty laki ei enää puhukaan majesteettisuudessaan, vaan Mooseksen suun välityksellä. Se ei liioin enää toteuta tehtäväänsä, toisin sanoen, ei enää säikähdytä omiatuntoja. Ja siitä syystä ihmiset eivät sitä silloin lainkaan ymmärrä, vaan tulevat siitä vain suruttomiksi, kuorsaaviksi ja pöyhkeilevän ulkokullatuiksi. Ja kuitenkin pitää jommankumman tapahtua: laki on oleva joko verhottuna, vailla omaa omituista käyttöään — mutta silloin se tekee, niin kuin sanoin, ulkokultaisia — tahi se on vailla verhoa, omassa omituisessa käytössään, ja silloin se tappaa, koska ihmissydän ei saata kärsiä lakia sen ollessa vailla verhoa. Sinun siis täytyy, jos vailla verhoa katsot lain loppua, joko uskossa omistaa siunattu siemen — toisin sanoen, sinun täytyy katsoa lain loppua edemmäksi, Kristukseesi, joka on lain täyttämys, ja hän sanoo: Tarpeeksi laki on sinua pelättänyt, «ole turvallisella mielin, poikani, synnit annetaan sinulle anteeksi«; ja tästä minä puhun enemmän vähän tuonnempana — tahi sinulla täytyy kun täytyykin olla välittäjänä Mooses verhoineen. Tämän vuoksi Paavali esittäen yleisen totuuden lausuu: «Välittäjä ei ole yhtä varten«. Ei näet käynyt laatuun, että Mooses olisi ollut yksinomaan Jumalan välittäjä, sillä Jumala ei ole välittäjän tarpeessa. Hän ei liioin ole yksinomaan kansan välittäjä, vaan hän toimii välittäjänä Jumalan ja sen kansan välillä, joka ei ollut hyvissä suhteissa Jumalaan. Välittäjän tehtävänähän on loukattu. puolen sovittaminen loukkaavan puolen kanssa. Mutta Mooses on, niin kuin jo sanoin, sellainen välittäjä, joka vain muuntaa lain äänen ja tekee sen siedettävämmäksi kuulla, antamatta kuitenkaan voimaa lain täyttämiseen, kaiken kaikkiaan: hän on peitettä käyttävä välittäjä, ja senpä vuoksi hän ei anna lain voimaa muulla tavalla kuin peitteen välityksellä. Hänen oppilaansa [, sikäli kuin hän on verhoa käyttävä välittäjä,] pysyvät siis väkisinkin, ulkokultaisina.

Mutta kuinka arvelisit käyneen, jos laki olisi annettu Mooseksetta tahi joko ennen Moosesta tai hänen jälkeensä, jos ei olisi ollut olemassa mitään välittäjää ja jos ei kansa olisi voinut paeta eikä käyttää välittäjää? Kansa olisi siinä tapauksessa ylenmääräisen kauhun kaatamana äkkiä henkensä heittänyt, tahi, jos sen olisi pitänyt jäädä henkiin, olisi täytynyt saapua jonkun muun välittäjän, jonka olisi pitänyt suorittaa välitystehtävä lain ja kansan välillä niin, että samalla kun kansa olisi säästynyt, lakikin olisi pysynyt voimassaan, ja kansa olisi ollut hyvissä väleissä lain kanssa. Mutta nytpä saapuu Mooses ja hänestä sukeutuu välittäjä; hän verhoutuu ja ripustaa eteensä peitteen, mutta ei voi omastatunnosta poistaa sitä kauhua, jota tämä tuntee lakia kohtaan. Kun siis Mooses ja hänen verhonsa on poistettu, kun ihminen kuoleman tullen tahi omantunnon taistellessa tuntee Jumalan vihaa ja tuomiota sen synnin, tähden, jonka laki paljastaa ja jota se paisuttaa, niin silloin pitää — jottei hän syöksyisi epätoivoon — jonkun välittäjän tulla sanomaan: Sinä, syntinen, saat pysyä, toisin sanoen, sinun ei tarvitse kuolla, vaikka laki ja sen viha pysyvätkin.

Tämä välittäjä on Jeesus Kristus. Hän ei Mooseksen tavoin muunna lain ääntä, hän ei pimennä sitä peitteellä eikä johdata minua pois lain, lähettyviltä, vaan hän asettaa itsensä lain vihaa vastaan, ottaa sen pois ja hyvittää lain omassa ruumiissaan itsensä kautta. Ja sitten hän sanoo minulle evankeliumissa: Kyllähän laki on kauhistava ja vihoissaan, [ja uhkaa sinua Jumalan vihalla ja iankaikkisella kuolemalla,] mutta älä huoli pelästyä äläkä paeta, pysy päinvastoin tyrmeänä! Minä astun sijaasi ja hyvitän lain sinun puolestasi.« Hän on aivan toisenlainen välittäjä kuin Mooses: hän käy välimieheksi vihastuneen Jumalan ja syntisen välille. Mooseksen välittäjä-tehtävä ei tässä lainkaan hyödytä: hän on jo hävinnyt näkyvistä ja peitteineen tehnyt tehtävänsä. Ja nyt kohtaavat toisensa suoraan sanoen epätoivoon vaipunut syntinen eli kuoloon kulkeva ihminen ja loukattu ja vihastunut Jumala. Toisenlaisen välittäjän kuin Mooseksen täytyy siis tulla hyvittämään laki, ottamaan pois sen viha ja sovittamaan minut, kadotetun ja iankaikkiseen kuolemaan vikapään syntisen Jumalan kanssa.

Tätä välittäjää Paavali nyt sivu mennen mainitsee sanoessaan: «Välittäjä ei ole yhtä varten«. Välittäjä-nimitys nyt luonnostaan tarkoittaa sellaista, joka suorittaa välittäjätehtävää loukatun ja loukkaajan välillä. Me olemme loukkaajia, Jumala ja hänen lakinsa ovat loukattuja; ja loukkaus on sen luontoinen, että Jumala ei voi antaa sitä anteeksi emmekä me voi sitä maksaa. Mitä räikein ristiriita vallitsee siis Jumalan, joka itsessään on yksi, ja meidän välillä. Ja sitten: Jumala ei voi peruuttaa lakiaan, vaan tahtoo sitä noudatettavan; mutta me, jotka olemme Jumalan lakia vastaan rikkoneet, emme voi päästä pakoon Jumalan kasvojen edestä. Silloin Kristus asettuu välittäjäksi näiden kahden varsin vastakkaisen puolen väliin, joita erottaa toisistaan pohjaton, iankaikkinen kuilu, ja sovittaa ne keskenään —. Millä tavalla? Hän «pyyhki pois«, niin kuin Paavali toisessa paikassa (Kol. 1: 14 s.) sanoo, «meitä vastaan olevan kirjoituksen säännöksineen, joka oli vastustajamme; sen hän on ottanut tieltä pois ja naulinnut ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julki näkyviin, saatuaan heistä itsensä kautta riemuvoiton«. Hän siis ei ole välittäjä yhtä varten, vaan kahta, toisilleen mitä vihamielisintä varten.

Tämäkin on voimakas ja tehoisa raamatunkohta kumoa-maan lainvanhurskautta ja opettamaan meille, että vanhurskauttamisasiassa laki on täydellisesti pantava syrjään. Johan tämä välittäjä-sanakin on riittävän sitovasti todistamassa, että laki ei tee vanhurskaaksi. Mitä varten välittäjä olisi ollut tarpeen? Kun siis ihminen ei luonnostaan saata kuulla lakia, on selvänselvää, että hän vielä vähemmin saattaa täyttää sitä ja olla sen kanssa sopusoinnussa. Siis laki ei tee vanhurskaaksi.

Tämä on, niin kuin minä tavan takaa ja melkeinpä kyllästymykseen saakka tähdennän, oikea lain oppi; jokainen kristitty koettakoon oppia sitä mitä huolellisimmin, osatakseen selvään ja sattuvasti määritellä, mitä on laki, mikä on sen käyttö ja luonne, mikä on sen vaikutus, mikä sen aika ja tarkoitus, että sillä näet on aivan päinvastainen vaikutus kuin kaikki ihmiset luulevat, — heihinhän on luonnostaan piintynyt se äärettömän turmiollinen käsitys laista, että se heidän luultensa tekee vanhurskaaksi. Siksipä minä pelkäänkin tämän opin meidän täältä poistuttuamme jälleen häviävän; maailman täytyy näet ennen viimeisen päivän koittamista tulla täyteen kauhistavaa pimeyttä ja erehdystä.

Ken siis voi käsittää, hän käsittäköön: Kristillisen jumaluusopin mukaan ja oikein, määritellen laki ei vanhurskauta, vaan sillä on kerrassaan päinvastainen vaikutus; sehän näyttää meille oman itsemme, se opettaa meitä tuntemaan Jumalan. vihoitetuksi, se ilmaisee vihan, se kauhistaa meitä, se ei ainoastaan paljasta syntiä, vaan se tekee sen ylenmäärin suureksi synniksi, ja siinä, missä synti ennen oli vähäinen, se lain kirkastamana paisuu suureksi: ihminen alkaa vihata ja paeta lakia sekä syvässä vihassaan vauhkoilla Jumalan, lain autajan edessä. Tämä totisestikaan ei ole laista vanhurskaana olemista — järjenkin täytyy se myöntää —, vaan se on kaksinkertaista rikkomista lakia vastaan. Ensiksikin: tahtosi on lakia kohtaan niin vastahakoinen, ettet saata sitä kuulla, vaan toimit sen vastaisesti; ja toiseksi: sinä vihaatkin sitä siinä määrin, että toivot sen ja Jumalan — suurimmassa määrin hyvän. —, sen antajan, häviävän jäljettömiin.

Mutta saattaako olla olemassa riettaampaa rienausta, synkeämpää syntiä kuin Jumalan vihaaminen, hänen lakinsa syrjään sysääminen ja sitä kuulemasta kieltäytyminen, (lakia, joka kuitenkin on äärettömän hyvä ja pyhä? Todistaahan kertomus (2. Moos. 19: 20) selvästi, että Israelin kansa kieltäytyi kuulemasta parhainta lakia, mitä pyhimpiä ja luonnostaan kaikkein suloisimpia sanoja — nimittäin: «Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptistä«; «Älä pidä muita jumalia«; «Minä osoitan laupeutta tuhansiin polviin —«; «Kunnioita isääsi —«, «jotta eläisit kauan siinä maassa —« ja. (kieltäytyi kuulemasta) sitä, että se tarvitsi välittäjän. He eivät voi sietää tätä parhainta, täydellisintä ja suloisista oppia. He sanovat: «Älköön Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi; puhu sinä —«. On hämmästyttävää, todellakin hämmästyttävää se, että et kärsi kuulla parhaimmasta ja suloisimmasta aarteestasi, siitä, että sinulla on Jumala, laupeas Jumala, joka tahtoo sinulle «osoittaa laupeutta tuhansiin polviin —«, ettet kärsi kuulla siitä, kuinka sinua suojellaan: «Älä tapa«, «älä tee aviorikosta«, «älä varasta«; näillä sanoillahan Jumala aivan kuin muurilla ympäröi elämäsi, vaimosi ja omaisuutesi ja turvaa niitä kaikkea pahojen ihmisten puolelta tulevaa väkivaltaa ja loukkauksia vastaan —.

Laki kykenee siis valollaan valaisemaan omantunnon vain sikäli, että tämä näkee synnin, kuoleman, Jumalan tuomion, vihan ja närkästyksen. Ennen lain tuloa minä olen suruton enkä piittaa mitään synnistä; mutta kun laki tulee, se näyttää minulle synnin, kuoleman ja helvetin. Tässähän ei mitenkään tulla vanhurskaaksi, vaan tässä tullaan syynalaiseksi, jäädään Jumalan viholliseksi ja kuoleman ja helvetin kadotustuomioihin. Lain päätarkoituksena hengelliseltä kannalta katsottuna ei siis ole ihmisten tekeminen paremmiksi, vaan pahemmiksi, toisin sanoen, se näyttää heille synnin, jotta synnintunto heidät nöyryyttäisi, he kauhistuisivat, musertuisivat ja tässä tilassa haluaisivat omakseen armoa ja siunattua siementä. Tätä pääasiallisesti sisältää se todistus, jonka Paavali, varsinaisesta aineestaan poiketen, otti tuosta 'välittäjä'-sanasta.

— mutta Jumala on yksi.

Jumala ei loukkaa ketään, hän ei siis myöskään ole välittäjän tarpeessa; mutta me loukkaamme Jumalaa ja siksi me tarvitsemme välittäjän, emme Moosesta, vaan Kristuksen, joka puhuu meille paremmista asioista —. Tähän saakka aineesta poikkeaminen. Nyt apostoli palaa alkuperäiseen aineeseensa.

3:21: Onko siis laki vastoin Jumalan lupauksia?

Tässä ylempänä Paavali oli sanonut, että laki ei tee vanhurskaaksi. «Poistakaamme se siis!« Ei, sillä siitäkin on hyötyä. Mitä hyötyä? Se mm. johdattaa ihmiset oman itsensä tuntemiseen, se näyttää synnin ja tekee sen suureksi. Tässä nyt nousee toinen kysymys: Jos laki osoittamalla ihmisille heidän syntinsä tekee heidät vain pahemmiksi, niin se siis on ristiriidassa Jumalan lupausten kanssa, ja näyttää siltä, kuin lailla Jumala vain joutuisi ärsytetyksi ja loukatuksi, niin ettei hän voi pitää eikä täyttää lupauksiaan. Me juutalaiset olemme ajatelleet aivan päinvastoin: lain avulla meitä vartioidaan sekä pidetään näin kurissa ulkonaisesti, jotta Jumala sitten taipuisi kiirehtimään lupauksen täyttämistä, ja jotta me näin kuritettuina ansaitsisimme lupauksen. Paavali vastaa tähän: Ei niin; päinvastoin tarkatessasi lakia pikemminkin panet esteitä lupaukselle. Ihmisjärki näet loukkaa lupauksia antavaa Jumalaa, se kun ei tahdo kuulla hänen hyvää ja pyhää lakiaan; sillä se sanoo: «Älköön Jumala puhuko meidän kanssamme —!« Täytyisikö nyt Jumalan pitää antamansa lupaukset niille, jotka eivät ainoastaan ole ottamatta vastaan hänen lakiaan ja kuritustaan, vaan lisäksi sitä koko sydämestään vihaavat ja pakenevat? Tällä kohdalla siis heti nousee, niin kuin sanoin, seuraava kysymys: Eikö laki siis näytä estävän Jumalan lupauksia? Tätäkin kysymystä Paavali ohimennen koskettelee ja sitten sivuuttaa, vastaten siihen lyhyesti näin:

Ei suinkaan.

Kuinka niin? Ensiksikin: Jumala ei antanut lupausta meidän arvollisuutemme, ansioittemme eikä hyvien tekojemme taivuttamana, vaan hän antoi lupauksen sulasta, pohjattomasta ja iankaikkisesta hyvyydestään ja laupeudestaan. Hän ei sanonut Abrahamille: Koska olet noudattanut lakia, niin «sinussa kaikki sukukunnat siunataan«, vaan hän sanoi hänelle, joka oli ympärileikkaamaton, jolla ei ollut lakia ja joka vielä oli, niin kuin Joosuan kirjan 24. luvussa (2. jakeessa) on kirjoitettu, epäjumalanpalvelija: «Lähde pois maaltasi —« (1. Moos. 12: 4); «Minä olen sinun kilpesi —« (1. Moos. 15: 1); «Sinun siemenessäsi —« (1. Moos. 22: 18). Nämä ovat aivan tinkimättömiä lupauksia, jotka Jumala lahjaksi antoi Aabrahamille, ilman mitään ehtoja ja katsomatta mihinkään edeltäviin tahi seuraaviin tekoihin ja ansioihin.

Tämä on karvas pala juutalaisille, jotka luulevat syntiensä olevan Jumalan lupauksia estämässä. Jumala, sanoo Paavali, ei meidän syntiemme tähden viivästytä lupauksiaan eikä kiirehdi niitä meidän vanhurskautemme ja ansioittemme tähden: hän ei ota huomioon kumpaakaan. Vaikka siis me lain tuomiosta tulemmekin pahemmiksi ja vihaamme Jumalaa entistä enemmän, Jumala ei kuitenkaan silti saa siitä aihetta lupauksensa tuonnemmaksi lykkäämiseen: sehän ei perustu meidän arvollisuuteemme eikä vanhurskauteemme, vaan hänen hyvyyteensä ja laupeuteensa. Puhdasta mielikuvituksen tuotetta siis on se, mitä juutalaiset sanovat: Messias ei tule, koska meidän syntimme viivästyttävät hänen tuloaan, —ikään kuin Jumala meidän syntiemme tähden kävisi vääräksi ja meidän valheemme tähden valehtelijaksi: hän pysyy aina vanhurskaana ja totuudellisena, teimmepä syntiä tai emme. Hänen totuutensa siis on yksinomaisena syynä lupausten pitämiseen ja täyttämiseen.

Ja toiseksi: vaikka laki paljastaakin synnin ja suurentaa sitä, se kuitenkaan ei ole Jumalan lupauksia vastaan, jopa se on niiden puolella; sillä oikein ja täydellisesti tehtäväänsä ja tarkoitustaan toteuttaessaan se nöyryyttää ja valmistaa ihmistä — kunhan tämä vain käyttää lakia oikein — halajamaan ja etsimään armoa. Silloin vasta näet, kun synti ihmiselle laista näytetään sekä tehdään suureksi, hän todella huomaa ihmissydämen jumalattomuuden ja vihamielisyyden lakia ja Jumalaa, lain antajaa kohtaan. Silloin hän täydellä todella käsittää, ettei hän rakastakaan, vaan päinvastoin vihaa ja riehaa kaikkein jalointa, Jumalaa ja hänen pyhistä pyhintä lakiaan. Tällä kohdalla hänen on pakko tunnustaa, että hänessä ei ole kerrassaan mitään hyvää; ja lain näin musertamana ja nöyryyttämänä hän myöntää olevansa todellakin kurja ja tuomittu. Siis laki näin pakottaessaan myöntämään pahuuden ja sydämestä tunnustamaan synnin täyttää tehtävänsä; sen aika on mennyt menojaan, ja käsillä on armon aika: nyt saapukoon siunattu siemen [evankeliumilla] taas rohkaisemaan ja lohduttamaan sitä, jota laki oli kauhistanut ja murjonut.

Tässä mielessä laki ei ole Jumalan lupauksia vastaan, koska ensinnäkin lupaus ei perustu lakiin, vaan Jumalan totuuteen, ja toiseksi koska laki, parhaimmassa ja tärkeimmässä käytössä ollessaan nöyryyttää ja nöyryyttäessään valmistaa sen välittäjän läsnäoloa huokailevia, kaipaavia ja etsiviä, jonka armon ja laupeuden se tekee erittäin suloiseksi — niin kuin 109. psalmissa (21. jakeessa) sanotaan: «Sinun armosi on suloinen« — ja hänen lahjansa kallisarvoiseksi ja sanoin kuvaamattomaksi, ja tällä tavoin tekee meidät kykeneviksi ottamaan vastaan Kristuksen. Se näet, joka ei ole maistanut sitä mikä on karvasta, ei ole päässyt kokemaan sitä mikä maistuu makealta. Nälkä on paras kokki. Samoin kuin siis kuiva maa janoaa sadetta, samoin laki panee levottomat sydämet janoamaan Kristusta. Näille Kristus maistuu suloista suloisemmalta, heille hän merkitsee riemua, viihdytystä ja elämää. Silloin vasta Kristus ja hänen tekonsa oikein tunnetaan.

Se lain käyttö on siis kaikkein parhain, kun näet lakia osataan viljellä siinä määrin, että se nöyryyttää ja panee janoamaan Kristusta. Ja hänpä etsiikin janoavia sieluja, houkutellen heitä luokseen mitä suostuttelevimmin sanoin: «Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon« (Matt. 11: 28). Halusta hän siis juottaa ja kastaa kuivan maan. Hän ei tuhlaa virtojansa lihavaan, kylläiseen, janoamattomaan maahan. Hänen lahjansa ovat arvaamattoman kalliit; siksipä hän ne lahjoittaakin vain tarvitseville; hän julistaa evankeliumia köyhille ja juottaa janoavia: «Jos jonkun on jano«, sanoo hän Johanneksen evankeliumin 7. luvussa (37. jakeessa), «niin tulkoon minun tyköni« jne.; «hän parantaa särjetyt sydämet« jne. (Ps. 147: 3), toisin sanoen: hän lohduttaa ja tekee autuaiksi lain vaivaamia ja andinkoon saattamia. Laki siis ei ole Jumalan lupauksia vastaan.

Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todellakin tulisi laista.

Paavali osoittaa näillä sanoilla, ettei kerrassaan mikään laki kykene tekemään eläväksi, vaan ainoastaan tappamaan. Siis ne teot, joita teen, en [vain] paavin lakien tahi inhimillisten säädösten mukaan, vaan Jumalan lain[kin] mukaisesti, eivät tee minua Jumalan edessä vanhurskaaksi, vaan ne toteavat minut syntiseksi; ne eivät lepytä Jumalan vihaa, vaan kiihoittavat sitä.; niillä ei saavuteta vanhurskautta, vaan ne te-kevät sen mitättömäksi; ne eivät tee eläviksi, vaan ne tappavat minut. Sanoessaan siis: «Jos olisi annettu laki« jne., hän opettaa aivan selvin sanoin, ettei edes jumalallinen laki tee eläväksi, vaan että sillä on perin vastakkainen vaikutus. Nämä Paavalin, sanat, niin riittävän selvät kuin ovatkin, ovat kuitenkin, paavilaisille täysin pimeitä ja vieraita. Sillä jos he ne käsittäisivät, he eivät siinä määrin kerskuisi vapaasta tahdosta, inhimillisestä kyvystä, [evankelisten neuvojen noudattamisesta,] ylimääräisistä ansioteoista yms. Mutta jotteivät näyttäisi julkijumalattomilta ja pakanoilta, jotka häpeämättömästi kieltävät Kristuksen apostolin sanat, he tällä mitä turmiollisimmalla selityksellä herkeämättä torjuvat luotaan mainitsemani laatuisia, laista, toisin sanoen kymmenen käskyn laista otettuja, syntiä ilmaisevia ja vihaa aikaansaavia kohtia Paavalista: Paavali muka puhuu seremonialaista eikä siveyslaista. Mutta Paavali puhuu asiallisesti ja selvästi, sanoessaan: «Jos olisi annettu laki« jne., erottamatta pois mitään lakia. Sofistien selitys siis kerrassaan pätemätön! Seremonialaithan olivat samoin Jumalan määräämiä ja niitä noudatettiin. yhtä ankarasti kuin siveyslakejakin; juutalaiset noudattivat ympärileikkausta yhtä tunnontarkasti kuin sapattia. Apostoli puhuu siis koko laista.

Näitä Paavalin sanoja veisataan ja luetaan paavikunnan kaikissa kirkoissa, ja kuitenkin opetetaan ja eletään aivan päin-vastoin. Paavali muitta mutkitta sanoo, ettei mitään sellaista lakia ole annettu, joka voi tehdä eläväksi. Mutta sofistit opettavat aivan päinvastoin ja väittävät että monta, hyvin monta lakia on annettu tekemään eläväksi. Ja vaikka he eivät tätä selvin sanoin, sano, se kuitenkin on heidän käsityksensä. Tämän todistaa kyllin selvästi munkkilaisuus, tämän todistavat nuo loppumattomat inhimilliset lait, säännökset ja seremoniat, tämän todistavat kohtuudenmukaisuus- ja täysarvollisuusteot ja -ansiot ja lukemattomat muut heidän järjestämänsä hartausmuodot. Näistä ja vain näistä he ovat saarnanneet, sitten kun evankeliumi oli tukandutettu, ja he ovat varmasti luvanneet armon, syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän niille, jotka mukautuivat moisiin hartausmuotoihin. He eivät voi kieltää sitä, mitä nyt sanon; ovathan näet vielä ole-massa heidän kirjansa tämän asian vääjäämättöminä todistajina. Me taas Paavalin kanssa pidämme varmana, ettei kerrassaan mikään laki, oli se sitten inhimillinen tahi jumalallinen, tee vanhurskaaksi eikä eläväksi. Senpä vuoksi me erotamme lain niin loitolle vanhurskaudesta kuin kuolema on loitolla elämästä, helvetti taivaasta. Ja tähän vakaumukseen vie meitä tämä Paavalin selvä sana: Ei ole annettu lakia, joka tekisi vanhurskaaksi, eläväksi ja autuaaksi, vaan suoraan sanoen tuomitsemaan kadotukseen, tappamaan ja tuhoamaan, — vastoin kaikkien ihmisten mielipidettä, jotka luonnonmukaisesti arvelevat, että laki on annettu vanhurskauden, elämän ja autuuden saavuttamistarkoituksessa. Tämä lain ja. evankeliumin tehtävän olennainen eroavaisuus takaa koko puhtaan jumaluusopin, oikean käytön; niin ikään se asettaa meidät uskovaiset kaikkien elämänmuotojen, kaikkien ihmisten, kaikkien lakien ja opetusten arvostelijoiksi, ja vielä se antaa kyvyn tutkia kaikki henget. Sen sijaan paavilaiset eivät ole osanneet opettaa mitään varmaa uskosta eikä teoista eikä elämänmuodoista eikä henkien erottamisesta, kun ovat täydellisesti sekoittaneet toisiinsa ja hämmentäneet lain ja evankeliumin opin. Samoin käy nykyään lahkomielisille ja muille sellaisille.

Esitettyään nämä kumoamiset ja todistelut Paavali hyvin laajaperäisesti ja ansiokkaasti opettaa, että laki, jos tarkastelet sitä sen oikean ja parhaimman käytön kannalta, on oikeastaan vain eräänlainen kasvatuskeino vanhurskautta varten; ollessaan näet oikeassa tehtävässään, toisin sanoen, tehdessään ihmisistä syynalaisia, pelästyttäessään heitä ja saattaessaan heidät synnin-, vihan-, kuoleman- ja helvetintuntoon se nöyryyttää ihmisiä ja tekee heidät kykeneviksi omaksumaan Kristuksen vanhurskautta. Sillä kun näin käy, oman vanhurskauden ja pyhyyden harhakäsitys häviää, ja Kristus ja hänen hyvät tekonsa alkavat tuntua suloisilta. Laki ei siis ole Jumalan lupauksia vastaan, vaan pikemminkin niiden puolella. Sehän ei kylläkään ole lupauksen mittainen eikä anna vanhurskautta, mutta tehtävänsä ja käyttönsä kautta se nöyryyttää meitä ja siten tekee meidät [janoisiksi sekä] kykeneviksi omaksumaan Kristuksen armoa ja hyvää tekoa.

Jos siis, hän sanoo, olisi annettu jokin laki, joka voisi antaa elämän — jos tämä pitäisi paikkansa, olisi sellaisen lain ensin täytynyt antaa vanhurskaus, koska me emme saa omaksemme elämää, ellemme sitä ennen ole vanhurskauden omistuksessa —, silloin vanhurskaus ja johdonmukaisesti myös elämä tulisi laista. Samoin jos olisi olemassa jokin, munkkikunta, elämän kutsumus, teko tahi jumalanpalvelus, jolla voitaisiin hankkia syntien anteeksiantamus, vanhurskaus ja elämä, silloin tämä munkkikunta ja nämä muut tekisivät vanhurskaiksi ja eläviksi. Mutta tämä on vastoin Raamattua, joka sulkee kaiken synnin alaiseksi, olkoon sitten lain alaista tahi vailla lakia. On siis mandotonta, että olisi olemassa mitään vanhurskaaksi tekevää lakia tahi tekoa. Paavali näet sanoo:

3:22: Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle jne.

Paavali osoittaa jälleen mitä selvimmin sanoin, että laki ei tee eläväksi. Tälläkin kohdalla vastustajat ovat sokeita ja kuuroja, vaikka heillä on näkevät silmät ja kuulevat korvat —. Paavali sanoo: Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle. Missä se näin, sulkee? Ei missään niin sitovasti kuin lupauksissa, [jopa kaikkein ensimmäisissä, kuten] esimerkiksi 1. Mooseksenkirjan 3. luvussa (15. jakeessa): «Vaimon siemen on polkeva rikki käärmeen pään«, ja 1. Mooseksenkirjan 22. luvussa (18. jakeessa): «Sinun siemenessäsi« jne. Missä ikinä Raamatussa siis on [isille annettu, Kristusta koskeva] lupaus, siinä luvataan [siunaus, toisin sanoen] vanhurskaus, autuus ja [iankaikkinen] elämä; ja päinvastaiselta kannalta katsottuna siinä ei ole vanhurskautta, siunausta, autuutta eikä elämää, vaan synti, kirous, kuolema, perkele ja iankaikkinen kadotus.

Näin Raamattu siis sulkee kaikki ihmiset synnin, ja kirouksen alaisiksi jopa lupauksissakin, puhumattakaan laissa esiintuoduista raamatunkohdista, jommoinen on [varsinkin tämä Paavalin lause: «Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia», ja sitten] tuo kohta 5. Mooseksenkirjan 27. luvussa 26. jakeessa, johon Paavali myös aiemmin on vedonnut: «Kirottu olkoon se, joka ei pidä kaikkea« jne. Nämä raamatunkohdat selvin sanoin sulkevat ja panevat synnin ja kuoleman alaisiksi sekä ne, jotka ilmeisesti rikkovat lakia vastaan ja jättävät sen muodollisesti noudattamatta, että myöskin ne, jotka ovat; lain alaisina ja äärimmäisin ponnistuksin yrittävät sitä täyttää, niin kuin, juutalaiset, joista jo aiemmin mainitsin. Nämä raamatunkohdat sulkevat niin ikään [ja paljoa ankarammin] synnin alle kaikki munkit, erakot ja artusilaiset heidän mielestään mitä pyhimpine lupauksineen — heidän hullutustensa mukaanhan se joka lupausvalan tekemältään kuolee, heti lennähtää taivaaseen! — ja jumalanpalveluksineen; sillä tässähän kuulet aivan selvästi, että kaikki ovat niin hyvineen suljetut synnin alle. Kartusilaisen lupaus ja syvin hengellisyys ei tiedä vanhurskautta, vaan se on kaikki kadotukseen tuomittua. Kuinka? Tämän lupauksen: «Vaimon siemen« ja muiden samantapaisten lupausten mukaisesti; ja vielä tämän lain mukaan: «Kirottu olkoon jokainen« jne. Ja muiden samantapaisten lakien mukaan [, joiden vakituisella tehtävänä on synnin alaiseksi alistaminen]. Mikään munkki mikään kartusilainen, mikään coelestiukselainen ei polje rikki käärmeen päätä, vaan he pysyvät käärmeen pään rikkipolkemina, toisin sanoen, perkeleen vallan alaisina. Mutta kuka sen uskoo?

Sanalla sanottuna: Kaikki se, mikä on Kristuksen ja lupauksen ulkopuolella, oli se mitä tahansa, oli se seremonia-tahi siveys- tahi kymmenen käskyn lakia, oli se jumalallista tahi inhimillistä, on synnin alle suljettua. [Mutta] se, joka sanoo: «kaikki«, ei sulje mitään pois. Me teemme siis Paavalin kanssa tämän johtopäätöksen: Kaikkien kansojen ulkonainen järjestys ja lait, olkoot kuinka hyviä ja välttämättömiä tahansa, ja kaikki Kristuksen uskon ulkopuolella oleva palvonta ja hengellisyys on synnin, kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen alaista [ja sellaiseksi jääkin], ellei joudu käsille, niin kuin, tässä heti seuraa, lupaus uskosta Kristukseen Jeesukseen. Tästä asiasta on edellä seikkaperäisemmin puhuttu.

Tämä lause: Usko yksin vanhurskauttaa, on siis tosi; mutta sitä eivät vastustajat suin, surmin voi kärsiä. Paavali näet tekee tässä mitä pontevimman johtopäätöksen: laki ei tee eläväksi, se kun ei ole sitä varten annettukaan. Ellei laki siis tee vanhurskaaksi eikä eläväksi, [paljoa vähemmin] teot tekevät vanhurskaaksi. Paavali lausuessaan, että laki ei tee eläväksi, tahtoo saada sanotuksi: teotkaan eivät tee eläväksi; sillä voimakkaammalta kuuluu: Laki ei tee eläväksi, kuin: Teot eivät tee eläväksi. Ellei siis laki täytettynäkään — vaikka mandotontahan on sitä täyttää — tee vanhurskaaksi, paljoa vähemmin sitten teot. Usko yksin siis, teoitta, vanhurskauttaa. Paavali ei salli tätä lisäystä: Usko ja teot tekevät vanhurskaaksi, vaan hän käy Roomalaiskirjeen, 3. luvussa (20. jakeessa) ja tässä edellä 2. luvussa (16. jakeessa) puhumaan kieltoperäisesti: «Ei yksikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista,« ja tässä: «Ei ole annettu lakia, joka voisi tehdä eläväksi«.

— jotta lupaus annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.

Yllä hän oli sanonut, että Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle. Tokkohan ikipäiviksi? Ei, vaan siksi, kunnes lupaus annetaan—. Nythän lupaus on itse perintö eli Aabrahamille luvattu siunaus, toisin, sanoen, vapautus laista, synnistä, kuolemasta ja perkeleestä, ja armon, vanhurskauden, autuuden ja iankaikkisen elämän lahjoittaminen. Tätä lupausta, sanoo hän, ei saada omaksi millään ansiolla, millään lailla, millään teoilla, vaan se annetaan lahjaksi. Keille? Uskoville. Keneen uskoville? Jeesukseen Kristukseen; hän on se siunattu siemen, joka lunasti uskovat kirouksesta, jotta he saisivat siunauksen. Nämä sanat eivät ole epäselviä, vaan selviä kuin päivä. Mutta meidän on vaivauduttava tarkasti kiinnittämään niihin huomiomme ja hyvin punnitsemaan niiden merkitystä ja arvoa. Jos näet kaikki ovat suljetut synnin alle, seuraa siitä, että kaikki kansat ovat kirottuja ja ovat Jumalan kirkkautta vailla, ovatpa vielä Jumalan vihan ja saatanan vallan alaisia; kukaan heistä ei voi päästä vapaaksi millään muulla tavalla kuin uskolla Kristukseen Jeesukseen. Näillä sanoilla Paavali siis sangen valtavasti taistelee sofistien ja kaikkien tekohurskasten kiihkohenkisiä mielipiteitä vastaan, sanoessaan: «jotta lupaus annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.«

Minä olen jo yllä varsin, tyhjentävästi tehnyt selvää siitä, mitä on sanottava sellaisista raamatunkohdista, joissa puhutaan teoista ja palkasta; ei ole myöskään tarpeellista nyt lähteä puhumaan teoista, koska tässä emme ole ottaneet suorittaaksemme tekoja, vaan vanhurskauttamista koskevan käsittelyn: vanhurskauttamista ei saada toimeksi lailla eikä teoilla, kaikki kun, ovat synnin ja kirouksen alaisia, vaan uskon kautta Kristukseen. Mutta kun ei olla tekemisissä vanhurskauttamisasian kanssa, silloin kukaan ei voi tosi hyviä [, Jumalan käskemiä] tekoja oikein pilviin asti ylistää. Kukahan osaisi oikein julki julistaa yhden ainoankin, sellaisen teon hyötyä ja siunausta, jonka kristitty suorittaa uskon voimasta ja uskossa? Sehän on taivasta ja maata kallisarvoisempi! Koko maailmakaan ei siis voi tässä elämässä palkita edes yhtä ainoata tosi hyvää tekoa niin kuin pitäisi. Eikähän maailmalla olekaan sitä armoa, että se kiittelisi hurskasten hyviä tekoja, Puhumattakaan siitä, että se antaisi niistä korvausta; sillä se ei niitä huomaa, ja, jos huomaakin, se ei arvostele niitä hyviksi teoiksi, vaan häijyimmiksi tihutöiksi, ja ne, jotka sellaisia tekevät, se potkii pois maailmasta ihmiskunnan turmiollisimpaa ruttona. Niinhän Kristuskin, maailman Vapahtaja, sai äärettömän suurista ja sanomattomista hyvistä teoistaan osakseen häpeällisimmän ristinkuoleman. Samoin tuli apostoleista, jotka toivat maailmalle armon ja iankaikkisen elämän sanan, «kaiken maailman tunkio ja joka miehen hylky« (1. Kor. 4: 13). Totisesti arvokas [maailman maksama] palkka niin suurista hyvistä teoista! Vailla uskoa tehdyissä teoissa taas, vaikka ne näköjään ovat mitä pyhimpiä, on synnin ja kuoleman leima. Ei siis puhettakaan siitä, että ne, jotka niitä tekevät, ansaitsisivat armon, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän, — he päinvastoin lisäävät syntiä syntiin. Tällaisia tekoja harrastaa paavi, «synnin ihminen ja kadotuksen lapsi« (2. Tess. 2: 3), ja kaikki ne, jotka häntä seuraavat. Samaa harrastavat kaikki tekopyhät ja lahkolaiset, joilta usko on kadonnut.

3:23: Mutta ennenkun usko tuli —

Hän jatkaa lain hyödyn ja välttämättömyyden selittämistä. Yllä hän sanoi sitä jäljestäpäin, lisätyksi rikkomusten tähden, ei siksi, että Jumalan päätarkoituksena olisi ollut se, että laki toisi mukanaan kuoleman ja kadotustuomion. Roomalaiskirjeen 7. luvussakin (13. jakeessa) hän lausuu: «Onko siis se, mikä on hyvää, tullut minulle kuolemaksi? Ei suinkaan«. Onhan laki sellainen sana, joka näyttää elämän ja ajaa sitä kohti. Se ei siis ole annettu ainoastaan kuolemaksi. Mutta sen pääasiallisin käyttö ja tarkoitusperä on kuoleman ilmaiseminen, jotta tällä tavalla kävisi ilmi synnin laatu ja suuruus. Kuitenkaan se ei ilmaise kuolemaa niin, että se siitä ilahtuisi tahi ei mitään muuta tavoittelisi kuin, meidän surmaamistamme, vaan se ilmaisee sen siksi, että ihmiset kauhuun saatettuina ja nöyryytettyinä pelkäisivät Jumalaa. Sanovathan tämän selvästi 2. Mooseksenkirjan 20. luvun (20. jakeen) sanat: «Alkää pelätkö« hän (Mooses) sanoo, «sillä Jumala on tullut koettelemaan teitä ja herättämään teissä pelkoaan, jottette tekisi syntiä«. Lain tehtävänä siis on vain tappaminen, mutta siten, että Jumala olisi tilaisuudessa tekemään eläväksi. Lakia ei siis olekaan annettu yksinomaisesti kuolemaksi; mutta kun ihminen ylvästelee ja luulottelee olevansa viisas, vanhurskas ja pyhä, on tarpeellista, että hänestä lain avulla tehdään nöyrä, jotta tuo peto, vanhurskausluulottelu, tapettaisiin; — ellei sitä tapeta, ihminen ei saata elää.

Vaikka siis laki tappaa, niin Jumala kuitenkin käyttää tätä aikaansaannosta, toisin sanoen, tätä kuolemaa, hyvään tarpeeseen, nimittäin elämäksi. Havaitessaan näet, että tuota aivan yleistä, maanpiirissä raivoavaa ruttoa, ulkokultaisuutta ja omaan pyhyyteen luottamista, ei voida pitää aisoissa eikä hävittää, hän päätti tappaa sen lailla, ei loppumattomiin, avaan niin, että kun se on tapettu, ihminen jälleen rohkaistuisi ja lain lisäksi saisi kuulla tämän sanan: «Älä pelkää!« En antanut lakia enkä sillä sinua tappanut siinä tarkoituksessa, että jäisit kuolemantilaasi, vaan siinä tarkoituksessa, että pelkäisit minua ja saisit elää. Hyviin tekoihin ja itsevanhurskauteen perustautuva röyhkeä mieli ei anna tilaa Jumalan pelolle. Mutta siinä, missä ei ole olemassa Jumalan pelkoa, siinä ei myöskään voi olla olemassa armon ja elämän ja janoa. Jumalalla täytyy siis olla tukeva vasara särkeäkseen kallioita, ja taivaaseen asti leiskuva tuli (5. Moos. 4: 11) kääntääkseen kumoon vuoria, toisin sanoen, pitääkseen kurissa tuota jäykkäniskaista ja itsepintaista petoa: röyhkeää mieltä, jotta en näin muserrettuna tulisi mitättömäksi ja joutuisi epätoivoon omasta kyvystään, vanhurskaudestaan ja teoistaan, vapisisi Jumalan edessä ja näin vapisevana janoaisi laupeutta ja syntien anteeksiantamusta.

Mutta ennenkun usko tuli, vartioitiin meitä lain alla, suljettuina vastedes ilmestyvää uskoa varten —.

Toisin sanoen: lain, tehtävänä ennen evankeliumin ja armon ajan tuloa oli meidän vaitioimisemme sen alaisina aivan kuin vankilassa.

Tämä on erinomainen ja varsin sattuva vertaus: se näyttää, mitä laki saa aikaan ja kuinka nuhteettomiksi se ihmiset tekee; sitä siis on huolellisesti mietittävä! Ei esimerkiksi mikään vangittu varas, murhaaja eikä rosvo rakasta kahleita eikä tympäisevää vankilaa, jossa häntä kahlehdittuna säilytetään; Päinvastoin, hän hävittäisi, jos voisi, ja tuhaksi polttaisi koko Vankilan ja rautaiset kahleensa. Tosin hän vankilassa pysyy erillään huonosta elämästä, ei kuitenkaan vilpittömässä mielessä eikä rakkaudesta vanhurskauteen, vaan siksi, että vannkila häntä siitä estää. Ja vielä: pidätettynä ollessaan hän ei inhoa eikä vihaa syntiään eikä varkauttaan — jopa hän kärsii siitä, ettei ole vapaa ja ettei voi harjoittaa varkautta-, vaan hän vihaa vankilaa ja harjoittaisi varkautta entiseen tapaan, jos vain sieltä pois pääsisi.

[Laki sulkee piiriinsä ihmiset maallisessa ja hengellisessä suhteessa]

Samanlainen on lainkin ja laista tulevan vanhurskauden vaikutus: laki pakottaa meitä olemaan ulkonaisesti nuhteettomia, uhatessaan rikkojille rangaistusta ja kärsimyksiä. Tällöin me tosin rangaistuksen pelosta tottelemme lakia, mutta vastahakoisesti ja mahdollisimman vastenmielisesti. Mutta millainen se vanhurskaus on, jos rangaistuksen kammosta jätän pahan sikseen? Tämä tekojen vanhurskaus on todellakin suorastaan synnin rakastamista, vanhurskauden vihaamista, Jumalan ja hänen lakinsa kiroamista sekä äärimmäisen ilkeyden kunniaan nostamista. Sillä yhtä kiihkeästi kuin varas rakastaa vankilaa ja vihaa varkautta, yhtä halukkaasti me olemme kuuliaisia laille, teemme, mitä se käskee, ja jätämme tekemättä, mitä se kieltää.

Laista on kuitenkin se hyöty, että se ensiksikin - niin jumalattomana kuin ihmismieli pysyneekin - ulkonaisesti, maallisessa suhteessa jossakin määrin pitää aisoissa varkaita, murhaajia ja julkijumalattomia. Ellei heillä näet olisi edes sitä vakaumuksentapaista, että syntiä rangaistaan tässä ajassa teilaamalla, ristiinnaulitsemalla, mestaamalla yms. ja tämän elämän jälkeen iankaikkisella kuolemalla ja helvetillä, niin mikään esivalta, kukaan perheenisä, kukaan kasvattaja ei voisi millään voimakeinoilla, millään laeilla eikä kahleilla pitää aisoissa ihmisten vimmaa. Lain uhkaukset, jotka lykkäävät mieliin pelkoa, jumalattomia kuitenkin jossakin määrin pidättävät rientämästä päistikkaa kaikenlaisiin pillomuksiin. Paljoa mieluumminhan he kuitenkin soisivat, ettei mitään lakia, mitään rangaistusta, mitään helvettiä eikä loppujen lopuksi mitään Jumalaakaan olisi olemassa. Kaikki rakastaisivat ja kiittäisivät Jumalaa, ellei hänellä olisi helvettiä ja, ellei hän rankaisisi pahoja. Mutta kun hän rankaisee pahoja, ja kun kaikki ovat pahoja, niin he -sikäli kuin ovat lain alle suljettuja - väkisinkin vihaavat ja mitä hirveimmin rienaavat Jumalaa.

Toiseksi: laki ei sulje alleen ihmisiä ainoastaan maallisessa suhteessa, vaan myöskin hengellisessä suhteessa, toisin sanoen,laki on myöskin hengellinen vankityrmä ja todellinen helvetti, koska ihminen, kun se paljastaa synnin, uhkaa kuolemalla ja Jumalan iankaikkisella vihalla, ei voi päästä pakoon eikä löydä lohdutusta. Tuollaisista lain synnyttämistä kauhuista ja muustakin sydämen surusta vapautuminen ei näet ole ihmisen vallassa. Siitä aiheutuvat sieltä täältä psalmistosta tavattavat pyhien surkeat, valittavat sanat: «Kuka kiittää sinua helvetissä?« (Ps. 6: 6) jne. Silloin nimittäin ihminen on suljelluna siihen vankilaan, josta hän ei voi päästä pois, ja jossa hän ei käsitä, miten hän pääsisi näistä kahleista irti, toisin sanoen, pääsisi vapaaksi näistä kauhuista. Näin laki on sekä maallisessa että hengellisessä suhteessa vankila: ensiksikin se näet maallisessa suhteessa estää ja pidättää jumalattomia mielin määrin syöksymästä rikoksesta rikokseen; ja toiseksi se hengellisessä suhteessa näyttää meille synnin, saattaa meidät pelästymään ja nöyrtymään, jotta näin tuskissamme tuntisimme kurjuutemme ja kadotuksemme. Tämä jälkimmäinen, kunhan se ei vain jää jatkumaan, on lain oikea ja varsinainen käyttö; sillä tämä lain alle suljettuna ja sen alla vartioituna olo ei saa kestää pitemmälle kuin sitten ilmestyvään uskoon saakka: sen tullessa pitää tuon lain hengellisen vankeuden lakata.

Tässä saamme taasen tehdä sen havainnon, että laki ja evankeliumi ovat mitä täydellisimmässä erossa toisistaan, ja ovat toisistaan kauempana kuin toisilleen täysin vastakkaiset asiat, ovat sydämessä mitä lähimpänä toisiaan. Sen osoittaa Paavali sanoessaan: «Meitä vartioitiin lain alla, suljettuina vastedes ilmestyvää uskoa varten«. Ei siis ole tarpeeksi se, että meitä vartioidaan lain alla, sillä siinä tapauksessa meidän, ellei mitään muuta seuraa, täytyy joutua epätoivoon, kuolla synteihimme -. Mutta Paavali lisää: Emme iäksi ole lain alle suljettuina emmekä kasvattajan, lain, pakkovallan alaisina, vaan silmälläpitäen Kristusta, joka on lain loppu. Puheena ollut kauhutila, nöyryytys ja vartiointi ei saa kestää loppumattomasti, vaan vastedes ilmestyvää uskoa varten, toisin sanoen, autuuttamme ja etuamme varten, jotta meille lain pelästyttämille tulisi suloiseksi armo, syntien anteeksiantamus, vapaus laista, synnistä ja kuolemasta, kaikki tuo, mitä teoilla ei voida omaksi hankkia, vaan joka omistetaan yksin uskolla -.

Se, joka kiusattuna ollessaan osaa yhdistää toisiinsa nämä äärimmäisen vastakkaiset asiat, toisin sanoen: se, joka silloin, kun laki häntä kovimmin peloittaa, tietää, että käsillä on lain loppu ja armon eli tulevan uskon alku, se käyttää lakia oikein. Kukaan jumalaton ei osaa tätä taitoa. Kain ei sitä osannut, kun lain vankilaan suljettuna ollessaan todella tunsi syntinsä. Ensin hän oli vankilan ulkopuolella, toisin sanoen, hän ei tuntenut pienintäkään pelkoa, ei sittenkään, vaikka oli suorittanut veljensä murhan: hän teeskenteli taitavasti ja luuli tekonsa olevan Jumalaltakin peitossa. «Olenko minä veljeni vartija?« hän kysyy (1. Moos. 4: 9). Mutta kun sai kuulla: «Mitä olet tehnyt? Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta«, jne., niin hän alkoi todella tuntea vankeutta. Miten hän silloin menetteli? Hän jäi vankilaan suljetuksi; hän ei yhdistänyt lakiin evankeliumia, vaan sanoi: «Minun rangaistukseni on suurempi kuin että voisin sen kantaa« (1. Moos. 4: 13). Hän tuijotti vain vankilaan, mutta ei kiinnittänYt huomiotaan siihen, että synti oli hänelle ilmaistu siinä tarkoituksessa, että hän etsisi armoa Jumalalta. Asiain näin ollen hän joutui epätoivoon ja kielsi itseltään Jumalan. Hän ei uskonut olevansa armoon ja uskoon suljettuna, vaan ainoastaan lakiin.

Tuo ajatus lain alla vartioituna ja suljettuna olemisesta, katsokaahan, ei ole tyhjä, järkeilevä, sofistinen, vaan tosi ja vakava. Tuo vankeus eli tyrmä tietää todellisia, hengellisiä kauhuja, ja ne salpaavat omantunnon siinä määrin, että se ei koko avarasta maailmasta löydä sijaa ollakseen turvassa. Jopa omatunto näiden vapistusten kestäessä tuntee niin valtavaa hätää, että laskee taivaan ja maan, vaikka ne olisivat kymmenkertaisesti laajemmat ja avarammat, hiirenkoloa ahtaammiksi. Siinä silloin ihmiseltä riisutaan kaikki viisaus, kyky, vanhurskaus, neuvokkuus ja apu. Omatunto näet on jotakin sangen arkaa; kun se siis näin suljetaan lain vankilaan, sille ei avaudu mitään poispääsyä, päinvastoin näyttää siltä, kuin ahdinkotila pahenemistaan pahenisi aina loppumattomiin. Sillä silloin se tuntee Jumalan - äärettömän Jumalan - vihaa, ja hänen käsistään se ei voi päästä pakoon, niin kuin psalmi sanoo: «Mihin minä menen sinun henkesi tieltä« jne. (Ps. 139: 7).

Samoin kuin siis maallisessa suhteessa vankila eli tyrmä tietää vankeutensa tähden ulkonaisen vapautensa menettäneen ruumiillista kärsimystä, samoin vankila, hengellisesti katsoen, tietää sielun suurta levottomuutta ja hätää, joka saarretun tunnolta riistää rauhan ja hänen sydämeltään levon, ei kuitenkaan ainaiseksi, niin kuin järki tätä vankeutta tuntiessaan sanoo, vaan «vastedes ilmaistavaa uskoa varten«. Lain alle suljettua sielua on siis rohkaistava ja lohdutettava tähän tapaan: Veliseni, tosin sinä olet saarrettuna; mutta tietäös, että näin ei sinun käy siksi, että ainaiseksi jäisit tähän vankilaan suljetuksi; sillä kirjoitettu on: Me olemme suljettuina vastedes ilmestyvää uskoa varten. Ei sinua siis tässä vankilassa masenneta turmioksesi, vaan sitä varten, että saisit virvoitusta siunausta tuovan siemenen kautta. Laki tappaa sinut, jotta Kristus tekisi sinut eläväksi. Älä siis jättäydy epätoivon valtaan, niin kuin Kain, Saul ja Juudas: ollessaan suljettuina tähän vankilaan he eivät ryhtyneet mihinkään enempään, jäivätpä vain tähän samaiseen saarrokseen ja joutuivat sen tähden pakostakin epätoivoon. Menettele sinä tässä omantuntosi hädässä toisin kuin he: tietäös tämän saarroksiin ja häpeään joutumisesi olleen onneksesi, mutta käytäpä nyt sitten tätä saarroksiin joutumistasi oikein, nimittäin «vastedes ilmestyvää uskoa varten«. Eihän Jumala tahdo, että joudut levottomuuden valtaan, levottomuuteen jäädäksesi; hän ei tahdo sinua tappaa siinä tarkoituksessa, että jäisit kuolleeksi. «Minulle ei kelpaa«, hän sanoo profeetan kautta, «jumalattoman kuolema« jne. (Hes. 33: 11), vaan tahtoessaan, että joudut kovin levottomaksi, hänellä on se tarkoitus, että nöyrtyisit ja tunnustaisit tarvitsevasi Jumalan laupeutta ja Kristuksen hyvyyttä.

Lain alle suljettuna oleminen ei siis saa olla alinaikaista, vaan se saa kestää vain uskoon saakka. Samaa juuri opettaa myös [tuo sulontäyteinen] 147. psalmin lause (11. jae): «Herra mielistyy niihin, jotka häntä pelkäävät«, toisin sanoen, niihin, jotka ovat ahdettuina tähän lain vankilaan; mutta heti hän sitten lisää: «ja niihin, jotka hänen armoonsa uskaltavat«. Nämä kaksi täysin vastakkaista asiaa, jotka itse asiassa ovat muhdollisimman kaukana toisistaan, on siis yhdistettävä. Missä on näet enemmän vastakkaisuutta kuin tässä: pelätään ja kauhistutaan Jumalan vihaa ja kuitenkin toivotaan hänen laupeuteensa? Toinen on helvettiä, toinen taivasta, ja kuitenkin täytyy näiden olla mitä likeisimmin sydämessä yhtyneinä. Ajatusteitä ne varsin vaivattomasti käyvät yhteen, mutta niiden yhdistäminen käytännössä on vaikeista vaikeinta. - sen olen omasta kokemuksestani tuhka tiheään saanut oppia. Paavilaiset ja lahkolaiset eivät tiedä tästä asiasta kerrassaan mitään. Kun he siis lukevat tahi kuulevat näitä Paavalin sanoja, niin ne ovat heille täysin käsittämättömiä ja vieraita; ja lain näyttäessä heille synnin, sen syyttäessä ja kauhistaessa heitä he eivät keksi mitään neuvoa eikä apua, vaan joutuvat niine hyvineen epätoivoon kuten Kain ja Saul.

Kun laki siis, niin kuin on sanottu, on kiduttajamme ja vankityrmämme, emme totta totisesti sitä rakasta, vaan vihaamme sitä kiihkeästi. Se siis valehtelee, joka sanoo lakia rakastavansa: hän ei tiedä mitä sanoo. Varas tahi rosvo, joka rakastaa vankilaa ja kahleita, on hullu ja löylynlyömä. Mutta kun laki, niin kuin olen sanonut, saartaa meidät, niin on varmaa, että me olemme sen katkerimpia vihollisia. Kaiken kaikkiaan: me rakastamme lakia ja sen vanhurskautta yhtä paljon kuin murhaaja vankilaa. Miten siis tulisimme vanhurskaiksi lain kautta?

- suljettuina vastedes ilmestyvää uskoa varten.

Tämän Paavali sanoo siitä täyttämyksen ajasta, jolloin Kristus saapui. Mutta ällös sovelluta sitä vain mainittuun aikaan, vaan myös sydämeesi. Sama, mikä tapahtui historiallisesti ja ajassa Kristuksen tullessa: hän poisti lain ja toi valoon vapauden ja elämän, samaa tapahtuu hengellisessä suhteessa joka päivä henkilökohtaisesti jok'ainoassa kristityssä: hänessä todetaan tämän tästä vaihteleva lain ja armon aika. Kristityllähän on ruumis, «jonka jäsenissä«, niin kuin Paavali sanoo, «laki ja synti keskenään sotivat« (Room. 7: 23). Mutta synnillä minä en käsitä ainoastaan himoa, vaan syntiä kokonaisuudessaan, niin kuin Paavalin on tapa puhua synnistä: se ei vain jatkuvasti ole piintyneenä kastetun kristityn lihaan, vaan se myöskin käy sotaa ja ottaa sen vangiksi; ja vaikka se ei saisikaan aikaan suostumusta eikä teon toteuttamista, se kuitenkin tavattomasti kiihoittaa. Vaikka siis kristitty ei lankeaisikaan noihin törkeisiin synteihin: murhaan, aviorikokseen, varkauteen yms., hän kuitenkaan ei ole vapaa kärsimättömyydestä, nurisemisesta, vihasta ja rienasta yms. Jumalaa vastaan, - synneistä, jotka ihmisjärjelle ovat täydellisesti tuntemattomia. Nämä synnit pakottavat ihmisen vastoin tahtoaankin kiroamaan lakia, ne pakottavat hänet pakenemaan Jumalan kasvojen edestä, ne pakottavat häntä vihaamaan ja rienaamaan Jumalaa. Samalla tavalla näet kuin on väkevänä nuoren ihmisen ruumiissa hekuma, keski-ikäisessä kunnian ja vaikutusvallan tavoitteleminen ja vanhuksessa ahneus, samalla tavalla on pyhässä mihessä väkevänä kärsimättömyys, nuriseminen, viha ja riena Jumalaa kohtaan. Tästä on olemassa monta esimerkkiä paikka paikoin psalmistossa, Jobissa, Jeremiassa ja koko Raamatussa. Senpä vuoksi Paavalikin kuvaillessaan tätä hengellistä kamppailua käyttää varsin iskeviä ja kuvaavia sanoja: taistellaan, tehdään vastarintaa, otetaan vangiksi.

Kristityssä on siis olemassa niin lain aika kuin armonkin -sydämessä. Lain aika on silloin, kun laki minua kiusaa, raastaa, tekee synkkämieliseksi, vie minut synnintuntoon ja enentää sitä. Silloin laki on oikeassa käytössään, ja sitä kristitty saa kokea niin kauan kun elää. Niinpä annettiin Paavalin «lihaan pistin, saatanan enkeli, häntä rusikoitsemaan« (2. Kor. 12: 7). Halusta hän joka hetki olisi tuntenut iloa, omassatunnossaan, riemahtelua sydämessään ja iäisen elämän esimakua; ja niin mielellään hän olisi ollut vailla kaikkea sielun hätää. Siksipä hän hartaasti halusikin vapautua tästä ahdistuksesta. Niin ei kuitenkaan käy, vaan hän saa kuulla Herralta: «Minun armossani on sinulle, Paavali, kyllä, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa« (2. Kor. 12: 9). Samaa taistelua jokainen kristitty saa kokea. On usein hetkiä, jolloin minä riitelen Jumalan kanssa ja kärsimättömyydessäni taistelen häntä vastaan. Jumalan viha ja tuomio - ne eivät minua miellytä. Ja häntä taas ei miellytä minun kärsimättömyyteni, napisemiseni -. Tämä nyt on lain aikaa; sen alla kristitty on aina lihan puolesta. «Sillä liha himoitsee alituisesti Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä nimittäin ovat toisiaan vastaan -« [, toisessa enemmän, toisessa vähemmän], niin kuin tässä myöhemmin, 5. luvussa (17. jakeessa) sanotaan.

Armon aika on silloin, kun sydän Jumalan lupaamasta lahjaluupeudesta jälleen rohkaistuu ja sanoo: «Miksi murehdit, sieluni, ja olet niin levoton minussa?« (Ps. 42: 6). Etkö huomaa mitään muuta kuin lakia, syntiä, kauhistusta, surua, epätoivon, kuolemaa, helvettiä ja perkelettä? Eikö myöskin ole olemassa armo, syntien anteeksiantamus, vanhurskaus, lohdutus, ilo, rauha, elämä, taivas, Jumala ja Kristus? Lakkaapa sieluni, saattamasta minua levottomaksi! Mitä on laki, synti ja kaikki onnettomuus näihin verrattuina? Toivo Jumalaan, joka ei säästänyt omaa Poikaansa, vaan syntiesi tähden antoi alttiiksi hänet ristinkuolemaan! Tämä on nyt sitä, että lihan puolesta ollaan suljettuina lain alle, ei kuitenkaan ikuisiksi ajoiksi, vaan tulevaan Kristllkseen saakka. Sano siis ollessasi lain kauhistamana: Arvon laki, sinä et ole ainoa etkä sinä ole kaikki; onpa vielä lisäksesi olemassa jotakin sinua tärkeämpää ja parempaa, nimittäin armo, usko, siunaus -. Ne eivät syytä, eivät kauhista eivätkä tuomitse kadotukseen minua, vaan ne lohduttavat, käskevät minun toivoa kaikkea hyvää sekä lupaavat varman voiton ja autuuden Kristuksessa. Ei siis ole mitään syytä epätoivoon.

Täydellä syyllä voitaisiin sanoa jumaluusoppineeksi sitä, joka hyvin osaa tämän taidon. Aikamme kiihkohenkiset, alinomaa Hengestä kerskuvat ihmiset ja heidän opetuslapsensa luulevat sen mainiosti osaavansa. Mutta minä ja minunlaiseni, me tuskin ymmärrämme edes tämän taidon aakkosia, ja kuitenkin me olemme sen koulun ahkeria oppilaita, missä tätä taitoa opitaan. Niin, opitaanhan sitä, mutta niin kauan kun liha ja synti jatkuvasti ovat meissä, sitä ei saada täysin opituksi.

Kristitty siis tällä tavoin jakautuu kahden ajan osalle: mikäli hän on lihaa, sikäli hän on lain alla; mikäli hän on henkeä, sikäli hän on evankeliumin alla. Lihaan on alinomaa piintyneenä himoa, ahneutta, kunnian kärkkymistä, ylpeyttä -; siihen on piintyneenä tietämättömyyttä Jumalasta sekä hänen halveksimistaan, kärsimättömyyttä, nurinaa ja vihaa Jumalaa kohtaan: hän muka sotkee meidän suunnitelmamme ja hankkeemme, hän ei verekseltään rankaise jumalattomia ja halveksijoita jne. Tuollaisia syntejä on pyhien lihaan piintyneinä. Ellet siis tarkkaa muuta kuin lihaa, jäät pysyvästi lain ajan valtaan. Mutta «ellei sitä aikaa lyhennettäisi, ei yksikään liha pelastuisi« (Matt. 24: 22). Laille pitää asettaa raja, jossa sen on lakattava. Lain aika siis ei ole pysyvä, vaan sillä on rajansa, ja se on Kristus. Mutta armon aika on ikuinen, koska Kristus, kerran kuoltuaan, ei enää kuole -. Hän on iankaikkinen; siis armon aika on myöskin iankaikkinen.

Me emme saa unisina silmäillä tällaisia Paavalin kirjoituksista tavattavia merkillisiä lauseita, niin kuin on paavilaisten ja lahkolaisten tapa: sisältyyhän niihin elämän sana, joka ihmeellisesti lohduttaa ja vahvistaa murheellisia omiatuntoja. Ne, jotka nämä hyvin käsittävät, osaavat oikein arvostella, mitä on usko, mitä väärä ja oikea pelko; vielä he osaavat arvostella kaikkia inhimillisiä mielialoja ja erottaa kaikki henget. Jumalaan kohdistuva pelko on pyhää ja kallista, mutta se ei saa olla iankaikkista. Sitä täytyy tosin aina olla olemassa kristityssä, koska hänessä aina on syntiä. Mutta se ei saa olla yksinomaisena; jos on, se on silloin Kainin, Saulin ja Juudaan pelkoa, toisin sanoen, orjallista ja epätoivoista pelkoa. Kristityn siis pitää uskolla armon sanaan voittaa pelko, siirtää katseensa pois lain ajasta ja katsella vain Kristusta ja tulevaa Uskoa: silloinpa pelko käy suloiseksi, siihen kun sekoitetaan suloista jumal'juomaa, jotta hän alkaisi ei vain pelätä, vaan myöskin rakastaa Jumalaa. Jos näin ei käy, niin ihminen ei voi, vailla uskoa ollen vain tuijottaessaan lakiin ja syntiin, pudistaa harteiltaan pelkoa, vaan häätyy lopuksi epätoivoon.

Tällä tavalla Paavali onnistuneesti tekee erotuksen lain ja armon ajan välillä. Oppikaamme mekin oikein erottamaan nämä molemmat ajat, ei sanoilla, vaan sydämessä. Mutta sepä on vaikeista vaikeinta; sillä vaikka nämä kaksi ovatkin mahdollisimman täydellisessä erossa toisistaan, ne ovat mitä läheisimmin yhtyneinä, jopa samassa sydämessä. Mikään ei ole niin läheisesti yhteen kuuluvaa kuin pelko ja luottamus, laki ja evankeliumi, synti ja armo; ne kuuluvat näet niin läheisesti yhteen, että ne uppoutuvat toisiinsa. On suorastaan mahdotonta esittää mitään tämäntapaista matemaattista yhteyttä.

Tuosta raamatunpaikasta: «Mitä varten sitten on laki?« (19. jae) Paavali aloitti lakia sekä lisäksi lain käyttöä ja väärinkäyttöä koskevan käsittelynsä. Hän oli saanut tähän aiheen siitä väitteestään, että uskovaiset saavat vanhurskauden, ei lain, vaan armon ja lupauksen nojalla. Tästä käsittelystä aiheutui kysymys: «Mitä varten sitten on laki?« Järki näet kuullessaan, että vanhurskaus eli siunaus saadaan armon ja lupauksen perusteella, kohta tokaisee: Siis laista ei ole mitään hyötyä! Lakia käsittelevää opinkohtaa on siis huolellisesti tutkittava: mitä on ajateltava laista ja miten sitä on arvosteltava, jottemme sitä joko kerrassaan hylkäisi - niin kuin menettelivät ne kiihkohenget, jotka kymmenisen vuotta sitten lietsoessaan talonpoikaiskapinaa sanoivat evankeliumin vapauden päästävän ihmiset vapaiksi kaikista laeista - tahi omistaisi sille vanhurskauttamistehoa. Molemmat näet rikkovat lakia vastaan: oikealta puolen ne, jotka tahtovat tulla laista vanhurskaiksi, ja vasemmalta ne, jotka tahtovat olla kokonaan laista vapaina. Meidän on siis kulkeminen keskitietä: emme saa kokonaan hylätä lakia emmekä laskea sen tehtäviin kuuluvaksi enempää kuin pitää laskea.

Se, mitä tässä aiemmin moneen otteeseen olen tähdentävästi puhunut lain kummastakin käytöstä, niin maallisesta eli kansaan kohdistuvasta kuin hengellisestäkin, riittävästi osoittaa, että lakia ei ole pantu hurskaille, vaan, niin kuin Paavali toisessa paikassa (1. Tim. 1: 9) opettaa, epähurskaille. Mutta epähurskaita on kahdenlaisia: sellaisia, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi ja sellaisia jotka eivät tahdo tulla vanhurskaiksi. Niitä, jotka eivät tahdo tulla vanhurskaiksi, pidetään aisoissa käyttämällä lakia maalliseen tapaan: heidät on pantava lain kahleisiin samoin kuin julmat ja hillittömät pedot pannaan köysiin ja kahleisiin. Tämä käyttö ei koskaan lakkaa. Tästähän Paavali nyt ei tässä varsinaisesti puhukaan. Ne taas, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi, joutuvat lain hengellisen käytön aiheuttamiin vaivoihin joksikin ajaksi; tämä käyttö ei näet pitkity loppumattomiin niin kuin maallinen, vaan se tähtää tulevaan uskoon ja päättyy Kristuksen tullessa. Sanotusta selviää riittävästi: kaikki ne raamatunkohdat, joissa Paavali käsittelee lain hengellistä käyttöä, käsitettäköön vanhurskaaksi tulevia eikä vanhurskautettuja koskeviksi; nämä viimeksimainitut ovat näet, niin kuin jo usein on sanottu, kerrassaan kaiken lain ulko- ja yläpuolella. Laki siis on pantava niille, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi, jotta heitä sen alla vartioitaisiin siihen asti kun uskon vanhurskaus tulee; ei niin ymmärtäen, että he lain avulla saisivat tämän vanhurskauden - sehän olisi lain väärinkäyttämistä eikä sen oikein käyttämistä - vaan että he lain kauhuun saattamina ja nöyryyttäminä pakenisivat Kristuksen luo, joka on lain loppu jokaiselle uskovalIe vanhurskaudeksi.

Lakia käyttävät siis väärin ensiksikin kaikki tekohurskaat ja ulkokultaiset, jotka ovat siinä luulossa, että ihmiset tulevat lain nojalla vanhurskaiksi. Tuollainen käyttö ei näet kiusaa eikä pane ahtaalle tulevaa uskoa varten, vaan se synnyttää kylläisiä, suruttomia ja röyhkeitä teeskentelijöitä, lainvanhurskauden ja tekojen lumoissa paisuneita ja pöyhkeileviä, ja se on uskonvanhurskauden esteenä. - Edelleen väärinkäyttävät lakia ne, jotka tahtovat tehdä kristityt siitä kokonaan vapaiksi; sellaistahan lahkomieliset yrittivät saaden sopivana hetkenä syntymään talonpoikaiskapinan. Nykyäänkin moni menettelee ihan samoin: evankeliumin opilla paavin hirmuvallasta vapaiksi päässeinä he luulottelevat kristillisen vapauden tietävän lupaa vaikka minkälaisiin tekoihin. Nämä tekevät - niinhän Pietari sanoo (1. Piet. 2: 16) - «vapaudesta pahuuden verhon«, ja sellaisten tähden Jumalan ja Kristuksen evankeliumi nykyään siellä täällä joutuu pilkan alaiseksi. Mutta kerran he saavat tuosta jumalattomuudestaan ansaitun rangaistuksen. - Kolmanneksi väärinkäyttävät lakia nekin, jotka tuntiessaan sen aikaansaamaa kauhua eivät ymmärrä, että tuo kauhu saa pitkittyä vain Kristukseen saakka. Näissä tuo väärinkäyttö aiheuttaa epätoivoa samoin kuin se ulkokultaisissa aiheuttaa ylpeyttä ja röyhkeyttä.

Oikeaa lain käyttöä sitä vastoin ei voida kyllin tärkeäksi arvostella: sen vallitessahan lain alle suljettu omatunto ei jää epätoivoon, vaan keskellä kauhuja Pyhän Hengen viisaaksi tekemänä päättelee seuraavasti: Tosin olen lain alle suljettuna, mutta en ikipäiviksi, - jopa tämä suljettuna olemiseni koituu siunauksekseni. Kuinka niin? Siten, että minä näin suljettuna ollen ikävöisin ja etsisin auttajan kättä -. Tällä tavoin laki on kuin hoputtaja ikään, joka ajaa nälkäisiä Kristuksen luo, jotta tämä täyttäisi heitä rikkauksillaan. Lain varsinaisena tehtävänä onkin saada meistä syynalaisia, nöyryyttää ja tappaa meitä, viedä meidät helvettiin ja riistää meidät puti puhtaiksi, mutta siinä tarkoituksessa, että tulisimme vanhurskaiksi, meidät koroitettaisiin ja tehtäisiin eläviksi, vietäisiin taivaan korkeuksiin ja saisimme omaksemme kaiken. Se siis ei tapa vain tappaakseen, vaan se tappaa elämäksi.

3:24: Niin muodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen.

Taas hän yhdistää sydämessä lain ja evankeliumin, jotka suhteessaan toisiinsa ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, sanoessaan: «Laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen«. Tämäkin vertaus - kasvattajasta - on sangen merkillinen; sitä siis on huolellisesti tarkattava. Vaikka kasvattaja onkin erittäin hyödyllinen ja varsin välttämätön poikia kasvatettaessa ja opetettaessa, niin esitäpä minulle yksi aino poika tai oppilas, joka rakastaisi kasvattajaansa! Kyllä juutalaiset kiihkeästi rakastivat Moosestaan ja halusta tekivät sen mitä hän heidän käski tehdä? Heidän Moosesta kohtaan osoittamansa rakkaus ja kuuliaisuus oli sellaista, että he joka hetki, niin kuin Raamatun kertomukset todistavat, halusta olisivat hänet kivittäneet! Mahdotontahan on oppilaan rakastaa kasvattajaansa. Katsohan, kuinka hän saattaisi rakastaa sitä, joka pidättää häntä vankeudessa, toisin sanoen, joka ei salli hänen tehdä sitä, mikä häntä itseään miellyttää Ja jos hän joutuu rikkomaan tämän käskyä vastaan, niin heti tämä häntä nuhtelee ja kurittaa; ja kaiken kukkuraksi pitää hänen ottaa vitsa käsiinsä ja suudella sitä. Kas vain, mikä vanhurskaus oppilaassa: tottelee uhkaavannäköistä ja karskia kasvattajaa, suutelee vitsaa! Tokkohan hän tekee tuon myös mielellään ja ilolla? Kun kasvattaja on tiessään, hän katkoo vitsan tai viskaa sen tuleen; ja jos kasvattaja olisi hänen vallassaan, hän ei ottaisi tältä selkäsaunaa, vaan antaisi tämän tuta vitsaa! Ja kuitenkin: kasvattaja on pojalle ylen välttämätön opin ja kurin tähden; tämän opastuksen, tarkoituksenmukaisen totuttamisen ja kasvattamisen puutteessahan poika joutuisi hunningolle.

Pojalle siis otetaan kasvattaja [opettamaan ja vartioimaan tätä sekä] olemaan [ikään kuin] tämän kurittajana ja rankaisijana ja pitämään tätä kopissa vankina. Mitä varten ja kuinka kauaksi aikaa? Tokkohan sitä varten, että aina vain jatkuisi kasvattajan kova ja vihattava isännyys ja pojan orjana olo? Kaukana siitä! Ennakolta määrättyyn aikaan saakka vain, jotta tottelevaisuus, vankina ja orjana olo koituisi pojalle siunaukseksi, jotta pojasta aikanaan sukeutuisi perillinen, kuningas! Eihän näet ole isän tahto se, että poika iäksi jää kasvattajan vallanalaisuuteen ja on tämän saunoitettavana, vaan että poika hänen opastamanaan ja kasvattamanaan tulisi kykeneväksi ottamaan perinnön haltuunsa.

Näin laki siis, Paavali sanoo, on yksinkertaisesti vain kasvattaja. Mutta hän lisää: «Kristukseen«, samoin kuin tässä edelläkin [toisia sanoja käyttäen lausui]: Laki «on rikkomusten tähden jälestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen« jne. (19. jae); «Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, jotta lupaus annettaisiin« jne. (22. jae); «meitä vartioitiin lain alla, suljettuina vastedes ilmestyvää uskoa varten (2:1. jue). Laki siis ei ole kasvattaja sinänsä vaan Kristukseen. Millainenkohan kasvattaja olisi se, joka ainoastaan pahoinpitelisi ja ruoskisi poikaa, opettamatta hänelle mitään? Tuollaisia kasvattajia eli taanoisina aikoina; silloin koulut totisesti olivat vankiloita ja helvettejä, koulumestarit tyraneja ja pyöveleitä: pojat saisivat lakkaamatta selkäänsä; työllä ja tuskalla, uupumattomalla uurastamisella he yrittivät oppia, mutta ani harva saavutti edes jonkinlaisia tuloksia. Tuollainen kasvattaja ei ole laki: se ei ainoastaan kauhista eikä kiduta, niin kuin kykenemätön ja tökerö kasvattaja vain huitoo poikia eikä opeta heitä, vaan se ajaa ruoskillaan Kristuksen luo aivan kuin kunnon kasvattajakin poikia ruoskii sekä opastaa ja harjoittaa kirjoittamisessa ja lukemisessa siinä tarkoituksessa, että nämä pääsisivät tutustumaan jaloihin tieteisiin ja kaikkeen muuhun kunnialliseen; ja että sittemmin harjoittaisivat halukkaasti sitä, mitä ensin kasvattajan pakkovallan alaisina ollessaan tekivät vastahakoisesti.

Paavali osoittaa siis tällä kauniilla vertauksella lain oikean käytön: se ei näet tee ulkokultaisista vanhurskaita, koska nämä Kristuksen ulkopuolella ollen, jäävät ylpeyteensä ja suruttomuuteensa; ja taas toisaalta: se ei jätä kuolemaan eikä kadotustuomioon pelästyneitä, kunhan vain käyttävät lakia Paavalin opettamalla tavalla, vaan se ajaa Kristuksen luokse. Mutta ne, jotka vapistuksissaan jäävät arastelemiseensa ja jättävät uskossa omistamatta Kristuksen, ne lopuksi vaipuvat epätoivoon. Varsin selvästi siis Paavali tällä kasvattajan vertauskuvalla havainnollistaa lain oikean käytön; sillä samoin kuin kasvattaja toruu, panee ahtaalle ja synkistää poikia, ei siinä tarkoituksessa, että kasvatustyö jatkuisi loppumattomiin, vaan että se lakkaisi sitten kun pojat ovat saaneet hyvän kasvatuksen ja opastuksen, ja että he sittemmin, kasvuttajan pakottamisitta, iloisin mielin ja vapaina nauttisivat vapaudestaan ja isiltä perimiään rikkauksia, samoin ne, joita laki kauhistaa ja murjoo, tietäkööt: nämä kauhut ja murjomiset eivät ole alinaikaisia, vaan niissä he valmistuvat tulevaa Kristusta ja hengen vapautta varten-.

jotta me tulisimme vanhurskaiksi uskosta.

Laki ei todellakaan ole kasvattaja jotakuta muuta, hyviä tekoja kiristävää kasvattajaa varten, vaan Kristukseen, vanhurskauttajaan ja Vapahtajaan, jotta me tulisimme vanhurskaiksi uskosta häneen, emmekä teoista. Mutta tuntiessaan lain voimaa ihminen ei tätä käsitä eikä usko; siksipä hän tavallisesti sanookin: Kurjan kurjaa elämää olen viettänyt: minähän olen rikkonut Jumalan kaikki käskyt ja olen siis vikapää iankaikkiseen kuolemaan! Jos Jumala vielä pidentää elämääni muutamilla vuosilla tai edes muutamilla kuukausilla, minä toivoakseni parannan elämäni ja sitten vietän pyhää elämää. Tuollaisessa tilassa ollessaan ihminen muuntaa lain oikean käytön vääräksi käytöksi ja hukattuaan näkyvistään Kristuksen pälyilee muuta lainantajaa. Tuollaisten kauhujen ja vaikeuksien yllättäessä järki todellakin rohkenee Jumalalle luvata koko lain vaatimien tekojen täyttämistä kaikkineen. Juuri tällaisesta on saanut alkunsa niin moni munkkilahko, niin moni palvonnan järjestäminen, niin moni armon sekä syntien anteeksiantamuksen ansaitsemiseksi keksitty teko; ne näet, jotka tuollaista ovat keksineet, ovat olleet siinä käsityksessä, että lain kasvatustehtävä ei tähtää Kristukseen, vaan joko uuteen lakiin tahi Kristukseen lainsäätäjänä, ei lain poistajana.

Mutta oikeaa lain käyttöä on se, että tiedän lain saattavan itseni synnintuntoon ja nöyrtymään, jotta menisin Kristuksen luokse ja tulisin vanhurskaaksi uskosta. Usko taas ei ole lakia eikä tekoa, vaan sellaista varmaa luottamusta, mikä omistaa Kristuksen, joka on «lain loppu«, - Roomalaiskirjeen 10. luku (4. jae). Miten niin? Ei sillä tavalla, että hän muka poistaa vanhan lain ja tuo tilalle uuden, tahi että hän muka on teoilla lepytettävä tuomari, niin kuin paavilaiset ovat opettaneet, vaan hän on lain loppu jokaiselle uskovalle vanhurskaudeksi, toisin sanoen, jokainen Kristukseen uskova on vanhurskas, eikä laki voi häntä syyttää -. Tällainen on lain oikea merkitys ja tällaista sen käyttö. Laki siis on hyvä, pyhä, hyödykäs ja välttämätön, kunhan sitä vain sen itsensä mukaisesti käytetään. Sen maallinen käyttö on hyvä ja välttämätön, mutta sen hengellinen käyttö on etualalla, on parhain. Lakia taas väärinkäyttävät ensiksikin ulkokultaiset, jotka katsovat lain pystyvän tekemään vanhurskaaksi; sitten epätoivoiset ihmiset, jotka eivät tiedä, että laki on kasvattaja Kristukseen, toisin sanoen, että laki ei nöyryytä turmioksi, vaan autuudeksi, sillä Jumala lyö parantamistarkoituksessa, ja tappaa eläväksitekemistarkoituksessa -.

Ja sitten: Paavali puhuu, niin kuin aiemmin huomautin, niistä, jotka vasta tehdään vanhurskaiksi, eikä jo vanhurskaiksi tehdyistä. Ryhtyessäsi siis tutkimaan lakia, pitää sinun suostua siihen, että lain kohteena on syntinen ja jumalaton. Laki ei vanhurskauta häntä, vaan asettaa hänen eteensä synnin, murskaa hänet, johdattaa hänet itsensä tuntemiseen sekä näyttää hänelle helvetin, Jumalan vihan ja tuomion. Tämä on lain varsinainen tehtävä. Sitten seuraa tämän tehtävän käyttö. Syntinen käsittää nyt: laki ei paljasta syntejä eikä nöyryytä siinä tarkoituksessa, että hän joutuisi epätoivoon, vaan Jumala on säätänyt lain sen tähden, että se syyttämisellään ja murjomisellaan ajaisi hänet Vapahtajan ja lohduttajan, Kristuksen, luokse. Kun näin käy, hän ei enää ole kasvattajan alaisena. Ne taas, jotka jo ovat uskossa, eivät ole lain alaisina, vaan ovat siitä vapaita, niin kuin Paavali seuraavissa sanoissaan kohta osoittaa. Laki näet kurittaa vain jumalattomia, niitä, jotka eivät vielä ole vanhurskautettuja. Tämä käyttö on aivan välttämätön, koska - koko maailma kun on synnin tilassa - mainittua lain tehtävää tarvitaan synnin paljastamiseksi, - sellaisen puuttuessahan kukaan ei voisi päästä vanhurskauteen, niin kuin aiemmin olemme seikkaperäisesti puhuneet. Mutta mitä laki tekee niissä, jotka Kristuksen kautta ovat vanhurskaiksi tehtyjä? Siihen Paavali vastaa seuraavilla sanoilla, jotka ovat tässä eräänlaisena lisäkkeenä.

3:25: Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia.

Toisin sanoen, me olemme vapaina laista, vankilasta ja kasvattajastamme: eihän se enää kauhista eikä pahoinpitele meitä, sitten kun usko on ilmaistu. Paavali puhuu tässä määrättynä aikana Kristuksen kautta julistetusta uskosta. Kristus näet omaksuttuaan ihmisluonnon tuli kerran ajassa, poisti lain kaikkine seurauksineen ja kuolemallaan vapautti koko ihmissuvun synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta. Katsoessasi siis Kristusta ja hänen suorittamaansa tekoa, ei ole enää olemassa mitään lakia; sillä hän, tullessaan edeltämäärättynä aikana, totta totisesti otti pois koko lain, mutta sittenkun laki nyt on pois otettu, emme enää ole vartioitavina sen hirmuvallan alla, vaan elämme turvallisen iloisina Kristuksen turvissa, joka nyt Hengellään lempeästi meitä hallitsee. Missä Herra on, siinä on vapaus (vertaa 2. Kor. 3: 17). Jos siis täydellisesti osaisimme omistaa Kristuksen, joka poisti lain sekä sovitti meidät syntiset kuolemallaan Isän kanssa, ei kasvattajalla olisi meihin pienintäkään oikeutta. Mutta jäsenissämme oleva laki sotii mielemme lakia vastaan (Room. 7: 23), niin ettemme osaa Kristusta täydellisesti omistaa. Vajavuutta siis ei ole Kristuksessa, vaan meissä: vielä emme ole yltämme riisuneet lihaa, johon synti on piintyneenä niin kauan kuin elämme. Mikäli siis on kysymys meistä itsestämme, olemme osittain vapaita laista, osittain lain alla. Paavalin kanssa - Roomalaiskirjeen 7. luku (25. jae) - me «mielellä palvelemme Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia«.

Tästä seuraa: omaantuntoon katsoen olemme vallan vapaita laista. Mainittu kasvattaja ei siis saa siellä pitää valtaa, toisin sanoen, se ei saa kauhuineen, uhkauksineen eikä vangitsemisineen olla sen vaivoina; ja vaikka se kuinkakin siihen pyrkii, se ei lainkaan liikuta omatuntoa, sen näkyvissä kun on ristiinnaulittu Kristus, joka on omaltatunnolta ottanut pois kaiken sen, minkä kanssa lailla on tekemistä - Kolossalaiskirjeen 2. luku (14. jae): «Hän pyyhki pois meitä vastaan olevan kirjoituksen« jne. Samoin kuin siis neito ei tiedä miehestä mitään, samoin pitää omantunnon olla laista, ei ainoastaan tietämätön, vaan kerrassaan sille kuollut, ja toisaalta taas lain omalletunnolle. Tätä ei saada aikoihin teoilla tahi jollakin lainvanhurskaudella, vaan uskolla, joka omistaa Kristuksen. Mutta jos katsotaan sydäntä, niin vielä on lihaan piintyneenä synti, joka tuota pikaa syytähtää ja hämmentää omantunnon. Mikäli siis liha on jäljellä, sikäli on myös jäljellä laki kasvattamassa: tuota pikaa se näyttämällä syntiä ja uhaten kuolemalla tapaa tuottaa kauhua ja synkkyyttä omalletunnolle. Mutta ainahan omatunto sentään rohkaistuu Kristuksen jokapäiväisestä tulemisesta; sillä samoin kuin hän kerran, määrättynä aikana, tuli maailmaan lunastamaan meidät kasvattajamme äärettömän ankaran hallinnan alta, samoin hän joka päivä hengellisellä tavalla saapuu luoksemme, vaikultaen kasvamistamme uskossa ja hänen tuntemisessaan, jOlloin omatunto päivä päivältä yhä täydellisemmin omistaisi hänet, Kristuksen, ja jotta päivittäin yhä vähenisi linan ja synnin laki, kuoleman vapistus ja kaikki se onnettomuus mitä laki mukanaan tuo. Niin kauan kuin siis elämme lihassa, joka ei ole vailla syntiä, palajaa tämän tästä laki ja tekee tehtävänsä, toisessa enemmän, toisessa vähemmän, [aina sen mukaan, ollaanko heikossa vaiko vahvassa uskossa,] ei kuitenkaan turmioksi, vaan autuudeksi. Jokapäiväinen lihan, järjen ja oman kuntoisuuden kuolettaminen ja mielen uudistaminenhan [pyhissä] on Hengen säännöllisenä tehtävänä - 2. Korinttolaiskirjeen 4. luku (16. jae, vertaa Ef. 4: 23).

Olemme siis saaneet Hengen esikoislahjan, ja hapatus on kätketty taikinaan; taikina ei vielä kokonaisuudessaan ole hapantunut, vaan on vasta alkanut hapantua. Jos katselen hapatusta, näen ainoastaan hapatusta, jos katselen taikinaa konaisuudessaan, se ei vielä ole kauttaaltaan hapantunutta. Samalla tavoin jos katselen Kristusta, olen kokonaan pyhä ja puhdas, en tiedä laista mitään, sillä Kristus on hapatuksenani; jos taas katselen lihaani, niin tunnen ahneutta, hekumaa, kiukkua, ylpeyttä yms., kuolemanpelkoa, raskasmielisyyttä, vapistusta, vihaa, nurinaa ja kärsimättömyyttä Jumalaa kohtaan. Sikäli kuin tuollaista esiintyy, ei Kristus ole käsillä, tai jos onkin, on käsillä sangen heikolla tavalla. Tässä on vielä tarpeen kasvattaja, kiusaamassa ja piinaamassa tuota rivakkaa aasia, lihaa, jotta tällä kasvatuskeinolla synnit vähenisivät ja Kristukselle tie valmistuisi. Sillä samoin kuin Kristus kerran ajassa ulkonaisesti saapui, koko lain poisti, synnin hävitti, kuoleman ja helvetin kukisti, samoin hän hengellisesti lakkaamatta saapuu luoksemme sekä hävittää ja tappaa meistä kaikkea tätä alituisesti.

Tämän sanon sen vuoksi, että osaisit vastata näin intettäessä: Mutta Kristushan tuli maailmaan ja otti kerta kaikkiaan pois kaikki syntimme, tekemällä meidät puhtaiksi verellään; miksi näin ollen kuulemme evankeliumia ja miksi tarvitaan sakramenttia ja synnistä päästöä? Totta on: mikäli katsot Kristusta, on laki ja synti tosiasiallisesti poistettu; muutta Kristus ei vielä ole tullut sinulle, tahi jos onkin tullut, on sinussa vielä synnin jätteitä, - et vielä ole kauttaaltasi hapantunut. Siinä, katsos, missä on himoa, masentuneisutta, kuolemanpelkoa yms., on vielä olemassa lakia ja syntiä, eikä ole vielä todella läsnä Kristusta, joka tullessaan karkoittaa pelon ja murhemielen, ja tuo tullessaan omantunnon rauhan ja -turvan. Mikäli siis Kristusta uskossa omistan, sikäli laki on minuun katsoen poistettu. Lihani, maailma ja perkele eivät taas salli, että uskoni olisi täydellinen. Soisinhan minä, että sydämessäni oleva pienoinen uskon valo leviäisi koko ruumiiseeni ja sen jokaiseen jäseneen; mutta niin ei käy: se ei heti leviä, mutta alkanut sen leviäminen on. Mutta kuitenkin on lohdutuksenamme: me olemme, omanamme Hengen esikoislahja, alkaneet hapantua ja tulemme läpi kotaisin hapantuneiksi silloin, kun tämä synnin ruumis kukistuu, ja me uusina Kristuksen kanssa nousemme kuolleista, amen.

Vaikkakin siis «Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti« (Hehr. 13: 8), ja vaikka Aadamilla ja kaikilla muilla ennen Kristusta eläneillä hurskailla on ollut evankeliumi ja usko, Kristus kuitenkin tuli vain kerran, edeltämäärättynä aikana; vain kerran tuli myös usko, apostolien julistaessa evankeliumia koko maailmassa. Mutta sitten Kristus tulee joka päivä hengellisellä tavalla; joka päivä tulee niin ikään usko. Ja kun usko on saapuvilla, täytyy kasvattajan murehduttavine ja tuskaannuttavine tehtävineen väistyä. Kristus taas tulee hengellisellä tavalla silloin, kun me yhä uudestaan ja entistä enemmän opimme tuntemaan ja ymmärrämme, mitä hän meille on lahjoittanut [, ja kasvamme armossa ja hänen tuntemisessaan] - Pietarin 2. kirjeen 3. luku (18. jae): «Kasvakaa Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa«.

3:26: Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa.

jatkoa tulossa

Etusivulle