Uskallammeko uskoa?

Raamattu kehottaa meitä holhoamaan heikkoja, mutta toteutuuko tämä käytännössä? Onko meillä sitä ymmärtämystä ja armahtavaisuutta, jota Jeesus osoitti heikoille? Rm 15:1: Meidän, vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi. Eikö meidän tulisi olla varovaisia päätelmissämme ja arvioissamme toistemme suhteen? Osaammeko rohkaista taakoitettua ja koetusten alla huokaavaa sielua vai taakoitammeko sitä vain lisää tarjoamatta nostavaa rohkaisun sanaa?

Herra voi saattaa meidät tilaan, jossa kaikki inhimillinen tuki ja turva riisutaan meiltä. Jopa Herra saattaa kätkeytyä meiltä ja silloin uskomme joutuu koetukselle. Uskallammeko silloin heittäytyä armon varaan? Eikö Herra kysykin meidän uskoamme? Voiko meillä olla tilannetta, ettemme uskaltaisi luottaa Jumalan armoon ja siihen panna toivoamme? Voiko toivo sittenkin raueta tyhjiin? Turhaanko Jeesus kuolikin puolestamme? Sanoohan Raamattu, ettei toivo saata häpeään ja että joka Häneen turvaa ei joudu häpeään.

On kuitenkin paikka, jossa loukkaantunut lapsi saa kokea turvaa - Isän syli, jonne voi paeta huolineen, epäonnistumisineen, pettymyksineen, epäilyksineen, pelkoineen, kysymyksineen, huonona ja kurjana. Isä ei lakkaa rakastamasta, vaikka jo itse olisimme itsemme tuominneet. Hän tahtoo ottaa syliinsä ja kantaa. Vaikka meitä pelottaisi, pysyy Hän kuitenkin samana. Ei Hän hylkää lastaan.

On helppo uskoa, kun kaikki menee hyvin ja koemme Herran läheisyyttä, apua ja voimaa, mutta kun joudumme koetukselle, kun kaikki oma turva meiltä riisutaan, kun emme voi laittaa turvaamme kuin siihen mitä Hän, Jeesus Kristus on ristillä tehnyt puolestamme, täyttäessään kaiken puolestamme - riittääkö uskomme silloin?

Uskallammeko uskoa syntimme anteeksi? Raamattu sanoo vielä, että ellemme me anna toisille anteeksi heidän rikkomuksiaan, emme mekään voi saada anteeksi ja minkä me anteeksi annamme, sen Herrakin anteeksi antaa. Sidommeko me synnit ihmisten tuntoihin vai viemmekö ne ristille yhä uudelleen vaatimatta tilintekoa siitä, mikä on jo täytetty?

Raamattu sanoo; Lohduttakaa murheellisia ja kuka voi kestää murheellista mieltä? Meillä on jokaisella heikot hetkemme ja on hyvä, että koemme välillä itsemme heikoiksi, että voisimme ymmärtää ja lohduttaa toisia heidän ahdingoissaan 2 Kor 1-10 mukaisesti. Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.  Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva,  koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta. Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa,

Raamattu sanoo, että Rakkaus on lain täyttymys ja joka on saanut syntinsä anteeksi, rakastaa paljon. Jos rakastamme Jumalaa tulee meidän myös rakstaa toisiamme. Raamattu sanoo, että katuva saa anteeksi, mutta ihmisten armottomuuden ja saatanan syytösten edessä voi olla vaikea kokea vapautta ja turvallisuutta. Lohdutammeko me vai taakoitammeko? Laki sanoo, että joka sen täyttää on siitä elävä. Vaadimmeko mekin samaa?

Itse olen vaeltanut aika yksinäisiä polkuja. On ollut vähän niitä, jolta saa ymmärtämystä ja tukea, vaan onneksi on Herra, johon olen saanut oppia luottamaan kautta vaikeuksien. On vaan joutunut toteamaan; Herra, me emme voi, me emme kykene, meissä ei asu mitään hyvää, vaan kaikki on Herra Sinussa.

Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että vaikka olen saanut vaikeamman tien, kuin monet muut, on Herra kuitenkin johtanut joka askeleen sillä tiellä. Paljon on saanut oppia harhapolkujenkin kautta. Ihmiset ehkä sanovat Rabsaken tavoin: Mikä on luottamuksesi ja toivosi, mutta minulle se on ainoa lohtu ja turva,

Pietari alkoi vajoamaan heti, kun hän alkoi katsomaan, kuinka hänen ympärillään myrskysi. Ei siinä auttanut veneessä olleet opetuslapset. Vain Herran käden ojennus ja katse Jeesukseen pystyivät kannattelemaan Pietarin päätä veden pinnalla.

Monet kysyvät: Onko vielä toivoa, minkä varaan voi heittäytyä? Ei Herra säätänyt pelastustamme itsemme varaan, vaan sanoi: "Se on täytetty!" Hänessä on pelastus. Pelastus on kestävä ja siihen uskaltaa uskoa. Syyttäjän syytöksiä vastaan meillä ei ole muuta turvaa kuin Jumalan Pojan veri ja siinä meillä on rikkomusten anteeksiantaminen ja vapaus ansaitsemastamme tuomiosta. Jeesus on puolustajamme, jonka tähden Tuomari sanoo; Hänen tähtensä saat olla vapaa. Hän on ostanut sinulle elämän. Onko tuo veri meille kallis, vai ajattelemmeko ehkä itse olevamme jotakin Isän edessä? Ei, Isä katsoo Poikaan. Vain Hän on puhdas.

Onko meillä tarjota turva, joka kestää, vai keskitämmekö me syntisten katseen vain heidän omaan toivottomuuteensa? Toivoton ihminen ei jaksa elää, jos hänen pitää turvata omiin yrityksiinsä ja ymmärrykseensä. Syntisen ainoa toivo on pitää kiinni uskosta ja uskalluksesta Jeesukseen, Pelastajaan. Raamattu sanoo: "Älkää kadottako uskallustanne, jonka palkka on suuri."

Kun me vielä olimme syntiset kuoli Jeesus meidän edestämme. Hän tietää meidät tomuksi ja Hän huusi ristilläkin; "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Ero syntisillä on siinä, että toinen ymmärtää tarvitsevansa armoa ja toinen ei sitä koe tarvitsevansa. Ei meistä tarvitse tulla ns. täydellisiä kelvataksemme Jumalalle. Herrassa olemme täydellisiä. Pyhityksemme ei ole pelastuksen perusta. Siihen emme voi turvata, mutta kun Jeesus on elämämme keskipiste, kasvamme vanhurskauden ja pyhityksen hedelmän armosta, mutta sittenkin pyhityksemme on vain saastainen vaate Herran edessä. Tulisiko saastaisesta puhdasta? Olisiko vaimosta syntynyt puhdas? Jeesus ainoastaan on puhdas Isän edessä ja kaikki hyvä mitä elämässämme on, on Hänestä.

Ainoa mitä voimme antaa Jeesukselle, on syntinen, turmeltunut sydämemme. Usein syntisen lähestyessä Herraa, hän odottaa, että Herra nyt vapauttaisi ja antaisi sitä sun tätä kelvatakseen Jumalalle, mutta Herra tahtoo uhrinamme vain sydämemme, ilman ehtoja ja omaa hyvyyttämme.

Fariseus pyhäkössä toi omaa hyvyyttään Jumalalle, publikaani kiinnitti sydämensä Herraan ja pyysi vain armoa. Laodikean seurakunta kuvitteli olevansa rikas, vaikka olikin köyhä. Niin me kaikki olemme omassa hengessämme köyhiä. Herra tahtoo, ettei voimallinen kerskaisi voimastaan ja rikas rikkaudestaan ja ettei mikään liha kerskaisi. Mitä meillä olisi, mitä emme olisi lahjaksi saaneet? Miksi siis kerskaisimme? Jumala tuo esiin sydämen aivoitukset.

Kunpa mekin näkisimme ihmiset Jeesuksen veren hintana, emmekä katsoisi siihen mikä silmään näkyy, vaan voisimme katsoa syvemmälle, että näkisimme sydämen, joka huutaa, Herra vieläkö uskallan panna toivoni Sinun varaasi?

Seurakuntiin ei voi tulla herätystä, ellei siellä ole hoitavaa ja rakastavaa ilmapiiriä, jossa voi kasvaa lapsesta aikuiseksi. Perheessä, jossa on pieniä lapsia, tarvitaan paljon taidollisuutta, kärsivällisyyttä, lempeyttä, rakkautta ja myös kuria, jotta lapsi voisi kasvaa tasapainoiseen ja itsenäiseen elämään. Tulee ottaa huomioon lapsen luonne ja kyvyt, eikä vaatia lapsia olemaan aikuisia. Myös työtätekeviä ja raskautettuja meidän tulee olla nostamassa tien ohesta Herramme majataloon. Kaikilla meillä on rajamme ja sietokykymme ja joskus voi pisarakin olla liikaa. Antakaamme janoiselle vettä ja virvoittakaamme sanallamme väsynyttä.

Kun olin nämä ajatukseni kirjoittanut ylös, luin David Wilkersonin rohkaisevat sanat saarnasta "Kun sattuu".

Kun sattuu syvälle - ei yksikään ihminen maan päällä voi sammuttaa sisäisiä pelkoja ja syvimpiä tuskia. Ystävistä parhaatkaan eivät voi oikeasti ymmärtää sitä kamppailua, jota olet käymässä läpi, tai sinuun iskettyjä haavoja.

Ainoastaan Jumala voi vaientaa masennuksen aallot ja yksinäisyyden tunteet ja päällekäyvän epäonnistumisen tunteen. Ainoastaan usko Jumalan rakkauteen voi lääkitä tuskaista mieltä. Ruhjottu ja särkynyt sydän, joka kärsii hiljaa, voi parantua ainoastaan Pyhän Hengen yliluonnollisen työn kautta - ja mikään muu, kuin taivaallinen väliintulo, ei oikeasti toimi.

Todellinen onnellisuus on sitä, että opitaan elämään päivä kerrallaan huolimatta kaikesta murheesta ja tuskasta. Se on sitä, että opitaan, kuinka iloita Herrassa, huolimatta siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut.

Särkynyt sydän on tavallisesti lempeä ja hauras. Se särkyy helposti, koska sitä ei suojaa kova simpukankuori. Kovakuoriset sydämet käsittävät hellyyden väärin haavoittuvaisuudeksi. Hiljaisuus tuomitaan väärin heikkoudeksi. Täydellinen toiselle antautuminen ymmärretään väärin “liian voimalliseksi esiintymiseksi.” Sydän, joka ei pelkää myöntää rakkauden tarvettaan, tuomitaan väärin “liian seksuaalisesti suuntautuneeksi.”

Sitten seuraa, että hellä sydän, joka tavoittelee rakkautta ja ymmärrystä, on usein kaikista helpoin rikottava. Sydämet, jotka ovat avoimia ja luottavaisia, ovat tavallisesti niitä, joita haavoitetaan kaikista eniten. Tämä maailma on täynnä miehiä ja naisia, jotka ovat hylänneet heille tarjotun rakkauden lempeästä ja hellästä sydämestä. Nuo vahvat, kovakuoriset sydämet, jotka eivät luota keneenkään - sydämet, jotka antavat niin vähän - sydämet, jotka vaativat rakkaudelle jatkuvasti todisteita - sydämet, jotka ovat aina laskelmoivia - sydämet, jotka ovat aina manipuloimassa ja palvelemassa itseään - sydämet, jotka pelkäävät ottaa uskon askelia - nuo sydämet särkyvät harvoin. Ne eivät haavoitu, koska niissä ei ole mitään haavoittuvaa. Ne ovat liian ylpeitä ja itsekeskeisiä salliakseen minkään muun laittaa niitä kärsimään millään tavalla. Ne kulkevat särkemässä toisten sydämiä ja tallaamassa jalkoihinsa niitä hauraita sieluja, jotka koskettavat heidän elämäänsä - yksinkertaisesti siksi, koska he ovat niin paksuja ja tylsistyneitä omassa sydämessään, että he luulevat, että jokaisen tulisi olla heidän kaltaisensa. Kovat sydämet eivät pidä kyynelistä. Ne vihaavat sitoutumista. Heistä tuntuu kuin heitä tukahdutettaisiin, kun heitä pyydetään kertomaan jotain siitä, mitä heidän omalla sydämellään on.

Herra, miksi juuri minä?

Eniten sattuu se, että tiedät rakkautesi Jumalan puoleen olevan vahva - kuitenkaan et näytä ymmärtävän, mitä Hän yrittää tehdä elämässäsi. Saatoit ymmärtää, miksi rukouksiin ei vastata, jos olit kylmä Hänen rakkaudelleen. Jos juoksit pois Jumalan luota, saatoit ehkä ymmärtää, miksi koetuksia ja vakavia koettelemuksia tuli jatkuvasti. Jos olit voimaton synnintekijä, joka halveksi Jumalan asioita, saatoit saada itsesi uskomaan, että sinä ansaitsisitkin kovaa tuskaa. Mutta sinä et pakene – et hylkää Häntä millään tavalla. Ikävöit Hänen täydellisen tahtonsa tekemistä. Kaipaat palvella Häntä kaikella, mitä sinussa on. Ja juuri siksi kipusi on niin heikentävää. Sinusta tuntuu siltä, niin kuin sinussa olisi jotain kamalan väärin. Kyseenalaistat hengellistä syvyyttäsi; ja välillä kyseenalaistat jopa oman mielenterveytesi. Ääni kuiskaa jostain syvältä sisältäsi, “Ehkä olen jollain tavalla vajavainen! Ehkä minuun sattuu niin syvästi, koska Jumala ei voi nähdä minussa hyvää! Minun täytyy olla niin poissa Hänen tahdostaan, että Hänen on kuritettava minua, että minusta tulisi tottelevaisempi.”

Saattaa olla, että tunnet itsesi hylätyksi. Saatat tuntea itsesi inhotuksi. Uskosi voi olla heikkoa. Saatat ajatella olevasi lopullisesti maassa. Murheet, kyyneleet ja tuskat voivat nielaista sinut silloin tällöin - mutta Jumala on yhä valtaistuimellaan. Hän on vieläkin Jumala!

Sinä et voi itseäsi auttaa! Et saa tuskaa ja kipua loppumaan. Mutta meidän siunattu Herramme tulee luoksesi - ja Hän asettaa rakastavan kätensä allesi ja nostaa sinut jälleen istumaan taivaallisiin paikkoihin. Hän vapauttaa sinut kuolemanpelosta. Hän paljastaa loputtoman rakkautensa sinua kohtaan.

Luovu kaikesta syyllistämisestä. Lopeta itsesi tuomitseminen. Lopeta se, että yrität hahmottaa, mitä teitä väärin. Se, mitä ajattelet juuri nyt, sillä on merkitystä Jumalalle. Et ole ymmärtänyt väärin.

Jeesus ei milloinkaan katso poispäin itkevästä sydämestä. On kirjoitettu, “särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää” (Psalmi 51:17). Kertaakaan Herra ei sano, “Ota itseäsi niskasta kiinni! Nouse ja ota lääkkeesi! Pure hammasta ja kuivaa kyyneleesi.” Ei! Jeesus pullottaa jokaisen kyyneleen iankaikkiseen säiliöönsä.

Katso ylös! Rohkaise itseäsi Herrassa. Kun usva ympäröi, etkä näe mitään ulospääsyä - laskeudu takaisin Jeesuksen käsivarsille ja yksinkertaisesti luota Häneen. Hänen on tehtävä kaikki! Hän haluaa sinun uskosi - sinun luottamuksesi. Hän haluaa sinun huutavan ääneen - “Jeesus rakastaa minua! Hän on minun kanssani! Hän ei minua jätä! Hän tekee työtä koko ajan! Minua ei heitetä pois! Minua ei voiteta! Minä en ole saatanan uhri! Minä en menetä järkeäni enkä elämäni suuntaa! Jumala on minun puolellani! Minä rakastan Häntä - ja Hän rakastaa minua!”

Perusta on usko. Ja usko lepää yhdessä ehdottomassa totuudessa - “Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton” (Jesaja 54:17).