|
|
2:1: Sitten, neljäntoista vuoden kuluttua, menin taas ylös Jerusalemiin -
Nyt syntyi äärettömän kiivas taistelu, joka välittömästi järkytti Paavalia. Paavali näet opetti, että pakanat vanhurskautetaan yksinomaan uskosta, lain teoitta. Kohta sen jälkeen kun hän siellä täällä pakanoiden keskuudessa oli saanut tätä opetetuksi, hän tuli Antiokiaan ja tiedoitti sen opetuslapsille. Siellä nousivat Paavalia vastaan ne, jotka olivat totuttautuneet lakiin eivätkä saattaneet sietää sitä, että hän pakanoille noin julisti vapautta laista. Antiokiassa syntyi äärimmäinen kiihtymys. Paavali ja Barnabas pysyivät järkähtämättöminä ja todistivat lausuen: Missä ikinä pakanoiden keskuudessa olemme saarnanneetkin, siellä Pyhä Henki on tullut ja laskeutunut niiden päälle, jotka kuulivat sanaa. Näin on käynyt kaikissa pakanoiden seurakunnissa. Mutta ympärileikkausta me emme ole saarnanneet emmekä ole määränneet Mooseksen lakia noudatettavaksi; me olemme julistaneet vain uskoa Kristukseen. Ja kun näin uskoa Kristukseen julistettiin, antoi Jumala Pyhän Hengen niille, jotka kuulivat. Pyhä Henki siis hyväksyy pakanoiden uskon laitta ja ympärileikkauksetta. Ellei näet tämä evankeliumin julistus ja pakanoiden usko Kristukseen olisi häntä miellyttänyt, hän ei olisi näkyväiseksi merkiksi laskeutunut niiden Ympärileikkaamattomien päälle, jotka sanaa kuulivat. Koska hän siis yksinomaisesti sen nojalla, että oli kuultu uskosta, laskeutui heidän päälleen, niin on varmaa varmempaa, että Pyhä Henki antamalla mainitun merkin hyväksyi heidän uskonsa. Ei ole näet milloinkaan kuultu tuollaista tapahtuneen lakia julistettaessa. Näin Paavali ja Barnabas esittivät asiansa.
Siinä silloin moni asettui vastaan, lausuen, että laki on pidettävä, ja että jollei pakanoita Mooseksen lain mukaisesti ympärileikata, nämä eivät voi tulla autuaiksi. Tätä vastaan Paavali asettui kiivaaseen vastarintaan. Taistelu tästä lain noudattamista koskevasta kysymyksestä oli hänen vastuksinaan kauan jälkeenkinpäin. Mutta luullakseni tämä ei ole sama, jota Luukas Apostolien tekojen 15. luvussa kuvailee; se näyttää sattuneen heti evankeliumin ollessa alkuvaiheessaan, Paavalin tässä kertoma tapaus taas näyttää sattuneen paljoa myöhemmin, aikana, jolloin hän jo oli julistanut evankeliumia melkein kahdeksantoista vuotta.
Asiain näin ollen lain puolesta kiivaasti kiihkoilevat ja kamppailevat juutalaiset asettuivat varsin hanakasti Paavalia vastaan, joka julisti, että pakanat vanhurskautetaan yksinomaan uskon kautta, lain teoitta. Eikä tämä ollut ihmekään. Yksin jo Jumalan lain mainitseminenkin tehoaa sangen voimakkaasti ihmisten mieliin. Jopa pakanakin, joka ei koskaan ole kuullut mitään Jumalan laista, varmasti pelästyy kuullessaan: Tämä oppi on Jumalan lakia. Kuinka siis eivät siitä saisi kokea vaikutuksia ja kuinka eivät tarmokkaasti Jumalan lain puolesta taistelisi ne, jotka pienestä pitäen ovat siinä kasvatetut ja sen imeneet luihinsa ja ytimiinsä! Saammehan nykyään havaita, kuinka itsepintaisesti paavilaiset hosuvat puolustaessaan perinnäissäännöksiään ja perkeleellisiä oppejaan. Ei ollut läheskään niin oudostavaa se, että juutalaiset niin suurella innolla ja kiihkolla taistelivat lakinsa puolesta, jonka Jumala oli heille antanut. Niin valtava on tottumuksen voima: se vahvistaa jo itsessään lakiin taipunutta luontoa. Ja näin kehkeää «toinen« luonto, kun lisätekijänä on pitkäaikainen ja käytännön vakiinnuttama tottumus. Siitä syystäpä Kristukseen kääntyneiden juutalaisten oli mahdotonta heti hylätä lakia. He olivat tosin omaksuneet uskon Kristukseen, mutta olivat kuitenkin kaikitenkin sitä mieltä, että samanaikaisesti lakiakin oli noudatettava. Tätä heikkoutta Jumala toistaiseksi kärsi, kunnes evankeliumin oppi selvästi laista erotettaisiin. Samalla tavoin hän kärsi Israelin heikkoutta Aahabin aikana, kun kansa ontui kahtaanne. Jopa hän on kärsinyt meidän heikkouttamme paavivallan aikana. Hän on näet kärsivällinen ja sangen laupeas. Mutta me emme saa väärinkäyttää tätä Jumalan hyvyyttä emmekä jatkuvasti jäädä heikkouteen ja erehdykseen, kun meille totuus evankeliumin valossa paljastetaan.
2:3: Mutta ei edes seuralaistani Tiitusta, joka oli kreikkalainen, pakotettu ympärileikkauttamaan itseään.
Tuo sana «pakotettu« ilmaisee riittävästi, minkälaatuinen oli keskustelu ja sen tulos. Tällainenhan se oli: pakanoita älköön raskautettako ympärileikkauksella, mutta se olkoon toistaiseksi sallittu juutalaisille, ei tosin vanhurskauden saavuttamiseksi välttämättömänä, vaan kunnioituksesta isiä kohtaan, sekä vielä rakkaudenkin tähden, jottei loukattaisi heikkoja ennen kun ehtivät uskossa vahvistua. Kaikkea muuta kuin hienotuntoista näet olisi ollut heti kohta hylätä laki ja isiltäperitty jumalanpalvelus, jotka Jumala niin juhlallisesti oli tälle kansalle antanut.
sanoin eikä teoin pakota juutalaisia siitä luopumaan. Hän näet sanoo 1. Korinttolaiskirjeen 7. luvussa (18. jakeessa): «Jos joku on kutsuttu ympärileikattuna, älköön hän tekeytykö ympärileikkaamattomaksi«. Mutta hän hylkäsi ympärileikkauksen vanhurskauden saavuttamiseksi tarpeettomana asiana, koska sen nojalla ei isiäkään oltu vanhurskautettu, vaan oli se ollut heille vanhurskauden sinettinä - Roomalaiskirjeen 4. luku (11. jae) - jolla he saivat todistuksen, ja jota toteuttamalla he harjoittivat uskoaan. Mutta kun uskovat juutalaiset, jotka vielä olivat heikkoja uskossa, kiivaillen lain puolesta, kuulivat että ympärileikkaus ei ole vanhurskauden saavuttamiseksi välttämätön, he saattoivat käsittää sen ainoastaan siten, että se on kokonaan hyödytön ja tuomittu. Ja valeapostolit vahvistivat heikkoja tässä harhaluulossa, saattaakseen Paavalin opin kerrassaan epäilyksenalaiseksi kansan mielissä, joita tämä sopimattomuus - sillä siltähän se näytti - oli katkeroittanut. - Niinpä mekään emme nykyään paheksuttavina asioina hylkää paastoa emmekä muita jumalisuuden harjoituksia, mutta me opetamme ettei moisilla harjoituksilla mm. saada syntien anteeksiantamusta. Kansa tätä kuullessaan kohta päättelee meidän hylkäävän hyvät teot; ja paavilaiset vahvistavat saarnoillaan ja kirjoituksillaan kansaa tässä harhaluulossa; mutta he valehtelevat ja tekevät meille vääryyttä: moneen vuosisataan ei kukaan näet ole opettanut hyvistä teoista paremmin ja jumalisemmin kuin me nykyään opetamme -.Paavali ei siis hylännyt ympärileikkausta siinä mielessä, siihen alistuminen ja sen noudattaminen muka olisi ollut syntiä; näin hän olisi mitä raskaimmin loukannut juutalaisia. Sen sijaan tuli [tässä (apostolien) kokouksessa ja neuvottelussa] päätökseksi: se ei ole välttämätön vanhurskauttamisen saavuttamiseksi, eikä pakinoita siis ole sillä raskautettava. Täten löydettiin kaikessa sovussa keskitie: juutalaiset noudattakoot toistaiseksi lakia ja ympärileikkausta kunnioituksesta isiä kohtaan ja rakkaudesta uskossa heikkoja kohtaan, mutta älkööt siten pyrkikö saavuttamaan vanhurskautta, älköötkä sillä raskauttako pakanoita, koska se näille on uutta ja outoa ja päällepäätteksi sietämätön taakka, niin kuin Pietari Apostolien tekojen 15., luvussa (10. jakeessa) sanoo; sanalla sanoen: älköön ketään pakotettako ympärileikkauttamaan itseään älköönkä ketään väkivalloin pidätettäkö saamasta, ympärileikkausta.
Pääkysymys siis oli seuraava: Onko laki välttämätön vanhurskauttamisen saavuttamiseksi vaiko ei? Paavali ja Pietari mittelevät miekkojaan tästä varsin huomattavasta aineesta, osta koko kristillinen oppi riippuu. Paavali oli siksi arvovaltainen henkilö, ettei hän vähäpätöisen asian vuoksi koko Antiokian seurakunnan kuullen noin siekailematta olisi käynyt Pietarin kimppuun ja häntä rangaissut. Hän käy siis hänen kimppuunsa kristillisen opin pääkohdan tähden. Pietari näet mm. söi pakanoiden kanssa juutalaisten poissa ollessa, mutta juutalaisten saapuessa hän vetäytyi erikseen. Paavali moittii häntä juuri siitä, että hän teeskentelyllään pakottaa pakanat elämään juutalaisten tavoin. Koko paino on siis «pakottaa«-sanalla.
Paavali siis ei pakota jäämään ympärileikkaamattomaksi ketään, joka tahtoi ympärileikkauttaa itsensä, kunhan tämä vain oivalsi sen, että ympärileikkaus ei ole välttämätön vanhurskauttamisen saavuttamiseksi. Paavali tahtoi poistaa tuon pakon. Hän salli siis juutalaisten noudattaa lakia välttämättömänä tekoon sinänsä katsoen, mutta aina hän opetti niin juutalaisille kuin pakanoillekin, että omassatunnossa on välttämättä oltava vapaita laista ja ympärileikkauksesta, samoin kuin kaikki kantaisät ja pyhät vanhan liiton aikana olivat olleet vapaita omassatunnossaan ja olleet vanhurskautettuja uskosta eikä lain ja ympärileikkauksen perustuksella.
Paavalihan olisi tosin saattanut myöntyä Tiituksen ympärileikkaamiseen; mutta kun huomasi itseään siihen pakotettavan, hän ei sitä halunnutkaan tehdä. Jos näet ne, jotka ympärileikkausta innokkaasti vaativat, olisivat saaneet tahtonsa toteutetuksi, he olisivat heti tehneet johtopäätöksensä: ympärileikkaus on vanhurskauden saavuttamiseksi välttämätön; a näin he tuon myöntymyksen tähden olisivat päässeet voitolle. - Niin mekin jätämme jokaisen omaksi asiaksi pukeutua munkkikaapuun tahi jättää se pois käytännöstä, mennä sulkioon tahi jättää se, nauttia liharuokia tahi kasviksia, onhan vain tuon kaiken tekee vapaasti ja omaatuntoa loukkaamatta ja rakkauden - ei uskon - esimerkkinä; tietäköön vielä kaiken tämän olevan aivan arvotonta synnin hyvitteeksi armon ansaitsemiseksi -. Mutta aivan samoin kuin silloin valeapostolit eivät jättäneet lain noudattamista ja ympärileikkausta vapaaksi, vaan tekivät ne välttämättömiksi autuuden saavuttamista silmällä pitäen, samoin nykyäänkin vastustajat väki vängällä väittävät, että inhimillisiä säädöksiä ei voida autuutta vaarantamatta jättää sikseen. Näin he tekevät rakkauden esimerkistä uskon esimerkin, vaikka on olemassa vain yksi ainoa uskon esimerkki, nimittäin se, että luotetaan Jeesukseen Kristukseen. Ja niin kuin tämä yksin on autuuden saavuttamiseksi välttämätön, niin se myöskin koskee kaikkia ihmisiä. Mutta vastustajat tahtovat Jumalan sijasta rukoilla perkelettä kymmenen kertaa mieluummin kuin myöntyä tähän. Senpä tähden he päivä päivältä yhä enemmän käyvät paatuneiksi sekä mielivät jälleen saattaa voimaan jumalattoman menonsa ja Jumalaa kohtaan harjoittaansa rienat, niitä väkivaltaisesti puolustaa eikä kynnenkään vertaa tehdä meille myönnytyksiä. Korottakaamme siis mekin jatkuvasti rohkeina sotalaumojen Herran nimessä Kristuksen kunniaa ja sotikaamme sanalla ja rukouksin vastakristuksen valtakuntaa vastaan, jotta yksin Jumalan nimi pyhitettäisiin ja hänen valtakuntansa lähestyisi! Me huomaamme koko sydämestämme, että se ensi tilassa tapahtuisi. Amen, amen.
Paavalihan ei silti hylännyt ympärileikkausta, mutta hän ei myöskään ketään siihen pakottanut, koska ei ympärileikkaamattomana paremmin kuin ympärileikattunakaan oleminen ole syntiä eikä vanhurskautta, samoin kuin syöminen a juominenkaan ei ole syntiä eikä vanhurskautta. Sillä jos syöt tahi olet syömättä, et siitä vahingoitu etkä kostu, 1. Korinttolaiskirje 8. luku (8. jae). Mutta jos joku menee lisäämään siihen joko syntiä tahi vanhurskautta, sanomalla: «Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömisestä, olet vanhurskas« tahi sanomalla päinvastoin, hän. on houkka ja jumalaton. Jumalattomuutta siis on se, että tahdotaan käsitellä seremonioita joko synnin tahi vanhurskauden yhteydessä, niinkuin menettelee paavi, joka pannaanjulistamiskaavassaan sielun autuuden menettämisellä uhkaa kaikkia kirottavia, niitä, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden saavuttamiseksi välttämättömästi noudatettavia. Perkele siis puhuu paavista ja moisista hänen asetuksistaan. Jos autuus perustuu paavin lakien noudattamiseen, minkä tähden me sitten tarvitsemme Kristusta vanhurskauttajaksi ja Vapahtajaksi?
2:4,5: Noiden pariimme luikertaneiden valeveljien vuoksi, jotka orjuuttaakseen meitä olivat hiipineet vakoi1emaan vapauttamme, joka meillä on Kristuksessa Jeesuksessa, emme hetkeksikään alistuneet antamaan heille myöten, jotta evankeliumin totuus säilyisi teidän keskuudessanne.
Tässä Paavali ilmaisee sen aiheen, jonka vuoksi hän meni ylös Jerusalemiin, keskusteli apostolien kanssa evankeliumistaan ja kieltäytyi ympärileikkauttamasta Tiitusta; se näet ei tapahtunut siksi, että hän apostolien avulla tulisi varmemmaksi evankeliumissa ja vahvistuisi siinä - eihän hän sitä vähääkään epäillyt - vaan siksi, että evankeliumin totuus säilyisi galatalaisten ja kaikkien pakanallisten seurakuntien keskuudessa. Oivallat siis, että tämä Paavalin tehtävä ei ollut leikkiä eikä mikään merkityksetön asia.
Mutta mainitsemalla «evankeliumin totuuden« hän ilmaisee olevan kahdenlaista evankeliumin käyttöä, nimittäin sen totuuden mukaista ja sen vastaista eli että on sekä tosievankeliumia että väärää evankeliumia. [Evankeliumi on tosin itsessään yksi, yksinkertainen, tosi ja puhdas, mutta saatanan palvelijoiden ilkeyden tähden se turmeltuu ja muuttuu vääräksi.] On kuin Paavali sanoisi: Valeapostolitkin julistavat uskoa ja evankeliumia, mutta heidän evankeliuminsa on väärä; ja juuri siksi minä jäykkyydelläni, kun en tahtonut peräytyä heidän edestään, sain aikaan sen, että evankeliumin totuus pysyy keskuudessanne. - Samoin nykyään paavi ja lakkolaiset kerskuvat opettavansa evankeliumia ja uskoa Kristukseen. Niin tosin opettavatkin, mutta samalla tuloksella kuin muinoin valeapostolit, joita Paavali nimittää seuraknntien hämmentäjiksi, Kristuksen evankeliumin turmelijoiksi jms. Paavali itse sitä vastoin sanoo opettavansa evankeliumin totuutta, toisin sanoen, puhdasta ja todellista evankeliumia, aivan kuin sanoisi: Kaikki muu on valhetta evankeliumin verhon alla. [Ne siis, jotka kuuntelevat heitä, saavat heiltä evankeliumin sijasta mitätöntä valhetta.] Kaikki harhaoppisethan vetävät verhokseen Jumala-, Kristus-, seurakunta- yms. nimityksiä. He myöskin vakuuttavat, etteivät mene opettamaan [valheita ja] erheitä, vaan kaikkein varminta totuutta ja kaikkein puhtainta evankeliumia.
Mutta evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme on yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellisuus eli väärennys taas on tämä: meidät vanhurskautetaan uskosta, mutta ei lain teoitta. Valeapostolit julistivat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa meikäläiset sofistit [ja paavilaiset] opettavat: on uskottava Kristukseen, ja usko on autuuden perustuksena, mutta se ei vanhurskauta, ellei rakkaus ole sitä ilmentänyt. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan jotakin sellaista, mikä näyttää evankeliumista ja on sitä olevinaan. Mutta tosi evankeliumi on näin: teot eli rakkaus eivät ole uskon kaunistuksena tahi täydellistymänä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja jumalallinen aikaansaannos sydämessä, ja se tekee vanhurskaaksi siitä syystä. että se omistaa itse Kristuksen, Vapahtajan. Ihmisjärki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt, tuon jättänyt tekemättä. Uskolla taas varsinaisessa tehtävässään ollessaan ei ole kerrassaan mitään muuta kohdetta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien edestä. Se ei kiinnä katsettaan rakkauteen; se ei sano: «Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut?«, vaan se sanoo: «Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut?« Tähän evankeliumin totuus sanoo: «Hän lunasti sinut synnistä, perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta«. Usko siis suostuu siihen, että sillä tuossa persoonassa, Jeesuksessa Kristuksessa, on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Sillä, jolta tämä kohde katoaa, ei ole oikeaa uskoa, vaan tyhjää kuorta ja luulotelmaa, ja hän siirtää silmänsä lupauksesta lakiin, joka nostattaa kauhua ja ajaa hänet epätoivoon.
Se siis, mitä sofistit ovat opettaneet vanhurskauttavasta uskosta, sikäli kuin se on rakkauden ilmentämä, on paljaita sanarumiluksia. Se uskohan, joka omistaa Kristuksen, Jumalan Pojan ja jonka kaunistuksena hän on, vanhurskauttaa, eikä se usko, johon rakkaus sisältyy. Jos näet uskon on oltava varma ja luja, se ei saa omistaa mitään muuta kuin yksinomaan Kristuksen, eikä se voi omantunnon ottelussa ja kauhuissa nojautua mihinkään muuhun kuin tuohon jalokiveen. Se siis, joka uskossa omistaa Kristuksen, voi kerskata olevansa vanhurskas, kauhistakoon laki ja painakoon syntien kuorma kuinka paljon tahansa. Millä tavalla tahi minkä avulla? Jalon helmen, Kristuksen kautta, jonka omistuksessa hän uskossa on. Tätä eivät vastustajat käsitä ja sentähden he viskaavat pois jalon helmen, Kristuksen, ja hänen tilalleen panevat rakkauden, jota sanovat jaloksi helmeksi. Mutta heillä ei mitenkään voi olla uskoa, koska eivät tiedä, mitä usko on, vielä vähemmän kykenevät sitä muille opettamaan. Se taas, mikä heillä on, on unelmaa, kuvitelmaa ja luonnollista järkeä, ei uskoa.
Tätä sanon sen vuoksi, että käsittäisitte Paavalin erikoisella painolla puhuvan «evankeliumin totuudesta« soimatakseen sen vastakohtaa; hän näet tahtoi ilmaista muutamien väärin evankeliumia. Hän nuhtelee siis näillä sanoilla valeapostoleita siitä, että he olivat opettaneet väärää evankeliumia. He olivat näet jäykästi sitä mieltä, että ympärileikkausta välttämättä oli noudatettava. Edelleen he hämmästyttävää oveluutta ja petosta käyttäen punoivat Paavalille juonia: he näet pitivät häntä silmällä, nähdäkseen, ympärileikkauttaisiko hän Tiituksen, ja vielä, uskaltaisiko hän vastustaa heitä apostolien läsnä ollessa. Sen tähden hän nuhtelee heitä uhkaavin sanoin. He tahtoivat - sanoi hän - «vakoilla vapauttamme, joka meillä on Kristuksessa Jeesuksessa, orjuuttaakseen meidät«. Valeapostolit olivat siis mitä kiihkeimmin aseistautuneet ja kaikessa ottaneet iskuasenteen Paavalia vastaan rienatakseen Paavalia ja pannakseen hänet ahtaalle tavalla millä tahansa seurakunnan edessä. Ja tätä paitsi he vielä tahtoivat väärinkäyttää apostolien arvovaltaa, sanoen: Paavali tuo Tiituksen ympärileikkaamattomana koko seurakunnan eteen, hän kieltää ja hylkää lain teidän - apostolien - läsnä ollessa! Jos hän täällä uskaltaa moiseen ryhtyä, mitä uskaltaneekaan pakanoiden keskuudessa teidän poissa ollessanne?
Havaitessaan siis itseään näillä juonilla uhattavan, hän mitä voimakkaimmin vastusti valeapostoleita ja sanoi: Emme ole sallineet vaarannettavan sitä vapautta, mikä meillä on Kristuksessa, siitä huolimatta että väärät veljet kovin ovat meille ansoja virittäneet ja meitä ahdistaneet, vaan olemme voittaneet heidät itse apostolien istuessa oikeutta; eikä meillä ollut halua tehdä heille hetkeksikään myönnytyksiä - he näet epäilemättä sanoivat: Luovuhan, Paavali, tuosta vapaudestasi ainakin joksikin aikaa! -, sillä me käsitimme heidän tähdentävän lakia välttämättömänä autuuden saamiseksi. Jos' he tosiaankin olisivat esittäneet veljellisyyden sanelemaa myöntyväisyyttä, olisi Paavali peräytynyt. Mutta nyt he pyrkivät johonkin muuhun, näet saattamaan orjuuteen Paavalin ja kaikki ne, jotka pitäytyivät hänen oppiinsa. Sen tähden hän ei hetkeksikään halunnut antaa heille myöten.
Niin mekin annamme myöten paavilaisille sen, mikä on myöten annettava, ja enemmänkin kuin sen, mikä on velvollisuutemme; poikkeuksen teemme ainoastaan siihen omantunnonvapauteen katsoen, joka meillä on Kristuksessa Jeesuksessa. Emme näet salli itseämme pakotettavan emmekä omaatuntoamme velvoitettavan mihinkään tekoon, ollaksemme muka tätä tekemällä vanhurskaita, mutta tekemättä jättämällä kirotuita. Mielellämme käytämme samoja ruokia kuin hekin, vietämme vielä heidän juhliaankin ja paastojaan, kunhan vain sallivat meidän viettää niitä vapaaehtoisesti ja kunhan heittävät sikseen uhkapuheet, joilla he tähän saakka ovat koko maailmaa kauhistaneet, saattaen sen ikeensä alle: Me käskemme, me velvoitamme, me uudelleen velvoitamme, me julistamme kirkonkirouksen alaiseksi jne. Mutta sitä emme saa toimeen, että soisivat meille tämän vapauden, - eihän Paavalikaan saanut. Sen tähden teemme aivan samoin kuin hän: kun näet ei saanut tuota vapautta toteutetuksi, hän ei halunnut edes hetkeksi tehdä valeapostoleille myönnytyksiä.
Kun siis vastustajat eivät tahdo meille jättää koskemattomaksi sitä, että usko Kristukseen yksin vanhurskauttaa, emme mekään tahdo emmekä me myöskään saata tehdä heille myönnytyksiä siinä kohdassa, että rakkauden ilmentämä usko muka vanhurskauttaa. Tällä kohdalla me tahdomme ja meidän pitää olla kapinallisia ja uppiniskaisia; muussa tapauksessa evankeliumin totuus meiltä katoaa, meiltä katoaa se vapaus, joka meillä on, ei keisarissa, kuninkaissa, ruhtinaissa, ei paavissa, maailmassa eikä lihassa, vaan Jeesuksessa Kristuksessa, meiltä katoaa usko Kristukseen, joka - niin kuin tässä jo aiemmin olen sanonut - ei tartu mihinkään muuhun kuin Kristukseen, jalokiveen. Jos vastustajamme antaisivat meidän pitää koskemattomana tämän uskon, jolla me olemme uudestisynnytetyt, vanhurskautetut ja Kristukseen istutetut, me tarjoudumme tekemään kaiken, mikäli se vain ei ole tätä uskoa vastaan. Mutta koska emme voi sitä heiltä saada, emme mekään vuorostamme tahdo tehdä heille vähimmässäkään määrässä myönnytyksiä. Tässä on nimittäin kysymys vakavasta ja tärkeästä asiasta: Jumalan Pojan kuolemasta, hänen, joka Isän tahdosta ja käskystä tuli lihaksi, ristiinnaulittiin ja kuoli koko maailman syntien tähden. Jos usko tässä kohdassa myöntyy, on tuo Jumalan Pojan kuolema turha; satua on sitten myöskin se, että Kristus on maailman Vapahtaja, ja loppujen lopuksi Jumala itse jää valehtelijaksi, koskapa ei olekaan pitänyt sitä, minkä lupasi. Tässä asiassa osoittamamme uppiniskaisuus on siis oikeutettu ja pyhä. Sen avulla näet pyrimme säilyttämään sitä vapauttamme, joka meillä on Kristuksessa Jeesuksessa, sekä pitämään omanamme evankeliumin totuutta: sen menetettyämmehän menetämme Jumalan, Kristuksen, kaikki lupaukset, uskon, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän.
Mutta joku sanonee: Laki on jumalallinen ja pyhä. Se olkoonkin kaikessa kunniassa! Mutta mikään laki, olkoon kuinka jumalallinen ja pyhä tahansa, ei saa minulle tulla opettamaan, että minä sen nojalla tulen vanhurskautetuksi ja saan elää. Siihen kyllä myönnyn, että se saa opettaa minulle: minun pataa rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, ja vielä: minun pitää elää siveydessä, kärsivällisyydessä jne.; mutta se ei saa minulle osoittaa, millä tavoin minun pitää päästä vapaaksi synneistä, perkeleestä, kuolemasta ja helvetistä. Tässä on kysyttävä neuvoa evankeliumilta ja kuultava sitä; ja se ei opeta, mitä minä olen velvollinen tekemään - tämä näet kuuluu varsmaisesti lain tehtäviin - vaan sita, minkä toinen on tehnyt minun sijastani, nimittäin että Jeesus Kristus, Jumalan Poika on kärsinyt ja kuollut minun sijastani, vapahtaakseen minut synnistä ja kuolemasta. Evankeliumi käskee minua ottamaan vastaan ja uskomaan tämän; tämä on ja tätä sanotaan evankeliumin totuudeksi. Ja tämä on kristillisen opin pääkohta; siitä kaiken hurskauden tunteminen riippuu. Kaikkein tärkeintä siis on, että se hyvin ymmärretään ja että sitä lakkaamatta teroitetaan. Kun se näet on äärettömän arka, sitä myös sangen helposti loukataan. Paavali on sen saanut runsaasti kokea; ja kaikki hurskaatkin saavat sen kokea.
Ympärileikattuna tahi ympärileikkaamattomana oleminen näyttää tosin varsin mitättömältä asialta, mutta jos siihen liittyy pelkäämistämme tahi turvautumistamme tietävä ehto, liittyy siihen kuolema ja helvetti, ja niin joutuu kielletyksi Jumala, Kristus, armo ja kaikki Jumalan lupaukset. Päinvastaisessa tapauksessa ympärileikkauksesta, jos se saa olla sinällään - puheenalaisetta lisäyksettä -, ei ole mitään vaaraa. Samaten ei ole vähintäkään vaaraa käsillä siinä, että paavi vaatii [meitä] noudattamaan säädöksiään yksinomaan paljaina seremonioina. Mikä vaiva olisi munkinviitan käyttämisestä, paljaslakisena kulkemisesta, kun muutoinkin noudatamme seremonioita? Mutta saatanallista ja pyhyyden Tienaa on, jos siihen lisätään tuo perin tuhoisa asia: tuossa varsin vähäarvoisessa, jopa mitättömässä asiassa on muka joko elämä [ja autuus] tahi iankaikkinen kuolema [ja kadotus]. Sinä - ken lienetkin - joka tässä vaikenet, ollos kirottu! Minä syön, minä juon, minä käytän munkinviittaa, minä teen, mitä ikänä paavi tahtoo, kunhan hän vain sallii tämän kaiken jäädä vapaaehtoisuuden varaan; mutta tiukkaan vastarintaan on asetuttava, kun hän tahtoo tätä vaatia autuuden saavuttamiseksi välttämättömänä, siihen sitoa omattunnot ja sen nojaan järjestää (Jumalan mieleinen] palvonta. Ei ole lainkaan turmiollista, jos muovaillaan puu, kivi, patsas; mutta palvonnan järjestäminen ja puulle, kivelle, patsaalle jumaluuden omistaminen on epäjumalan palvelemista Jumalan sijasta. On siis varsin huolellisesti mietittävä, mitä asiaa Paavali tässä käsittelee, jotta emme rupeisi narreiksi Hieronymuksen tavoin, joka luuli kysymyksen ja väittelyn koskevan asioita sinänsä. Siinä hän erehtyi: eihän väitelty siitä, onko puu puuta, ja onko kivi kiveä, vaan tuosta lisäyksen tekemisestä, toisin sanoen asioiden käytöstä: onko tämä puu Jumala, asuuko tässä kivessä jumaluus. Tähän me vastaamme: Puu on puuta jne. Niinpä «ympärileikkaus ei ole mitään, eikä ympärileikkaamattomuus ole mitään, sanoo Paavali (1. Kor. 7:19), mutta jumalallisten ominaisuuksien omistamista seremonioille on, kun niihin kytketään vanhurskaus, kunnioitus, autuaaksi tulemisen toivo ja kuoleman pelko. Senpä tähden älköön vähimmässäkään asiassa tehtäkö myönnytystä vastustajille! Eihän Paavalikaan tehnyt myönnytyksiä valeapostoleille; sillä vanhurskauttamiseen ei vaikuta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus eikä paljaslaki eikä munkinviitta, vaan yksinomainen ja sula armo. Tämä on nyt «evankeliumin totuus«.
2:14: Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan -
Aiemmin minä olen huomauttanut siitä, kuinka monella on evankeliumi, mutta ei evankeliumin totuutta. Niin Paavalikin tässä sanoo, että Pietari, Barnabas ja muut juutalaiset eivät vaella suoraan evankeliumin totuuden mukaisesti, toisin sanoen, heillä tosin on ollut evankeliumi, mutta eivät ole sen mukaisesti oikein vaeltaneet. Vaikka he näet sangen voimakkaasti julistivatkin evankeliumia, he kuitenkin ulkokultailemisellaan, mikä ei voinut pysyä evankeliumin totuuden rinnalla, pönkittivät lakia; ja lain pönkittäminenhän tietää evankeliumin kumoamista ja hävittämistä.
Se siis, joka taidolla osaa erottaa evankeliumin laista, kiittäköön siitä Jumalaa ja tietäköön olevansa jumaluusoppinut. Minä en tosiaankaan ahdistuksessa sitä vielä osaa niinkuin minun pitäisi. Mutta näin ne ovat erotettavat toisistaan: evankeliumi sijoittaos taivaaseen, laki maan päälle; evankeliumin vanhurskautta nimittäös taivaalliseksi ja jumalallaseksi, lain vanhurskautta maalliseksi ja inhimilliseksi; ja erottaos evankeliumin vanhurskaus lain vanhurskaudesta yhtä tarkasti kuin Jumala erotti taivaan maasta, valon pimeästä, päivän yöstä; tuo edellinen olkoon valo ja päivä, tämä jälkimmäinen pimeys ja yö! Oi jospa osaisimme ne erottaa toisistaan wieläkin, kauemmaksi. Kun siis on kysymyksessä usko, taivaallinen vanhurskaus ja omatunto, erotettakoon näistä kerrassaan pois laki ja jätettäköön se maan päälle; jos taas teot ovat kysymyksessä, sytytettäköön silloin - yöhämyssä - tekojen lamppu eli lain vanhurskaus! Näin loistakoon tuo aurinko ja evankeliumin ja armon määrätön valo päivällä, mutta lain lamppu yöllä. Samoin on myöskin sydämessä tehtävä ero näiden kahden välillä. Synnintunnon ahdistamassa omassatunnossasi ajattele siis näin: Eläthän vielä maan päällä; täällä raatakoon aasi, olkoon orjana ja kantakoon sen selkään sälytettyä taakkaa, toisin sanoen, ruumis olkoon jäsenineen lain alle alistettuna; mutta noustessasi taivaaseen jätä aasi taakkoineen maan päälle! Omallatunnolla ei nimittäin ole pienintäkään tekemistä lain, tekojen ja maallisen vanhurskauden kanssa. Näin aasi jää laaksoon, mutta omatunto nousee lisakin kanssa vuorelle, rahtuistakaan tietämättä laista ja teoista, vain katsellen Kristuksessa esiin tuotua ja lahjoitettua syntien anteeksiantamusta ja sulaa vanhurskautta.
Maallisen elämän alalla sen sijaan vaadittakoon mitä ankarimmin lainkuuliaisuutta. Siinä oltakoon täydellisesti tietämättömiä evankeliumista, omastatunnosta, armosta, syntien anteeksiantamuksesta, taivaallisesta vanhurskaudesta ja Kristuksesta, ja tiedettäköön ainoastaan Mooseksesta, laista ja teoista. Näiden kahden kohdan välillä, nimittäin lain ja evankeliumin välillä, tehkää siis valtava erotus. Kumpikin jääköön oman piirinsä sisäpuolelle: laki jääköön taivaan, toisin sanoen, sydämen ja omantunnon ulkopuolelle, evankelinen vapaus sitä vastoin jääköön maan, toisin sanoen, ruumiin ja sen jäsenten ulkopuolelle. Niin pian kuin siis laki ja synti tulevat taivaaseen, on ne heti paikalla sieltä työnnettävä ulos, koska omantunto silloin [Jumalan vihan ja tuomion pelosta hirveässä kauhussa ollen] ei saa tietää mitään laista eikä synnistä, vaan ainoastaan Kristuksesta. Ja päinvastoin: armon, vapauden ja muun sellaisen tullessa maan päälle, toisin sanoen, ruumiiseen, sanottakoon mm.: Et saa oleskella ruumiillisen elämän sikolätissä ja saastassa, sinä kuulut ylös, taivaaseen!
Pietari oli teeskentelyllään hämmentänyt tämän lain ja evankeliumin erotuksen, ja tällä menettelyllään uskotellut uskoville että heidän piti tulla vanhurskautetuiksi sekä eyankeliumilla että lailla. Paavali ei tätä mitenkään voinut kärsiä; hän nuhtelee Pietaria, ei siinä mielessä, että saattaisi häntä millekään häväistykselle alttiiksi, vaan jälleen selvästi erottaakseen toisistaan nuo molemmat, nimittäin sen, että laki vanhurskauttaa maan päällä, ja sen, että evankeliumi vanhurskauttaa taivaassa. - Mutta paavi ei ainoastaan ole sekoittanut lakia ja evankeliumia toisiinsa, vaan hän on evankeliumista tehnyt paljaita lakeia, jopa yksinomaan seremonialakeja. Hän on sekoittanut yhteen maalliset ja kirkolliset asiat ja se vasta on saatanallinen ja helvetillinen sekoitus!
Tämä lain ja evankeliumin erotusta käsittelevä opinkohta on äärettömän tärkeä ymmärtää, koska koko kristillinen oppi suurin piirtein siihen sisältyy. Jokainen [hurskauden harrastaja] oppikoon siis tarkasti erottamaan lain evankeliumista ei ainoastaan muodollisesti, vaan totuudessa ja kokemuksen koulussa, toisin sanoen, erottakoon ne taitavasti toisistaan sydämessä ja omassatunuossa Mikäli on kysymys muodollisistaa seikoista sinänsä, noiden erottaminen käy vaivattomasti; mutta kun tulee eteen kokeminen, silloin saat tehdä sen huomion, että evankeliumi on harvinainen, mutta sitä vastoin laki yhtämittainen vieras omassatunnossa: omatunto näet on tottunut lakiin ja synnintuntoon, ja tuota tuntoa vielä avittaa järki [, joka luonnostaan tuntee lakia].
Kun siis laki kauhistaa ja synti syyttää ja vapisuttaa omaatuntoa, sano sinä silloin: On aika kuolla ja on aika elää; on aika kuulla lakia, on aika jättää laki huomiotta; on aika kuulla evankeliumia, on aika olla tietämättä mitään evankeliumista. Pimene piiloosi, laki, ehättäös, evankeliumi; nytpä ei olekaan aika kuulla lakia, vaan evankeliumia! «Mutta ethän ole tehnyt mitään hyvää, päinvastoin rikkonut olet raskaasti!« - «Sen myönnän; mutta minulla on Kristuksen kautta syntien anteeksiantamus, ja hänen tähtensä minä olen päästetty kaikista synneistä!« Kun taas tästä omaatuntoa koskevasta kysymyksestä riippumatta on suoritettava ulkonaisia velvollisuuksia, - aina sitä mukaa kuinn olet saarnamies, hallitusmies, aviomies, opettaja, oppilas jne. -, ei ole sopiva aika kuulla evankeliumia, vaan lakia; silloin hoida antaumuksella kutsumustasi. Näin laki jääpi aasin kera laaksoon, evankeliumi lisakin kera vuorelle.
2:15: Me olemme luonnostamme juutalaisia, emmekä pakanasyntisiä -
Hän kieltää juutalaisilta vanhurskauden, huolimatta siitä, että nämä syntyvät pyhinä, huolimatta siitä, että he saavat ympärileikkauksen, pitävät lain ja että heillä on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja isät ja jumalanpalvelus ja Jumala ja Kristus (Room. 9:4,5), huolimatta siitä, että heillä on lupaukset, he niissä elävät ja niistä kerskaavat, niinkuin kuuluu Johanneksen evankeliumin kahdeksannessa luvussa (33.jakeessa): «Me olemme Aabrahamin jälkeläisiä«, ja samoin (41. jakeessa): «Meillä on yksi Isä, Jumala«, ja Roomalaiskirjeen 2. luvussa (17. jakeessa): «Mutta jos sinä kutsut itseäsi juutalaiseksi ja luotat lakiin ja kerskaat Jumalasta« jne. Pietari, Paavali ja muut apostolitkin olivat Jumalan lapsia, olivat vanhurskaita lain mukaan, ja lisäksi he olivat Kristuksen apostoleita, mutta ei heitä sen vuoksi julistettu vanhurskaiksi Jumalan silmissä. Kokoa siis nyt kuin kimppuun nämä kaikki: laki, sen teot ja vanhurskaus, ympärileikkaus, lapseus, liitot, lupaukset, apostolinvirka yms., ja kuitenkaan ei näistä lähde kristillistä vanhurskautta, - ne näet eivät ole Kristus.
Paavalilla on nyt kerta kaikkiaan tarkoituksena esittää, ylistää ja puolustaa uskoa: se yksin vanhurskauttaa, eikä laki. Ei niin, että laki olisi hylättävä - eihän näet lakia, ympärileikkausta, jumalanpalvelusta sovi hylätä sen vuoksi, että ne eivät vanhurskauta -, vaan hän käy niihin käsiksi sen tähden, että valeapostolit varmoina väittivät ihmisten tulevan vanhurskaiksi ja autuaiksi niillä, uskotta, kunhan vain suorittavat ne. Tuota Paavali ei saattanut sietää. Jos näet usko lakkaa, on kaikki omiaan tuottamaan kuolemaa: laki, ympärileikkaus, lapseus, temppeli, jumalanpalvelus, lupaukset, jopa ei Jumalastakaan eikä Kristuksesta ole mitään hyötyä. Jyrkästi yleistäen siis Paavali puhuu kaikkea sitä vastaan, mikä vastustaa uskoa; hän ei ainoastaan hätistele seremonioita.
2:16: Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista -
Käsitä siis «lain teko« yksinkertaisesti armon vastakohdaksi: kaikki se, mikä ei ole armoa, on lakia, joko oikeudellista, seremoniallista tahi kymmenen käskyn lakia. Vaikka siis täyttäisitkin lain teon tämän käskyn mukaisesti: «Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämelläsi« (Matt. 22:37) jne., sinä kuitenkaan et tulisi vanhurskautetuksi Jumalan silmissä, koska ihmistä ei vanhurskauteta lain tekojen nojalla.
«Lain teko« Paavalin kirjoituksissa merkitsee siis koko lain vaatimaa tekoa. Ei siis saa mennä tekemään erotusta kymmenen käskyn lain ja seremonialakien välillä. Mutta ellei kymmenen käskyn laki vanhurskauta, vielä vähemmän vanhurskauttaa ympärileikkaus, joka on seremoniallinen lain teko. Kun siis Paavali sanoo - ja niin hän sanoo usein - että ihmistä ei vanhurskauteta «lain kautta« eli «lain teoista« - nehän merkitsevät Paavalin kirjoituksissa samaa - niin hän puhuu yksinkertaisesti koko laista, asettaen uskonvanhurskauden koko sitä lainvanhurskautta vastaan, jonka voi itselleen laista hankkia joko Jumalan voimalla taikka ihmisen. Tämän vanhurskauden tähden, hän sanoo, ei ihmistä julisteta vanhurskaaksi Jumalan edessä; mutta uskonvanhurskauden Jumala laupeudesta lukee hänen omakseen lahjana, Kristuksen tähden. Hän siis sanoi kursailematta ja erikoisella voimalla nuo sanat: «lain teoista«. Onhan laki epäilemättä pyhä, vanhurskas ja hyvä; lain vaatimat teot ovat siis myös pyhiä, vanhurskaita ja hyviä. Mutta ihmistä ei kuitenkaan niiden nojalla tehdä vanhurskaaksi Jumalan edessä.Seremonialait eivät siis edes siihen aikaan, jolloin ne olivat pyhiä, vanhurskaita ja hyviä, voineet vanhurskauttaa.
Paavali siis ei puhu siitä lain osasta, joka kyllä on hyvä ja pyhä, vaan laista yleensä: koko lain mukainen tekokaan ei vanhurskauta. Hän ei liioin käytä nimityksiä «lain synti« tahi «lihan teko«, vaan «lain teko«, toisin sanoen, lain mukaan tehty teko. Jos siis ollaan tappamatta, aviota rikkomatta jne., tapahtui se sitten luonnon vaatimuksesta, inhimillisen kyvyn aikaansaannoksena, vapaasta tahdosta tahi Jumalan lahjan tahi jumalallisen voiman varassa, se ei sittenkään vanhurskauta.
Lujaluonteisuus ja totuudenrakkaus ovat kylläkin mitä parhaimpia hyveitä ja mitä kiitettävimpiä lain tekoja, mutta nämä miehet eivät kuitenkaan niiden nojalla ole vanhurskautettuja. Pietari, Paavali ja kaikki kristityt tekevät lain tekoja vanhurskauttamisen jälkeen, mutta he eivät niistä tule vanhurskaaksi. Paavali sanoo (1. Kor. 4:4): «Ei minulla ole mitään tunnollani« - toisin sanoen, ihminen tosin ei voi minua syyttää -, «mutta en minä silti ole vanhurskautettu«. On siis ilmeistä, että Paavali puhuu laista yleensä sekä koko lain teoista, eikä lakia vastaan tehdyistä synneistä.
[Sofistinen jumaluusoppi]
Hylättävä siis on paavilaisten turmiollinen ja jumalaton luulotelma, he kun suoritetun teon sinänsä sanovat ansaitsevan armon ja syntien anteeksiantamuksen. Hehän puhuvat tähän tapaan: Ennen armoa suoritettu hyvä teko vaikuttaa sen, että armo saavutetaan kohtuudenmukaisuussyystä (de congruo); mutta sitten kun armo on saavutettu, ansaitsee jälkeenpäin suoritettu teko iankaikkisen elämän täysarvollisuussyystä (de condigno). Esimerkiksi: Ihminen elää kuolemansynnissä, vailla armoa; jos hän nyt hyvässä, oman luontonsa mukaisessa tarkoituksessa tekee hyvän teon: lukee tahi kuulee messun, antaa almun jne., hän ansaitsee armon kohtuudenmukaisuussyystä; saavutettuaan näin armon kohtuudenmukaisuussyystä, hän täten suorittaa täysarvollisuusteon, iankaikkista elämää ansaitsevan teon. Aluksi Jumala tosin tässä ei esiinny velallisena, mutta koska hän on hyvä ja oikeamielinen, on hänen asianaan hyväksyä tuollainen kuolemansynnissäkin elettäessä suoritettu teko ja palkita se armolla. Mutta kun armo kerran on saatu, niin hänestä on tullut velallinen, ja hänen on pakko oikeudenmukaisesti antaa iankaikkinen elämä, koska nyt enää ei ole kysymys vapaan tahdon suorittamasta teosta sinänsä, vaan sellaisesta teosta, joka on tehty siinä armossa, joka tekee kelvolliseksi, toisin sanoen, rakkaudessa.
Tämä on vastakristillisen valtakunnan jumaluusoppi. Sen minä palautan mieliin sen vuoksi, että Paavalin käsittelyä paremmin saatettaisiin ymmärtää. Vastakohdat näet tulevat rinnakkain pantaessa havainnollisemmiksi. Edelleen (palautan tämän mieliin sen vuoksi), että tulisi ilmeiseksi, kuinka kauas totuudesta nuo «sokeat sokeiden taluttajat «ovat eksyneet, ja kuinka he jumalattomalla ja rienaavalla opillaan eivät ainoastaan ole pimentäneet evankeliumia, vaan suorastaan syytäneet sen syrjään ja peittäneet Kristuksen. Sillä jos vielä kuolemansynnissä eläessäni saattaisin suorittaa pikkuruikkuisenkin teon, joka olisi Jumalan mieleinen, ei ainoastaan sinänsä, vaan joka myös ansaitsisi armon kohtuudenmukaisuussyystä, ja jos minä sitten tällaisen armon omistuksessa ollen saattaisin suorittaa armonmukaisia, toisin sanoen, rakkaudenmukaisia tekoja sekä oikeudenmukaisesti ansaita iankaikkisen elämän, niin mitä varten sitten tarvitsisin Jumalan armoa, syntien anteeksiantamusta, lupausta ja Kristuksen kuolemaa ja voittoa? Kristus on minulle kerrassaan hyödytön; sillä onhan minulla vapaa tahto ja kyky sellaisen hyvän teon suorittamiseen, jolla kohtuudenmukaisesti ansaitsee armon ja sitten täysarvollisuuden perustuksella iankaikkisen elämän!
Moisia hirveitä epäsikiöitä ja kauhistavia rienauksia pitäisi esitettämän turkkilaisille ja juutalaisille, eikä Kristuksen seurakunnalle. Tämä asia osoittaa aivan riittävästi, että paavilla ja hänen piispoillaan, tohtoreillaan ja munkeillaan ei ole ollut pienintäkään käsitystä eikä huolta pyhistä asioista, ja että he eivät ole olleet huolissaan hylätyn ja hajalle menneen lauman autuudesta. Sillä jos heillä olisi ollut hämärinkin aavistus siitä, mitä Paavali sanoo synniksi, mitä armoksi, he eivät olisi kristillisen kansan eteen sysänneet moisia kauhistuksia ja jumalattomia tyhjänpäiväisyyksiä. Kuolemansynnillä he ovat ymmärtäneet yksinomaan ulkonaista, lakia vastaan suoritettua tekoa, kuten esimerkiksi murhaa, aviorikosta, varkautta yms.; kuolemansynniksi eivät ole käsittäneet sydämessä piilevää tietämättömyyttä Jumalasta, Jumalaan kohdistuvaa vihaa ja halveksumista, kiittämättömyyttä ja napisemista Jumalaa vastaan, Jumalan tahdon vastustamista eikä sitä, että liha kykenee yksinomaan vain ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan Jumalaa vastaan ja perkeleen avuksi. Jos olisivat oivaltaneet nuo ihmisluontoon pesiytyneet mitä tuhoisimmat onnettomuudet, he eivät olisi noin jumalattomasti lasketelleet valheita kohtuudenmukaisuus- ja täysarvoisuusansioista.
Niinpä siis on annettava osuva ja selvä selitys siitä, mikä on jumalaton eli kuolemansynnissä elävä ihminen. Kas se on tuollainen pyhä ulkokultainen ja verenhimoinen, tuollainen kuin oli Paavali matkatessaan Damaskoon vainoamaan Jeesusta Nasarealaista, hävittämään evankeliumin oppia, murhaamaan uskovaisia ja kerrassaan kukistamaan Kristuksen seurakuntaa! Nämä olivat totisesti sangen suuria ja perin kauhistavia syntejä Jumalaa vastaan, vaikka Paavali ei niitä saattanut huomata: siinä määrin hän Jumalan puolesta osoittamassaan jumalattomassa kiivailussa oli sokaistunut, että arveli noita katalia rikoksiaan parhaimmaksi vanhurskaudeksi ja jumalaa eniten miellyttäväksi palvelukseksi ja kuuliaisuudeksi. Ja mokomat pyhät, jotka väittävät tuollaisia kauhistavia syntejä parhaimmaksi vanhurskaudeksi, muka ansaitsisivat armon!
Sen tähden me Paavalin kanssa järkiään kiellämme kohtuudenmukaisuuteen ja täysarvollisuuteen perustuvat ansiot, ja eittämättömällä varmuudella julistamme saatanan petokseksi moiset ajatuskuvitelmat, joilla milloinkaan ei ole ollut todellisuudessa ja jotka eivät ole millään esimerkeillä tosiksi osoitettuja. Eihän Jumala milloinkaan ole antanut armoa ja iankaikkista elämää kohtuudenmukaisuuteen ja täysarvollisuuteen perustuvan ansion nojalla. Siis nuo kohtuudenmukaisuuteen ja täysarvollisuuteen perustuvaa ansiota koskevat skolastikkojen tutkielmat ovat ainoastaan joutilasten ihmisten tyhjiä kuvitelmia ja ajatusleikkiä olemattomilla asioilla; ja kuitenkin paavivalta perustuu juuri näihin, ja vielä tällä hetkelläkin se niihin nojautuu. Jokainen munkki näet kuvittelee tähän tapaan: Pyhää munkkisääntöä noudattamalla voin ansaita armon kohtuudenmukaisuuden perusteella, ja sitten niillä teoilla, joita teen armon saatuani, minä voin koota niin paljon ansiota, että se riittää sekä itselleni iankaikkisen elämän saavuttamiseksi, voisipa siitä vielä jakaa ja myydä muillekin. Näin kaikki munkit ovat opettaneet ja eläneet; ja paavilaiset, puolustaakseen tätä ilmeistä Kristukseen kohdistuvaa rienaa, ponnistavat kaikkensa meitä vastaan. Kuta pyhempi ulkokultainen ja tekopyhä joku on, sitä kiukkuisempi Kristuksen evankeliumin vihollinen.
[Miten kristillisesti oikein opetetaan?]
Oikea kristillinen opetustapa taas on seuraava. Ihminen oppikoon ensiksikin laista tuntemaan itsensä sellaiseksi syntiseksi, jonka on mahdoton tehdä ainoatakaan hyvää tekoa. Laki näet sanoo: Sinä olet paha puu; siis kaikki se, mitä ajattelet, puhut ja teet, sotii jumalaa vastaan. Et siis voi ansaita armoa teoillasi. Jos yrität, teet pahan vielä pahemmaksi; sillä kun kerran olet paha puu, et voi kantaa muunlaisia hedelmiä kuin pahoja, toisin sanoen, syntiä. «Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä« (Room. 14:23). Jos siis mielitään edeltävillä teoilla ansaita armoa, on se samaa kuin Jumala lepytettäisiin synneillä; mutta sehän on suorastaan synnin kartuttamista synneillä, Jumalan ivaamista ja hänen kiihoittamistaan vihaan. Ihminen, näin saadessaan opetusta laissa, kauhistuu, nöyrtyy ja todella huomaa syntinsä suuruuden; hän ei löydä itsestään hituistakaan rakkautta Jumalaan, hän jättää Jumalan vanhurskaaksi sanassaan ja tunnustaa itsensä syypääksi iankaikkiseen kuolemaan ja kadotukseen. Kristillisen opin edellinen osa on siis katumuksen ja itsensätuntemisen julistusta.
Ja sitten toiseksi: Jos tahdot tulla autuaaksi, niin (tiedä, että) autuutta ei saavuteta teoilla, vaan Jumala lähetti ainosyntyisen Poikansa maailmaan, jotta me hänen kauttaan eläisimme (1. Joh. 4:9). Hän on ristiinnaulittu ja kuollut puolestasi ja hän «kantoi« syntisi «ruumiissaan« (1. Piet. 2:24). Tässähän ei ole mitään «kohtuudenmukaisuutta« eikä mitään armoa edeltävää tekoa, vaan pelkkää vihaa, syntiä, pelkoa ja kuolemaa! Laki siis ainoastaan ilmaisee synnin, kauhistaa ja nöyryyttää, valmistaa sillä tavoin vanhurskauttamista varten ja ajaa Kristuksen luokse. Jumala näet on sanassaan ilmaissut tahtovansa olla armollinen Isä, joka - kun me emme mitään voi ansaita - tahtoo ansiottamme, lahjaksi, Kristuksen tähden meille antaa syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän; sillä hän on Jumala, joka ilmaiseksi antaa lahjansa kaikille, ja juuri tämä koituu hänen jumaluutensa kiitokseksi. Mutta tätä jumaluuttaan hän ei voi pätevvyttää tekopyhiä vastaan, he kun eivät tahdo häneltä ilmaiseksi ottaa vastaan armoa ja iankaikkista elämää, vaan ansaita ne omilla teoillaan. He siis yksinkertaisesti tahtovat häneltä ryöstää hänen jumaluuskunniansa. Hänen täytyy siis, voidakseen säilyttää tämän, pakostakin kaikkein ensiksi lähettää lakinsa, joka kauhistaa ja salaman ja ukkosen tavoin muruiksi murtaa nuo kovaa kovemmat kalliot.
Tämä on pääpiirteissään kristillistä vanhurskautta koskeva jumaluusoppimme sofistojen kohtuudenmukaisuus- ja täysarvollisuusansion eli armoa edeltäviä ja armoa seuraavia tekoja käsittelevien iljettävyyksien ja hulluuksien vastapainoksi. Suruttomat ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole olleet missään kiusausten eikä synnin- ja kuolemanpelon koulussa, ovat moisia pontta ja perää vailla olevia jaaritteluja omasta päästään sommitelleet. Eiväthän he siis käsitä, mitä puhuvat ja mitä vakuuttavat, koska ei voida esittää ainoatakaan esimerkkiä todistukseksi armoa edeltävästä ja armoa seuraavasta teosta. Satuja nuo siis ovat, tyhjää tyhjempiä, ja niillä paavilaiset pettävät itsensä ja muut.
Sanotun todistaa se, että Paavali tässä mahdollisimman selvästi lausuu: ihmistä ei vanhurskauteta lain teoista, ei edeltävistä - joista tässä nyt on puhe - eikä seuraavista. Oivallat siis, että kristillinen vanhurskaus ei ole mitään kiinteää ominaisuutta, niin kuin sanovat. He sanovat nimittäin näin:
[Skolastinen jumaluusoppi]
Kun ihminen tekee jonkin hyvän teon, niin Jumala hyväksyy sen ja tämän teon tähden vuodattaa häneen rakkauden. Tätä vuodatettua rakkautta he sanovat sydämessä olevaksi kiinteäksi ominaisuudeksi, ja sitä he nyt sanovat oleelliseksi vanhurskaudeksi - teitä hyödyttää näihin (skolastisiin) oppisanoihin tutustuminen -; he eivät mitenkään ota kuuleviin korviinsa, että tämä ominaisuus, joka antaa sydämelle muodon niin kuin valkea väri seinälle, ei muka olekaan vanhurskautta. He eivät saata yletä ylemmä kuin seuraavaan, inhimillisen järjen mukaiseen käsitykseen: ihminen on vanhurskas oman, oleellisen vanhurskautensa perustuksella, ja tämä sitten on se otolliseksi tekevä armo, toisin sanoen: rakkaus. Näin he omistavat tälle sielun olotilalle ja sen kiinteälle ominaisuudelle, toisin sanoen, rakkaudelle, joka on lain mukaista tekoa ja sen suomaa lahjaa - lakihan sanoo: «Rakasta Herraa« jne. (5. Moos. 6:5) oleellisen vanhurskauden ja he sen väittävät ansaitsevan iankaikkisen elämän. Ja sitä ihmistä, jolla tämä on, he sanovat oleellisesti vanhurskaaksi, jopa sitten myöskin toteuttamiseen katsoen, koska hän tekee sellaisia hyviä tekoja, joista iankaikkinen elämä on korvauksena. Tämä on sofistien, jopa heidän parhaimmistonsa, katsantokanta.
Toiset, niin kuin esimerkiksi Scotus ja Occam, ovat vielä veikeämpiä; he lausuivat sen ajatuksen, että Jumalan armon saavuttamiseksi ei tarvita mainittua Jumalan antamaa rakkautta, vaan että ihminen kykenee maanittelemaan itsestään esiin yli kaiken käyvän rakkauden Jumalaa kohtaan. Scotus pohtii kysymystä tähän tapaan: Jos kerran ihminen voi rakastaa luotua, nuorukainen immyttä, ahne rahaa, joka on vähäisempää hyvää, voi hän myöskin rakastaa Jumalaa, joka on suurempi hyvä. Jos ihmisellä luonnollisen kykynsä perustuksella on rakkaus luotuun, on hänellä vielä suuremmalla syyllä rakkaus Luojaan. Tämä todistelu osoittautui kaikille sofisteille ylivoimaiseksi: kukaan heistä ei osannut sitä muuksi muuttaa. Kuitenkin he sanoivat: «Raamattu pakottaa meitä tunnustamaan, että Jumala vaatii paitsi luonnollista rakkautta, johon hän ei ole tyytyväinen, myöskin omaa antamaansa rakkautta«. Näin menettelemällä he, syyttävät Jumalaa raivovaltiaaksi ja julmaksi velkojaksi, joka ei tyydy siihen, että minä noudatan ja täytän hänen lakiaan, vaan vielä lain lisäksi, jonka kunnolla voin täyttää, vaatii minua täyttämään sen aivan erikoisella tavalla, juhlavaatteuksessa. Tuo on aivan samaa, kuin emäntä ei olisi tyytyväinen siihen, että keittäjätär mitä oivallisimmin olisi valmistanut ruoat, vaan riitelisi hänen kanssaan sen vuoksi, että tämä ei ole valmistanut ruokia kallisarvoisiin vaatteisiin puettuna ja kultakruunuin koristettuna. Millainen se emäntä on, joka sen lisäksi, mikä on keittäjättären velvollisuus ja minkä tämä oivallisesti täyttää, vaatii tätä kantamaan kultakruunua, jota hänellä ei voi olla? Samoin: millainen se Jumala on, joka vaatii meitä täyttämään lakiaan, jonka muka muutoinkin luonnollisella kyvyllämme täytämme, sellaisessa juhlapuvussa, jota meillä ei totisesti voi olla?
Mutta jotteivät näyttäisi puhuvan ristiriitaisuuksia, he tekevät tällä kohdalla erotuksen. He sanovat lakia täytettävän kahdella tavalla: ensiksi ottaen huomioon teon sinänsä, ja toiseksi ottaen huomioon käskijän tarkoituksen. Ottaen huomioon teon sinänsä«, toisin sanoen, me voimme, mitä itse asiaan tulee, yksinkertaisesti täyttää kaikki lain määräykset, mutta emme, jos «otamme huomioon käskijän tarkoituksen«, ja se merkitsee: Jumala ei ole tyytyväinen siihen, että sinä suoritat ja täytät kaiken sen, mitä laissa on käsketty, vaikka hänellä ei olekaan mitään enempää vaatimista; sen lisäksi hän vaatii sinua toteuttamaan lakia rakkaudessa, ei siinä luonnollisessa rakkaudessa, joka sinulla on, vaan siinä yliluonnollisessa ja jumalallisessa, jonka hän itse antaa. Tämähän totisesti on Jumalan tekemistä hirmuhallitsijaksi ja nylkyriksi, joka kiskoo meiltä sellaista, mitä emme voi aikoihin saada! Ja vähältäpä on pitänyt, etteivät ole selvästi sanoneet: Meitä ei tuomita kadotukseen omasta syystämme, vaan siihen on syynä Jumala, joka meiltä vaatii lakinsa täyttämistä tuollaisella erikoisella tavalla.
Tämän nyt olen lausunut tuon riitakysymyksen valaisemiseksi, jotta oivaltaisitte, kuinka kauaksi Raamatun hengestä ovat eksyneet ne, joiden selityksen mukaan me saatamme luonnollisella kyvyllämme rakastaa Jumalaa yli kaiken tahi ainakin ansaita armon ja iankaikkisen elämän kunhan vain teko tehdään; mutta kun Jumala muka ei ole tyytyväinen lain täyttämiseemme, jossa otetaan huomioon vain teko sinänsä, vaan että hän vaatii sen täyttämistä niin, että myöskin otetaan huomioon käskijän tarkoitus, niin Pyhä Raamattu pakottaa meitä olemaan yliluonnollisen, taivaasta vuodatetun kuntouden omistuksessa, ja se on rakkaus. Ja tätä he ovat sanoneet siksi oleelliseksi vanhurskaudeksi, joka ilmentää ja kaunistaa uskon, ja saa aikaan sen, että se vanhurskauttaa. Tällä tavalla käsittäen usko on ruumis, kuori, väri, mutta rakkaus on elämä, sisus, täysvalmis kuva.
Nämä ovat sofistojen harhakuvitelmia. Me taas asetamme tuon «rakkauden« tilalle uskon. Ja samoin kuin he sanovat uskoa luonnokseksi ja rakkautta raikasväriseksi valmiiksi taideluomaksi, samoin me puolestamme sanomme uskon käsittävän Kristuksen, sen oleellisen, joka kaunistaen ilmentää uskon niin kuin väri seinän. Kristillinen usko siis ei ole mikään jouten oleva ominaisuus tahi kuin tyhjä kuori sydämessä, mikään, joka saattaisi jatkuvasti pysyä kuolemansynnin vallitessa, kunnes rakkaus tulee sen lisäksi ja elävöittää sen, vaan - jos se on todellista uskoa - se on vallan varma sydämen luottamus ja hellittämätön suostumus, jolla Kristukseen tartutaan, joten Kristus on uskon kohde, jopa ei ainoastaan kohde, vaan - kuinka sanoisin - Kristus on juuri tässä uskossa. Usko siis on sellaista tuntemista, jopa se on pimeää, jossa ei mitään nähdä, ja kuitenkin - tässä pimeässä on olemassa uskossa käsitetty Kristus, aivan kuin Jumala oli Siinailla ja pyhäkössä, keskellä pimeää. Oleellinen vanhurskautemme siis ei ole uskoa ilmentävä rakkaus, vaan juuri usko ja sydämen hämy: luottamus sellaiseen asiaan, jota emme näe, toisin sanoen, Kristukseen, joka on läsnä, vaikka vallan näkymätönnä.
Usko siis vanhurskauttaa, koska se käsittää ja omistaa tuon aarteen, nimittäin läsnä olevan Kristuksen. Hänen läsnäolotapansa on käsittämätön, koska tässä, niin kuin olen sanonut, pimeä vallitsee. Missä todellinen sydämen luottamus on olemassa, siinä Kristus on tuossa hämyssä ja uskossa. Tämä on se oleellinen vanhurskaus, jonka tähden ihminen vanhurskautetaan; häntä ei vanhurskauteta rakkauden tähden, niin kuin sofistit väittävät. Kaiken kaikkiaan: samoin kuin sofistit sanovat, että rakkaus ilmentää ja kehkeyttää uskon, samoin me sanomme, että Kristus ilmentää ja kehkeyttää uskon ja on uskon olemuksena. Uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on siis se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala meidät lukee vanhurskaiksi ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän. Tässä ei totisesti ole olemassa mitään lain tekoa, ei mitään rakastamista, vaan kerrassaan toinen vanhurskaus ja ikään kuin uusi maailma lain ulko- ja yläpuolella; eihän Kristus eli usko ole lakia eikä lain tekoa. Tästä asiasta, josta sofistit eivät ole kirjoittaneet ja jota he eivät ole ymmärtäneet, meillä on aikomus tuonnempana viljemmälti puhua. Riittäköön siis tässä tämä lyhyt huomautus: Paavali ei puhu tässä ainoastaan seremonialaista, vaan koko laista.
Sivumennen olen myöskin huomauttanut, miten tavattoman turmiollista erehdystä on tuo skolastisten jumaluusoppineitten opetus: ihminen saavuttaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttamisen siten, että hän armoa edeltävillä teoilla, joita he sanovat kohtuudenmukaisuusansioksi, ansaitsee armon; tämä armo on heidän käsityksensä mukaan tahdossa asustava ominaisuus, ja se on muka Jumalan lahjoittama sen rakkauden lisäksi, mikä meillä on luonnollisena kykynä. He sanovat, että ihminen tätä omistaessaan on oleellisesti vanhurskas ja todellinen kristitty. Tämä on - minä sanon - jumalaton ja turmiota tuova mielipide, koska se synnyttää ainoastaan turkkilaisia, juutalaisia, kasteen uusijoita tahi kiihkohenkiä. Sillä kuka ei voisi inhimillisellä kyvyllä suorittaa sellaista hyvää tekoa, jolla ansaitsee armon? Tällä tavalla nuo jaarittelijat ovat tehneet uskosta tyhjän, sielussa olevan ominaisuuden, joka erillisenä, vailla rakkautta ollen on aivan merkityksetön, mutta joka rakkauden siihen liittyessä tulee vaikuttavaksi ja vanhurskauttaa.
Seuraavat teot taas, he sanovat, tarkoittavat iankaikkisen elämän ansaitsemista täysarvoisuuden perusteella siten, että Jumala sen rakkauden tähden, jonka hän vuodattaa ihmisen tahtoon, hyväksyy seuraavan teon, ja tällä sitten iankaikkinen elämä saavutetaan. He väittävät näet näin: Jumala hyväksyy hyvän teon iankaikkisen elämän saavuttamiseksi, mutta pahan teon hän ei katso ansaitsevan kadotusta ja iankaikkista rangaistusta. He ovat kuin unessa kuulleet jotakin hyväksymisestä ja soveltaneet sen sittemmin tekoihin. Tuo kaikki on erheellistä ja pilkkaa Kristusta. Kaikki eivät tosin puhu näinkään näppärästi, vaan muutamat ovat, niin kuin sanoimme, opettaneet, että me voimme paljaastaan luontomme voimasta rakastaa Jumalaa yli kaiken. On hyödyllistä tietää tämä, jotta Paavalin käsittely sitä selvempänä esiintyisi.
[Kristillisen opin pääpiirteet]
Vastoin näitä valheellisia ja tyhjää tyhjempiä unikuvia me opetamme - niin kuin jo edellä muutamin sanoin olemme huomauttaneet - uskosta ja oikeasta kristillisestä opista seuraavaan tapaan. Ihminen opetettakoon ensiksi laista tuntemaan itsensä, jotta hän oppisi veisaamaan: «Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla« (Room. 3:23), ja samoin: «Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois« jne. (Room. 3:10 ja seur.), ja vielä: «Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt« jne. (Ps. 51:6). Näin me siis päinvastaisella menetelmällä pelotamme ihmiset kauas kohtuudenmukaisuuden ja täysarvollisuuden ansiosta. Ja kun laki on näin nöyryyttänyt ihmisen sekä saattanut hänet itsensä tuntemiseen, silloin ihminen on joutunut todellisen mielenmuutoksen tilaan - todellinen mielenmuutos alkaa näet pelolla ja Jumalan tuomiolla - ja hän huomaa itsensä niin suureksi syntiseksi, että hänen on mahdoton päästä vapaaksi synneistä omilla voimillaan, pyrkimyksillään ja teoillaan. Silloinpa hän vasta oikein ymmärtää, mitä Paavali tarkoittaa, sanoessaan ihmistä synnin orjaksi ja vangiksi (Room. 7:23; 6:20), että Jumala on sulkenut kaikki synnin alle (Gal. 3:22), ja että koko maailma on syyllinen Jumalan edessä (Room. 3:19). Silloin hän oivaltaa, että sofistien oppi kohtuudenmukaisuus- ja täysarvollisuusansiosta on turhuusoppia, ja että koko paavikunta luhistuu.
Tässä alkaa nyt huokaileminen, tähän tapaan: Kuka nyt auttajaksi? Lain säikähdyttämä ihminen näet on kerrassaan epätoivoinen omista voimistaan, tähyilee ja huokailee välittäjän ja Vapahtajan apua. Evankeliumin terveellinen sana tulee silloin parhaaseen aikaan, ja se sanoo: Ole turvallisella mielin, poikani, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi! (Matt. 9: 2); usko vain Jeesukseen Kristukseen, joka on ristiinnaulittu sinun syntiesi tähden -; jos tunnetkin syntejä, älä niitä tarkastele itsessäsi, vaan muista, että ne ovat heitetyt Kristuksen päälle, «jonka haavat ovat sinut terveeksi tehneet« (Jes. 53:5) -.
Tämä on autuuden alku, tällä tavalla pääsemme vapaiksi synnistä, tulemme vanhurskaiksi ja saamme lahjaksi iankaikkisen elämän, ilmeisestikään emme ansioittemme ja tekojemme vuoksi, vaan uskon vuoksi, jolla Kristuksen omistamme. Mekin siis tunnustamme sydämessä olevan ominaisuuden ja oleellisen vanhurskauden, emme rakkautta, niinkuin sofistit, vaan uskon, kuitenkin ainoastaan siten, että sydän ei muuta katso eikä muuta omista kuin Kristuksen, Vapahtajan. Mutta tällä kohdalla sinun välttämättä pitää ymmärtää, mikä Kristus todellisuudessa on. Sofistit ovat tämän tiedon puutteessa tehneet hänestä tuomarin ja kiduttajan, ja keksineet tuon kauhean tyhmän valheen kohtuudenmukaisuuteen ja täysarvollisuuteen perustuvasta ansiosta.
Mutta Kristuspa ei olekaan todellisuudessa lainantaja, vaan sovittaja ja Vapahtaja. Tämän usko omistaa ja uskoo epäilyksittä: hän on runsasta runsaammin suorittanut kohtuudenmukaisuuteen ja täysarvollisuuteen perustuvat teot ja ansiot. Hän olisi kyennyt suorittamaan hyvityksen maailman synneistä yhdellä ainoalla veripisaralla; mutta hän on suorittanut jopa runsaan hyvityksen: Hebrealaiskirjeen 9. luvussa (3. jakeessa sanotaan): «Hän meni oman verensä kautta kerta kaikkiaan pyhistä pyhimpään« jne., ja Roomalaiskirjeen 3. luvussa (24. ja seur. jakeissa): «Kaikki saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut sovituksen välineeksi uskon kautta hänen veressään« jne. Suurta siis on uskossa omistaa Kristus, maailman syntien kantaja, ja tämä usko yksin luetaan vanhurskaudeksi, - Roomalaiskirjeen 3. luku (28. jae) ja 4. luku (5. jae).
Myös on tässä huomattava, että nuo kolme: usko, Kristus ja hyväksyminen eli hyväksemme lukeminen kuuluvat yhteen. Usko näet omistaa Kristuksen, pitää hänet aina käsillä ja sulkee hänet itseensä niin kuin sinettisormus sulkee itseensä kalliin kiven. Ja sen ihmisen, jonka havaitaan tällaisella uskolla omistavan Kristusta sydämessään, Jumala lukee vanhurskaaksi. Tämä on se tapa ja se «ansio«, jolla pääsemme syntien anteeksiantamukseen ja vanhurskauteen. Jumala sanoo: Koska sinä uskot minuun, ja uskosi omistaa Kristuksen, jonka minä sinulle olen lahjoittanut vanhurskauttajaksesi ja Vapahtajaksesi, niin olet vanhurskas. Ja tällä tavalla Jumala hyväksyy eli lukee sinut vanhurskaaksi, yksinomaisesti Kristuksen tähden, johon sinä uskot.
Jumalan hyväksyminen eli hyväksi-lukeminen on varsin välttämätön ensiksikin siitä syystä, että emme ole läpikotaisin vanhurskaita, tässä elämässä kun synti vielä on lihaan piintyneenä. Jumala perkaa pois lihassamme jäljellä olevaa syntiä. Edelleen Pyhä Henki joskus jättää meidät, ja me lankeamme synteihin, niin kuin Pietari, Daavid ja muut pyhät. Mutta me saamme kuitenkin aina palata tähän oppiin: syntimme ovat peitetyt, ja Jumala ei tahdo niitä viaksemme lukea, - Roomalaiskirjeen 4. luku (7. jae); ei niin ajatellen, että syntiä ei olisi olemassa - niinhän sofistit ovat opettaneet, että hyviä tekoja on tehtävä kunnes emme enää ole tietoisia ainoastakaan synnistä -, vaan niin, että synti tosiasiallisesti on olemassa, ja että pyhät sen tuntevat, mutta että se Jumalan puolelta on unohdettu ja peitetty, kun siinä välillä on Kristus, välittäjä, ja häntä uskossa omistaessamme lankeaa luonnostaan, että mitkään synnit eivät ole syntejä. Siinä taas, missä ei ole Kristusta ja uskoa, ei ole mitään syntien anteeksiantamusta, mitään peittämistä, vaan synnit luetaan viaksi ja kadotukseksi. Näin Jumala tahtoo Poikaansa kunnioitettavan ja myös itseään hänen kauttaan meissä.
Sitten kun olemme opettaneet uskoa Kristukseen, me myöskin opetamme hyviä tekoja. Omistettuasi nyt uskossa Kristuksen, jonka kautta olet vanhurskas, ryhdy sitten rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä, huuda avuksi, ylistä, kiitä ja tunnusta Jumalaa, tee hyvää lähimmäisellesi ja palvele häntä ja täytä velvollisuutesi. Nämä ovat todella hyviä tekoja: ne purkautuvat esiin sellaisesta uskosta ja sydämestä, joka on iloinen siitä, että meillä on syntien anteeksiantamus lahjaksi Kristuksen kautta.
Mieluisasti kärsitään sitten se, mitä ristiä ja kärsimyksiä joutuneekin kannettavaksi. Se risti näet, minkä Kristus laskee kannettavaksemme, on suloinen, ja hänen kuormansa on keveä (Matt. 11:26). Kun nimittäin synti on anteeksiannettu ja omatunto synnin kuormasta ja kiusasta vapaaksi päästetty, kristitty saattaa vaikeuksitta kestää kaikkea. Hän tekee ja kärsii kaikkea mielellään, kun sisäisesti kaikki on suloista ja ihanaa. Mutta jos ihminen vaeltaa omassa vanhurskaudessaan, on kaikki se, mitä hän tekee ja kärsii, hänestä raskasta a tuskalloista, koska hän tekee sitä vastenmielisesti.
Emme siis määrittele kristittyä sellaiseksi, jolla ei ole tahi joka ei tunne syntiä, vaan sellaiseksi, jolle jumala ei sitä uskon tähden Kristukseen lue. Tämä oppi antaa omilletunnoille voimakkaan lohdutuksen keskellä todellista pelkoa. Senpä tähden emme syyttä suotta niin usein ja niin ahkerasti teroita mieliin syntien anteeksiantamusta ja Kristuksen tähden hyväksemme luettavaa vanhurskautta, emmekä sitä, ettei kristityllä saa olla - varsinkaan ahdistuksen aikana - kerrassaan mitään tekemistä lain ja synnin kanssa; sikäli näet kuin hän on kristitty, hän on lain ja synnin yläpuolella: hänellähän on sydämessään Kristus, lain Herra, niin kuin kallis kivi sinettisormuksessa. Kun siis laki häntä syyttää ja synti saattaa rauhattomaksi, hän katsoo Kristukseen, ja uskolla hänet omistettuaan hänellä on kanssaan lain, synnin, kuoleman ja perkeleen voittaja, joka hallitsee kaikkia näitä, niin etteivät ne häntä vahingoita.
Kristitty - tämän sanan varsinaisessa merkityksessä - on siis vapaa kaikista laeista, eikä hän ole sisäisesti eikä ulkonaisesti kerrassaan kenenkään alaisena. Mutta minä sanon varta vasten: sikäli kuin hän on kristitty - ei sikäli kuin hän on mies tahi nainen -, toisin sanoen, mikäli hänen omatuntonsa on puheena olleen uskon, tuon suuren ja käsittämättömän aarteen eli niin kuin Paavali (1. Kor. 9:15) sanoo, «sanomattoman lahjan« täyttämä, kaunistama ja rikastama. Tuota aarretta ei siis voida tarpeeksi ylistää ja kiittää, koska se tekee Jumalan lapsiksi ja perillisiksi. Kristitty on sen tähden koko maailmaakin mahtavampi, koska hänellä sydämessään on tuo näköjään vähäinen lahja; mutta tämä lahja ja hinta, jota hän uskossa omistelee, on vähäpätöisyydessään taivasta ja maata suurempi, koska Kristus - joka juuri on tämä lahja - on niitä suurempi.
Niin kauan kuin tämä omiatuntoja rauhoittava oppi säilyy koskemattomana, kristityt ovat kaikkien oppien arvostelijoita, he ovat koko maailman kaikkien lakien herroja ja he voivat suoralta kädeltä lausua sellaisen arvostelun, että turkkilainen koraanineen on tuomittu, koskapa ei kulje oikeaa tietä, toisin sanoen, ei tunnusta itseään kurjaksi ja tuomituksi syntiseksi eikä uskossa omista Kristusta, uskoakseen hänen tähtensä itselleen synnit anteeksi annettavan. Samoin he langettavat tuomion paavista: hän ja koko hänen valtakuntansa ovat tuomitut, koska hän kaikkine munkkeineen ja yliopistoineen esiintyy sillä väitteellä, että kohtuudenmukaisuusansiolla pääsemme armoon ja sitten täysarvoisuusansion perustuksella meidät otetaan taivaaseen. Tähän kristitty sanoo: Ei tuo ole oikea vanhurskauttamisoppi, ei korkeuteen noin kohota; edeltävillä teoilla en saata ansaita kohtuudenmukaisuuteen perustuvaa armoa, enkä sitten seuraavilla ansioilla saata täysarvollisuuden perustuksella voittaa omakseni iankaikkista elämää, mutta Kristukseen uskovalle annetaan synnit anteeksi, luetaan vanhurskaus omaksi. Tämä luottamus tekee Jumalan lapseksi ja perilliseksi sen, joka toivossa on hänelle luvatun iankaikkisen elämän omistuksessa. Kaikki lahjoitetaan siis meille Kristukseen uskomisen kautta: armo, rauha, syntien anteeksiantamus, autuus ja iankaikkinen elämä, mutta ei kohtuudenmukaisuus- eikä täysarvoisuusansion perustuksella. Tämä sententioidenkirjoittajien oppi kohtuudenmukaisuus- ja täysarvoisuusansioista ja paavilaisvallan kaikki jumalanpalvelusmenot, messut ja lukemattomat jälkisäädökset ovat siis inhottavaa Jumalan rienaamista, pyhyydenhäpäisyä ja Kristuksen kieltämistä, sitä, mistä Pietari jo edeltä sanoi 2. kirjeensä 2. luvussa (1. jakeessa): «Teidän keskuudessanne«, sanoo hän, «on oleva valheenopettajia, jotka salaa tuovat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut« jne., aivan kuin sanoisi: Herra lunasti ja osti meidät verellään, vanhurskauttaakseen meidät ja tehdäkseen meidät autuaiksi. Tämä on vanhurskauden ja autuuden tie. Mutta on esiintyvä valheenopettajia; he kieltävät Herran, ja rienaten totuuden, vanhurskauden ja autuuden tietä, keksivät uusia, harhaanjohtavia kurjuudenteitä, ja monet seuraavat heitä tähän kurjuuteen -. Pietari on koko tässä luvussa verrattomalla tavalla kuvannut paavikuntaa, joka väheksyen evankeliumia ja Kristuksen uskoa on opettanut tekoja ja inhimillisiä perinnäissäännöksiä, jotka koskevat esimerkiksi kohtuudenmukaisuus- ja täysarvollisuusansioita, päivien, henkilöiden ja ruokien erottelemisia, lupauksia, pyhimysten avuksihuutamisia, pyhiinvaelluksia ja kiirastulta. Paavilaiset ovat siinä määrin imeneet itseensä näitä perinnäissäännösten ja tekojen kiihkoluuloja, että heidän on mahdotonta käsittää kirjaintakaan evankeliumista, uskosta ja Kristuksesta.
Alaston todellisuus todistaa tämän riittävästi: hehän omistavat itselleen sen oikeuden, joka kuuluu yksinomaan Kristukselle. Hän yksin vapauttaa synneistä, lahjoittaa vanhurskauden ja iankaikkisen elämän. Kaiken tämän he, syrjäyttämällä Kristuksen, opettavat saatavan kohtuudenmukaisuus- ja täysarvoisuuteen perustuvilla ansioillaan. Pietari ja muut apostolit sanovat tuollaista turmiollisten harhaoppien sisään tuomiseksi, Kristuksen kieltämiseksi, hänen verensä tallaamiseksi ja Pyhän Hengen ja Jumalan armon rienaamiseksi. Kukaan siis ei saata täysin ymmärtää, kuinka kauhistava paavilainen epäjumalanpalvelus on. Yhtä sanomaton kuin on se lahja, joka meille Kristuksen kautta tarjotaan, yhtä kauhistavia ovat nuo paavilaiset pyhän rienaukset. Ei niitä siis sovi arvostella keveästi eikä peittää unohduksiin, vaan niitä on huolella tarkasteltava. Siitä on sitten sekin hyöty, että Jumalan armo ja Kristuksen hyväteko vastakohdan rinnalla joutuu suurempaan kunniaan. Kuta enemmän minä näet muistuttelen mieleeni paavilaisen ehtoollisjumalanpalveluksen (messun) rienaavaa luonnetta, sitä enemmän minä sitä kammoksun ja kiroan; sillä paavi on tehnyt lopun ehtoollisjumalanpalveluksen oikeasta käytöstä ja muuttanut sen suorastaan kauppatavaraksi, joka myytäessä hyödyttää toisia. Siinähän messupappi, Kristusta kieltävä ja Pyhää Henkeä rienaava luopio, seisoi alttarin edessä ja toimitti teon, ei ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan toistenkin, elävien ja kuolleitten, vieläpä koko kirkon hyödyksi, ottaen huomioon ainoastaan sen, että teko sinänsä tuli tehdyksi.
Sanotusta käy erikoisen selvästi ilmi: Jumalan kärsivällisyys on arvaamattoman suuri, koskapa hän ei aikoja sitten ole hävittänyt paavikuntaa kaikkineen ja tuhonnut sitä tulin ja tulikiviu, niinkuin tuhosi Sodoman ja Gomorran. Mutta nuo ihanat ihmiset mielivät kaiken kukkuraksi tätä jumalattomuuttaan verhota ja kaunistella! Tätä emme saa millään muotoa sietää, vaan meidän pitää vetää heidät valoon ulkokultaisuutensa öisestä pimeästä, jotta puheenaoleva vanhurskauttamisoppi [kaikkein kirkkaimman] auringon tavoin paljastaisi heidän häpeälliset iljetyksensä. Me nyt sen vuoksi arastelematta tähdennämme ja alleviivaamme uskonvanhurskautta, jotta paavilaiset ja kaikki lahkolaiset joutuisivat hämmennyksiin, ja jotta tämä oppi tulisi sydämissämme varmaksi ja kiistämättömäksi. Ja tämä on meille äärimmäisen välttämätöntä; jos näet kadotamme tämän auringon, luisumme jälleen entiseen pimeään. Mutta onpa todella varsin kauhistavaa se, että paavi on voinut saada aikaan kirkossa moisen Kristuksen kieltämisen, polkemisen, syljeksimisen ja rienaamisen, ja että hän on tehnyt kaiken tämän juuri käyttämällä evankeliumia ja sakramentteja: ne hän pienensi ja pani väärinkäytön alaisiksi siinä määrin, että ne hyödyttivät häntä itseään hänen perkeleellisten iljetystensä pönkittämisessä ja lujittamisessa Kristusta vastaan. - Voi pimeyttä ja Jumalan loppumatonta vihaa!
- niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen - mitä varten? - tullaksemme vanhurskaiksi Kristuksen uskosta eikä lain teoista.
Tämä on aitokristillinen oppi: meidät vanhurskautetaan uskosta Kristukseen eikä lain teoista. Älköön sinua tässä kohdassa vähääkään järkähdyttäkö sofistien jumalaton selitys, he kun sanovat uskon vanhurskauttavan vasta silloin, kun sen lisäksi tulevat rakkaus ja hyvät teot. Tällä vahingollisella selityksellä he ovat pimentäneet ja turmelleet kaikkein parhaimmat raamatunkohdat. No niin, kun kuullaan, että pitää tosin uskoa Kristukseen, mutta että usko kuitenkaan ei vanhurskauta, ellei sen lisäksi tule mainittu ilmenemä, nimittäin rakkaus, niin heti luovutaan uskosta ja ajatellaan: Jos vailla rakkautta oleva usko ei vanhurskauta, on usko siis vailla vaikutusta ja hyödytön; ainoastaan rakkaus vanhurskauttaa, koska usko ei ole mitään, ellei se ole rakkauden ilmentämä ja kaunistama.
Todistaakseen tämän vahingollisen ja tuhoisan oppinsa todeksi vastustajat esittävät raamatunkohdan ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 13. luvusta (1. ja seur. jakeesta): «Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, niin en minä mitään olisi«. Tätä raamatunkohtaa he pitävät vaskisena varustuksenaan. Mutta he ovat ihmisiä mieltä vailla; siispä eivät ymmärrä eivätkä käsitä mitään Paavalin kirjoituksista. Tällä perusteettomalla selityksellä he ovat sekä tehneet väkivaltaa Paavalin sanoille, että lisäksi myös kieltäneet Kristuksen ja peittäneet näkymättömiin kaikki hänen hyvät tekonsa. Sitä siis on vältettävä kuin helvetillistä myrkkyä ja on pääteltävä Paavalin kanssa: Me tulemme vanhurskaiksi yksinomaan uskosta, emme rakkauden ilmentämästä uskosta. Vanhurskauttamisen tehoa ei näin ollen ole omistettava tuolle kelvollistavalle ilmenemälle, vaan uskolle, joka tarttuu Vapahtajaan, Kristukseen, ja omistaa hänet sydämessään. Tämä usko vanhurskauttaa ilman ja ennen rakkautta.
Me myönnämme, että on myöskin puhuttava hyvistä teoista ja rakkaudesta, mutta oikealla ajankohdalla ja oikeassa yhteydessä, silloin nimittäin, kun on kysymys teoista tämän valtaopin piirin ulkopuolella. Mutta tässä on nyt kysymys siitä, minkä nojalla meidät vanhurskautetaan ja me saamme iankaikkisen elämän. Tässä Paavalin kanssa vastaamme: Meidät julistetaan vanhurskaiksi yksinomaan uskosta Kristukseen, ei lain teoista eikä rakkaudesta. Emme silti hylkää tekoja emmekä rakkautta, niin kuin vastustajat syyttävät meitä; mutta me emme salli itseämme kiskaistavan irti [tästä ajankohtaisesta] kysymyksestä, - ja juuri siihen saatana pyrkii. Ollessamme siis tekemisissä vanhurskauttamista käsittelevän valtaopin kanssa, me hylkäämme ja kiroamme kaikki teot. Tämä oppi ei näet millään ehdolla siedä hyvien tekojen käsittelemistä. Tämän aineen esille tullen me siis muitta mutkitta erotamme erikseen kaikki lait ja kaikki lain teot.
Ja kuitenkin laki on hyvä, vanhurskas ja pyhä. Mutta pohtiessamme vanhurskauttamiskysymystä ei ole paikallaan puhua laista. Sillä silloinhan on kysymys siitä, mitä Kristus on, ja minkä hyvänteon hän on meille toimittanut. No niin, Kristus ei ole mikään laki; hän ei ole minun tekoni eikä lain teko; hän ei ole minun rakkauteni eikä lain rakkaus, hän ei ole minun siveyteni, kuuliaisuuteni eikä köyhyyteni, Vaan elämän ja kuoleman Herra syntisten välittäjä ja Vapahtaja, lain alaisten lunastaja. Hänessä me olemme uskon kautta ja hän meissä, - Joh. 6. luku (56. jae). Tämän yljän, Kristuksen, pitää häiriintymättä olla kahden kesken morsiamensa kanssa, sitten kun kaikki palvelijat ja koko suku on poistunut. Mutta sitten kun ylkä avaa oven ja käy ulos, rientäkööt esiin mies- ja naispalvelijat palvelustoimeen ja kantakoot esiin ruoat ja juomat! Silloin on tekojen ja rakkauden vuoro.
Oppikaamme siis tarkan tarkasti uskosta ja Kristuksesta erottamaan kaikki lait, jumalallisetkin, sekä kaikki teot, saadaksemme hänestä oikean kuvan: Kristus nimittäin ei ole laki eikä siis myöskään lakia ja tekoja meiltä kiristäjä, vaan Jumalan, Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit (Joh. 1:29). Mutta tämän omistaa usko yksin, eikä rakkaus, jonka pitää vasta seuraaman. uskoa, eräänlaisena kiitollisuuden ilmauksena. Synnin ja. kuoleman voittaminen, autuus ja iankaikkinen elämä ei siis perustu lakiin, ei lain tekoihin eikä meidän n tahtoomme, vaan yksinomaisesti Jeesukseen Kristukseen. Tämän omistava usko siis yksinomaan vanhurskauttaa; se käy selväksi, kun riittävästi selvittäen käsitteet teemme johtopäätöksemme: Synnin ja kuoleman voittaminen ei ole lain tekojen [, ei oman ratkaisemisemme] eikä oman tahtomme varassa, sen täytyy siis olla yksinomaan Jeesuksen Kristuksen varassa. Tässä vähät välitämme siitä, että meitä vastustajat sanovat «yksinomaisiksi«; sillä he eivät ymmärrä vähääkään tästä Paavalin esityksestä. Teidän, murheellisten omientuntojen tulevien lohduttajien pitää oppia tarkasti tämä oppi, ja yhtämittaisesti harjaantua siinä sekä tarmolla tähdentää sitä vastakohtineen paavilaisten, juutalaisten, turkkilaisten ym. kauhistuksia vastaan.
- tullaksemme vanhurskaiksi Kristuksen uskosta eikä lain teoista -
Lukiessamme näitä sanoja pankaamme niihin aivan erikoinen paino. Paavali ei nimittäin puhu - niin kuin jo ennen siitä huomautin - ainoastaan seremonialaista, vaan koko laista. Seremonialaki oli näet samalla tavalla jumalallinen kuin siveyslakikin, joten ympärileikkaus, pappeuden asettaminen, jumalanpalvelus ja jumalanpalvelusmenot olivat samalla tavalla jumalallisia käskyjä kuin kymmenen käskyä. Niin ikään lakia oli se, että Aabrahamia käskettiin uhraamaan poikansa Iisak. Tämä Aabrahamin teko oli Jumalan mieleinen samoin kuin muutkin seremonialain määräämät teot olivat hänen mieleisiään. Mutta häntä ei vanhurskautettu tuon teon nojalla, vaan uskosta; Raamattuhan sanoo: «Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi« (Room. 4:3).
Mutta sanovat, että seremonialait ovat Kristuksen ilmestymisen jälkeen kuolemaa tuottavia. Niinpä niin: uskotta Kristukseen kaikkikin laki, myös kymmenen käskyn, on kuolemaa tuottava. Ja edelleen: omassatunnossa ei saa hallita mikään muu laki kuin sen elämän hengen laki (Room. 8:2), jonka voimasta olemme Kristuksessa vapautettuja kir. aimen ja kuoleman laista, sen teoista sekä synneistä; - ei niin käsittäen, että laki olisi paha, vaan niin, että siitä ei ole mitään hyötyä vanhurskauttamisessa [, koska se vaikuttaa vallan päinvastaista]. On kallis ja pyhä asia, että meillä on lepytetty Jumala. Siksi tarvitaan tässä aivan toisenlaista välittäjää kuin Mooses tahi laki, kuin oma tahtomme, jopa kuin se armo, joksi sanovat Jumalaa kohtaan osoitettua rakkautta. Tässä meidän ei sovi tehdä kerrassaan mitään, vaan ainoastaan ottaa vastaan tuo aarre: Kristus, sydämessä uskolla käsitettynä, siitä huolimatta, että tuntisimmekin olevamme täynnä syntejä. Nuo sanat «Kristuksen uskosta« ovat siis varsin voimakkaat; ne eivät ole tyhjiä eikä tehottomia, niin kuin sofistit luulevat, jotka he sen vuoksi huoletta sivuuttavat.
- koska ei yksikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista.
Sanat tähän saakka ovat Paavalin Pietarille puhumia; ja näihin hän suurin piirtein sisällyttää kristillisen opin pääkohdan, sen, joka tekee todellisia kristittyjä. Mutta nyt hän kohdistaa puheensa galatalaisiin, joille hän kirjoittaa. Ja hän päättelee, sanoen: Koska asianlaita on sellainen, että meidät vanhurskautetaan uskosta Kristukseen, ei siis «yksikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista«.
Sanat «non omnis caro« (ei kaikki liha) seuraavat hebrealaista ajatustapaa; ne ovat ristiriidassa (latinan) kieliopin kanssa. Samoin 1. Mooseksenkirjan 4. luvussa (15. jakeessa): «Ut non interficiat eum omnis qui invenerit eum« (Jottei kukaan, joka hänet löytää, tappaisi häntä). Kreikkalaiset ja latinalaiset eivät puhu noin. «Ei kaikki« on samaa kuin «ei yksikään«; «ei kaikki liha« on samaa kuin «ei yksikään liha«. «Non omnis caro« (ei kaikki liha) taas on latinalaisen korvassa «aliqua caro« (joku liha). Mutta Pyhä Henki ei ota niin tarkasti huomioon kielen lakeja. - Edelleen Paavalin kirjoituksissa «liha« ei, niinkuin sofistit luulevat, merkitse vain törkeitä syntejä; niitä hän tavallisesti nimittää selvin sanoin aviorikokseksi, haureudeksi, saastaisuudeksi jne., - Galatalaiskirjeen 5. luvussa (19. ja seur. jakeissa). Paavalin kirjoituksissa liha päinvastoin merkitsee samaa kuin Kristuksella, joka Johanneksen evankeliumin 3. luvussa (6. jakeessa) sanoo: «Mikä lihasta on syntynyt, on liha«. Liha siis merkitsee ihmisen koko luontoa, myös hänen järkeään ja kaikkea kykyään. Tämä liha, hän sanoo, «ei tule vanhurskaaksi teoista, ei edes lain teoista«. Hän ei sano: Liha ei tule vanhurskaaksi lakia vastaan tehdyistä teoista, sellaisista kuin epäsiveellisyydestä, juoppoudesta yms., vaan niistä teoista, jotka ovat lain mukaisia, ja ne ovat hyviä tekoja. Paavali siis tarkoittaa lihalla parhainta vanhurskautta, viisautta, jumalanpalvelusta, hengellisyyttä, ymmärrystä ja tahtoa, mitä suinkin saattaa maailmassa olla. Munkkia siis ei vanhurskauteta munkkilaisuutensa tähden, ei pappia messunsa eikä kanoonisten rukoushetkien pidon tähden, ei filosofia viisautensa tähden, ei jumaluusoppinutta jumaluusoppinsa tähden, ei turkkilaista koraanin tähden eikä juutalaista Mooseksen tähden; kaiken kaikkiaan: olivatpa ihmiset järjen ja jumalallisen lain mukaan kuinka viisaita ja vanhurskaita tahansa, heitä ei kuitenkaan vanhurskauteta minkään tekojensa, ansioittensa, messujensa, parhaimpien vanhurskaudentekojensa eikä palvontamuotojensa tähden.
Paavilaiset eivät tätä usko, vaan sokeudessaan ja paatuneisuudessaan vastoin omaatuntoaan puolustavat kauhistuksiaan, pysyvät jatkuvasti rienauksessaan, ja yhä vaan kerskuen syytävät suustaan tällaisia pyhää häpäiseviä sanoja: «Se, joka on tehnyt tämän tahi tuon, ansaitsee syntien anteeksiantamuksen«, «Sille, joka on alistunut tämän tai tuon munkiston alaiseksi, me empimättä takaamme iankaikkisen elämän«. Sanoin ei saateta sanoa, miten kauhistavaa Jumalan rienaamista on, kun riivaajaisoppien, ihmissääntöjen ja ohjeitten, paavin jumalattomien säännösten ja munkkien tekojen ansioksi luetaan kaikki sellainen, jota Paavali, Kristuksen apostoli, ei myönnä edes Jumalan lain ja sen tekojen ansioksi. Mutta jos apostolin todistuksen mukaan ketään ei vanhurskauteta Jumalan lain vaatimista teoista, paljoa vähemmin kukaan tulee vanhurskaaksi esimerkiksi Benediktuksen tai Fransiskuksen munkkisääntöjen mukaan, joissa ei ole tavuakaan uskosta Kristukseen, vaan joissa ainoastaan tähdennetään tuota: Sillä, joka niitä noudattaa, on iankaikkinen elämä.
Olen sen vuoksi usein suuresti ihmetellyt sitä, että seurakunta niin monen vuosisadan kuluessa on saattanut säilyä niin valtavan pimeän ja eksymysten keskellä, noiden turmalahkojen ollessa vallalla. On ollut muutamia, jotka Jumala kutsui vain evankeliumiteksteillä - nehän säilyivät saarnojen yhteydessä - ja kasteella; nämä vaelsivat sydämen yksinkertaisuudessa ja nöyryydessä, luullen ainoastaan munkkeja ja piispojen virkaan asettamia henkilöitä pyhiksi ja hengellisiksi, mutta itseään epäpyhiksi, maallikoiksi, joita ei mitenkään käynyt vertaaminen noihin edellisiin. Ja kun eivät löytäneet mitään hyviä tekoja eikä ansioita Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan asetettaviksi, he pakenivat Kristuksen kärsimisen ja kuoleman turviin ja ovat tässä yksinkertaisuudessaan tulleet autuaiksi.
Mutta kauhistava ja määrätön on Jumalan viha, hän kun näin monen vuosisadan aikana on rangaissut paavilaisia heidän kiittämättömyytensä sekä evankeliumin ja Kristuksen halveksimisen vuoksi niin, että on hylännyt heidät «turmeltuneen mielen valtaan« (Room. 1:28); ja niin he täydellisesti kielsivät Kristuksen - mikäli hänen nauttimisestaan oli kysymys - ja rienasivat häntä. Evankeliumin sijaan he omaksuivat munkkisääntöjen ja inhimillisten perinnäissäännösten kauhistukset; niitä he yksinomaisesti ihailivat ja pitivät Jumalan sanaa [paljoa] parempina. Ja loppujen lopuksi heiltä riistettiin avioliittokin ja heidän pakostakin piti viettää tuota saastaista naimattomuuselämää. Asiain näin ollen he ulkonaisestikin saastuttivat itsensä kaikenlaisilla riettauksilla: aviorikoksilla, salavuoteudella, likaisuuksilla, sodomalaisilla synneillä -. Sellainen oli epäpuhtaan naimattomuuden hedelmä! Näin Jumala hylkäsi heidät ansion mukaan sisäisesti turmeltuneen mielen valtaan ja salli heidän sitten ulkonaisesti langeta näin suuriin rikoksiin, siitä syystä että olivat rienanneet Jumalan ainosyntyistä Poikaa, jossa Isä tahtoo saada kunnian, ja jonka hän antoi alttiiksi kuolemaan, jotta Pojan - ei munkkikuntiensa - kautta tulisivat autuaiksi ne, jotka uskovat häneen. Hän sanoo 1. Samuelin kirjan 2. luvussa (30. jakeessa): «Niitä, jotka minua kunnioittavat, minä tahdon kunnioittaa«. Mutta Jumalaa kunnioitetaan Pojassa, - Johanneksen evankeliumin 5. luku (23. jae). Se, joka siis uskoo Jumalan Pojan välittäjäksi ja Vapahtajaksi, kunnioittaa Isää; ja Jumala taas puolestaan kunnioittaa häntä, toisin sanoen, kaunistaa hänet lahjoillaan: syntien anteeksiantamuksella, vanhurskaudella, Pyhällä Hengellä ja, iankaikkisella elämällä. «Mutta ne, jotka minut ylenkatsovat«, sanoo hän (1. Sam. 2:30), joutuvat häpeään«.
Kaikkein ensimmäiseksi me siis päättelemme, että «yksikään liha ei tule vanhurskaaksi lain teoista«. Laventaos tätä itse edelleen: luo yleissilmäys kaikkiin inhimillisiin, elämän muotoihin! Munkkia siis ei vanhurskauteta munkkisäätynsä, nunnaa pidättyväisyytensä, kansalaista kuntonsa, ruhtinasta hyväntekeväisyytensä tähden jne. Jumalan laki on koko maailmaa avarampi: se näet käsittää kaikki ihmiset. Lain teot ovat verrattomasti paljoa parempia kuin tekohurskaitten itsevalitut teot. Ja kuitenkin Paavali sanoo, ettei laki eivätkä lain teot vanhurskauta. Siis usko yksin vanhurskauttaa. Kun nyt tämä pääseikka on selvänä, alkaa hän nyt sitä todistuksin vahvistaa. Ja ensimmäinen niistä on se, mikä aiheutuu päätelmän vastakohdasta:
2:17: Mutta jos meidät itsemmekin, tahtoessamme tulla vanhurskaaksi Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko Kristus sitten synnin palvelija?
Tämä ei ole latinan, vaan hebrean kielen ja jumaluusopin mukaista puheentapaa. Jos se on totta - hän sanoo - että meidät vanhurskautetaan Kristuksessa, niin on mahdotonta se, että olemme syntisiä tahi että meidät vanhurskautetaan lain nojalla; ja päinvastoin: jos tämä ei ole totta, vaan meidän pitää tulla vanhurskautetuiksi laista ja sen teoista, silloin on mahdotonta, että meidät vanhurskautetaan Kristuksen kautta. Jommankumman täytyy olla väärin: joko meitä ei vanhurskauteta Kristuksessa, tahi meitä ei vanhurskauteta laista. Mutta nytpä meidät vanhurskautetaan Kristuksessa, siis ei laista. Hän päättelee näet tällä tavalla: «Mutta jos meidät itsemmekin, tahtoessamme« jne., toisin sanoen, jos koemme tulla Kristuksessa vanhurskaiksi uskosta, ja jos meidät, näin vanhurskautettuina, vielä havaittaisiin syntisiksi a olevan lain tarpeessa, joka vanhurskauttaisi meidät syntiset, jos, minä sanon, lain noudattaminen olisi tarpeen vanhurskauttamista varten, niin että ne, jotka ovat vanhurskaita Kristuksessa, eivät olisikaan vanhurskaita, vaan vielä vanhurskauttavan lain tarpeessa, eli jos sen, joka on Kristuksen kautta vanhurskautettu, vielä tarvitsisi tulla laista vanhurskaaksi, - silloin Kristus olisi suorastaan vain lainantaja ja synnin palvelija, ja silloin Kristuksessa vanhurskautettu ja pyhä ei olisikaan vanhurskautettu eikä pyhä, vaan olisi vielä lainvanhurskauden ja -pyhyyden tarpeessa.
Mutta me olemme todellakin vanhurskautettuja ja pyhiä Kristuksessa, koska evankeliumin totuus opettaa, että ihmistä ei vanhurskauteta laissa, vaan Kristuksessa. Mutta jos ne, jotka vanhurskautetaan Kristuksessa, vielä havaitaan syntisiksi, toisin sanoen, vielä kuuluvat lain piiriin ja ovat lain alaisia, niin kuin valeapostolit opettavat, eivät he siis vielä ole vanhurskautettuja, koskapa laki heitä syyttää ja vielä soimaa heitä syntisiksi, vaatien tekemään lain tekoja, jotta tulisivat vanhurskaiksi. Siis Kristuksessa vanhurskautetut eivät ole vanhurskautettuja. Ja tästä seuraa välttämättömästi: Kristus ei ole vanhurskauttaja, vaan synnin palvelija.
Tässä hän nyt mitä vakavimmin syyttää valeapostoleita ja kaikkia tekohurskaita siitä, että he kääntävät kaiken nurin, tehden laista armon, armosta lain, Mooseksesta Kristuksen ja Kristuksesta Mooseksen; sillä he opettavat, että Kristuksen ja Kristuksen koko vanhurskauden (omistamisen) jälkeen tarvitaan - jos mielit tulla vanhurskaaksi - lain noudattamista. Näin laki - sietämättömän nurinkurisesti - muuttuu Kristukseksi, laine kun näet omistetaan se, mikä varsinaisesti kuuluu Kristukselle. Jos teet - näin he sanovat - lain tekoja, tulet vanhurskaaksi; ellet tee, et tule vanhurskaaksi, vaikka kuinka vahvasti uskoisit Kristukseen. Jos näet on totta, että Kristus ei vanhurskauta, vaan että hän on synnin palvelija - sehän on heidän oppinsa välttämätön seuraus -, niin Kristus on laki, koska meillä häneltä on ainoastaan se opetus, että olemme syntisiä - mutta tämähän on meillä jo laista -, ja näin tuo synninopettaja, Kristus, lähettää meidät lain ja Mooseksen, vanhurskauttajan, luo.
Sen vuoksi paavilaiset, zwingliläiset, kasteenuusijat ja kaikki ne, jotka eivät tunne Kristuksen vanhurskautta tahi eivät siitä pidä kiinni yksinkertaisesti, välttämättömyyden pakosta tekevät Kristuksesta Mooseksen ja lain sekä laista Kristuksen. He nimittäin opettavat näin: Tosin usko Kristukseen vanhurskauttaa, mutta samalla on myöskin pidettävä Jumalan käskyt; onhan näet kirjoitettu: «Jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt!« (Matt. 19:17). Tällä tavalla Kristus heti joutuu kielletyksi ja usko menee mitättömäksi, Jumalan käskyille eli laille kun omistetaan se, mikä kuuluu yksistään Kristukselle. Kristus on näet tosiasiallisesti vanhurskauttaja ja synneistä Vapahtaja. Jos minä omistan tämän laille, on laki täydellisesti minun vanhurskauttajani, on minun vapauttajani synneistä, koska minä teen sen vaatimia tekoja. Ja tällä tavoin laki on Kristus, ja Kristus kadottaa kokonaan nimensä, virkansa ja kunniansa, ja hän on suorastaan vain lain palvelija, joka syyttää, kauhistaa syntistä, heittää hänet sikseen ja lähettää toisen luo, joka voi hänet vanhurskauttaa; mutta tämähän kuuluu itse asiassa lain tehtäviin.
Kristuksen olennaisena tehtävänä on ottaa helmaansa ja päästää synnistä lain syntiseksi tekemä ja vikapääksi toteama syntinen, jos muutoin tämä uskoo evankeliumin. Kristus näet on lain loppu jokaiselle uskovalle vanhurskaudeksi (Room. 10: 4); sillä hän on se Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnit (Joh. 1:29). Paavilaiset ja kiihkohenget kääntävät tämän ylösalasin - eivätkä muuta voikaan, koska eivät oikein käsitä vanhurskauttamisoppia - esittämällä kerrassaan vastakkaisen mielipiteen, nimittäin sen, että Mooses on Kristus ja Kristus Mooses, ja tämä on heidän päätotuutensa [, vaikka kyllä toista puhuvat]. Meitä taas, jotka niin suurella huolella teroitamme ja tähdennämme uskoa, he ivaavat sanoen: Hei, kas vaan! Usko? Koskahan mahdat uskollasi taivaasi tavoittaa! Ylevämpiin on ylettävä: sinun pitää täyttämän Jumalan laki, niin kuin on kirjoitettu: «Tee se, niin saat elää!« (Luukk. 10: 28). Sinun täytyy kärsiä paljon, vuodattaa veresi, luopua kodistasi, vaimostasi ja lapsistasi, noudattaa Kristuksen esimerkkiä. Teidän uskonne (, jota niin kovin kehutte,] tekee ihmiset suruttomiksi, huoli mattomiksi ja kuorsaaviksi! - Näin heistä tulee järjestään laintyrkyttäjiä ja moosekselaisia; Kristuksesta Moosekseen he luopuvat, kansaa kasteesta, uskosta ja Kristuksen lupauksista lakiin ja tekoihin palauttavat, ja he tekevät armosta lain ja laista armon.
Ja vielä: kuka olisi koskaan ottanut uskoakseen, että ne niin helposti voidaan sekoittaa toisiinsa! Kukaan ei ole niin paksupäinen, ettei huomaisi lain ja armon erotusta kiistämättömäksi. Puheenaolevan erotuksenhan ilmaisevat jo asian luonne ja sanamuoto: jokainenhan ymmärtää noiden sanoen laki« ja «armo« eroavan toisistaan sekä asiallisesti että sanoina. Ihme ja kumma siis, kun paavilaiset ja kiihkohenget, siitä huolimatta että tuo erotus on kirkas kuin päivä, joutuvat siihen saatanalliseen mielettömyyteen, että sekoittavat toisiinsa lain, ja armon, ja muuntavat Mooseksen Kristukseksi! Siksipä minä usein sanon tätä uskonoppia sangen helpoksi ja tätä lain ja armon erotusta helpoksi kenen tahansa ymmärtää, mikäli on kysymys sanoista, mutta että se sovellettuna, elämässä ja kokemuksessa, on kaikkein vaikein.
Paavi skolastisine opettajineen sanoo selvästi, että laki ja armo ovat keskenään erilaisia; ja kuitenkin hän, kun soveltaminen tulee eteen, opettaa täydellisesti ihan päinvastaista. Usko Kristukseen - sanoo hän -, olkoon sitten luonnollisen kyvyn, teon tahi suhtautumisen tulos, tahi Jumalan meihin vuodattama, on kuitenkin kuollut, ellei sitä rakkaus seuraa. Mihin nyt jää lain ja armon erotus? Nimityksiin katsoen hän tosin erottaa ne toisistaan, mutta tosiasiallisesti hän sanoo armoa rakkaudeksi. Samoin lahkolaisetkin vaativat tekoja uskon lisäksi. Ne kaikki siis, jotka eivät vilpittöminä ole jääneet vanhurskauttamisopin käsitykseen, välttämättömyyden pakosta sekoittavat toisiinsa lain ja armon.
Oppikoon siis jokainen hurskas ihminen huolellisesti erottamaan lain armosta kokemuksessakin ja käytännössä, ei ainoastaan sanoissa, niin kuin paavi ja kiihkohenget. Tunnustavathan nämä, mikäli on kysymys sanoista, kylläkin ne kahdeksi eri asiaksi, mutta itse asiassa he, niin kuin sanoin, sekoittavat ne toisiinsa, koska eivät myönnä uskon ilman tekoja vanhurskauttavan. Jos tämä on totta, ei Kristus siis minua Ollenkaan hyödytä. Sillä vaikka minulla olisi oikeata uskoa mitä suurimmassa määrässä, minua kuitenkaan ei - heidän käsityksensä mukaan - vanhurskauteta, jos tältä minun uskoltani puuttuu rakkaus; ja vaikka minulla sitäkin olisi, minä kuitenkaan en rakasta tarpeeksi. Ja uskolla omistettu Kristus ei siis olekaan vanhurskauttaja, eikä lainkaan hyödytä vailla rakkautta oleva - tahi niin kuin kasteenuusijat sanovat: vailla ristiä, kärsimystä ja verenvuodatusta oleva - tosi armo ja usko; mutta jos siinä on olemassa rakkaus, teot ja risti, niin usko on todellinen ja vanhurskauttaa.
Tällä opilla haaveilijat nykyään pimentävät Kristuksen hyvää tekoa, riistävät häneltä vanhurskauttajan kunnian ja tekevät hänestä synnin palvelijan. He eivät siis ole meiltä oppineet mitään muuta kuin sanoja, sanoja ja taas sanoja -, itse asiaa eivät käsitä. He tosin ovat olevinaan evankeliumin sekä Kristuksen uskon puhtaita opettajia, niin kuin mekin; mutta kun tulee eteen sovellutus, ovatkin he lain opettajia, täsmälleen samanlaisia kuin - valeapostolit. Aivan samalla tavalla näet kuin nämä kaikissa seurakunnissa Kristuksen uskon lisäksi kiivaasti vaativat ympärileikkausta ja lain noudattamista, jonka uupuessa he kielsivät uskolta vanhurskauttamisvoiman - «Jollette ympärileikkauta itseänne«, sanoivat he, «Mooseksen lain mukaan, ette voi tulla autuaiksi« (Ap. t. 15: 1) -, samoin nykyäänkin lahkolaiset uskonvanhurskauden lisäksi vaativat Jumalan käskyjen noudattamista, nojaten tähän sanaan: «Tee se, niin saat elää!«, ja vielä: «Jos tahdot elämään sisälle käydä, niin pidä käskyt!« Senpä tähden ei kukaan heistä, olkoot omasta mielestään kuinka ymmärtäväisiä hyvänsä, oikein käsitä lain ja armon erotusta. Sovellutus ja se tapa millä he arvostelevat tosiasioita osoittavat heidän olevan väärässä.
Me taas teemme tässä erotuksen ja sanomme: Nyt emme puhu siitä, onko hyviä tekoja tehtävä, emme liioin herätä kysymystä, onko laki hyvä, pyhä ja vanhurskas tai onko sitä noudatettava. Tämä näet on vallan toinen oppikysymys. Meidän tutkimuksemme ja kysymyksemme kohteena päinvastoin on vanhurskauttaminen: vanhurskauttaako laki? Tähän vastustajamme eivät ota alistuakseen; he eivät vastaa tähän kysymykseen eivätkä tee sellaista erotusta kuin me, he vain huutavat, että hyviä tekoja on tehtävä, että lakia on noudatettava. Mainiota, me kyllä tiedämme sen; mutta koska nämä ovat eri oppikysymyksiä, me emme salli niitä toisiinsa sekoitettavan. Aikanaan me sitten käsittelemme tuota opinkohtaa: laki on pidettävä ja hyviä tekoja tehtävä. Mutta ollessamme tässä tekemisissä vanhurskauttamisopin kanssa, jne tällä haavaa heitämme sikseen teot, joista vastustajat kynsin hampain pitävät kiinni ja joiden he katsovat vaikuttavan vanhurskauttamista, - mikä on Kristukselta kunnian riistämistä ja sen omistamista teoille.
Tämä todistus: «Jos meidät itsemmekin« jne., jota usein ,olen käyttänyt suureksi lohdutuksekseni, on siis perin tukeva. ,On kuin Paavali sanoisi: Jos meitä, Kristuksesta vanhurskautettuja, ei vielä pidetä vanhurskautettuina, vaan syntisinä, joita yhä edelleen on laista vanhurskautettava, emme siis saa etsiä vanhurskautta Kristuksesta, vaan laista. Mutta jos vanhurskauttaminen tulee laista, se ei tule armosta, - jos jaetaan oikein. Jos nyt vanhurskauttaminen ei tule armosta, vaan laista, mitä siis Kristus on saanut aikaan kärsimisellään, julistuksellaan, synnin ja kuoleman voittamisella ja Pyhän Hengen lähettämisellä? Meidät siis joko vanhurskautetaan Kristuksen kautta, tahi meistä tehdään syntisiä ja vikapäitä hänen kauttaan. Mutta jos laki vanhurskauttaa, silloin uraa vääjäämättömästi, että meidät tehdään syntisiksi Kristuksen kautta; siis Kristus on synnin palvelija. Voitaisiin siis esittää seuraava käsityskanta: Kaikki Herraan Jeesukseen Kristukseen uskovat ovat syntisiä ja syypäitä iankaikkiseen kuolemaan, eivätkä tule autuaiksi, elleivät pakene lain suojaan ja tee sen vaatimia tekoja.
Pyhä Raamattu, varsinkin Uusi testamentti, teroittaa kaikkialla uskoa Kristukseen ja ylistää sitä suuresti. Se sano: «Kuka ikinä uskoo häneen«, tulee autuaaksi, ei huku, häntä ei tuomita, hän ei joudu häpeään, vaan «saa iankaikkisen elämän«. Mutta nuo sanovat päinvastoin: Kuka ikinä uskoo häneen, se tuomitaan kadotukseen jne., koska hänellä on ainoastaan usko vailla tekoja, ja se tuomitsee kadotukseen. Kääntämällä näin kaikki nurin he tekevät Kristuksesta peräti kadotukseen tuomitsijan ja Mooseksesta vapahtajan. Mutta eiköpä ole mittaamatonta Jumalan rienaamista tämäntapainen opetus: Lakia ja sen tekoja tekemällä sinusta tulee iankaikkiseen elämään arvollinen, mutta Kristukseen uskomalla jäät iankaikkiseen kuolemaan. vikapääksi; noudatettu laki tekee autuaaksi, mutta usko Kristukseen tuomitsee kadotukseen!
Tietenkään vastustajat eivät käytä tällaisia sanoja, mutta todellisuudessa he opettavat tällä tavoin, sanoessaan, ettei ihmiseen vuodatettu usko - niin he varsinaisesti nimittävät uskoa Kristukseen - tee vapaaksi synneistä, vaan rakkauden ilmentämä usko. Tästä seuraa, että usko Kristukseen, laitta ja teoitta, ei yksin tee autuaaksi. Tämä on ilmeisesti samaa kuin väitettäisiin: Kristus jättää syntien ja Jumalan vihan alaisuuteen ja tekee meistä syypäitä iankaikkiseen kuolemaan; ja taas toisaalta: usko vanhurskauttaa, jos teet lain vaatimia tekoja; sen yhteydessä näet on tekoja, joiden puuttuessa uskosta ei ole mitään hyötyä. Teot siis vanhurskauttavat eikä usko, koska kaikessa siinä, mistä jokin saa ominaisuutensa, tätä ominaisuutta on vielä suuremmassa määrässä. Jos siis usko vanhurskauttaa tekojen tähden, niin johdonmukaisesti teot vanhurskauttavat vielä paremmin! Tämän opin kauhistava riena on pyörryttävän syvä.
Paavalin todistelu perustuu siis siihen, että joudutaan mahdottomuuksiin, ja että oikein jakamalla tämä seikka on myönnettävä oikeaksi. Jos siis me Kristuksessa vanhurskautettuina olemme syntisiä, jotka tarvitsemme vanhurskauttamista vielä joltakin muulta taholta kuin Kristuksesta, toisin sanoen, lain taholta, ei siis Kristus voikaan meitä vanhurskauttaa, vaan hän ainoastaan syyttää ja tuomitsee meitä. Hän on siis suotta kuollut, ja seuraavat ja muut samantapaiset raamatunkohdat ovat vääriä: «Katso, Jumalan Karitsa« jne., ja samoin: «Joka uskoo Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä« (Joh. 1: 29; 3:36), jopa on väärä koko Raamattu, joka todistaa Kristuksen vanhurskauttajaksi ja Vapahtajaksi. Jos meidät näet havaitaan syntisiksi senkin jälkeen kun olemme Kristuksessa vanhurskautettuja, seuraa siitä ehdottomasti, että lakia noudattavat ovat vanhurskautettuja Kristuksetta. Jos tämä taas on totta, niin me olemme turkkilaisia, juutalaisia ja tataareja; vain muodon vuoksi, ulkonaisesti, me säilytämme Kristuksen nimen, mutta käytännössä ja todellisuudessa me kerrassaan kiellämme Kristuksen ja hänen sanansa. Mutta Paavali tahtoo, että usko on oleva vilpitön. On siis erehdystä ja todistaa kunnioituksen puutetta se, että väitetään: Jumalan ihmiseen antama usko ei vanhurskauta, ellei se ole rakkaudesta lähtevien tekojen kaunistama. Mutta jos vastustajat nyt välttämättä tahtovat tätä puolustaa, niin miksi he eivät järkiään heitä sikseen uskoa Kristukseen, varsinkin kun he määrittelevät sen puhtaastaan vain sielussa olevaksi «joksi«, joka on «tyhjää ilmaa« ja josta rakkauden puuttuessa ole mitään hyötyä? Miksi eivät mieluummin puhu suutaan puhtaaksi, toisin sanoen, miksi eivät selvin sanoin sano, että teot vanhurskauttavat eikä usko? Ja miksi eivät yleensä julkisesti kiellä - niin kuin jo itse asiassa kieltävät - koko evankeliumia ja Paavalin, jotka omistavat vanhurskauttamisen Uskolle yksistään, ei teoille? Jos näet usko tekoihin yhtyneenä vanhurskauttaa, on väärä Paavalin koko esitys, hän kun selvästi sanoo, että ihmistä ei vanhurskauteta lain teoista, vaan Jeesuksen Kristuksen uskosta.
- onko sitten Kristus synnin palvelija?
Synnin palvelija, - jälleen hebrealainen puheentapa. Samaa puheentapaa Paavali käyttää 2. Korinttolaiskirjeen 3. luvussa (7. ja seurr. jakeissa), kohdassa, jossa hän suuremmoisesti ja erittäin selvästi käsittelee noita kahta virkaa, nimittäin kirjaimen ja hengen, lain ja armon eli kuoleman ja elämän. Hän sanoo Mooseksella, lain palvelijalla, olevan lain viran ja hän sanoo sitä synnin, vihan, kuoleman ja kadotuksen viraksi. Paavalin tapana näet on antaa Jumalan laille varsin häpeällisiä nimityksiä. Hän onkin apostoleista ainoa, joka käyttää tuollaista puheentapaa; muut eivät puhu sillä tavalla. Pyhän Raamatun tutkijoille on erittäin hyödyllistä pitää kiinni tästä Paavalin puheentavasta.
Synnin palvelijahan tietää suoraan sanoen lainsäätäjää eli Iain opettajaa ja velkojaa, toisin sanoen sellaista, joka opettaa hyviä tekoja ja rakkautta, sellaista, joka opettaa, että on alistuttava ristiin ja kärsimyksiin, ja että on seurattava Kristusta ja pyhiä. Jokainen, joka tällaista opettaa ja teroittaa, On lain palvelija ja myöskin synnin, vihan ja kuoleman palvelija, koskapa opillaan saa yksinomaisesti aikaan vain sen, että pelottaa ja hämmentää omattunnot sekä sulkee ne synnnin alle. Mahdotonta nimittäin on ihmisluonnon täyttää lakia: jopa vanhurskautetuissakin, joilla on Pyhä Henki, jäseninen laki sotii heidän mielensä lakia vastaan. Mitä se saisikaan aikaan jumalattomissa, joilla ei ole Pyhää Henkeä? Se siis, joka opettaa laista saatavan vanhurskautta, ei itsekään käsitä mitä puhuu tahi mitä toteaa, vielä vähemmän hän noudattaa lakia; päinvastoin hän pettää itseään ja toisia, laskee kannettavaksi sietämättömiä taakkoja, käskee ja vaatii mahdottomia ja loppujen lopuksi vie itsensä ja oppilaansa epätoivoon.
Lain varsinaisena tehtävänä ja tarkoituksena siis on rauhassa ja suruttomuudessa elävien ihmisten saattaminen syyllisiksi: vikapäiksi syntiin, vihaan ja kuolemaan, säikähtyneiksi a epätoivoisiksi, vavisten pelkäämään putoavan lehden kahinaakin. Nämä ovat, sikäli kuin heidän tilansa on tällainen, lain alla. Laki näet vaatii täydellistä kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan ja tuomitsee kadotukseen ne, jotka sitä eivät saa aikaan. Mutta on varmaa, että kukaan ei saa toimeen eikä voikaan saada toimeen tätä lain vaatimaa täydellistä kuuliaisuutta; ja Jumala kuitenkin vaatii sitä aikaansaatavaksi. Laki siis ei vanhurskauta, vaan tuomitsee kadotukseen; sillä Jumala sanoo: «Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa« jne. (5. Moos. 27: 26). Se siis, joka opettaa lakia, on synnin palvelija.
Senpä vuoksi Paavali 2. Korinttolaiskirjeen 3. luvussa (7. jakeessa) aivan oikein sanoo lain virkaa «synnin viraksi«. Laki näet ainoastaan syyttää omiatuntoja ja ilmaisee synnin, joka vailla lakia on kuollut. Mutta synnintuntopa - ei tuo ulkokultaisten ajatusperäinen, vaan se, jossa tositeossa havaitaan Jumalan viha syntiä vastaan ja todellakin tunnetaan kuoleman esimakua - pelästyttää sydämet, syöksee ne epätoivoon ja tappaa ne, - Roomalaiskirjeen 7. luku (11. jae). Lain ja tekojen opettajat, joita Raamattu tavallisesti sanoo «vaatijoiksi« (Jes. 9: 4) ja «herroiksi« (Jes. 49: 7) - sillä aivan samoin kuin Egyptin vaatijat sortivat israelilaisia ruumiillisella orjuudella, samoin nämäkin lakia ja tekoja sisältävänä opillaan vajottavat sielut uudelleen hengelliseen ja mitä surkeimpaan orjuuteen, loppujen lopuksi syösten ne epätoivoon ja tuhon omiksi - eivät tunne itseään, heillä ei ole käsitystä lain voimasta eivätkä he tosihädässä ja kuolonkamppailussa voi saavuttaa omantunnon rauhaa, vaikkakin ovat noudattaneet munkkisääntöä, ovat rakastaneet, ovat tehneet hyviä tekoja ja saaneet kärsiä paljon pahaa, sillä laki pelottaa ja syyttää alituisesti: «Hyvitys on suorittamatta [, ja «kirottu olkoon joka ei täytä kaikkea« -]«. Hätä jää näin ollen entiselleen, opa paisuu entistä suuremmaksikin. Ellei moisia lakiopettajia auteta uskolla ja Kristuksen vanhurskaudella, he pakostakin häätyvät epätoivoon.
Vitae Patrum-nimisessä teoksessa on tähän asiaan soveltuva, merkillinen esimerkki eräästä erakosta. Vähäistä ennen kuolemaansa tämä seisoi kolme päivää samassa paikassa murheissaan, silmät luotuina taivaaseen. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän noin menetteli, sanoi hän pelkäävänsä kuolemaa. Kun oppilaansa häntä lohduttivat sanomalla, että hänellä ei ollut mitään syytä pelätä kuolemaa, koska oli elänyt sangen pyhästi, tämä vastasi: «Tosin olen elänyt pyhästi ja noudattanut Jumalan käskyjä, mutta Jumalan arvostelu on aivan toisenlainen kuin ihmisten«. Havaitessaan kuoleman olevan käsillä hän ei kuitenkaan, vaikka oli elänyt nuhteettomasti ja noudattanut Jumalan lakia, voinut olla rauhallisin tunnoin, kun hänen mieleensä johtui, että jumala arvostelee Aivan toisin kuin ihmiset. Häneltä siis meni menojaan luottamus kaikkiin hyviin tekoihin ja ansioihin, ja ellei häntä ole rohkaistu Kristuksen lupauksella, on hän joutunut epätoivoon. Laki siis voi saada aikaan vain sen, että tekee meidät aalastomiksi ja syynalaisiksi. Silloin uupuu neuvo ja apu: kaikki on ollutta ja mennyttä. Minkään pyhimyksen elämä ja kärsimys ei meitä tässä voi auttaa.
Tämä on myöskin hienosti kuvattu lainantamiskertomuksessa, 2. Mooseksenkirjan 19. ja 20. luvuissa. Mooses johdatti san leiristä kohtaamaan Jumalaa, kuulemaan, kuinka Jumala puhui synkästä pilvestä. Silloin kansa, joka vähää ennen oli luvannut tehdä kaiken sen, mitä Jumala käskee tehdä, perin pelästyneenä ja pelosta vapisten väistyi taapäin ja, seisoen kaukana, sanoi Moosekselle: «Kuka voi katsella tulen leimauksia ja kuunnella jyrinää ja pasuunan ääntä? Puhu sinä kanssamme, niin me kuulemme! Älköön Jumala puhuko meeidän kanssamme, ettemme kuolisi!« Lain varsinaisena tehtävänä siis on johdattaa meidät teltoistamme, toisin sanoen, rauhastamme ja itseluottamuksestamme, asettaa meidät Jumalan kasvojen eteen ja ilmaista meille Jumalan viha. Siinä omatunto silloin havaitsee: se ei olekaan tyydyttänyt lakia, ne ei voikaan tyydyttää eikä kestää Jumalan vihaa, jonka laki ilmaisee saattaessaan meidät näin Jumalan kasvojen eteen, toisin sanoen, herättäessään pelästystä, syyttäessään ja ilmoittaessaan synnin. Mahdotonta on silloin pysyä varmana. Sen tähden me kauhun vallassa pakenemme ja huudamme Israelin kanssa: «Me kuolemme! Me kuolemme! Älköön Herra puhuko, puhu sinä meidän kanssamme!«
Se siis, joka opettaa, että usko Kristukseen ei vanhurskauta, ellei samalla noudateta lakia, tekee Kristuksesta synnin palvelijan, toisin sanoen, lain opettajan, joka opettaa samaa kuin Mooseskin. Kristus siis ei olekaan Vapahtaja eikä armon lahjoittaja, vaan julma hirmuvaltias, joka vaatii mahdottomia niin kuin Mooses, sellaisia, joita kukaan ei voi suorittaa. Siten Erasmus ja paavilaiset pitävät Kristusta uutena lainsäätäjänä; kiihkohengetkin pitävät mielikuvituksessaan evankeliumia ainoastaan uutena, tekoja koskevia lakeja sisältävänä kirjana, niin kuin turkkilaiset höpsöttelevät koraaninsa olevan. Mutta lakeja on riittämiin Mooseksessa. Evankeliumi taas on julistus Kristuksesta, joka antaa synnit anteeksi, lahjoittaa armon, vanhurskauttaa ja autuuttaa syntisiä. Mutta sikäli kuin evankeliumista löytyy käskyjä, ne eivät ole evankeliumia, vaan lain selityksiä ja evankeliumin lisäkkeitä.
Ja edelleen: jos laki on synnin virka, seuraa siitä, että se on myöskin vihan ja kuoleman virka, koska laki, samoin kuin se ilmaisee synnin, se myöskin tunkee ihmiseen Jumalan vihan ja uhkaa häntä kuolemalla. Omatunto näet heti käy kimppuun: Et ole noudattanut käskyjä, Jumala siis on loukattu ja on sinulle vihoissaan. Ja tähän liittyy erottamattomasti tämä johtopäätös: Olen tehnyt syntiä, olen siis kuoleman oma. Näin siis - johdonmukaisuutta noudattaen - synnin virka on myöskin Jumalan vihan ja kuoleman virka. Siellä, missä näet synti on, siellä totisesti heti omatunto sanomasta päästyään sanoo: Olet tehnyt syntiä, Jumala siis on vihainen sinulle; mutta jos hän on vihainen, hän tappaa sinut ja julistaa sinut iankaikkisesti kadotetuksi. Ja tästä on seurauksena, että moni, kun ei saata kestää Jumalan vihaa ja tuomiota [, jotka laki paljastaa], surmaa itsensä, ruhjoo itsensä kuoliaaksi, hukuttautuu -.
Eipä suinkaan.
On kuin hän sanoisi: Ei Kristus ole synnin palvelija, vaan vanhurskauden ja iankaikkisen elämän lahjoittaja. Paavali siis erottaa Kristuksen Mooseksesta mahdollisimman kauaksi. Pysyköön siis Mooses maan päällä, olkoon kirjaimen opettaja ja lain kiristäjä, ristiinnaulitkoon syntisiä! Mutta uskovaisilla [Paavali] sanoo olevan omassatunnossa toisen opettajan, ei Moosesta, vaan Kristuksen, joka on tehnyt tyhjäksi lain, voittanut ja kantanut synnin, vihan ja kuoleman. Hän käskee meitä [raskautettuja ja kaiken onnettomuuden painamia tulemaan luokseen,] toivomaan ja uskomaan itseensä. Silloin lain on pakko paeta ja Mooseksen kuolla, niin ettei tiedetä, mihin hän on haudattuna (5. Moos. 34:6); eivät liioin synti ja kuolema enää voi meitä vahingoittaa, sillä Kristus, meidän opettajamme, on lain, synnin ja kuoleman Herra. Häneen uskova on sen tähden vapaa näistä kaikista. Kristuksen varsinaisena tehtävänä siis on synneistä ja kuolemasta vapauttaminen - asia, jota Paavali yhtämittaa opettaa ja teroittaa.
Niinpä siis: lain nojalla meidät tuomitaan kadotukseen ja surmataan, mutta Kristuksen kautta meidät vanhurskautetaan ja tehdään eläviksi. Laki pelästyttää meidät perusteellisesti ja karkoittaa meidät Jumalan luota, mutta Kristus sovittaa meidät Jumalan kanssa ja valmistaa meille pääsyn hänen luokseen. Kristus näet on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit. Sillä ihmisellä siis, joka uskoo Kristukseen, on hän, joka on ottanut pois maailman synnin. Jos kerran maailman synti on otettu pois, on se otettu pois minunkin kohdaltani, joka uskon häneen. Jos synti on otettu pois, on siis vihakin otettu pois, ja jos viha, niin myös kuolema ja kadotus; ja synnin tilalle on tullut vanhurskaus, vihan tilalle sovitus ja armo, kuoleman tilalle elämä ja kadotuksen tilalle iankaikkinen autuus. Älkäämme oppiko käyttämään hyödyksemme tätä erotusta ainoastaan sanoin, vaan käytännössä, elämässä ja elävässä vakaumuksessa, sillä siellä, missä Kristus on, pitää olla hyvä omatunto ja ilo. Kristushan on sovitus, vanhurskaus, rauha, elämä ja autuus. Ja sen, mitä ikinä suruinen ja ahdistunut omatunto halajaa, se Kristuksesta löytää. - Ja nyt Paavali vielä enemmän paisuttaa todisteluaan vakuuttavalla tavalla:
2:18: Sillä jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajoittanut maahan, osoitan minä olevani lainrikkoja.
On kuin hän sanoisi: Minä en ole saarnannut niin, että uudelleen ryhtyisin rakentamaan maahan hajoitettua. Jos näet näin menettelisin, en ainoastaan työskentelisi turhaan, vaan minä lisäksi osoittaisin olevani lainrikkoja ja valeapostolien tavoin kääntäisin kaikki ylösalaisin, toisin sanoen, tekisin armosta ja Kristuksesta jälleen lain ja Mooseksen, ja päinvastoin laista ja Mooseksesta armon ja Kristuksen. Mutta minä olen evankeliumilla hajoittanut maahan synnin, surumielen. vihan ja kuoleman. Näinhän minä näet olen opettanut: Omatuntosi, oi ihminen, on annettu lain, synnin ja kuoleman. haltuun. [Niistä et voi vapautua millään voimalla, et ihmisten etkä enkelien.] Mutta nyt tulee evankeliumi ja julistaa sinulle syntien anteeksiantamuksen sen Kristuksen kautta., joka kumosi lain sekä kukisti synnin ja kuoleman. Usko häneen, ja sinä olet vapaa lain kirouksesta, olet vanhurskas ja olet iankaikkisen elämän omistuksessa.
Näin minä evankeliumia julistamalla olen hajoittanut maahan lain, jottei se enää vallitsisi omassatunnossa. Täytyyhän uuden isännän, Kristuksen, tullessa uuteen taloon entisen asukkaan, Mooseksen, väistyä ja muuttaa muuanne, jotta hän, yksin siinä voisi asua. Siellä, missä hän [, uusi isäntä,] on, ei lailla, synnillä, vihalla eikä kuolemalla ole mitään tilaa, vaan käsillä on sula armo, vanhurskaus, ilo, elämä, pelkkä lapsellinen luottamus [Kristuksen tähden] lepytettyyn, myötämieliseen ja suosiokkaaseen Isään. Tokkohan minä siis nyt, karkoittamalla Kristuksen ja hajoittamalla maahan hänen valta kuntaansa, jota evankeliumilla olen juurruttanut, uudelleen lähtisin panemaan lakia voimaan [ja rakentamaan Mooseksen valtakuntaa]? Näin kävisi, jos minä valeapostolien tapaan opettaisin ympärileikkausta ja lain noudattamista välttämättömiksi autuuden saavuttamista varten. Tällä tavoinhan minä vanhurskauden ja elämän sijalle jälleen asettaisin synnin ja kuoleman. Sillä laki ainoastaan paljastaa synnin, vaikuttaa vihaa ja tappaa.
Mitä ovat - kysynpä tässä - paavilaiset parhaimmillaan ollessaan muuta kuin Kristuksen valtakunnan hävittäjiä ja perkeleen valtakunnan, synnin, Jumalan vihan ja iankaikkisen kuoleman pystyttäjiä? Hepä hajoittavat maahan seurakuntaa, joka on Jumalan rakennus, - eivät Mooseksen lailla, niin kuin tekivät valeapostolit, vaan ihmissäännöksillä ja riivaajien opeilla. Samoin kiihkohengetkin, sekä ne joita jo nyt on esiintynyt, että ne joita meidän jälkeemme ilmestyy, nyt ja vasta hajoittavat maahan sen, mitä me rakennamme, ja uudelleen nyt ja vasta rakentavat sitä, minkä me olemme maahan hajoittaneet.
Mutta me, päästyämme - Jumalan armosta - käsittämään vanhurskauttamisopin, olemme varmasti tietoisia siitä, että tulemme vanhurskaiksi yksinomaan uskosta Kristukseen. Senpä tähden emme sekoitakaan toisiinsa lakia ja armoa, uskoa ja tekoja, vaan erotamme ne mahdollisimman kauaksi toisistaan. Ja jokainen jumalisuuden harrastaja tarkatkoon huolellisesti tätä lain ja armon välillä tehtävää erotusta, ja antakoon sen olla täydessä arvossaan ei ainoastaan sanoihin ja kirjaimeen, vaan myöskin sovellutukseen katsoen, jotta kuullessaan esimerkiksi, että hyviä tekoja on tehtävä, Kristuksen esimerkkiä noudatettava, kykenisi lausumaan oikean arvostelun ja sanomaan: Aivan oikein, mielelläni niitä teen. Entä sitten? - Silloin tulet autuaaksi! Enpä tule; myönnän kyllä, että kaikkea hyvää on tehtävä ja kaikkea pahaa kärsittävä, veri vuodatettava, jos niikseen tulee, Kristuksen tähden, mutta näistä mistään minä en tule vanhurskaaksi enkä saavuta autuutta.
Mainittuja jumalisuudenharjoituksia ja ruumiin masentamista ei siis saa selittää sisältyviksi vanhurskauttamiseen, niin kuin ovat menetelleet munkit, jotka pahojen tekojen tähden kuolemanrangaistusta kärsiviä rikollisia lohduttaessaan sanoivat: Kärsi mielelläsi tämä häpeällinen kuolema; jos sen teet, ansaitset syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. On kerrassaan hirvittävää noin johtaa harhaan varas, murhamies tahi rosvo, kun tämän tuska on äärimmäisillään: käsketään kuoleman hetkellä, juuri kun hirttäminen on tapahtumaisillaan tahi kaula katkeamaisillaan, sivuuttamalla evankeliumi Kristuksesta, joka silloin yksin voisi lohduttaa ja saattaa autuaaksi, toivomaan armoa ja syntien anteeksiantamusta sen nojalla, että mielellään kärsii tuon häpeällisen kuoleman, jonka saa osakseen rikostensa tähden! Tässähän tuskantäyteisin ihminen tehdään äärimmäisen epätoivoiseksi sekä harhakuvitelmin ja omaan kuolemaan turvaamisin näytetään hänelle tie helvettiin.
Näin menettelemällä nuo ulkokullatut ovat riittävästi osoittaneet, etteivät ole opettaneet eikä käsittäneet kirjaintakaan armosta, evankeliumista eikä Kristuksesta. He ovat vain muodon vuoksi säilyttäneet evankeliumin ja Kristuksen nimitykset, voidakseen sitä vaivattomammin pettää yksinkertaisten sydämiä; todellisuudessa he kuitenkin ovat kieltäneet Kristuksen, tallanneet hänet jalkoihinsa ja antaneet suuremman arvon ihmisten perinnäissäännöille kuin Kristuksen evankeliumille. Senhän todistavat nuo monet palvonnat, nuo monet munkkikunnat, nuo monet seremoniat, nuo monet teot, mikä kaikki on järjestetty juuri siinä luulossa, että niillä mm. olisi merkityksensä armoa ansaittaessa.
Ripissä he eivät lainkaan ole maininneet uskoa eikä Kristuksen ansiota, vaan ainoastaan teroittaneet inhimillisiä hyvitetekoja ja ansioita. Senhän saattaa havaita esimerkiksi seuraavasta synninpäästökaavasta - minä sivuutan muut -, jota juuri munkit ovat keskuudessaan käyttäneet, juuri nuo [, jotka luulivat olevansa] muita hurskaammat. Liitänpä sen tähän, jotta jälkimaailma käsittäisi, kuinka ääretön ja sanoin kuvaamaton paavilaisvallan inhottavuus on ollut.
Munkkien synninpäästökaava: Säästäköön Jumala sinua, veljeni!
Herramme Jeesuksen Kristuksen ja autuaan Marian, alinaikaisen neitsyen, ja kaikkien pyhien kärsimisen ansio, munkkikuntamme ansio, vaivalloinen hurskauselämäsi, nöyryyttä uhkuva rippisi, sydämellinen katumuksesi ja ne hyvät teot, joita olet tehnyt ja vasta teet Herramme Jeesuksen Kristuksen rakkauden voimasta, koitukoot sinulle syntiesi anteeksiantamiseksi, ansion ja armon lisääntymiseksi ja palkaksesi: iankaikkiseksi elämäksi! Amen.
Tässä tosin saat kuulla Kristuksen ansiosta; mutta jos punnitset sanoja hieman tarkemmin, huomaat että, Kristus on vallan tarpeeton, että häneltä riistetään vanhurskauttajan ja Vapahtajan kunnia ja ihana nimi, jotka sitten omistetaan munkinteoille. Eikö tämä ole Jumalan nimen turhaan lausumista? Eikö tämä ole Kristuksen tunnustamista sanoilla, mutta hänen voimansa kieltämistä ja rienaamista. Samaan mutaan olen minäkin ollut vajonneena: luulin Kristusta tuomariksi - vaikka suullani tunnustin hänen kärsineen ja kuolleen ihmissuvun lunastukseksi -, ja hänet minun piti lepyttää noudattamalla munkkisääntöäni. Sen tähden rukoillessani tahi messua toimittaessani tavallisesti aina liitin loppuun: «herra Jeesus, minä tulen sinun luoksesi ja rukoilen, että munkkikuntani mukainen raskas elämä saisi olla suorituksena minun synneistäni!« Mutta nyt minä kiitän laupeuden Isää, joka pimeästä kutsui minut evankeliumin valoon ja soi minulle lahjaksi Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani kaikkein runsaimman tuntemisen, «jonka rinnalla minä« Paavalin kanssa (Fil. 3:8 ja seur.) «tosiaankin luen kaikki tappioksi ja pidän sen roskana, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja minut havaittaisiinn olevan hänessä ja omistavan, ei omaa«, Augustinuksen munkkisäännöstä tulevaa «vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee uskon kautta Kristukseen« -. Ja hänelle, niin myös Isälle ja Pyhälle Hengelle olkoon kiitos ja kunnia kaikessa iankaikkisuudessa, amen!
Teemme siis Paavalin kanssa johtopäätöksen: me tulemme vanhurskaiksi ainoastaan uskosta Kristukseen, tarvitsematta lakia ja tekoja. Mutta sitten kun ihminen on uskosta vanhurskautettu ja kun hän jo uskossa omistaa Kristuksen ja tuntee hänet vanhurskaudekseen ja elämäkseen, hän todellakaan ei pysy toimetonna, vaan kantaa, kuin hyvä puu aina hyviä hedelmiä. Uskovaisella näet on Pyhä Henki; ja siellä, missä Hän on, hän ei salli ihmisen olla toimetonna, vaan ajaa häntä kaikkiin jumalisuuden harjoituksiin: rakastamaan Jumalaa, kärsivällisyyteen murheissa, avuksi huutamiseen, kiitokseen sekä osoittamaan rakkautta kaikkia kohtaan.
Sen tähden mekin sanomme teoitta olevaa uskoa mitättömäksi ja turhaksi. Tämän käsittävät paavilaiset ja kiihkohenget näin: teoitta esiintyvä usko ei vanhurskauta, tahi: usko, sikäli kun se on oikea, ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole tekoja. Tämä on väärin; mutta usko, jolla ei ole tekoja, toisin sanoen, kiihkohenkinen luulo, paljas sydämen turha unikuva, on väärä eikä vanhurskauta.
Tähän asti olemme käsitelleet ensimmäistä todistelua: Paavali väittää, että joko meitä ei voida vanhurskauttaa laista, tahi että Kristus eittämättömästi on synnin palvelija. Mutta tämä jälkimmäinen on mahdotonta. Ei siis millään muotoa ole myönnyttävä siihen, että meidät vanhurskautetaan laista. Ja me olemme käsitelleet tätä kohtaa tavallista huolellisemmin ja tyhjentävämmin - niin kuin se ansaitseekin -, vaikk’ei sitä tälläkään tavalla voida riittävästi mieliin teroittaa eikä sitä käsittää.
2:19: Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle.
Nämä ovat ihmeellisiä sanoja, aivan kuulumatonta puhetta; ihmisjärki ei tuota ollenkaan ymmärrä. Sanat ovat harvat, mutta varsin voimakkaat. Mutta Paavali puhuukin tässä ilmeisesti tulisen, intomielisen hengen vallassa ja täynnä kiivautta kuin vihastunut ikään. On kuin hän sanoisi: Mitä te kerskutte laista, josta minä en tahdo mitään tietää? Mitä te tämän tästä minua sillä kiusaatte? Mutta jos nyt kerta kaikkiaan meillä laki on oleva, niin onpa minulla oma lakini. Aivan kuin Pyhän Hengen vaikuttamassa suuttumuksessa hän siis sanoo itse armoa laiksi, merkiten armo-käsitteen uudella sanalla, osoittaakseen halveksivansa Mooseksen lakia ja valeapostoleita; tässä mielessä hän asettaa lain lakia vastaan. Ja onhan se varsin suloinen puheentapa [, täynnä lohdutusta]; usein Raamatussa, varsinkin Paavalin kirjoituksissa, asetetaan laki lakia vastaan, synti syntiä vastaan, kuolema kuolemaa vastaan, vankeus vankeutta vastaan, perkele perkelettä vastaan, helvetti helvettiä vastaan, niin ikään alttari alttaria vastaan, karitsa karitsaa vastaan ja pääsiäinen pääsiäistä vastaan.
Roomalaiskirjeen 8. luvussa (3. jakeessa): «Hän tuomitsi synnin synnin kautta, 68. psalmissa (19. jakeessa) ja Efesolaiskirjeen 4. luvussa (8. jakeessa): «Hän vei vankeuden vangiksi«; Hosean kirjan 13. luvussa (14. jakeessa): «Kuolema, minä tahdon olla sinulle kuolema, helvetti, minä tahdon olla sinulle myrkky«. Samoin hän tässä sanoo lain kautta olevansa kuollut pois laista. On kuin hän sanoisi: Mooseksen laki syyttää minua ja tuomitsee minut kadotukseen; mutta tämän syyttävän ja kadotukseen tuomitsevan lain vastapainoksi minulla on toinen laki: armo ja vapaus, ja tämä syyttää tuota syyttävää lakia ja tuomitsee kadotukseen tuon kadotukseen tuomitsevan lain! Näin kuolema surmaa kuoleman. Mutta tuo kuoleman surmaava kuolema on elämä itse; sitä kuitenkin sanotaan kuoleman kuolemaksi siinä kuoleman aiheuttamassa syvän suuttumuksen tilassa, jonka Henki vaikuttaa. Samoin vanhurskaus kantaa synnin nimeä, koska se tuomitsee synnin; tämä tuomitseva synti on tosi vanhurskaus.
Tässä Paavali on harhaoppisista kaikkein harhaoppisin; onpa hänen harhaoppinsa vallan kuulumaton, hän kun sanoo laista pois kuolleena elävänsä Jumalalle. Valeapostolit opettivat: Ellet elä laille, et elä Jumalalle, toisin sanoen, ellet elä lain mukaisesti, olet Jumalan edessä kuollut. Paavali opettaa päin toisin: Ellet todella ole kuollut pois laista, et elä Jumalalle. Nykyisten kiihkohenkien oppi on sama kuin silloinen valeapostolien oppi. Jos mielit, niin he sanovat, elää Jumalalle, toisin sanoen, olla elävä Jumalan edessä, elä laille eli lain mukaisesti. Me sitä vastoin sanomme: Jos mielit elää Jumalalle, on sinun kerrassaan kuoleminen pois laista. Ei järki eikä inhimillinen viisaus käsitä tätä oppia; sen vuoksi se alituisesti opettaa aivan päinvastaista, näin nimittäin: Jos mielit elää Jumalalle, pitää sinun noudattaa lakia, koskapa on kirjoitettu: «Jos tahdot elämään sisälle käydä, niin pidä käskyt« (Matt. 19:17). Kaikkien jumaluusoppineitten johtava perusajatus on seuraava: Se, joka elää lain mukaan, elää Jumalalle. Paavali opettaa ristiriitaisesti tämän kanssa, nimittäin että emme voi elää Jumalalle, ellemme ole kuolleita pois laista. Meidän pitää siis kohota tuohon taivaalliseen korkeuteen: me varmasti uskomme olevamme lakia paljon korkeammalla, jopa kerrassaan laista pois kuolleita. Mutta jos olemme laista pois kuolleita, ei lailla todellakaan ole mitään oikeutta meihin, niin kuin sillä ei ole mitään oikeutta Kristukseenkaan, joka meidät siitä vapaiksi lunasti, jotta me tällä tavalla eläisimme Jumalalle. Kaikki tämä tähtää siihen, että laki ei vanhurskauta, vaan yksistään usko Kristukseen.
Eikä Paavali tässä puhu seremonialaista, koskapa uhrasi pyhäkössä, ympärileikkasi Timoteuksen ja keritsi päänsä Kenkreassa (Ap.t. 21:26; 16:3; 18:18). Näin hän ei olisi menetellyt, jos olisi ollut kuollut pois seremonialaista. Hän puhuu kun puhuukin koko laista. Kristityn kannalta katsoen siis suorastaan koko laki, oli se sitten seremonialakia tahi kymmenen käskyn lakia, on kumottu, koska hän on siitä kuollut pois. Ei niin käsittäen, että laki häviäisi - sillä se jää olemaan jumalattomissa, elää ja hallitsee heissä -, mutta hurskas on kuollut pois laista, samoin kuin hän myöskin on kuollut pois synnistä, perkeleestä ja helvetistä, jotka yhtäkaikki jäävät olemaan, ja maailma ja jumalattomat saavat ne pitää hyvänään. Siinä siis kun sofisti käsittää lain, nimenomaan seremonialain kumoutuvan, ollos mieluumminkin siinä käsityksessä, että koko laki on kumoutunut Paavalin ja kehen muuhun kristittyyn hyvänsä katsoen, mutta että se kuitenkin jää olemaan.
Minä otan esimerkkejä. Kristus on kuolleista noustessaan vapaa haudasta, mutta hauta jää kuitenkin olemaan. Pietari on vapaa vankilasta, halvattu vuoteestaan, nuorukainen paareistaan, tyttö kuolinvuoteestaan, mutta kuitenkin jäävät olemaan vankila, vuode, paarit ja kuolinvuode (Ap.t. 12:9, Matt. 9:6, Luukk. 7:14 ja s., 8:55). Näin myöskin kumoutuu laki silloin kun minä kumoudun pois siitä, ja laki kuolee, kun minä kuolen pois siitä; ja kuitenkin se jää olemaan. Mutta kun minä kuolen pois siitä, kuolee sekin pois minusta, - aivan kuin Kristuksen hauta, Pietarin vankila ja tytön kuolinvuode jäävät olemaan, mutta Kristus ylösnousemisessaan kuolee haudalle, Pietari vapautuessaan riistetään vankilalta, ja tyttö, tulemalla eläväksi, vapautuu kuolinvuoteesta.
Ovatpa nämä sanat: «Minä olen kuollut pois laista« perin ponnekkaat. Hän näet ei sano: Olen vapaa laista, tahi: Pääsin vapaaksi laista sopivaan aikaan, tahi: Minä olen lain herra, vaan muitta mutkitta: «Minä olen kuollut pois laista«, toisin sanoen, minulla ei ole lain kanssa kerrassaan mitään tekemistä. Ei muuten olisi voitukaan lain nojalla tapahtuvaa vanhurskauttamista vastaan sanoa sen voimakkaampaa kuin tämä, minkä Paavali sanoo: «Minä olen laista kuollut pois«, toisin sanoen: Minä en ollenkaan välitä laista; siis minä en tule siitä vanhurskaaksi.
Mutta laista pois kuoleminen on samaa kuin lain velvoituksen ulkopuolella olemista, laista vapaana ja siitä tietämättä olemista. Se siis, joka tahtoo olla elävä Jumalan edessä, ahkeroikoon laista erossa olemista ja astukoon Kristuksen kera haudasta! Hämmästyivät sotilaat Kristuksen noustua haudasta (Matt. 28:4); hämmästyivät niin ikään ne, jotka näkivät tytön henkiin herätettävän (Mark. 5:42). Samoin hämmästyy järki ja ihmisviisaus ja tyhmenee kuullessaan, ettemme tule vanhurskaiksi, ellemme ole kuolleita pois laista, - järkihän ei voi tätä käsittää.
Mutta me: oppikaamme tietämään, että uskossa omistaessamme itse Kristusta, astumme aivan kuin sellaisen uuden lain piiriin, mikä nielee tuon toisen lain, joka piti meitä vankeinaan. Samalla tavalla kuin se hauta, jossa Kristus lepäsi kuolleena, hänen noustuaan aukenee ja havaitaan tyhjäksi, ja Kristus sieltä häviää, samoin minäkin, uskoessani Kristukseen, nousen hänen kanssaan ja kuolen haudalleni, toisin sanoen laille, joka piti minua vankina. Jopa jäi tyhjäksi laki: minä pääsin vankilastani ja haudastani, nimittäin laista. Ei sillä siis enää ole oikeutta syyttää minua eikä pidättää minua vallassaan, koska olen ylösnoussut.
Huolellisesti on opetettava omiatuntoja, jotta ne taitavasti oppisivat lain ja armon vanhurskauden erotusta käsittelevän opin. Armon vanhurskaus [eli omantunnon vapaus] ei laisinkaan koske lihaa. Liha näet ei saa olla vapaana, vaan sen pitää jäädä hautaan, vankilaan, kuolinvuoteelle; sen pitää olla alistuneena lain alaiseksi ja olla egyptiläisten kidutettavana. Kristillisen omantunnon taas pitää olla laista pois kuolleena, toisin sanoen, vapaana laista, eikä sillä saa olla kerrassaan mitään tekemistä sen kanssa. Tässä on nyt se tärkeistä tärkein ja kaikkein merkityksellisin kohta, joka on omiaan niin valtavasti lohduttamaan ahdistuneita omiatuntoja. Huomatessasi siis kauhunalaisen ja synnintunnon murehduttaman ihmisen, niin sano: «Sinä et tee oikeaa erotusta, veljeni; sinä asetat lain omalletunnolle, vaikka se oli pantava lihaan. Heräjä, nouse ja muista uskovasi Kristukseen, lain ja synnin voittajaan; tässä uskossa kohoat lain yläpuolelle ja astut sisälle armoon, ja siellä ei ole mitään lakia eikä syntiä, - ja jos ovatkin olemassa laki ja synnit, sinulla ei kuitenkaan ole niiden kanssa vähintäkään tekemistä, sillä sinä olet kuollut pois laista ja synneistä!«
Tämä on helppoa sanoa, mutta miekkoinen se, joka omantunnon taistelussa sen hyvin osaa, toisin sanoen, joka synnin karatessa kimppuun ja lain syyttäessä ja pelättäessä voi sanoa: Mitä on minulla sen kanssa tekemistä, että sinä, laki, teet minusta syyllisen, ja että sinä toteat minun tehneen monta syntiä? Totisesti minä teen vielä joka päivä paljon syntiä! Tämä ei vähääkään koske minuun! Minä olen umpikuuro, en kuule sinua; kuurolle sinä kerrot juttujasi: olen sinulle kuollut! Mutta jos nyt kerta kaikkiaan tahdot kanssani väitellä synneistä, niin käy lihan ja jäsenten, minun palvelijoitteni luokse: opeta ja kiusaa niitä, ristiinnaulitse ne, mutta älä vaivaa omaatuntoani, - valtiasta ja kuningasta; eihän minulla ole mitään tekemistä kanssasi! Olen näet kuollut sinulle ja nyt elän Kristukselle; hänessä minä olen toisessa laissa, nimittäin armon laissa, joka hallitsee syntiä ja lakia. Minkä avulla? Uskolla Kristukseen, niin kuin Paavali tässä jäljempänä esittää.
Mutta tämä määritelmä: laille eläminen on kuolleena olemista Jumalalle, ja laille kuoleminen on elämistä Jumalalle, on ihmeellinen ja aivan kuulumaton. Nämä kaksi totuutta ovat mahdollisimman järjenvastaiset; siksipä mikään sofisti tai lakiviisas ei niitä ymmärräkään. Mutta opi sinä ymmärtämään ne oikein! Se joka yrittää elää laille, toisin sanoen, joka vain tahtoo pyrkimyksillään päästä vanhurskaaksi laista, on syntinen ja jää syntiseksi; hän on siis kuollut ja kadotukseen tuomittu. Laki näet ei voi häntä tehdä vanhurskaaksi eikä autuaaksi, vaan todella häntä syyttäessään [ja kamalasti kauhistaessaan] se tappaa hänet. Laille eläminen siis on Jumalalle kuolemista, ja päinvastoin: laille kuoleminen on Jumalalle elämistä; mutta Jumalalle eläminen on samaa kuin vanhurskautuminen armosta eli uskosta Kristuksen tähden laitta ja teoitta. Jos siis tahdot elää Jumalalle, on välttämätöntä, että kuolet laille; mutta jos elät laille, olet kuollut Jumalalle.
Kristitty, jos hän määritellään tarkasti ja selvästi, on siis armon ja syntien anteeksiantamuksen lapsi, jolla ei ole kerrassaan mitään lakia, vaan joka on lain, synnin, kuoleman ja helvetin yläpuolella. Ja niin kuin Kristus on vapaa haudasta ja Pietari vankilasta, samoin kristitty on vapaa laista; ja samassa suhteessa kuin haudasta herätetty Kristus ja vankilasta vapautettu Pietari ovat hautaan ja vankilaan, samassa suhteessa on vanhurskautettu omatunto lakiin; ja niin kuin Kristus kuolemallaan ja kuolleista nousemisellaan kuolee haudalle, niin että sillä ei enää ole oikeutta häneen eikä se voi pitää häntä hallussaan, ja Kristus, sitten kun kivi, sinetti ym. ovat murtuneet ja vartijat perin pelästyneet, nousee ja käy pois vapaana, ja Pietari vapautuessaan kuolee vankilalle ja menee, minne haluaa, niin omatuntokin armolla vapautetaan laista. Ja « niin on jokaisen, joka on syntynyt Hengestä« (Joh. 3:8). Mutta liha ei tiedä, mistä se tulee tahi mihin se menee, koska se ei osaa arvostella muulla tavalla kuin lain mukaisesti. Mutta henki sanoo: Laki syyttäköön minua, minkä jaksaa, synti ja kuolema myös peloittakoot minua, en silti kuitenkaan joudu epätoivoon, sillä minulla on lakia vastaan asetettavana laki, syntiä vastaan synti, kuolemaa vastaan kuolema!
Tuntiessani siis omantunnon tuskaa minä nostan silmäni tuon vaskikäärmeen (4. Moos. 21:8), ristissä riippuvan Kristuksen puoleen. Sieltä löydän toisen synnin tätä minun syntiäni vastaan, joka minua syyttää ja joka minut nielee. Mutta tuo toinen synti, nimittäin Kristuksen lihassa oleva, joka ottaa pois koko maailman synnin, on kaikkivoipa, tuomitsee ja nielee minun syntini. Näin syntini, jottei se saisi minua syyttää eikä tuomita kadotukseen, on itse tuomittu synnillä, toisin sanoen, ristiinnaulitun Kristuksen kautta, joka on «meidän edestämme tehty synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi« (2. Kor. 5:21). Samaten minä havaitsen lihassani kuoleman, joka masentaa ja tappaa minut; mutta minulla on vastakkaiskuolema, joka on minun kuoleman kuolema, ja tämä ristiinnaulitsee ja nielee sen.
Tästä ei hiventäkään saada aikaan lain eikä tekojen voimasta, vaan ristiinnaulitun Kristuksen kautta, hänen jonka hartioille ovat laskettuina koko ihmissuvun erheet, laki, synti, kuolema, perkele ja helvetti. Ja nämä kaikki kuolevat hänessä, sillä hän surmaa ne kuolemallaan. Mutta meidän pitää ottaa tämä Kristuksen hyväteko vastaan vahvassa uskossa; sillä aivan samoin kuin meille tarjotaan yksinomaan Kristus, ei lakia eikä mitään tekoa, samoin meiltä vaaditaan - ei mitään muuta kuin usko, joka omistaa itselleen ja uskoo syntini tuomitsemisen ja tyhjäksi tekemisen Kristuksen synnillä ja kuolemalla.
Näin on meillä aina varsin varmat todistukset, joiden nojalla ehdottomasti sopii päätellä, että usko yksin vanhurskauttaa. Mitenkäs näet laki ja teot saattaisivat myötävaikuttaa vanhurskauttamiseen, kun Paavali taistelee lakia ja tekoja vastaan ja jyrkästi sanoo, että meidän pitää olla kuolleina pois laista, jos mielimme elää Jumalalle? Mutta jos olemme kuolleita laille ja se on meille kuollut, silloin sillä todellakaan ei ole vähintäkään tekemistä meidän kanssamme. Miten se siis myötävaikuttaisi vanhurskauttamiseen? Sen tähden on pakostakin sanottava, että meidät julistetaan vanhurskaiksi yksinomaan armosta eli uskon kautta Kristukseen, laitta ja teoitta.
Tätä sokeat sofistit eivät käsitä; siksi he lörpöttelevät, että usko ei vanhurskauta, ellei se vaikuta rakkauden tekoja. Tällä tavoin usko, joka luottaa Kristukseen, joutuu toimettomaksi ja turhaksi, siltä kun riistetään vanhurskauttamisvoima siinä tapauksessa, että rakkaus ei ole siihen painanut leimaansa. Mutta säästä sinä laki ja rakkaus toiseen yhteyteen ja aikaan ja kiinnitä huomiosi siihen seikkaan, mistä on kysymys! Ja siitähän nyt on kysymys, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, kuolee ristillä ja kantaa ruumiissaan syntini, lakin, kuolemani, perkeleen ja helvettini. Nämä voittamattomat viholliset ja hirmuvaltiaat masentavat minut maahan eivätkä päälle päätteeksi anna minulle rauhaa; sen tähden olen huolissani siitä, miten pääsisin heistä vapaaksi, tulisin vanhurskaaksi ja autuaaksi. Nytpä en löydä mitään sellaista lakia, tekoa enkä mitään rakkautta, joka voisi minut näistä vapauttaa; Kristus yksin ottaa pois lain, surmaa syntini ja hävittää kuolemani ruumiissaan ja tällä tavoin herpaisee helvetin, tuomitsee ja ristiinnaulitsee perkeleen sekä syöksee hänet helvettiin. Kaiken kaikkiaan: sen, mikä minua ennen kidutti ja ahdisti, sen kaiken Kristus on ottanut tieltä pois ja asettanut julki näkyviin, saatuaan heistä itsessään riemuvoiton (Kol. 3:15), jotteivät ne enää saisi minua hallita, vaan niiden täytyisi minua palvella.
Sanotusta saattaa siis vallan hyvin käsittää, ettei puheenaolevassa tapauksessa saa mitään tehdä, vaan että pitää yksinomaan kuulla, kuinka tuo kaikki on noin tehty, ja otettava se vastaan uskossa, epäilemättä. Ja tämä on todellakin sitä «ilmentynyttä« uskoa. Sen jälkeen kun olen Kristuksen näin uskossa omistanut, kun olen laille kuollut ja Kristuksen kautta vanhurskautettu synnistä ja vapautettu kuolemasta ja helvetistä, minä teen hyviä tekoja, rakastan Jumalaa, kiitän häntä ja harjoitan rakkautta lähimmäistä kohtaan; mutta tämä rakkaus eli seuraavat teot eivät anna uskolleni sen oikeaa muotoa eivätkä sitä kaunista, vaan uskoni antaa rakkaudelle sen oikean muodon ja kaunistaa sen.
Tämä on meidän jumaluusoppimme - järjen mielestä kummallista ja typerää ristiriitaisuutta -: en ainoastaan ole sokea ja kuuro laille, en vain vapaa siitä, vaan kerrassaan kuollut pois siitä. Ja tämä Paavalin lausuma: «Minä olen lain kautta kuollut pois laista« on tulvillaan lohdutusta: jos se sopivaan aikaan on tullakseen ihmisen mieleen ja jos se todellakin käsitettynä lähtemättömästi jää sydämeen, niin tuo ihminen pysyy urhoollisesti pystyssä kaikkien kuolemanvaarojen ja omantunnon- ja synninkauhujen keskellä, hyökätkööt nämä hänen kimppuunsa, syyttäkööt ja ajakoot häntä epätoivoon kuinka paljon tahansa. Näinhän epäilemättä jokaista kiusataan, ellei elämässä, niin ainakin kuolemassa. Silloin omatunto, lain syyttäessä ja syntiä paljastaessa heti paikalla sanoo: «Olet tehnyt syntiä!« Jos nyt pidät kiinni siitä, mitä Paavali, Kristuksen apostoli, tässä opettaa, niin vastaat: «Se on totta; olen tehnyt syntiä«. - «Jumala siis rankaisee sinua ja tuomitsee sinut kadotukseen«! - «Ei tuomitse!« - «Mutta niin sanoo juuri Jumalan laki!« - «Sen lain kanssa minulla ei ole pienintäkään tekemistä!« - «Kuinka niin?« - Minullahan on toinen laki, joka tukkii suun tältä, ja se on - vapaus!« - «Mikä vapaus?« - «Kristuksen vapaus; olen näet Kristuksen kautta vapautettu laista. Sen tähden se laki, joka jumalattomille on ja pysyy lakina, merkitsee minulle vapautta, ja se sitoo sen lain, joka tuomitsee minut kadotukseen. Ja näin se laki, joka piti minua sidottuna ja vankina, on itse joutunut sen armon ja vapauden vangiksi, joka nyt on minun lakinani, ja jonka suusta tuo syyttävä lakikin saa kuulla: Älä sido, älä pidä vankinasi äläkä syytä tätä! Minä päinvastoin otan sinut vangikseni ja sidon kätesi, jottet pääsisi tekemään vahinkoa hänelle, joka nyt elää Kristukselle, mutta on kuollut sinulle!«
Näin särjetään lailta hampaat, tylsistetään siltä ota ja kaikki muut aseet ja riistetään siltä kerrassaan voima. Ja kuitenkin jää laki olemaan jumalattomille ja epäuskoisille; sepä jää olemaan meille heikoillekin, mikäli emme usko, - sillä kohdalla sillä vielä on teränsä ja hampaansa. Mutta jos jään uskomaan Kristukseen, minä kuitenkin, vietelköön synti minua vaikka kuinkakin epätoivoon, sanon, luottaen siihen vapauteen, joka minulla on Kristuksessa: Tunnustan tehneeni syntiä; mutta syntini, joka on tuomittu synti, on Kristuksessa, joka on tuomitseva synti. Tämä tuomitseva synti taas on tuomittua syntiä voimakkaampi, sillä se on - vanhurskauttava armo, vanhurskaus, elämä ja autuus. Samoin tuntiessani kuoleman tuottamaa kauhua, sanon: Kuolema, minulla ei ole sinun kanssasi vähintäkään tekemistä, sillä minulla on toinen kuolema surmaamassa sinut, sinä kuolemana; mutta surmaava kuolema on surmattua kuolemaa voimakkaampi.
Näin uskova ihminen saattaa yksinomaan uskon kautta rohkaistua ja käsittää varman ja lujan lohdutuksen, niin ettei hän kalpene nähdessään synnin, kuoleman, perkeleen ja kaiken onnettomuuden ulkonaisen muodon; vieläpä hän, vaikka perkele, äärimmäisilleen hyökkäyksensä jännittäen, karkaa hänen kimppuunsa ja kaiken maailman kauhuilla pyrkii masentamaan hänet maahan, kuitenkin keskellä näitä kauhuja alkaa toivoa ja sanoo: Sinä valtias, perkele, olehan vähän siivommalla ja käyttäydy maltillisesti! On olemassa eräs, jonka nimi on Kristus, ja häneen minä uskon. Hän on kumonnut lain, tuominnut synnin, hävittänyt kuoleman, tuhonnut helvetin ja hän on, perkele, sinun perkeleesi, sillä hän on ottanut sinut vangiksi ja voittanut sinut, niin että et enää voi vahingoittaa minua etkä ketään häneen uskovia. Tätä uskoa perkele ei voi kukistaa, vaan hän itse siitä kukistuu. «Tämä on se voitto«, sanoo Johannes (1. Joh. 5:4 ja s.), «joka on voittanut maailman, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, jollei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?«
Ylen valtavassa, intomielisessä suuttumuksessa Paavali siis sanoo armoakin laiksi, vaikka se todellisuudessa kuitenkin vain on koko se rajattoman vapaa armo, joka meillä on Kristuksessa Jeesuksessa; sitten hän myös - lohdutukseksemme - antaa laille tämän häpeällisen nimityksen, jotta tietäisimme sen nyt toisella nimellä kastetuksi: se ei siis enää ole elävä, vaan kuollut ja tuomittu. Ja hän - perin suloinen on tämä näky katseltavaksi - tuo lain esiin nähtäväksemme kuin minkäkin varkaan tahi rosvon, joka on kuolemaan tuomittu ja vihitty. Hän näet kuvaa lain ihmiseksi: sitä pidetään vankina, sen kädet ja jalat ovat nyt sidottuina ja siltä on otettu kaikki valta, niin ettei se enää voi harjoittaa hirmuhallintaansa, toisin sanoen, ei voi syyttää eikä tuomita. Tällä sangen suloisella näyllä hän tekee sen niin halveksittavaksi omassatunnossa, että Kristukseen uskova jopa uskaltaa - kuni pyhästi ylvästellen - ivata lakia tähän tapaan: «Minä olen syntinen; teepäs, laki, minulle jotakin, jos voit!« Eipä laki siis lainkaan enää ole uskovaiselle pelästyttävä.
Miksi Kristus kuolleista noustuaan enää pelästyisi hautaa? Miksi Pietari vankilasta vapaaksi päästyään enää pelkäisi sitä? Kuolevasta tytöstä vuode saattoi tuntua kauhistavalta; mutta miksi hän sitten henkiin herätettynä enää sitä arkailisi? Näin kristittykin, joka todella uskossa omistaa Kristuksen - miksi hän pelästyisi lakia? Hän tosin tuntee lain kauhuja, mutta ne eivät häntä voita, vaan hän sanoo, pannen luottamuksensa siihen vapauteen, joka hänellä on Kristuksessa: Kyllähän minä kuulen sinun, laki, murisevan ja olevan syyttämis- ja tuomitsemistuulella, mutta tämä ei minua vähimmässäkään määrässä liikuta: sinä olet minulle samaa kuin tyhjä hauta oli Kristukselle: minähän näen sinut vankina, käsistäsi ja jaloistasi sidottuna, - ne sitoi minun Lakini! «Mikä on se laki?« Se on se vapaus, jota sanotaan laiksi, ei sen tähden, että se muka sitoisi minua, vaan sen tähden, että se sitoo minun lakini. Kymmenen käskyn laki näet sitoi minut, mutta sitä vastaan minulla on nyt toinen laki, nimittäin armon laki. Tämä ei ole minulle lakina eikä sido minua, vaan vapauttaa minut; mutta lakina se on tuomitsevalle laille: sen se sitoo, niin ettei se enää voi sitoa minua. Samoin minulla on kuolemaa vastaan, joka minua sitoo, toinen kuolema, nimittäin elämä, joka tekee eläväksi Kristuksessa; tämä elämä päästää ja vapauttaa minut kuolemani kahleista ja sitoo sen niillä. Näin se kuolema, joka sitoi minua, on nyt sidottu, ja joka surmasi minut, on nyt surmattu - itse kuolemalla, toisin sanoen, itse tosi elämällä!
Näin annetaan Kristukselle mitä suloisimpia nimityksiä: minun lakini, minun syntini, minun kuolemani - lain, synnin ja kuoleman vastapainoksi, vaikka hän todellisuudessa on sula vapaus, vanhurskaus, elämä ja iankaikkinen autuus. Mutta hänestä on tullut laille laki, synnille synti ja kuolemalle kuolema, jotta lunastaisi minut lain kirouksesta, vanhurskauttaisi minut ja tekisi minut eläväksi. Näin Kristus on kahtiapäinen: ollessaan laki hän on vapaus, ollessaan synti hän on vanhurskaus ja ollessaan kuolema hän on elämä. Juuri sillä näet, että salli itseään lain syyttää, synnin tuomita ja salli itsensä kuoleman niellä, hän teki tyhjäksi lain, tuomitsi synnin, hävitti kuoleman, vanhurskautti minut ja teki autuaaksi. Näin Kristus on yht'aikaa lain, synnin ja kuoleman myrkky ja lääke, joka antaa vapautta, vanhurskautta ja iankaikkista elämää.
Tämä aitopaavalilainen ajattelu- ja esitystapa on perin suloinen ja lohdullinen. Niinpä hän Roomalaiskirjeessä (7:23) asettaa mielen lain jäsenten lakia vastaan. Uutuuttaan ja outouttaan tuo sanonta paremmin painuu tietoisuuteen ja pysyy varmemmin muistissa. Ja vielä: sointuu suloisemmalta, kun hän sanoo: «Minä olen lain kautta kuollut laista pois« kuin: Minä olen vapauden kautta kuollut laista pois. Hän näet loihtii esiin kuvan: on kuin laki siinä olisi taistelemassa lakia vastaan. Hän aivan kuin sanoo: Jos sinä, laki, voit minua raasia, sitoa ja kiduttaa, niin asetanpa yläpuolellesi toisen lain, toisin sanoen, toisen hirmuvaltiaan ja kiduttajan, joka vuorostaan syyttää, sitoo ja ahdistaa sinua. Olet tosin minun kiduttajani, mutta minulla on toinen kiduttaja, Kristus, joka on kiduttava sinut kuoliaaksi, ja kun hän on kiduttanut sinut kuoliaaksi, olen minä vapaa. Niin ikään jos perkele suomia minua, on minulla vielä tukevampi perkele, joka vuorostaan suomii häntä; ja kun väkevämpi perkele asettuu väkevää vastaan ja voittaa hänet, pääsen minä vapaaksi. Näin armo on lakina, mutta ei minun lakinani, sillä minua se ei sido, vaan minun lakini lakina: sen se sitoo, jotta se ei enää voisi sitoa minua.
Paavali siis haluaa kokonaan kääntää katseemme pois laista, synnistä, kuolemasta ja muista onnettomuuksista ja siirtää silmämme Kristukseen, katselemaan tuota kaikkein ihaninta kaksinottelua: laki taistelee lakia vastaan ollakseen minun vapautenani, synti syntiä vastaan, ollakseen minun vanhurskautenani, kuolema kuolemaa vastaan, jotta minulla olisi elämä, Kristus on minun perkeleenäni perkelettä vastaan, jotta minä olisin Jumalan lapsi, hän kukistaa helvetin, jotta minulla olisi taivasten valtakunta.
- elääkseni Jumalalle.
Toisin sanoen, ollakseni elävä Jumalan edessä. Oivallat siis, ettei ole elämää, ellet ole vailla lakia, jopa ellet ole kerrassaan kuollut laista pois - omassatunnossasi nimittäin. Niin kauan kuin kuitenkin ruumis elää, pitää lihaa - usein olen tästä muistuttanut - kuritettaman lain käskyillä ja sen kimpussa on oltava lain käskyjen vaatimuksian ja rangaistuksia. Sisäinen ihminen taas, joka ei ole laille mitään velkaa, on sitä vastoin siitä vapaa: se on elävä, vanhurskas ja pyhä henkilö, ei itsessään tahi omaan olemukseensa katsoen, vaan Kristuksessa, kun uskoo häneen, niin kuin tässä seuraa:
Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu -
Hän lisää tämän selittääkseen, millainen laki lain nielee. En ainoastaan ole, sanoo hän, lain kautta laista kuollut pois, elääkseni Jumalalle, vaan olen vielä ristiinnaulittukin Kristuksen kanssa. Nytpä Kristus on lain herra, koska hän itse on laista pois ristiinnaulittu ja kuollut. Siis minäkin olen lain herra: olenhan minäkin laista pois ristiinnaulittu ja kuollut, kun olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu ja hänen kanssaan kuollut. Miten? Armossa ja uskossa! Kun minut ristiinnaulitaan ja kun minä uskossa kuolen pois laista, menettää laki kaiken oikeutensa minuun, niin kuin se menetti oikeutensa Kristukseen. Samoin kuin siis Kristus on ristiinnaulittu laille, synnille, kuolemalle ja perkeleelle, niin että näillä ei enää ole häänen mitään oikeutta, samoin minutkin, hengessä ristiinnaulittuna Kristuksen kanssa, uskon kautta ristiinnaulitaan ja minäkin kuolen pois laista, synnistä -, niin ettei niillä enää le minuun vähintäkään oikeutta, vaan ne ovat minulle ristiinnaulittuja ja kuolleita.
Mutta Paavali ei puhu tässä siitä ristiinnaulitsemisesta, joka ilmenee (Kristusta) seurattaessa ja hänen esimerkkiään noudatettaessa. Kristuksen esimerkin noudattaminenhan on myöskin hänen kanssaan ristiinnaulittuna olemista; tällainen hänen kanssaan ristiinnaulittuna oleminen koskee lihaa; siitä puhuu Pietarin ensimmäisen kirjeen 2. luku (1. jae): «Kristus kärsi teidän edestänne, jättäen teille esikuvan, jotta noudattaisitte hänen jälkiään« -. Paavali puhuu tässä tuosta ihanasta ristiinnaulittuna olemisesta, synti, perkele ja kuolema kun ristiinnaulitaan Kristuksessa, ei minussa itsessäni. Tässä Kristus yksin tekee kaiken; mutta uskoessani joudun uskon kautta ristiinnaulituksi Kristuksen kanssa, niin että kaikki tuo on myös suhteessaan minuun kuollutta ja ristiinnaulittua.
2:20: - ja minä elän -
Hän puhuu selvästi ja osuvasti. En puhu, hän sanoo, kuolemastani ja ristiinnaulitsemisestani siinä mielessä, että muka en enää eläisi. Päinvastoin: nythän minä vasta elänkin! Se kuolema ja ristiinnaulitseminen, jolla minä kuolen, tekee minut eläväksi, toisin sanoen, silloin vasta, kun armosta ja uskossa vapaudun laista, synnistä ja kuolemasta, minä todella elän. Se ristiinnaulitseminen ja kuolema, jolla minut ristiinnaulitaan ja jolla kuolen pois laista, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta, se vasta on minulle ylösnousemusta ja elämää; sillä Kristus ristiinnaulitsee perkeleen, surmaa kuoleman, tuomitsee synnin ja sitoo lain, ja tämän uskoessani pääsen vapaaksi synnistä -. Laki siis on minulle kuuro, sidottu, kuollut ja ristiinnaulittu; minä taas puolestani olen sille kuuro, sidottu, kuollut ja ristiinnaulittu. Näin ollen minä elän juuri tuon kuoleman ja ristiinnaulitsemisen, toisin sanoen, juuri tuon armon ja vapauden nojassa. Mutta on otettava huomioon - olenhan tässä jo siitä huomauttanut - tuo paavalilainen puheentapa, hän kun sanoo meidän kuolevan ja meidät ristiinnaulittavan pois laista, vaikka oikeastaan lakihan surmataan ja ristiinnaulitaan pois meistä. Mutta Paavali käyttää tuota puheentapaa: olemme ristiinnaulittuja ja kuolleita pois laista, tarkoituksellisesti, jotta hänen puheensa saisi miellyttävämmän sävyn. Sillä laki, joka muutoin jää olemaan, elää ja hallitsee koko maailmaa, syyttäen ja syypäiksi tuomiten kaikkia ihmisiä, joutuu ristiinnaulituksi ja kuolee pois vain niistä, jotka uskovat Kristukseen. Senpä. vuoksi vain heillä on se kunnia, että he ovat kuolleita pois laista, synnistä -.
- en enää minä -
Toisin sanoen, en omaan henkilööni enkä luontooni katsoen. Tässä hän selvästi näyttää, millä tavoin hän elää, ja hän sanoo, mikä kristillinen vanhurskaus on, se nimittäin, jolla Kristus asuu meissä, eikä se, joka on omassa henkilössämme. Tutkittaessa siis kristillistä vanhurskautta henkilö on siis kerrassaan pantava syrjään. Jos näet takerrun kiinni henkilöön tahi puhun siitä, tulee näin henkilöstä väkisinkin lain alle alistettu tekopyhä. Mutta tässä pitää Kristuksesta ja minun omastatunnostani tulla yksi ainoa kokonaisuus, niin, ettei näköpiiriini jää mitään muuta kuin ristiinnaulittu ja kuolleista herätetty Kristus. Mutta jos suljen pois Kristuksen ja katson ainoastaan itseeni, olen hukassa. Sillä silloin työntäikse heti mieleeni tämä ajatus: Kristus on taivaassa, mutta sinä maan päällä; millä keinoin siis voit päästä hänen tykönsä? Minäpä alan elää pyhästi ja teen sitä, mitä laki vaatii, ja käyn näin sisälle elämään! Näin ollessani itseeni kääntyneenä ja harkitessani millainen olen tahi millaiseksi minun pitäisi tulla, ja vielä, mitä velvollisuuteni on tehdä, minä hukkaan näkyvistäni Kristuksen, joka yksin on vanhurskauteni ja elämäni. Mutta hukattuani hänet näkyvistäni minulla ei ole mitään neuvoa eikä apua, vaan seurauksena on ehdottomasti varma epätoivo ja perikato.
Tämä vikahan on sangen yleinen: inhimillinen surkeus ilmenee juuri siinä, että me kiusauksessa tahi kuolemanhädässä ollessamme heti jätämme Kristuksen ja punnitsemme elämäämme ja tekojamme. Ellei meitä tällä kohdalla ollessamme rohkaista uskolla, joudumme varmasti tuhon omiksi. Meidän pitää siis totuttautua tuollaisissa omantunnon taisteluissa jättämään sikseen oma itsemme, laki ja teot - ne vievät meidät vain oman itsemme tarkkailemiseen -, ja yksinkertaisesti kääntämään katseemme vaskikäärmeeseen, ristille naulittuun Kristukseen, häntä hellittämättä katsellen varmasti uskomaan hänet vanhurskaudeksemme ja elämäksemme sekä heittämään sikseen kaikki lain, synnin, kuoleman ja Jumalan vihan ja tuomion pelottavat uhkaukset; sillä onhan Kristus, jota me hellittämättä ja kiinteästi katselemme ja jossa me olemme ja joka elää meissä, lain, synnin, kuoleman ja kaiken onnettomuuden voittaja ja herra, ja hänessä meille on luvattu lohdutus ja lahjaksi saatu voitto.
- ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa -
Tuo, mitä hän sanoo: «ja minä elän« kuulostaa henkilöä koskevalta: on kuin Paavali puhuisi omasta henkilöstään. Sen vuoksi hän heti oikoo asian sanomalla: «en enää minä«, toisin anoen: Minä en enää elä omassa henkilöstäni, vaan «Kristus elää minussa«. Henkilö tosin elää, mutta ei itsessään eli tähän henkilöön katsoen. Mutta kuka on tuo «minä«, josta hän sanoo: «en enää minä«? Tämä «minä« on se, jolla on laki ja jonka pitää tehdä tekoja ja joka on henkilö sekin, mutta erotettu Kristuksesta. Paavali hylkää tämän «minän«, koska «minä« Kristuksesta erotettuna henkilönä kuuluu kuolemalle ja helvetille. Sen vuoksi hän sanoo: «en enää minä, vaan Kristus elää minussa«. Hän on se minun «ilmentymäni«, joka kaunistaa uskoni, niin kuin väri tahi valo kaunistaa seinän. Näin karkealla tavalla tämä seikka on esitettävä; jos näet asia hengellisellä tavalla esitettäisiin, me emme saattaisi käsittää, että Kristus on meissä ja jää meihin olemaan niin välittömästi ja likeisesti kuin valo tahi valkea väri seinään. Se Kristus, sanoo hän, joka näin on minussa ja minuun sidottuna ja pysyy minussa, on se, joka elää minussa sitä elämää, jota minä elän, jopa se elämä, jota minä näin elän, on juuri Kristus. Kristus ja minä olemme siis nyt tässä suhteessa yhtä.
Mutta minussa elävä Kristus hävittää lain, tuomitsee synnin, surmaa kuoleman, koska niiden hänen läsnä ollessaan välttämättä täytyy kadota. Onhan Kristus iankaikkinen rauha, viihdytys, vanhurskaus ja elämä, ja häntä pitää lain kauhujen, synkkämielisyyden, synnin, helvetin ja kuoleman väistyä. Minussa asuva ja elävä Kristus ottaa pois ja nielee kaiken minua vaivaavan ja ahdistavan onnettomuuden. Tämä Kristuksen minussa asuminen saa aikaan sen, että minä pääsen vapaaksi lain ja synnin kauhuista, minut riisutaan vanhasta olostani ja siirretään Kristukseen ja hänen valtakuntaansa, joka on armon, vanhurskauden, rauhan, ilon, elämän, autuuden ja iankaikkisen kunnian valtakunta. Mutta siinä valtakunnassa eläessäni mikään onnettomuus ei voi minua vahingoittaa.
Ja kuitenkin - ulkopuolelle jää vanha ihminen, lain alaiseksi. Vanhurskauttamiseen katsoen Kristuksen ja minun pitää kuitenkin olla mitä likeisimmin toisiimme yhdistyneinä: hän elää minussa ja minä hänessä, - on tosiaankin ihmeellistä puhua näin! Mutta kun hän elää minussa, on kaikki se, mikä minussa on armoa, vanhurskautta, elämää, rauhaa ja autuutta, Kristuksen omaa, ja kuitenkin se on minun omaani uskossa tapahtuvan kiinteän yhdeksi liittymisen voimasta, jossa meistä tulee aivan kuin yksi ruumis hengessä. Kun siis Kristus elää minussa, on välttämättömästi hänen mukanaan saapuvilla armo, vanhurskaus, elämä ja iankaikkinen autuus, - loitolla ovat laki, synti ja kuolema, jopa laki naulitsee ristiin, nielee ja hävittää lain, synti synnin, kuolema kuoleman ja perkele perkeleen! Näin Paavali pyrkii repimään meitä kerrassaan irti itsestämme, laista ja teoista, ja siirtää meidät itse Kristukseen ja Kristuksen uskoon, niin ettemme vanhurskauttamisopin kysymyksessä ollen ottaisi huomioon mitään muuta kuin armon, ja että erottaisimme sen mahdollisimman kauaksi laista ja teoista, joiden tällä kohdalla pitää olla loitolla.
Paavalilla on oma omituinen puheentapansa. Se ei ole inhimillinen, vaan jumalallinen ja taivaallinen. Sitä eivät ole käyttäneet evankelistat eivätkä muut apostolit - lukuun ottamatta Johannesta, jolla joskus on tapana näin puhua. Ellei Paavali ensin olisi käyttänyt tätä puheentapaa ja sitä sananmukaisesti määrännyt meidän käytettäväksemme, kukaan pyhistäkään ei olisi uskaltanut sitä käyttää. Onhan peräti tavatonta ja aivan kuulumatonta tämä: Minä elän - minä en elä, minä olen kuollut - minä en ole kuollut, minä olen syntinen - minä en ole syntinen, minulla on laki - minulla ei ole lakia! Mutta tämä puheentapa on tosi Kristuksessa ja Kristuksen kautta. [Sillä sikäli kuin he katsovat itseänsä, heillä on lakia ja syntiä, sikäli kuin katsovat Kristusta, he ovat laille kuolleita, heillä ei ole syntiä -.] Jos siis vanhurskauttamisasiassa erotat Kristuksen henkilön omasta henkilöstäsi, niin olet laissa, jäät lain piiriin ja elät itsessäsi [etkä Kristuksessa], ja se on kuolleena olemista Jumalan edessä ja lain tuomion alla olemista, koska sinulla - sofistien perättömien puheitten mukaan - on rakkauden ilmentämä usko. Sanon tämän antaakseni varoittavan esimerkin: kellään näet ei ole tuollaista uskoa. Se siis, mitä sofistit ovat opettaneet rakkauden ilmentämästä uskosta, on pelkkää saatanan petosta. Mutta olettakaamme, että voisi olla olemassa ihminen, jolla olisi tuollainen usko! Niin, vaikka hänellä olisi se, hän kuitenkin olisi kuollut, koska hänellä olisi vain Kristukseen kohdistuva historiallinen usko, sellainen, joka on perkeleelläkin ja kaikilla jumalattomilla.
Mutta uskosta on opetettava oikein: uskomalla sinä yhdyt Kristukseen niin, että sinusta ja hänestä tulee ikään kuin yksi henkilö, jota ei käy jakaminen, vaan joka alituisesti häneen kiintyneenä [rohkeasti] sanoo: Olen niin kuin Kristus, toisin sanoen, Kristuksen vanhurskaus, voitto, elämä ja kaikki on minun,] ja että Kristus taas vuorostaan sanoo: Olen kuin tuo syntinen, [toisin sanoen, hänen syntinsä, kuolemansa ja kaikkensa on minun,] koska hän riippuu kiinni minussa ja minä hänessä; uskon välityksellä näet me olemme yhtyneet yhdeksi liiaksi ja luuksi, niin kuin sanotaan Efesolaiskirjeen 5. luvussa 30. jakeessa): Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä, hänen lihastansa ja hänen luistansa«, joten tämä usko liittää yhteen Kristuksen ja minut paljoa lujemmin kuin aviomies on liittyneenä vaimoonsa. Tämä usko siis ei ole mikään joutilas ominaisuus, vaan se on niin äärettömän voimakas, että se pimentää ja peräti pois pyyhkäisee nuo typerää typerämmät sofistisen opin unelmat: ilmennetyt uskot ja rakkaudet, ansiot, omat arvollisuudet ja ominaisuudet ja kaikki! Halusta esittäisin näitä seikkoja laveammin, jos voisin.
Tässä ennen jo huomautimme Paavalin aluksi todistelleen: joko Kristus ehdottomasti on synnin palvelija tahi laki ei vanhurskauta. Saatettuaan loppuun todistelunsa Paavali esitti itsensä esimerkiksi, teki eräänlaisen henkilöllistämisen, Sanoen erään uuden lain voimasta olevansa kuollut pois vanhasta laista. Nyt hän liittää tähän kaksi oletettua vastaväittä, toisin sanoen, selvitettävää seikkaa. Toinen koskee ylpeämielisten väännöksiä ja heikkojen loukkaantumisia. Kun näet syntien anteeksiantamusta julistetaan lahjaksi, niin kohta pahanilkiset tekevät salakavalia huomautuksia tämän julistuksen johdosta, niin kuin Roomalaiskirjeen 3. luvussa (8. jakeessa) on kirjoitettu: «Tehkäämme pahaa, jotta siitä hyvää tulisi!« Kun näet tuommoiset ihmiset vain kuulevat, että emme tule vanhurskaiksi laista, he kohta salakavalasti huomauttavat: «Jättäkäämme siis laki sikseen!« Ja edelleen. Jos «armo siinä, missä synti on suurentunut, on tullut ylenmäärin runsaaksi« (Room. 5:20), niin tehkäämme runsaasti syntejä, jotta tulisimme vanhurskaiksi ja armo tulisi ylenmäärin runsaaksi! Nuo ovat häijyjä ja ylpeitä ihmisiä, jotka halusta väärentävät Raamattua ja Pyhän Hengen lausumia; apostolien vielä eläessähän sellaiset Paavaliakin väärensivät omaksi kadotuksekseen, niin kuin 2. Pietarinkirjeen 3. luvussa (16. jakeessa) sanotaan.
Edelleen myöskin heikot, jotka eivät ole kavalamielisiä niin kuin vääristelijät, vaan vilpittömiä, loukkaantuvat kuullessaan, että lakia ei tarvitse pitää eikä hyviä tekoja tehdä tullaksemme vanhurskautetuiksi. Heitä on autettava ja heille selitettävä, miltä kannalta katsoen teot eivät vanhurskauta, miltä kannalta katsoen niitä pitää tehdä ja miltä kannalta katsoen niitä ei saa tehdä. Niitähän pitää tehtämän vanhurskauden hedelminä, eikä sitä varten, että ne saisivat aikaan vanhurskautta. Jo vanhurskaiksi tehtyinä meidän pitää tehdä niitä eikä päinvastoin, epävanhurskaina, tullaksemme niiden avulla vanhurskaiksi. Puu tuottaa hedelmiä, mutta eivät hedelmät puuta.
Yllä (19. jakeessa) hän oli sanonut: «Minä olen kuollut« jne. Tätä joku pahansuopa saattaisi helposti väännellä tähän tapaan: Mitä haastat, Paavali? Oletko kuollut? Kuinka siis vielä voit puhua ja kirjoittaa? Vakaantumatonkin helposti ottaa loukkaantuakseen: Ken olet? Näenhän sinun elävän ja tekevän tehtäviäsi! Hän vastaa: «Minä tosin elän, mutta en enää minä, vaan Kristus elää minussa«. Elämää siis on kahdenlaista: luonnollista eli elollista elämääni ja vierasta, minussa olevaa Kristuksen elämää. Luonnollisen elämäni mukaisesti minä olen kuollut ja nyt minä elän vierasta elämää. Minä en enää elä Paavalina, - Paavali on kuollut. Kuka sitten elää? Kristitty. Itsessään elävä Paavali on siis lain kautta kuollut, mutta Kristuksessa elävänä tahi paremminkin sellaisena kuin Kristus elää hänessä, hän elää vierasta elämää, koska Kristus hänessä puhuu, vaikuttaa sekä toteuttaa kaiken toiminnan. Tämä ei enää olekaan ominaista paavalilaiselle, vaan kristilliselle elämälle. Älä siis sinä, pahansuopa, vääntele sitä, että itseäni kuolleeksi sanoin; äläkä sinä, heikko, ota loukkaantuaksesi, vaan tee oikea erotus, koska elämä on näin kahdenlaista: omaa elämääni ja vierasta. Minä en elä omaa elämääni; siinä tapauksessahan laki vallitsisi minua ja pitäisi minua vankinaan. Mutta minä olenkin kuollut pois siitä toisen lain kautta, jottei se saisi minua pitää vallassaan. Ja tämä kuolema tuottaa minulle vieraan, nimittäin Kristuksen elämän; se ei ole minussa synnynnäistä, vaan se on uskossa lahjoitettu Kristuksen kautta.
Toinen oletettu vastaväite. Edelleen olisi voitu huomauttaa Paavalille: Mitä haastat? Sinä et eläkään omaa elämää eli elämää lihassa? Mutta minähän kuitenkin näen sinun lihasi enkä Kristusta! Onko siis aikomuksesi pettää meitä valeilmiöllä, jottemme äkkäisi sinua lihassa läsnä olevaksi ja sinua tuota ensin mainittua elämää eläväksi, sellaiseksi, jolla on viisi aistia ja joka toimii kaikkea sitä, mitä muutkin ihmiset ruumiillisessa elämässä toimivat? Tähän hän vastaa:
- ja minkä minä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa -
Toisin sanoen: Elän tosin lihassa, mutta tätä elämää, joka minussa liikkuu, olkoon sitä kuinka vähän tahansa, minä en pidä elämänä. Se näet ei ole todellista elämää, vaan se on elämän naamio, jonka peitossa elää toinen, nimittäin Kristus, joka on todellinen elämäni; häntä et näe, vaan ainoastaan kuulet, niin kuin «sinä kuulet tuulen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee«, - Johanneksen evankeliumin, 3. luku (8. jae). Samoin havaitset minun puhuvan, syövän, työskentelevän, nukkuvan jne. etkä kuitenkaan näe elämääni; sillä tämän elämän ajan jonka minä elän, minä tosin elän lihassa, mutta en elä lihan voimasta enkä lihan mukaan, vaan uskossa, uskon voimasta ja uskon mukaan. Hän siis ei kiellä elävänsä lihassa, koska tekee kaikkia elollisen ihmisen tekoja, ja koska vielä käyttää hyväkseen kaikkia ruumiin tarvikkeita: ruokaa, vaatteita jne., ja se on ilmeistä lihassa elämistä. Mutta tätä hän ei sano elämäkseen eikä sano sen mukaisesti elävänsä; hän tosin käyttää ruumiin tarvikkeita, mutta ei elä niissä, niin kuin maailma elää lihan voimasta ja lihan mukaan, koska ei tiedä mitään muuta elämää kuin tämän eikä toivo mitään muuta elämää.(/p>
Olkoon siis se elämä, jota elän lihassa, kuinka vähäistä tahansa, minä elän sen Jumalan Pojan uskossa. Toisin sanoen, se sana, minkä lausuu ihmisäänellä, ei ole lihan sana, vaan Pyhän Hengen ja Kristuksen sana; näkö, kun silmilläni otan vastaan ja teen havaintoja, ei ole alkuisin lihasta, toisin sanoen, minun lihani ei sitä ohjaa, vaan Pyhä Henki. Niin ikään kuulo ei ole lähtöisin lihasta, vaikka se sijaitsee lihassa, vaan se on Pyhässä Hengessä ja on lähtöisin hänestä. Kristitty ei puhu muita kuin puhtaita, harkittuja, pyhiä ja jumalallisia asioita, joilla on tekemistä Kristuksen, Jumalan kunnian ja lähimmäisen autuuden kanssa. Ne eivät lähde lihasta eikä niitä tehdä lihan mukaan, - ja kuitenkin ne ovat lihassa. Emmehän näet voi opettaa, saarnata, kirjoittaa, rukoilla emmekä kiittää ollen vailla näitä ruumiillisia lihan välineitä, jotka ovat tarpeen tuollaisten tekojen toteuttamiseksi; ja kuitenkaan ne eivät ole lähtöisin lihasta eivätkä saa alkuaan siitä, vaan Jumala lahjoittaa ja ilmaisee ne taivaasta käsin. Näin minä katselen silmilläni ilotyttöä, mutta puhtain katsein, en häntä himoiten. Tuollainen katseleminen ei tule lihasta, vaikka se tapahtuu lihassa, silmät kun ovat tuon katselemisen ruumiillisena välineenä, vaan puhdas katseleminen tulee taivaasta.
Tällä tavoin kristitty käyttää maailmaa ja kaikkea luotua; hänen ja jumalattoman välillä ei ole mitään erotusta: sama ravinto, vaatetus, sama kuuleminen, näkeminen ja puhe, sama kaikki muukin käytös- ja elintapa ja olenta, niin kuin Paavali Kristuksestakin sanoo: «Havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen,« (Fil. 2:7). Ja sittenkin on olemassa äärettömän suuri erotus: minä tosin elän lihassa, ja kuitenkaan en enää elä omasta itsestäni, vaan «minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa«. Tämä, mitä kuulet minun nyt puhuvan, lähtee toisesta lähteestä kuin se, mitä kuulitte minun ennen puhuvan. Ennen kääntymystään Paavali tosin puhui samalla äänellä ja kielellä, mutta ääni ja kieli olivat rienaavia, ja siksipä hän ei voinut puhua muuta kuin inhottavaa rienausta jumalaa vastaan. Kääntymyksen jälkeen hänellä oli sama liha, sama kieli ja ääni kuin ennenkin oli ollut: ei kerrassaan mikään muuttunut; mutta ääni ja kieli eivät enää silloin päästäneet ilmoille rienauksia, vaan hengellisiä sanoja, nimittäin Jumalan kiitosta ja ylistystä, jotka lähtivät uskosta ja Pyhästä Hengestä. Näin siis minä elän lihassa, mutta en lihasta enkä lihan mukaan, vaan Jumalan Pojan uskossa.
Sanotusta saattaa käsittää, mistä lähtee tuo vieras ja hengellinen elämä, jota luonnollinen ihminen ei käsitä, hän kun ei tiedä, millainen se elämä on; tuulen hän kyllä kuulee humisevan, mutta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Hän kuulee hengellisen ihmisen äänen, hän tuntee hänen kasvonsa, tapansa ja eleensä, mutta ei ymmärrä, mistä tulevat nuo sanat, jotka eivät ole pyhää häpäiseviä eivätkä rienaavia niin kuin ennen, vaan pyhiä ja jumalallisia, ja mistä johtuu tuo mieliala ja menettelytapa, syystä että elämä on sydämessä uskon kautta: siellähän, lihan jouduttua tukahdutetuksi, hallitsee Pyhän Henkensä kanssa Kristus, joka nyt näkee, kuulee, puhuu, toimii, kärsii ja suoraan sanoen saa aikaan kaiken hänessä, vaikka liha rimpuilee vastaan, - lyhyesti puhuen, tämä elämä ei ole lihan elämää, vaikka sitä vietetään lihassa, vaan Kristuksen, Jumalan Pojan elämää, jonka kristitty uskossa omistaa.
- Hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.
Tässä saat esityksen oikeasta vanhurskauttamistavasta ja esimerkin uskonvarmuudesta. Se, ken vääjäämättömässä ja lujassa uskossa Paavalin kanssa osaisi lausua nämä sanat: «Minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni«, olisi todellakin onnellinen! Juuri näillä sanoilla Paavali kokonaan kumoaa ja poistaa lain ja tekojen vanhurskauden, niin kuin jäljempänä aiomme osoittaa. Näitä sanoja: «Jumalan Poika on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni« on huolellisesti punnittava. Minä en [siis] ole rakastanut Jumalan Poikaa enkä ole antanut itseäni hänen edestään, niin kuin sofistit kuvittelevat rakastavansa Jumalan Poikaa ja antautuvat hänen edestään; hehän opettavat, että ihminen puhtaasti luonnollisin voimin kykenee saamaan aikaan kohtuudenmukaisuuteen perustuvan ansion, kykenee rakastamaan Jumalaa ja Kristusta yli kaiken. He ehättävät Jumalan ja Kristuksen rakkauden edelle; sillä he tekevät voitavansa, rupeavatpa munkeiksi, noudattavat siveyttä, köyhyyttä ja kuuliaisuutta ja täten - niin he lörpöttelevät - antavat itsensä Kristuksen edestä [ja näin autuuttavat sekä itsensä että toisia]. He kääntävät ylösalaisin nuo Paavalin sanat [Joka on rakastanut minua« -] ja lukevat ne tähän tapaan: Me olemme rakastaneet Kristusta ja antaneet itsemme hänen edestään. Tosiaankin jumalattomia ihmisiä, lihallisessa mielessään harhaten paisuneita: lörpötellessään ja valehdellessaan tekevänsä kaiken voitavansa, rakastavansa Jumalaa, antavansa itsensä Kristuksen edestä, he hävittävät evankeliumia ja tekevät naurunalaiseksi, kieltävät, rienaavat, syljeksivät ja jalkoihinsa tallaavat Kristuksen, sanoin tosin tunnustaessaan hänet vanhurskauttajaksi ja Vapahtajaksi, mutta todellisuudessa riistäessään häneltä vanhurskauttamis- ja autuaaksi tekemiskyvyn ja omistaessaan sen itse valitsemilleen palvontamenoille. Tämä ei ole elämistä Jumalan Pojan uskossa, vaan omassa vanhurskaudessa ja teoissa.
[«Kun tekee voitavansa« -]
Oikea vanhurskauttamistapa ei siis ole se, että alat tehdä voitavaasi, - tätä puheenpartta [sofistit ja skolastiset opettajat] näet käyttävät. Jos ihminen - he sanovat - tekee voitavansa, niin Jumala ehdottomasti antaa hänelle armonsa. Tämä sanonta on sofistien tärkeimpiä ja aivan uskonkappaleen veroinen. Kuitenkin he[, selvästi osoittaakseen, etteivät ymmärrä rahtustakaan Paavalin opista eikä hänen evankeliumistaan,] miedontavat tätä lauselmaa seuraavasti: Sitä, että ihminen tekee voitavansa, ei saa käsittää ehdottomasti eli matemaattiseen tapaan, vaan sopusoinnussa ihmisluonnon kanssa, toisin sanoen, riittää, jos ihminen toteuttaa sitä, minkä nuhteettomat ihmiset pitävät hyväksyttävänä; ei ole kysymys ehdottomasta tavasta, koska sellaista ei voi olla olemassa; on tarpeeksi, kun hipoo tuota ehdotonta, toisin sanoen, riittää, kun joku tekee sen verran - paastoaa tahi tekee jotakin samantapaista -, että se nuhteettomien ihmisten arvostelun mukaan saatetaan sanoa hyväksi; silloin on varmaan tuloksena armo, ei tosin kohtuudenmukaisuuteen perustuva sinänsä, vaan Jumalan pettämättömän hyvyyden perustuksella: hän on niin hyvä ja vanhurskas, ettei voi olla antamatta armoa vilpittömyyden palkaksi -. Tästä on syntynyt tuo sananparsi: Ultra posse viri non vult Deus ulla requiri (Jumala ei vaadi ihmiseltä enempää kuin tämä voi tehdä). Hyvä mietelause kylläkin, mutta vain oikealla kohdalla sanottuna, nimittäin kun on kysymys maallisesta hallinnasta, taloudenhoidosta ja muista luonnonomaisista asioista; esimerkiksi: järjen piirissä ollessani minä hallitsee perhettäni, rakennan talon, hoidan jotakin virkaa ja teen mitä suinkin kykenen tekemään, «teen voitavani« ja esiinnyn näin nuhteetonna. Tällä piirillä näet on rajansa; siihen soveltuvat naulalleen nuo lauselmat: Ihminen tekee voitavansa, ja: Tekee sen verran kuin kykenee. Mutta sofistit siirtävät tämän hengellisen valtakunnan alalle, jossa ihminen voi ainoastaan tehdä syntiä, koska hän on «myyty synnin alaiseksi« (Room. 7:14). Noissa ulkonaisissa, toisin sanoen, maallista hallintaa a taloudenhoitoa koskevissa asioissa taas ihminen ei ole orja, vaan ulkonaisten asioiden herra. Sofistit ovat siis menetelleet jumalattomasti siirtäessään nuo maallista hallintaa ja taloudenhoitoa koskevat lauselmat seurakunnan piiriin, sillä inhimillisen järjen vallinta-ala on erotettava mahdollisimman kauaksi hengellisestä valtakunnasta.
[«Luontaiset voimat heikentymättömät«]
Niin ikään he ovat opettaneet: luonto on tosin turmeltu, mutta luontaiset voimat ovat [vielä] heikentymättömät. Tämän he soveltavat perkeleisiinkin. Mutta jos luontaiset voimat ovat heikentymättömät, on myös ymmärrys selvä, tahto vilpitön ja turmeltumaton ja näin johdonmukaisesti kaikki täydellistä. Tämäkin on hyödyllistä [teidän] tietää, jotta uskonopin puhtaus pysyisi. Kun sofistit [siis] sanovat luontaisia voimia heikentymättömiksi, niin minä sen myönnän. Mutta jos sanovat, että ihminen siis kykenee täyttämään lain, rakastamaan Jumalaa jne., minä silloin en suostu sellaiseen johtopäätökseen, vaan teen erotuksen luontaisten ja hengellisten voimien välillä ja sanon: Hengelliset voimat eivät ole heikentymättömät, vaan turmeltuneet, jopa synnin vuoksi kerrassaan hävinneet ihmisestä ja perkeleestä; jäljelle on jäänyt suorastaan vain turmeltu ymmärrys ja Jumalaa kohtaan vihamielinen ja häntä vastustava tahto, joka ajattelee ainoastaan sitä, mikä on Jumalaa vastaan. Luontaiset voimat siis tosin ovat heikentymättömiä, mutta mitkä luontaiset voimat? Nämä voimat: jumalattomuuteen vajonneella ja perkeleen orjaksi häätyneellä ihmisellä on tahto, ymmärrys, vapaus ja valta rakentaa talo, hoitaa virkaa, ohjata laivaa ja suorittaa muitakin tehtäviä, jotka on jätetty hänen toimivaltansa piiriin, -- 1. Mooseksenkirjan ensimmäinen luku. Näitä ei ole riistetty ihmiseltä; häneltä ei ole otettu pois suvun jatkamis- eikä valtion ja perheen asioiden hoitamisvaltaa, vaan se on näillä Raamatun sanoilla vahvistettu. Mutta sofistit ovat tämän soveltaneet hengellisiin asioihin. Aihetta ovat kenties saaneet isien kirjoituksista, ja, kun eivät ole niitä oikein ymmärtäneet, ovat ne vääristellen soveltaneet mainittuihin hengellisiin asioihin ja tällä tavoin joutuneet sekoittamaan toisiinsa maallisen ja hengellisen hallinnan. Meidän tehtävänämme siis on perata pois tuollainen ja poistaa kirkosta nämä pahennukset. Myönnämme siis nuo lauselmat paikkansapitäviksi, mutta oikeissa suhdanteissa, nimittäin ulkonaisen hallinnan piirissä. Mutta jos lähdet niitä soveltamaan hengelliseen valtakuntaan, Jumalan edessä, joudutaan kokonaan kieltämään ne. Sillä siinä olemme kerrassaan synteihin vajonneita. Mitä ikänä on tahdossamme, se on pahaa; mitä ikänä on ymmärryksessämme, se on harhaa. Jumalallisissa asioissa ihmisellä siis on paljasta pimeyttä, harhaa sekä tahdon ja ymmärryksen kieroutta ja hulluutta; miten hän siis saattaisi toimia vilpittömästi, rakastaa Jumalaa -?
Siksi Paavali tässä sanoo, että me emme ole alkaneet, vaan Kristus. [«Hän], hänpä on«- hän sanoo - «rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni«. On kuin hän sanoisi: Ei hän minusta ole tavannut vilpitöntä tahtoa eikä oikeaa ymmärrystä; mutta hänpä armahti minua: hän havaitsi minut jumalattomaksi, harhailevaksi, Jumalasta pois kääntyneeksi, yhä kauemmaksi hänestä pois väistyväksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi, perkeleen vangitsemaksi, hallitsemaksi ja johtamaksi, ja asiain näin ollen hän laupeudessaan, joka ennätti minun järkeni, tahtoni ja ymmärryksen edelle, rakasti minua, ja hän rakasti minua siinä määrin, että antoi itsensä minun edestäni, jotta minä näin vapautuisin laista, synnistä, perkeleestä ja kuolemasta.
Edelleen ovat nuo sanat: «Jumalan Poika«, «on rakastanut minua« ja «on antanut itsensä minun edestäni« paljasta pitkäisen jylinää ja leiskunaa taivaasta lainvanhurskautta ja tekojen oppia vastaan. Omassa tahdossani ja ymmärryksessäni oli niin suuri turmelus, niin vaikea erhe, pimeys ja tietämättömyys, että minut oli pakko vapauttaa näin verrattoman kalliilla lunastushinnalla. Miksi siis pöyhkeilemme järjen ohjauskyvystä, luontaisten voimiemme heikentymättömyydestä, siitä, että järki taipuu aina oikeaan suuntaan ja siitä, että teemme voitavamme«? Miksi vien vihastuneelle Jumalalle, joka on, niin kuin Mooses sanoo (5. Moos. 4:24) «kuluttava tuli«, noita pehkujani, niin - kauhistavia syntejäni, ja lähden mittelemään voimiani hänen kanssaan siinä tarkoituksessa, että hän korvaukseksi antaa minulle armon ja iankaikkisen elämän, vaikka tässä juuri kuulen luonnossani olevan sellaisen määrättömän turmeluksen, ettei edes maailmasta eikä koko luomakunnasta ollut Jumalan lepyttäjäksi, vaan että itse Jumalan Poika oli annettava sen sovittamiseksi?
Mutta mietipä vielä tarkemmin tätä lunastushintaa ja tarkkaa tuota vankia [ja edestäni antautunuttal, nimittäin Jumalan Poikaa! Saat huomata hänet koko luomakuntaa rajattomasti ylevämmäksi ja etevämmäksi. Mitä aiot tehdä kuullessasi Paavalin sanovan, että niin arvaamattoman kallis lunastushinta on annettu syntiesi tähden? Aiotko tuoda esiin munkinviittasi, paljaslakesi, siveytesi, kuuliaisuutesi ja köyhyytesi? Mitä on tuo kaikki? Ja vielä enemmän: Mitä on Mooseksen laki ja lain teot? Mitä ovat kaikkien marttyyrien kaikki teot ja kärsimiset? Mitä pyhien enkelien koko kuuliaisuus rinnalla Jumalan Pojan, joka on annettu alttiiksi, teitä pöyristävimmällä tavalla annettu alttiiksi, niin ah, - ristinkuolemaan, jossa hänen kallehin verensä on vuotanut kuiviin juuri sinun syntiesi tähden? Jos tarkaten katselisit tätä lunastushintaa, niin väkisinkin kiroaisit, paiskaisit lokaan, syljeksisit ja manaamalla manaisit ja helvettiin passittaisit kaikki munkinviitat, paljaslaet, kaikki lupaukset, teot, kohtuudenmukaisuus- ja täysarvollisuusansiot! On siis sietämätöntä ja kauhistavaa jumalanpilkkaa .jonkin sellaisen teon keksiminen, jolla otaksut lepyttäväsi Jumalan. Ymmärräthän, että hänet voidaan lepyttää yksinomaan tällä arvaamattomalla ja äärettömällä lunastushinnalla hänen oman Poikansa kuolemalla ja verellä jonka yksi ainoa pisarakin on luomakuntaa kallisarvoisempi.
- minun edestäni.
Ken on tuo «minä«? Tietysti minä kadotettu ja tuomittu syntinen, siinä määrin Jumalan Pojan rakastama, että tämä antoi itsensä minun edestäni! Jos siis minä tekojen eli kohtuudenmukaisuus- ja täysarvollisuusansioitten voimasta olisin voinut rakastaa Jumalan Poikaa ja tulla hänen luokseen, miksi olisi ollut tarpeen antaa hänet minun puolestani? Tästähän käy ilmeiseksi, että paavilaiset ovat käsitelleet leväperäisesti, etten sanoisi kerrassaan halveksineet Pyhää Raamattua ja uskonoppia. Sillä jos he edes sen verran olisivat vilkaisseet näihin sanoihin, että Jumalan Pojan täytyi antaa itsensä minun edestäni, ei mitään munkkikuntaa eikä lahkosuuntaa mitenkään olisi syntynyt. Omatuntohan olisi heti vastannut: Minkä tähden valitset tämän elämänmuodon, tämän munkkikunnan, tämän teon? Etköhän sen tähden, että tästä kaikesta Jumala leppyisi ja sinä tulisit vanhurskaaksi? Vai etkö kuule, poloinen, että Jumalan Poika on annettu alttiiksi ja on vuodattanut verensä sinun edestäsi? Näin usko Kristukseen olisi varsin helposti saattanut torjua luotaan kaikki lahkosuunnat.
Sen vuoksi minä usein sanon: ei ole olemassa mitään muuta mahtia eikä keinoa torjua luotaan lahkosuuntia kuin yksinomaan tämä kristillinen vanhurskausoppi. Jos se päästetään käsistä, on mahdotonta torjua luotaan mitään erehdyksiä tahi lahkosuuntia. Tämän saamme nykyään omin silmin todeta kiihkoilijoissa, kasteenuusijoissa ja sakramenttilaisissa, jotka luisuttuaan kauas pois tästä opista yhä luisumistaan luisuvat, erehtymistään erehtyvät ja eksyttämistään eksyttävät loppumattomiin ja epäilemättä nostattavat lukemattomia lahkosuuntia ja keksivät uusia tekoja. Mutta mitä on tämä kaikki, vaikka se näköjään olisi kaikkein parasta ja pyhintä, Jumalan Pojan kuoleman ja veren rinnalla, hänen, joka antoi itsensä minun edestäni? Sillä ken on tuo Jumalan Poika? Mitä ovat taivas ja maa hänen rinnallaan? Vajotkoot mieluummin helvettiin kaikkine vanhurskauksineen, tekoineen ja ansioineen kaikki kiihkoilijat ja paavilaiset, vaikka vielä koko maailma liittyisi heihin, kuin että evankeliumin totuus pimenisi ja Kristuksen kunnia häviäisi! Mitä siis tekoja ja ansioita kehutaan? Jos minä kadotettu ja tuomittu syntinen olisin voinut tulla lunastetuksi jollakin muulla lunastushinnalla, minkä tähden olisi pitänyt minun edestäni antaa Jumalan Poika? Mutta kun ei ollut taivaassa eikä maassa ketään muuta kuin Kristus, Jumalan Poika, oli siis ehdottomasti välttämätöntä, että hän annettiin minun edestäni. Ja hän teki sen vielä suurimmasta rakkaudesta, sillä Paavali sanoo: «joka on rakastanut minua«.
Nämä sanat: «joka on rakastanut minua« jne., uhkuvat uskoa. Siitä, joka tuollaisessa uskossa kuin Paavali osaisi lausua sekä itseensä soveltaa tuon lyhyen asemon - «minua« -, kehkeytyisi myös Paavalin rinnalle oivallinen väittelijä lakia vastaan. Eihän hän antanut minun edestäni lammasta, härkää, kultaa tahi hopeaa, vaan kaiken mitä hän täydellisenä Jumalana oli, toisin sanoen, hän antoi itsensä minun edestäni. Minun edestäni, sanon, minun, joka olin kaikkein kurjin ja täysin, kadotettu syntinen. Tuosta siis, että Jumalan Poika antoi itsensä kuolemaan, minun toivoni herää ja minä sovellan sen itseeni; tämä soveltaminen on uskon varsinainen voima. Tekopyhä ei sano näin: «Kristus on rakastanut minua -«.
Nämä sanat ovat puhtainta armon ja kristillisen vanhurskauden julistusta, ja ne Paavali asettaa lainvanhurskautta vastaan. On kuin hän sanoisi: Olkoon vain laki jumalallista oppia ja pitäköön kunniansa; se ei kuitenkaan ole rakastanut minua eikä antanut itseään minun edestäni, vaan se syyttää ja pelättää minua [ja ajaa minut epätoivoon]. Mutta nytpä minulla on omanani toinen, joka on vapauttanut minut lain peloituksista, synnistä j a kuolemasta, ja siirtänyt minut vapauteen, Jumalan vanhurskauteen ja iankaikkiseen elämään. Hänen nimensä on Jumalan Poika; hän rakastaa minua ja antaa itsensä minun edestäni [, ja hänelle olkoon kunnia iankaikkisesti, amen]!
Näin usko - niin olen sanonut - omistaa ja ottaa verhokseen Kristuksen, meidän edestämme annetun Jumalan Pojan, niin kuin Paavali tässä opettaa. Hänet uskossa omistettuamme meillä on vanhurskaus ja elämä. Sillä Kristus on Jumalan Poika, joka sulasta rakkaudesta antoi itsensä minun lunastuksekseni. Näillä sanoilla Paavali erittäin ihanasti kuvailee Kristuksen pappeutta ja. virkoja: Jumalan sovittamista, välittäjätehtävää, syntisten puolesta rukoilemista, itsensä uhriksi antamista heidän syntiensä tähden, heidän lunastamistaan [, opettamistaan ja lohduttamistaan] jne. Määritellös siis Kristus oikein äläkä sofistien ja kiihkoilijoiden tavalla. Nämä tekevät hänestä uuden lainantajan, joka kumottuaan vanhan lain on antanut uuden. Heidän mukaansa Kristus on vaatija ja hirmuvaltias. Mutta määritellös hänet samoin kuin tässä Paavali: hän on Jumalan Poika, joka ei omasta ansiostamme eikä jonkin oman vanhurskautemme tähden, vaan sulasta laupeudesta ja rakkaudesta on antanut ja uhrannut itsensä Jumalalle uhriksi meidän, kurjien syntisten puolesta, pyhittääkseen meidät iankaikkisiksi ajoiksi.
Kristus siis ei ole Mooses, ei ole vaatija eikä lainantaja, vaan armon lahjoittaja, Vapahtaja ja armahtaja, sanalla sanoen yksinomaisesti sula ja ääretön, lahjoitettu ja lahjaksi antautuva laupeus. Näin saat Kristuksesta oikean kuvan. Jos sallit häntä itsellesi kuvattavan toisin, niin kiusauksen hetkellä tuota pikaa lankeat. Mutta samoin kuin se, että kyetään määrittelemään Kristus näin, on kristittyjen suurinta taitoa, samoin se myöskin on kaikkein vaikeinta. Minunkin, joka niin ahkerasti olen ollut tekemisissä tämän tutkimusalan kanssa ja siinä harjaantunut, on, vaikka evankeliumi näin kirkkaasti paistaa, äärettömän vaikeaa määritellä Kristus sillä tavoin kuin Paavali tässä hänet tavallisesti määrittelee - siinä määrin. tuo oppi ja tuhoisa mielikuva lainantaja-Kristuksesta on mennyt, kuin öljy luihin. Te nuoret olette tässä suhteessa meitä vanhoja paljoa onnellisemmat. Ette näet ole tottuneet siihen turmiolliseen käsitykseen, johon minut pienestä pitäen oli totutettu; minä säikähdyksestä valahdin valkoiseksi, kuullessani vain Kristuksen nimenkin, sillä minä olin vakuuttunut siitä, että hän oli tuomitsija. Minulla on näin ollen kahdenkertainen vaiva: ensiksikin se, kun minun pitää pyrkimän [mainitsemaani pahaa poistamaan:] unohtamaan vanha, syvälle juurtunut käsitys Kristuksesta lainantajana ja tuomitsijana sekä hyljeksimään ja luotani lykkäämään sitä, se kun alituisesti palaa takaisin ja pidättää minua; ja toiseksi, kun minun pitää omaksua uusi käsitys, toisin sanoen, se oikea luottamus Kristukseen, että hän on vanhurskauttaja ja Vapahtaja. Te ,voitte, jos vain tahdotte, paljoa vähemmällä vaivalla oppia väärentämätöntä Kristuksen tuntemista. Jos siis jokin suru tahi murhe masentaa sydäntä, ei sitä sovi lukea Kristuksen syyksi, vaikka se tulisikin Kristuksen nimessä, vaan perkeleen. Hänen tapanaan on tulla Kristuksen nimessä; hän näet muuttaa itsensä valon enkeliksi.
Älkäämme siis oppiko ainoastaan sanoin, vaan käytännössä elämässä erottamaan Kristus lainantajasta, jotta perkeleen tullessa Kristukseksi naamioituna kiduttamaan meitä hänen nimessään tietäisimme: se ei ole Kristus, vaan totisesti perkele. Kristus näet on. tuskaisen ja murheellisen sydämen ilo ja sulo, Paavalin mukaan, joka hänet tässä kaunistaa tuolla sangen suloisella nimityksellä: «Hän on rakastanut MINUA ja antanut itsensä minun edestäni«. Kristus on siis niiden rakastaja, jotka ovat ahdingossa, synnissä ja kuolemassa, onpa rakastaja, joka antaa itsensä meidän edestämme, tulee ylipapiksemme, toisin sanoen, siksi, joka asettuu välittäjäksi Jumalan ja meidän, kurjien syntisten välille. Kysynpä: Mitä suloisempaa tahi iloisempaa voidaan mainita? Jos tämä on totta - ja tottahan se väkisinkin on, muussa tapauksessahan koko evankeliumi on valhetta -, niin me emme tule vanhurskaiksi lainvanhurskauden, vielä vähemmän oman vanhurskauden perustuksella.
Lue siis aivan erikoisella painolla nämä sanat: «MINUA«, «MINUN EDESTÄNI« ja totuttaudu lujassa uskossa käsittämään ja itseesi soveltamaan tuon «MINUA«-sana, äläkä epäile, että sinäkin olet, niiden joukossa, joista tämä - MINUA - sanotaan; äläkä luule, että Kristus on rakastanut ainoastaan Pietaria ja Paavalia ia ja antanut itseään heidän edestään, vaan että [tuohon MINUA-sanaan sisältyvä] armo kuuluu ja tulee meille samalla tapaa-kuin.heillekin ja mekin siis sisällymme tuohon MINUA-sanaan. Aivan samoin näet kuin meistä kukaan ei voi kieltää olevansa syntinen ja meidän on pakko tunnustaa, että Aadam synnillään tuotti meille kaotuksen, teki meistä Jumalan vihollisia, Jumalan vihan ja tuomion alaisia ja iankaikkiseen kuolemaan vikapäitä - näin näet tuntevat ja tunnustavat pelästyneet sydämet liiemmäksikin -, niin emme myöskään voi kieltää, että Kristus on kuollut syntiemme tähden, jotta meidät, vanhurskautettaisiin. Eihän hän ole kuollut tehdäkseen vanhurskaita vanhurskaiksi, vaan tehdäkseen syntiset vanhurskaiksi, Jumalan ystäviksi ja lapsiksi ja kaiken taivaallisen siunauksen perillisiksi. Tuntiessani ja tunnustaessani siis itseni syntiseksi Aadamin lankeemuksen tähden, miksi en sanoisi itseäni vanhurskaaksi Kristuksen vanhurskauden tähden, varsinkin kuullessani hänen rakastaneen minua ja antaneen itsensä minun edestäni? Paavali uskoi sen varsin vahvasti; siksipä hän puhuukin niin suurella varmuudella. [Se, joka on meitä rakastanut ja antanut itsensä alttiiksi meidän tähtemme, antakoon meillekin edes jonkin verran sitä varmuutta! Amen.]
2:21: Minä en tee mitättömäksi Jumalan armoa.
Tämä on kirjeen toista todistelua. Tällä kohdalla sinun pitää nyt tarkasti ottaa huomioosi: lain tekojen nojalla vanhurskauttamiseen pyrkiminen on Jumalan armon mitättömäksi tekemistä. Minä kysyn: Mikä saattaa olla jumalattomampaa ja mikä saattaa olla pöyristävämpää syntiä kuin se, että Jumalan armo tehdään mitättömäksi eikä tahdota tulla vanhurskaiksi uskosta Kristukseen? Totisesti riittää ja enemmänkin kuin riittää jo se, että olemme jumalattomia ja Jumalan kaikkien käskyjen rikkojia; vieläkö me nyt tähän menemme lisäämään kaikkien syntien synnin: lykkäämme niin välinpitämättöminä luotamme Kristuksen kautta meille tuodun armon ja syntien anteeksiantamuksen? Usko minua: tämä rienaus on suurempi ja kauhistavampi kuin kukaan sanoin saattaa sanoa. Ei Paavali eivätkä muutkaan apostolit osoita niin raskaaksi eivätkä niin ahdista mitään muuta syntiä kuin armon halveksumista ja Kristuksen kieltämistä; ja kuitenkin tämä synti tehdään niin äärettömän helposti. Varsinkin juuri sen tähden Paavali niin ankarasti käy vastakristuksen kimppuun, että tämä syrjäyttää armon ja kieltää Kristuksen, meidän ylipappimme hyvän teon, hänen, joka on antanut itsensä uhriksi meidän syntiemme tähden. Mutta tällä tavoin tapahtuva Kristuksen kieltäminen on samaa kuin häntä suorastaan syljeskeltäisiin, jalkojen alle tallattaisiin, itsensä hänen tilalleen asetettaisiin ja sanottaisiin: Minä teen sinut vanhurskaaksi ja autuaaksi! Kuinka? Messuin, toivioretkin, antein, munkkisääntöjen noudattamisin -. Juuri näin vastakristus on koroittautunut Jumalaa vastaan ja hänen yläpuolelleen ja asettunut Kristuksen tilalle, kukistanut armon ja kieltänyt uskon. Näin hän näet on opettanut: Uskosta ei ole mitään hyötyä, ellei sillä ole tekoja. Tällä väärällä mielipiteellä hän on kerrassaan pimittänyt ja peittänyt Kristuksen hyvänteon ja armon, ja Kristuksen ja hänen valtakuntansa sijalle tuonut tekojen opin ja seremonioitten valtakunnan, vahvistanut sen yhä uusilla mitättömyyksillä ja näin ryöstänyt ja väkivalloin helvettiin työntänyt koko maailman eroon Kristuksesta, jonka yksin piti hallitseman omaatuntoa.
Sanotusta käy riittävän selvästi ilmi, mikä on Jumalan armon mitättömäksi tekemistä: pyrkimys vanhurskautumaan lain nojalla. Mutta kuka on koskaan kuullut, että lakia noudattamalla teemme mitättömäksi Jumalan armon? Teemmekö siis syntiä noudattaessamme lakia? Emme tee; mutta me teemme mitättömäksi armon silloin, kun noudatamme lakia siinä mielessä, että sen nojalla tulisimme vanhurskaiksi. «Laki on hyvä, pyhä ja hyödyllinen«, mutta se ei tee vanhurskaaksi. Se siis, joka noudattaa lakia sillä perustuksella, että pyrkii sen nojalla tulemaan vanhurskaaksi, tekee mitättömäksi armon, väistää luotaan Kristuksen ja hänen uhrinsa, ei tahdo tulla autuaaksi tämän arvaamattoman kalliin lunastushinnan perustuksella, vaan pyrkii saamaan aikaan hyvitystä synneistä lain vanhurskauden nojalla tahi ansaitsemaan armon oman vanhurskautensa nojassa. Tuollainen epäilemättä rienaa Jumalan armoa ja tekee sen mitättömäksi. Mutta hirveätä on sanoa: ihminen saattaa olla niin mielettömän paha, että heittää sikseen jopa Jumalan laupeuden ja armonkin! Ja kuitenkin koko maailma menettelee näin, vaikka se ei ole niin menettelevinään, vaan sanoo Jumalaa sangen suuresti kunnioittavansa. Nyt seuraa toinen todistelu.
- sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on suotta kuollut.
Tässä minä jälleen muistutan: Paavali ei puhu seremonialaista, niin kuin sofistit yhtä päätä valehtelevat. Tämän erehdyksen ensimmäiset alkuunpanijat olivat Origenes ja Hieronymus, tässä suhteessa varsin vahingolliset opettajat; heitä ovat sittemmin kaikki skolastikot seuranneet; nykyään Erasmus hyväksyy ja toteaa oikeaksi heidän erehdyksensä. Jumalisten ihmisten on yksinkertaisesti pysyminen erillään sellaisten turhanpäiväisistä puheista, jotka tyhmillä selityksillään tuolla tavalla väärentävät Paavalia. He puhuvat asiasta, jota eivät milloinkaan ole oppineet tuntemaan eivätkä kokeneet - ikään kuin seremoniatkin eivät muka olisi tarkoituksenmukaisia ja pyhiä! Varmastikin olivat järjestetty pappistoimi, ympärileikkaus, uhrit, jumalanpalvelus menoineen sekä muut sellaiset pyhät toimet seremonioita. Hän siis puhuu koko laista.
No niin, näitä Paavalin sanoja on huolellisesti tutkittava, tähän tapaan: Lieneekö totta vaiko ei, että Kristus on kuollut? Ja vielä: Lieneekö hän suotta kuollut? Silloin meidän on pakostakin vastaaminen - ellemme nyt ilmeisesti ole hupsuja - että hän on kuollut, ja vielä, että hän ei ole kuollut suotta, siis ei itsensä tähden, vaan meidän tähtemme. Jos hän siis ei ole suotta kuollut, ei vanhurskautta tule lain perustuksella.
Otapa siis nyt käsille molemmat lait: seremonialaki ja siveys- eli kymmenen käskyn laki, ja kuvittele, että kohtuudenmukaisuusansion voimasta pääsisit niin pitkälle, että saisit Hengen ja että sinulla olisi rakkaus - vaikka tuollainenhan on ajatushirviö eikä sitä todellisuudessa ole olemassa - mutta kuvittelepa nyt, minä sanon, että «tekemällä voitavasi« olisit vanhurskas ja sinulla olisi Henki. Mistä ihmeestä? Kohtuudenmukaisuusansiostako? Et siis tarvitse Kristusta, vaan hän on sinulle hyödytön ja hän on suotta kuollut!
Ota edelleen käsille itse kymmenen käskyn laki, joka määrää suoritettavaksemme parhaimman jumalanpalveluksen, nimittäin Jumalaan kohdistuvan pelon, uskon ja rakkauden sekä vielä rakkauden lähimmäiseen! Tuo esiin joku näin kymmenen käskyn lain perustuksella vanhurskautettu! Kaikesta huolimatta pysyy totena se, että Kristus olisi suotta kuollut. Kymmenen käskyn lain perustuksella vanhurskautetullahan näet on itsessään voima hankkia omakseen vanhurskaus, koska hän, kun ei aseta esteitä ja tekee «kaiken voitavansa«, aivan varmasti ansaitsee armon, ja häneen vuodatetaan Pyhä Henki, niin että hän kykenee rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Jos näin on, seuraa siitä välttämättömästi: Kristus on suotta kuollut. Sillä mitä se ihminen tarvitsee Kristusta, joka häntä rakastaa ja antautuu hänen edestään, hän kun Kristuksetta, kohtuudenmukaisuusansion nojalla, voi saada omakseen armon, sitten tehdä hyviä tekoja ja ansaita täysarvollisuuden perustuksella iankaikkisen elämän, tahi ainakin noudattamalla lakia tulla vanhurskaaksi? Pois kerrassaan siis Kristus kaikkine hyvine tekoineen, koska hän on täysin hyödytön! Mutta minkä tähden sitten Kristus syntyy, naulitaan ristiin, kuolee? Minkä tähden hän rupeaa minun ylipapikseni ja antaa määrättömän kalliin uhrin - oman itsensä - minun edestäni? Miksi hän tekee kaiken tämän? Päivän selvästi vallan suotta, jos on totta tuo sofistien opeteta vanhurskauttamisjärjestys; sillä silloinhan löydän vanhurskauden joko laista tahi itsestäni, armon ja Kristuksen ulkopuolelta.
Mutta täytyykö nyt kärsiä ja vaiti ollen sivuuttaa tuota rienausta: jumalallinen majesteetti ei toimikaan vakavassa mielessä, vaan ainoastaan silmänlumeeksi? Ennen kuin tuota menen myöntämään, minä mieluummin suon, että niin kaikkien paavilaisten ja kiihkoilijoiden kuin kaikkien enkelienkin pyhyys ja vielä perkele kaupanpäällisiksi hylätään ja tuomitaan ikipäiviksi. Minä puolestani en halua katsella mitään muuta kuin Kristusta. Hän olkoonkin minulla aarteena sellaisena, että kaikki muu jää hänen rinnallaan arvottomaksi! Hän olkoonkin myös valonani, niin suurena, että hänet uskossa omistettuani en tiedä, onko maailmassa olemassa lakia, syntiä [, mitään vanhurskautta] tahi mitään vääryyttä! Mitä on näet kaikki se, mikä on taivaassa ja maassa, Jumalan Pojan [, minun Herrani] rinnalla [, joka rakasti minua ja antoi itsensä alttiiksi minun edestäni]?
Jumalan armon hylkääminen on siis suurin ja yleisin synti, minkä kaikki tekopyhät tekevät: yrittäessään näet tulla vanhurskaiksi joko kohtuudenmukaisuusansion tahi tekojensa ja kärsimisensä tahi lain perustuksella, he hylkäävät, niin kuin olemme sanoneet, Jumalan armon ja Kristuksen. Kaikkien näiden inhottavuuksien alkuunpanija on ollut - paavi. Pimitettyään, jopa suorastaan tukahdutettuaan Kristuksen evankeliumin, hän on täyttänyt maailman jumalattomilla säädöksillään ja raskauttanut sitä niillä. Tästä ovat todisteena mm. hänen anteensa ja virkakirjelmänsä, joissa hän antaa synninpäästön - ei uskoville, vaan - katuville, synnintunnustuksen tehneille ja niille, jotka ovat antaneet avustusta -. Ja täten hän on aivan riittävästi todistanut Kristuksen aivan suotta kuolleeksi ja armon arvottomaksi ja pätemättömäksi. Paavilaisvallan inhottavuudet ja rienaukset ovat siis arvaamattomat; siitä huolimatta sofistit sokeudessaan ja paatumuksessaan - vaikka totuuden valo vielä parhaillaan näin loistaa jatkuvasti pesiytyvät jumalattomiin ja täydellisesti tyhjänpäiväisiin kuvitelmiinsa. He sanovat: Luontaiset voimat ovat heikentymättömät; ihmiset voivat hyvillä teoillaan ja ansioillaan valmistautua armon saamista varten. Kaukana siitä, että myöntäisivät jumalattomuutensa ja erehdyksensä, he päinvastoin omaatuntoaan puolustavat.
Mutta me Paavalin kanssa vakaasti vakuutamme - me näet emme huoli hylätä Jumalan armoa -, että joko Kristus on suotta kuollut, tahi että laki ei vanhurskauta. Mutta Kristus ei ole suotta kuollut; siis laki ei vanhurskauta. Kristus, Jumalan Poika, on meidät sulasta armosta ja laupeudesta vanhurskauttanut; laki siis ei sitä kyennyt saamaan aikaan. Jos laki olisi kyennyt saamaan sen aikaan, olisi Kristus menetellyt mielettömästi antaessaan itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden jotta siten tulisimme vanhurskaiksi. Teemme siis johtopäätöksen: emme tule vanhurskaiksi kohtuudenmukaisuuteen emmekä täysarvollisuuteen perustuvan ansion, emme myöskään ristin ja kärsimisien, emme edes lain perustuksella, vaan yksinomaan uskosta Kristukseen.
Mutta jos autuuteni maksaa Kristukselle niin paljon, että hänen täytyy kuolla minun syntieni tähden, silloinhan on selvänselvää, että omat tekoni ja vanhurskauteni ovat perin halveksittavia ja kerrassaan arvottomia. Enhän totisesti arvottomalla kolikolla osta sellaista, mikä on maksanut monta tuhatta kultatalenttia. Mutta laki - minä sivuutan vaitiololla paljoa vähäarvoisemmat asiat - on kaikkine tekoineen ja vanhurskauksineen kuin roponen Kristuksen rinnalla, jonka kuolemalla ja ylösnousemisella minun kuolemani on voitettu ja vanhurskaus ja iankaikkinen elämä minulle lahjaksi annettu. Tokkohan siis, halveksuen hylättyäni tämän verrattoman lunastushinnan, lailla tahi kohtuudenmukaisuuden ja täysarvollisuuden mukaisilla teoilla - loalla ja roskalla, niin kuin Paavali niitä nimittää, varsinkin jos vertaat niitä Kristukseen - lähden voittamaan omaksesi sitä vanhurskautta, jonka Kristus, Paavalin tässä antaman todistuksen mukaan, on lahjaksi ja sulasta rakkaudesta minulle antanut, ja joka hänelle on maksanut niin paljon, että hänen on täytynyt antaa itsensä minun edestäni? Näin menettelee kuitenkin, niin kuin olen sanonut, koko maailma ja varsinkin ne, jotka mielellään parhaimpina ja pyhimpinä maailmassa esiintyvät. Tällä he riittävästi todistavat, vaikkakin toista suullaan tunnustavat, että Kristus on suotta kuollut; mutta sehän on äärimmäistä Kristuksen rienaamista, häntä kasvoihin syljeksimistä, Jumalan Pojan jalkoihinsa tallaamista, uuden liiton veren epäpyhänä pitämistä (Hebr. 10:29) -.
Niinpä siis Paavali mainitessaan tässä vanhurskautta -mietittäköön tätä tarkasti - on tekemisissä ylevän opin, ei maallista tahi kodin hallintaa koskevan opin kanssa, toisin sanoen, hän ei käsittele kansalaisvanhurskautta, jonka Jumala hyväksyy ja jota hän vaatii täytettäväksi, luvaten sen täyttäjille palkintoja - ja senhän järki miten kuten voikin täyttää vaan hän käsittelee sitä Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta, jonka avulla pääsemme vapaiksi laista, synnistä, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta ja meidät tehdään osallisiksi armosta, vanhurskaudesta ja elämästä sekä asetetaan taivaan, maan ja kaiken luodun herroiksi. Tätä vanhurskautta ei voi saada aikaan inhimillinen laki eikä jumalallinen.
Laki tosin on annettu järjen lisäksi valaisemaan ja auttamaan ihmistä sekä näyttämään hänelle, mitä hänen pitää tehdä ja mitä jättää tekemättä. Ja kuitenkaan ihminen, vaikka käyttäisi koko kykyään ja järkeään ja vaikka hänen avukseen vielä tulisi suuri valo ja jumalallinen hyväteko, nimittäin laki, saattaisi tulla vanhurskaaksi. Mutta ellei parhain, mitä ihmisillä maailmassa on käytettävänään - nimittäin laki, ka kuin aurinko ikään on annettu maallisen valon eli inhimillisen, tosin vähäpätöisen, soihdun, toisin sanoen, järjen avuksi, sitä valaisemaan ja ohjaamaan -, voi vanhurskauttaa, sanokaapa, mitä sitten saisi aikaan järki lain avutta? Niin, mitä? Ainoastaan sen, mitä paavi on saanut aikaan yliopistoillaan ja munkeillaan, jotka ihmissäädöksillä ovat pimentäneet jo ensimmäisen käskyn valon. Senpä tähden ei kukaan heistä, olkoon heitä vaikka kuinka monta, kykene oikein ymmärtämään kirjaintakaan laista, vaan he kulkevat järjen synkässä pimeydessä. Ja tämä erhe on paljoa turmiollisempi kuin se, joka on syntynyt lain tekojen opista.
Nuo sanat, jotka hän sanoo: «Jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta« jne., ovat siis sangen voimakkaat. Hän ei puhu mitään inhimillisestä kyvystä, järjestä eikä viisaudesta, vaikka se suurikin olisi - ja kuta suurempi se on, sitä vaivattomammin ja välemmin se pettää ihmisen -, vaan sanoo suoraan: «Jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta« -. Inhimillinen järki ei siis, olkoot sitä tukemassa vaikka jumalalliset lait, voi hankkia itselleen vanhurskautta, vaan se tempaa meidät erilleen vanhurskaudesta ja tekee mitättömäksi Kristuksen. Jos se näet voisi ansaita vanhurskautta, olisi Kristus suotta kuollut. Aseta siis yksinkertaisesti Kristuksen kuolema kaikkia lakeja vastaan ja ollos Paavalin kanssa tietämätön kaikesta muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänestä ristiinnaulittuna, niin ettei mikään loista hänen rinnallaan! Silloin tulet oppineeksi, vanhurskaaksi ja pyhäksi, ja saat Pyhän Hengen, joka pitää sinua puhtaassa sanassa ja uskossa. Mutta jos Kristus katoaa silmistäsi, on kaikki turhaa.
Tästä taas saamme huomata kuinka kiitettävä lakiperäinen vanhurskaus eli itsevanhurskaus on: Paavalin mukaan se on jumalallisen armon mitättömäksi tekemistä ja hylkäämistä sekä Kristuksen kuoleman merkityksettömäksi ja turhaksi tekemistä. Paavali ei ole mikään suurpuhuja, mutta huomaappa kuitenkin, kuinka mainioita aiheita hän tarjoaa puhetaitureille. Sanohan, mistä tapaat loisteliaisuutta, joka nousisi samalle tasolle, kuin näissä sanoissa: «tehdä armo mitättömäksi«, «Jumalan armo« tahi «Kristus on suotta kuollut«? Tässä on puhe niin suuresta häpeäteosta, että koko maailman esitystaito ei riittävästi kykene sitä kuvailemaan. Sehän ei merkitse paljoa, jos sanotaan, että [se tai se] kuoli suotta, mutta jos sanotaan että «Kristus on suotta kuollut«, niin siten tehdään Kristus mitättömäksi. Sillä, joka haluaa osoittaa esitystaituruuttaan, on tässä sangen runsaasti aineistoa, jolla laajasti ja lennokkaasti voi osoittaa, kuinka kauhistavaa rienaa oppi lain ja tekojen vanhurskaudesta on. Mitä kauhistavampaa tahi mitä rennommin rienaavaa näet koskaan saattaa kuulla: minä, tahtoessani pitää lakia, tullakseni sen avulla vanhurskaaksi, teen Kristuksen kuoleman mitättömäksi? Mutta Kristuksen kuoleman mitättömäksi tekeminen merkitsee hänen ylösnousemisensa, voittonsa, kirkkautensa ja valtakuntansa, taivaan ja maan, itse Jumalan ja jumalallisen majesteettisuuden ja lyhyesti sanoen kaiken mitättömäksi tekemistä. Tokkohan tämä on vähäpätöinen asia? Jos sanoisit, että Ranskan kuninkaan valtakunta tahi Rooman valtakunta on suotta perustettu, pidettäisiin sinua pähkähulluna. Ja kuitenkaan tuota ei mitenkään saata verrata tähän, että sanot Kristuksen suotta kuolleen.
Näiden Paavalin kirjoituksista tavattavien, lainvanhurskauteen ja itsevanhurskauteen kohdistuvien, taivaasta tulevien jylinöiden ja leimausten pitäisi syystäkin olla omiaan pelättämään meitä niistä; sillä niissä on yhdellä ainoalla salamaniskulla maahan kukistettuna ja tuomittuna järjestään kaikki mikä koskee sulkioelämää, munkkikuntia ja hurskausharjoituksia, se, mihin joko Jumalan lakiin perustuvilla tahi itsevalituilla palvontamenoilla pyritään. Ken ei inhoaisi munkkilupauksiaan, paljaslakisuuttaan, munkinviittaa, ihmissäännöksiä, jopa Mooseksen lakia, kuullessaan, että näillä tekee mitättömäksi Jumalan armon ja tekee hyödyttömäksi Kristuksen kuoleman? Maailma kuullessaan tämän ei usko sitä todeksi; sillä se on sitä mieltä, että ihmissydän ei voi joutua niin suuren ilkeyden valtaan, että se tulisi syypääksi Jumalan armon mitättömäksi tekemiseen ja Kristuksen kuoleman aivan arvottomana pitämiseen. Kaikesta huolimatta tämä kauhea synti on mitä yleisin. Jokainen näet, joka uskotta Kristukseen pyrkii saavuttamaan vanhurskautta, joko tekojen, hyvitteiden tahi kärsimisien tahi Jumalan lain avulla, tekee mitättömäksi Jumalan armon ja halveksii Kristuksen kuolemaa, vaikka päinvastaista suullaan kuinkakin vakuuttaisi.