|
|
3:1: Oi te älyttömät galatalaiset!
Paavali hehkuu apostolista huolenpitoa ja mitä hengellisintä kiivautta ja rakkautta: esityksensä ja kumoamistensa lomaan hän sirottelee kehoituksia ja nuhteita oman, 2. Timoteuskirjeen 4. luvussa (2. jakeessa) antamansa ohjeen mukaisesti: «Saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita!« Tämä seikka erehdyttää tarkkaamatonta lukijaa: hän luulee, että Paavali opetuksessaan ei noudata mitään määrättyä menetelmää eikä järjestystä. Mutta vaikka hän ei noudatakaan esitystaiturien tapaa, hän kuitenkin henkeen katsoen noudattaa mitä oivallisinta järjestystä.
Tutkittuaan siis ja kaksin tukevin todistuksin päteväksi osoitettuaan, että kristillinen vanhurskaus ei tule laista, vaan uskosta Kristukseen, ja yksin tein kumottuaan valeapostolien opin, hän kesken kaiken kohdistaa puheensa galatalaisiin ja nuhtelee heitä: «Oi te älyttömät« eli päättömät «galatalaiset!« On kuin hän sanoisi: Voi, mihin olette suistuneet, te galatalaisparat? Minä mitä huolellisimmin opetin teille evankeliumin totuutta, ja te otitte sen minulta vastaan tavattoman innostuneina ja tarkkaavaisina. Mistä nyt siis tämä, että niin äkkiä olette siitä luopuneet? Kuka on lumonnut teidät?
Hän tuntuu nuhtelevan galatalaisia varsin karkeasti, nimittäessään heitä päättömiksi, lumotuiksi ja totuutta uskomattomiksi. En huoli kiistellä siitä, tekikö hän näin kiivaudesta vaiko sääliväisyydestä; kumpikin saattaa pitää paikkansa. Lihallisen ihmisen arvostelun mukaan tämä on pikemminkin solvausta kuin jumalista nuhtelua, ja Paavali siis on antanut huonon esimerkin sekä osoittanut solvaavaa mieltä Galatian seurakuntia kohtaan, nimittäessään heitä tyhmiksi, lumotuiksi -! Eipä suinkaan! Apostolin, paimenen ja opettajan on lupa kristillisessä kiivaudessa ankarasti nuhdella sitä kansaa, jonka esimiehenä hän on; tuollaiset moittimiset ovat isällisiä ja pyhiä. Niinhän vanhemmatkin isällisessä ja äidillisessä rakkaudessa sanovat poikaansa pölkkypääksi tahi heittiöksi ja tytärtään luuskaksi, vaikka eivät suinkaan salli toisten niin sanoa. Opettaja joskus toruu oppilasta ankarasti, sanoen häntä aasiksi ja hän antaa tämän maistaa keppiä; tämä kärsii sen mielenpurkauksitta, mutta ei mitenkään siedä vertaisensa tahi oppilastoverinsa tekevän samoin. Esivaltakin nuhtelee, vihastuu ja rankaisee. Ankaratta kuritta ei mistään asioista, ei rauhaa eikä sotaa koskevista voida huolehtia. Ellei siis esivalta, hengellinen, maallinen tahi perhettä hoitava olosuhteiden niin vaatiessa vihastu ja soimaa, se on veltto ja kelvoton eikä milloinkaan saata hoitaa tehtäviään oikein.
Nuhteleminen ja vihastuminen ovat siis kaikissa elämäntiloissa yhtä välttämättömiä kuin mitkä muut hyveet tahansa. Mutta se olkoon kohtuullista: se ei saa lähteä kiukusta, vaan isällisestä rakkaudesta ja kristillisestä kiivaudesta, toisin sanoen, se ei saa olla poikamaista eikä akkamaista tuiskimista, jolla pyritään kostamaan, vaan sellaista, jolla ainoastaan tahdotaan korjata vikoja. Eihän isäkään kurita poikaa tyydyttääkseen kostonhimoaan, vaan sitä varten, että poika tästä kurituksesta parantuisi. Tämä kaikki on siunausta tuovaa vihaa ja sitä sanotaan Raamatussa kiivaudeksi. Näin kurittaessani veljeäni tahi alaistani minä en toivo hänelle tuhoa vaan hyötyä. Tämä viha siis on siunausta tuovaa; sen puuttuessa kaikki terve hallinta, niin maallinen kuin hengellinenkin, on sulaa mahdottomuutta. On siis mahdollista, että Paavali näin pelkässä kiivaudessa nuhtelee galatalaisia; hänen tarkoituksensa ei ole vahingoittaa heitä, vaan tällä tavalla heidät palauttaa oikealle tielle ja pelastaa. Tahi sitten hän nuhtelee heitä säälistä ja myötätunnosta, niin kuin tekee surkutteleva, joka on murheissaan "siitä, että galatalaisia on niin surkeasti eksytetty. On kuin hän sanoisi esimerkiksi: Minua murehduttaa tämä surullinen kohtalonne. Tähän tapaan mekin nuhtelemme surkuteltavassa asemassa olevia, emme ivataksemme heitä tahi moittien vetääksemme esiin heidän kurjuuttaan, vaan siitä syystä, että säälimme heitä ja mielellämme tahtoisimme heitä auttaa. Tämän sanon sen vuoksi, ettei kukaan syyttäisi Paavalia Jumalan seurakuntien häpäisemisestä, vastoin evankeliumin ohjeita.
Samaan tapaan Kristus häpäisee fariseuksia sanoessaan heitä «käärmeiksi«, «kyykäärmeitten sikiöiksi«, «perkeleen lapsiksi« jne. Mutta tämä on Pyhästä Hengestä lähtenyttä häpäisyä, isällistä, äidillistä ja uskollisen ystävän häpäisyä, niin kuin Sananlaskuissakin (27:6, Vulgatan mukaan) sanotaan: «Ystävän tuottamat haavat ovat paremmat kuin vihamiehen suudelmat«. Saattaa olla niin, että sama häpäisy, isän suusta lähteneenä, tietää parhainta hyvää tekoa, mutta vertaisen tahi vihamiehen suusta lähteneenä ilkeintä pahaa tekoa. Kaksi tekee samaa, mutta toisen tekemänä sitä kiitetään, toisen tekemänä laitetaan. Kristus ja Paavali häpäisevät, ja se tietää heissä kiitettävää hyvettä; viisaustieteilijän tahi joku kansanmiehen lausuma häpäisy taas on varsin suuri häpeä ja solvaus. Sama teko ja sama sana on siis Paavalin suusta lähteneenä hyvää tekoa, mutta toisen suusta lähteneenä pahaa tekoa.
Edelleen «galatalaiset«-sanalla on erikoinen paino. Hän näet ei nimitä heitä tavallisuuden mukaan veljiksi, vaan kansan nimellä. Näyttääpä siltä, kuin älyttömyys olisi ollut tämän kansaheimon erikoisheikkoutena, niin kuin valheellisuus kreettalaisten. On kuin hän sanoisi: Sellaisia tosiaankin olette ja sellaisiksi jäättekin, miksi teitä sanotaan ja nimitetään: älyttömiksi galatalaisiksi! Sen osoitatte tässäkin, evankeliumin asiassa. Siinähän teidän pitäisi olla viisaista viisaimpia, mutta luonnostanne ette näy pääsevän. Mekin teemme erotuksen kansojen välillä vikojen mukaan. Jokaisella kansakunnallahan on omat vikansa: saksalaiset ajavat takaa uutuuksia, italialaiset ovat röyhkeitä jne. Valitsemallaan moittimistavalla Paavali siis muistuttaa galatalaisia heidän erikoisluonteestaan.
Sitä paitsi muistutetaan meille tässä siitä, kuinka seurakuntiin ja kristittyihin lihan puolesta jää olemaan luontoperäisiä vikoja. Armo ei muuta hurskaita niin, että se heti kohta läpikotaisin tekisi heistä uusia ja täydellisiä; heihin jääpi vielä vanhan luontoperäisen vian jätteitä Äkäinen luonne esimerkiksi kääntyy Kristuksen tykö; vaikka se nyt lauhtuukin armon vaikutuksesta ja vaikka Pyhä Henki täyttääkin hänen sydämensä, niin että hänestä tulee lempeämpi, ei hänen lihassaan olevaa vikaa saada kokonaan tukahtumaan. Eivät raakaluontoisetkaan ihmiset, uskoon käännyttyään, kokonaan voi vapautua raakuudestaan heihin jää yhä raakuuden jätteitä. Tästä johtuu sekin, että eri ihmisluonteet eri tavalla käsittelevät evankeliumeja ja Pyhää Raamattua, vaikka totuus näissä on sama: toinen on opetuksessaan rauhakkaampi ja lempeämpi, toinen kirpeämpi. Näin Henki vuodatetaan erilaisiin työvälineisiin; hän ei yhdellä kerralla hävitä luontoeräisiä vikoja, vaan koko elämän ajan, hän perkaa pois ihmjseen takertunutta syntiä, - ei yksin galatalaisista, vaan kaikkien kansojen kaikista ihmisistä.
Vaikka siis galatalaiset jo olivat valaistuja ja uskovaisia sekä saaneet uskon saarnasta Pyhän Hengen, oli heihin kuitenkin jäänyt jäljelle tämä vika ja sytyke, johon niin helposti tarttui väärän opin liekki. Älköön siis kukaan luottako itseensä älköönkä luulkokaan, että armon saatuaan olisi kokonaan puhdas entisistä vioistaan! Paljon tosin perataan pois; varsinkin hakataan poikki ja murskataan itse käärmeen pää, toisin sanoen epäusko ja tietämättömyys Jumalasta, mutta sen suomuinen ruumis, synnin jätteet jäävät meihin olemaan. Älköön kukaan lähtekö kuvittelemaan, että uskoon tultuaan jo heti kohta voisi muuttua uudeksi ihmiseksi: kristittynä ollessaankin hän jossakin suhteessa jää olemaan entisien vikojen alaisena. Emmehän näet vielä ole kuolleet, vaan elämme vielä lihassa; ja se himoitsee, koska ei ole puhdas, Henkeä vastaan, niin kuin sanotaan Galatalaiskirjeen 5. luvussa (17. jakeessa); ja Roomalaiskirjeen 7. luvussa (14. jakeessa) hän sanoo: «Minä olen lihallinen, myyty synnin alaiseksi«, ja (23. jakeessa): «Jäsenissäni minä näen toisen lain« jne. Luontoperäiset virheet jäävät siis uskoon tultuakin olemaan; erotus on vain siinä, että niiden on nyt pakko alistua kuuliaisiksi hengelle: se hallitsee niitä jotteivät ne pääsisi hallitsemaan. Tämä ei kuitenkaan toteudu kamppailutta. Kristuksella yksin on se kunnia, että hän on kauttaaltaan puhdas; 1 Pietarinkirjeen 2. luvussa (22. jakeessa) sanotaan: «Joka ei yhtään syntiä tehnyt ja jonka suussa ei mitään vilppiä ollut«.
Kuka on lumonnut totuutta uskomasta teidät -
Tästä nyt saat kuulla tuon maanmainion laki- ja itsevanhurskauden toisen kiitettävyyden: se vie meidät halveksumaan totuutta, se lumoaa meidät niin, ettemme tottele totuutta, vaan kapinoimme sitä vastaan.
Saatana ryhtyy siis aina uudelleen taisteluun meitä vastaan. Ja meille on äärettömän suureksi hyödyksi se, että hän näin juonillaan käy kimppuumme ja harjoittaa meitä: täten hän näet tekee meidät tyrmeämmiksi opissa ja lisää meissä olevaa uskoa. Tosin me otellessamme usein makaamme martaana ja yhä jatkuvasti meille niin käy, mutta emme silti joudu häviöön, sillä Kristus on aina saanut ihanan voiton ja nytkin saa meissä voiton. Sentähden me lujasti toivomme, että vastakin Kristuksen kautta suoriudumme voittajina perkeleestä. Ja tämä toivo synnyttää meissä voimakkaan lohdutuksen tunteen, niin että kaikissa kiusauksissa rohkaisemme itseämme näin: Katsohan, onhan saatana ennenkin kiusannut ja salakavalasti houkutellut meitä epäuskoon, Jumalan halveksimiseen ja epätoivoon, mutta ei kuitenkaan ole saanut mitään aikaan, eikä hän vastakaan mitään aikaan saa! Onhan se, mikä on meissä, suurempi kuin se, mikä on maailmassa: Kristus on se väkevämpi, joka meissä on voittanut, voittaa ja vastakin on voittava väkevän. Kuitenkin perkele voittaa meidät joskus lihassamme, jotta siten pääsisimme kokemaan sen väkevämmän valtaa väkevää vastaan ja sanomaan Paavalin kanssa: «Kun olen heikko, silloin olen väkevä« (2. Kor. 12:10).
Älköön siis kukaan luulko vain galatalaisten olleen saatanan lumoamia, vaan jokainen ajatelkoon, että on saattanut olla hänen lumoissaan ja että vieläkin voi joutua hänen lumottavakseen. Kukaan meistä ei ole siksi voimakas, että kykenisi häntä vastustamaan, varsinkin jos yrittää omin voimin. Job oli «vakaa mies, hurskas, Jumalaa pelkääväinen« eikä «hänen vertaistaan« ollut maassa (Job l:1; 2:3), mutta mihin kykeni hän perkelettä vastaan, kun Jumala otti pois kätensä hänestä? Eikö tämä mies langennut kauheasti? Tuo lumooja ei siis ollut vaikutusvaltainen ainoastaan galatalaisten keskuudessa; aina hän perusteettomilla uskottelemisillaan pyrkii pettämään, ellei kaikkia ihmisiä, niin ainakin useita, sillä hän on «valehtelija ja valheen isä« (Joh. 8:44). Ja nykyään hän tosiasiallisesti tällä taidollaan hullaannuttaa, niin kuin olen sanonut, kiihkohenget. Niissä hän hallitsee ja hän tekee heistä siinä määrin taipumattomia ja paatuneita, ettei mikään alasin voi olla niin kova. He eivät siedä, että heitä opetetaan, he eivät kuuntele mitään järkisyitä, eivät tahdo kuulla puhuttavan Raamatusta, vaan perin hermostuneina, omatekoisin selityksin torjuvat luotaan vastaansa tähdätyt raamatunkohdat ja puolustavat Raamattuun salakuljettamiaan unikuvia, - selvä merkki siitä, että ovat perkeleen lumouksen, vankeina.
Kuka on lumonnut teidät?
Tässä hän vapauttaa galatalaiset syytöksestä ja vierittää syyn valeapostolien niskoille. On kuin hän sanoisi: Minä käsitän, ettette vapaasta tahdostanne ettekä ilkeydestä ole langenneet, vaan että perkele on lähettänyt keskuuteenne, rakkaat lapseni, lumoojiksenne väärät apostolit, ja nämä lumoavat teitä lakiopillaan siinä määrin, että teillä nyt on toisenlainen käsitys Kristuksesta kuin kuullessanne minun julistavan teille evankeliumia. Mutta kehoituksin ja kirjoituksin me teemme ponnistuksia selvittääksemme teidät valeapostolien kahlehtivista lumoista ja vapauttaaksemme ne teidän joukostanne, jotka tämä lumous on vanginnut. Samoin meidänkin nykyään pitää Jumalan sanalla ponnistella kasteenuusijoiden ja sakramentinhalveksijoiden kiihkoluuloja vastaan, vapauttaaksemme heidän vangitsemiaan, palauttaaksemme heidät uskon puhtaaseen oppiin ja pysyttääksemme heidät siinä. Eikä tämä vaivannäkömme ole turha: olemmehan palauttaneet monta heidän lumoomaansa ja vapauttaneet lumouksesta sellaisesta, josta he omin voimin eivät sinä ilmoisna ikänä olisi voineet selviytyä, ellemme olisi heitä neuvoneet ja Jumalan sanalla heitä palauttaneet.
Mahdotonta on hengellisesti lumottujen omin voimin selviytyä lumouksestaan, vaan sellaisten, joiden mieli ei ole tuollaisen lumouksen vangitsema, pitää auttaa heidät vapauteen. Saatanallisen petoksen teho on näet tällä tavoin petetyissä niin suuri, että. he ylvästellen vannovat omaavansa varmaa varmemman totuuden, - ei puhettakaan siitä, että tunnustaisivat olevansa erheessä. Ja vaikka me Raamatun avulla mahdollisimman musertavasti osoitamme eräitten, varsinkin lahkosuuntien hakamiesten, olevan väärässä, me kuitenkaan emme saa mitään aikaan, koska heillä heti paikalla on valmiina omat selityksensä, joilla he torjuvat luotaan Raamatun. He eivät sen vuoksi parane varoituksistamme, vaan päinvastoin yhä paatuvat. Mutta milloinkaan minä en olisi uskonut, ellei nykyinen kokemus olisi sitä minulle opettanut, saatanan valtaa niin suureksi: hän kykenee tekemään valheen niin uskottavaksi, ja - tämä on vielä kauhistavampaa - hän osaa, Jos aikomuksensa on liiallisella murheella surmata hämmentyneitä omiatuntoja, niin luontevasti ja täydellisesti muuttautua Kristuksen muotoiseksi, että kiusattu mitenkään ei saata sitä huomata. Tästä sitten johtuu, että moni, jolle tämä ei tuttua, väkisin joutuu epätoivoon ja ottaa itseltään hengen. Perkele on näet heidät siinä määrin pökerryttänyt, että ovat täydellisesti vakuuttuneita siitä, että heitä kiusaa ja syyttää itse Kristus, eikä perkele.
Näin kävi vuonna 1527 hallelaiselle tohtori Kraus poloiselle. Hän sanoi: Minä olen kieltänyt Kristuksen; sen tähden hän on nyt Isän edessä ja syyttää minua. Perkeleen petoksen vuoksi tuo ajatus oli häneen niin kovin juurtunut, etteivät mitkään kehoitukset eikä lohdutukset, eivät mitkään jumalalliset lupaukset saaneet sitä häneltä riistetyksi; ja niin hän häätyi epätoivoon ja surmasi itsensä sangen surkealla tavalla. Pelkkää valhetta ja perkeleen lumousta tuo oli, niin, sellainen hurjanrohkea vieraan Kristuksen määritelmä, jota Raamattu lainkaan ei tunne. Raamattu näet ei kuvaa Kristusta tuomitsijaksi, kiusaajaksi eikä syyttäjäksi, vaan lepyttäjäksi, välittäjäksi, lohduttajaksi, Vapahtajaksi ja armoistuimeksi. Mutta mieshän, perkeleen lumoama kun oli, ei silloin kyennyt tätä käsittämään ja niin hän raamatunvastaisesti totesi kiistämättömimmäksi totuudeksi: Kristus syyttää sinua Isän tykönä; hän ei ole puolellasi, vaan sinua vastaan, siis olet kadotettu. Tämä kiusaus ei ole inhimillinen, vaan perkeleellinen; lumooja sellaisen sangen valtavasti painaa kiusatun sydämeen. Me, joilla on vastakkainen käsitys, toteamme sen saatanan iljettäväksi ja ilmeiseksi valheeksi ja petokseksi; mutta ne, jotka noin ovat lumottuja, toteavat sen kaikkein todellisimmaksi totuudeksi, niin, mikään muka ei ole sen varmempaa.
Kun siis perkele, tuhattaituri vahingoittamisessa, osaa painaa sydämeen näin selvän ja häpeällisen valheen, niin että tuhatkertaisesti vannot sen silkaksi totuudeksi, ei siis käy ylvästeleminen, vaan on kuljettava pelossa ja nöyryydessä sekä huudettava avuksi Herraamme Kristusta, ettei hän sallisi meidän joutua kiusaukseen. Suruttomat ihmiset, kuultuaan evankeliumia kerran tahi kahdesti, luulevat heti kohta itseensä mahduttaneensa Hengen kaikkineen, suistuvat vihdoin kumoon, koska eivät pelkää Jumalaa eivätkä kiitä häntä, vaan luulevat voivansa sekä mainiosti säilyttää jumalisuuden opin ja sitä puolustaa että pysyä lujina vaikka kuinka vaivalloisessa taistelussa perkelettä vastaan. Tuollaiset ihmiset ovat käyttökelpoista ainesta: niitä perkele lumoaa ja ajaa epätoivoon.
Älä nyt sano: Minä olen täydellinen, minä en saata langeta. Nöyrry ja pelkää, ettet vaan huomenna lankea, vaikka tänään seisotkin. Minä olen jumaluusopin tohtori, olen jo moniaita vuosia saarnannut Kristusta ja taistellut valetohtoreissa piilevää perkelettä vastaan, mutta olen kyllä saanut kokea, kuinka paljon tekemistä siinä on ollut. En voi karkoittaa saatanaa niin kuin mielelläni soisin; ja vielä: en osaa omistaa Kristusta sellaisena, miksi Raamattu hänet minulle esittää, vaan perkele tarjoskelee minulle tämän tästä väärää Kristusta. Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meitä säilyttää sanassa, uskossa ja rukouksessa, niin että tiedämme, kuinka meidän pitää vaeltaa nöyryydessä ja pelossa Jumalan edessä ja jättää sikseen kaikki kuvittelut omasta viisaudestamme, vanhurskaudestamme, oppineisuudestamme ja tarmokkuudestamme, mutta ajatella suuria Kristuksen voimasta: hän on väkevä, kun me olemme heikkoja, ja meitä heikkoja käyttäessään hän aina saa riemuvoittoja; hänelle olkoon kunnia iankaikkisesti, amen!
Lumous on siis yksinkertaisesti perkeleen aiheuttamaa mielettömyyttä: perkele istuttaa sydämeen väärän, kristusvastaisen luulon; ja lumottu on se, joka on tällaisen luulon vallassa. Ne siis, joiden vakaumuksen mukaan teoista tahi ihmissäännöistä tullaan vanhurskaiksi, ovat lumottuja. Tuollainen vakaumus näet on aivan uskon ja Kristuksen vastainen. - Mutta Paavali käyttää tuota epämiellyttävää lumoussanaa, siten ilmaistakseen halveksimistaan ja vastenmielisyyttään valeapostoleita kohtaan, jotka kiivaasti tähdensivät lain oppia ja sen tekoja. On kuin hän sanoisi: Mitä kurjaa saatanallista lumousta tämä on? Sillä samoin kuin ruumillisesta lumouksesta turmeltuvat aistimet, samoin hengellisestä turmeltuu mieli.
- totuutta uskomasta -
Alussa galatalaiset olivat kuulleet totuutta ja olleet sille kuuliaisia. Sanoessaan: «Kuka teidät on lumonnut?« hän viittaa siihen, että he nyt valeapostolien lumoamina olivat luopuneet siitä totuudesta, jolle ennen olivat olleet kuuliaisia, ja sen jättäneet sikseen. Mutta tämä kuulostaa paljoa ankarammalta, kun hän sanoo, että he eivät usko totuutta. Näillä sanoilla hän näet viittaa siihen, että he ovat lumottuja, ja että hän tahtoo kirvoittaa heidät tästä lumouksesta, mutta että he siitä huolimatta eivät tahtoneet tunnustaa eikä vastaanottaa tätä hyvää tekoa. Onhan varmaa, että Paavali ei ole voittanut kaikkia galatalaisia, toisin sanoen, hän ei ole saanut kaikkia palautumaan totuuteen valeapostolien tuottamasta erehdyksestä, vaan moniin jäi tuo lumous olemaan. Sen tähden hän käyttää kiivasta sanontaa: «Kuka on lumonnut teidät« jne., aivan kuin sanoisi: Teistä on tehty hulluja, ja lumous on siinä määrin vallannut teidät, että ette voi uskoa totuutta; on kuin hän sanoisi: Minä pelkään, että moni teistä on niin mennyttä kalua, ettei milloinkaan enää palaudu totuuteen -.
Tästä nyt kuulet lakivanhurskauden eli itsevanhurskauden toisen kiitoksen: se lumoaa ihmiset siinä määrin, etteivät voi uskoa totuutta. Apostolit ja ensimmäiset isät mainitsevat tästä usein. Johanneksen 1. kirjeen 5. luvussa (16. jakeessa) sanotaan: «On syntiä, joka on kuolemaksi; semmoisesta en sano, että sen johdosta on rukoiltava«. Samoin Hebrealaiskirjeen 6. luvussa (4. ja seurr. jakeissa): «Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet, taas uudistaa mielenmuutokseen« jne. Ensi näkemättä nämä sanat tuntuvat sellaisilta kuin olisi lausunut ne Novatuksen tapainen mies. Mutta apostolien oli pakko lahkolaisten tähden puhua näin; kuitenkaan he eivät tällä ole tahtoneet, niin kuin novatolaiset, langenneilta evätä paluuta uskovaisten yhteyteen katumuksen jälkeen. Meidänkin pitää nykyään puhua samalla tavalla erehdysten alkuunpanijoitten ja opettajien vuoksi, moiset ihmiset kun näet eivät milloinkaan palaja totuuteen. Tosin muutamia palajaa, mutta vain sellaisia, jotka ovat lievemmän lumouksen vallassa, - .lumouksen johtomiehet ja alkuunpanijat eivät palaja. Heille täytyy jäädä se kunnia, minkä Paavali tässä heille antaa: he eivät kuule eivätkä saata sietää totuutta, vaan pikemminkin huolehtivat siitä, kuinka saisivat vastustaneeksi totuutta ja vielä kuinka saisivat heitä itseään vastaan esiintuodut todistavat raamatunkohdat torjutuiksi. He näet ovat vankeja ja luulevat omaavansa mitä riidattomimman totuuden ja kaikkein puhtaimman raamatunkäsityksen. Se, joka on moisen varmuuden vallassa, ei kallista korvaansa toisille, vielä vähemmän tekee heille myönnytyksiä. Samoin minäkin: minä olen varma ja Kristuksen hengen kautta siinä vakaumuksessa, että oppini kristillisestä vanhurskaudesta on tosi ja kiistämätön.
- joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu -
Oli varsin ankaraa, että hän oli sanonut heitä siinä määrin lumotuiksi, että eivät uskoneet totuutta; vielä ankarampaa on se, mitä hän lisää: Kristus Jeesus oli heidän silmiensä eteen kuvattu sellaisena, että olisivat voineet häntä käsin kosketella, mutta että he siitä huolimatta tähän mennessä eivät olleet uskoneet totuutta. Näin hän heidän oman kokemuksensa avulla todistaa heidän olevan väärässä. On kuin hän sanoisi: Te olette siinä määrin valeapostolien harhakäsitysten lumoamia, eksyttämiä ja vangitsemia, että ette usko totuutta; eikä ole siitäkään hyötyä, että olen hahmotellut ja kuvannut silmienne eteen Jeesuksen Kristuksen teidän keskuudessanne ristiinnaulituksi.
Näillä sanoilla hän palauttaa mieleen edellä mainitsemansa todistelut, joissa hän oli sanonut Kristusta synnin palvelijaksi niille, jotka lain nojalla pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi, koska sellaiset tekevät mitättömäksi Jumalan armon ja koska Kristus on heihin katsoen suotta kuollut. Näitä samaisia todisteluja hän oli heidän luonaan ollessaan vielä paremmin tähdentänyt ja laveammalti selvitellyt, aivan kuin joku taidemaalari olisi kuvannut heidän eteensä Kristuksen Jeesuksen ristiinnaulittuna. Tämän hän nyt poissaolevana palauttaa heidän muistiinsa sanoessaan: «joiden silmien eteen« jne. On kuin hän sanoisi: Ei mikään taidemaalari osaa värein niin osuvasti kuvata Kristusta kuin minä julistuksellani olen hänet teille kuvannut, - ja siitä huolimatta te jatkuvasti pysytte lumouksessanne!
-teidän seassanne ristiinnaulittuna.
Mitä siis olen kuvannut? Itse Kristuksen. Millä tavoin? Siten, että hän on teidän seassanne ristiinnaulittu. Tässä hän todellakin käyttää kaikkein ankarimpia sanoja. Yllä hän oli sanonut, että ne, jotka pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi lain nojalla, tekevät Jumalan armon mitättömäksi, ja vielä, että Kristus on heihin katsoen suotta kuollut. Mutta tässä hän nyt lisää sen, että tuollaiset myöskin ristiinnaulitsevat Kristuksen, joka. ennen eli ja hallitsi heissä. On kuin hän sanoisi: Tehän ette ainoastaan ole tehneet Jumalan armoa mitättömäksi, eikä Kristus ainoastaan ole suotta teihin katsoen kuollut, vaan hän on mitä häpeällisimmin teidän keskuudessa ristiinnaulittukin. Samaan tapaan puhuu myöskin Hebrealaiskirje, sen 6. luku (6. jae): «He jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät« -.
Totisesti pitäisi jokaisen perin pelästymän vain kuullessa mainittavankin munkkia, paljaslakea, viittaa, sääntöä, paavilaiset tosin ihailevat noita iljettävyyksiä ja kerskuvat niitä ihanimmaksi jumalanpalvelukseksi ja pyhyydeksi, emmehän mekään ennen evankeliumin kirkastumista voin näitä toisella tavalla arvostella, kasvatettuja kun olimme ihmissäännöissä, jotka pimittivät Kristuksen ja tekivät hänet meille kerrassaan hyödyttömäksi -, kun tässä kuulee Paavalin sanovan niitäkin, jotka pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi jumalallisen lain nojalla, ei ainoastaan kieltäjiksi murhaajiksi, vaan myöskin Kristuksen hirvittävimmiksi ristiinnaulitsijoiksi! Jos Kristuksen ristiinnaulitsijoita ovat ne, jotka pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi lainvanhurskauden ja tekojen nojalla, niin sanohan, mitä ovatkaan nuo, jotka etsivät autuutta ja iankaikkista elämää ihmisvanhurskauden ja pahojen henkien opin saastasta?
Niin, ken olisi milloinkaan voinut uskoa tahi käsittää, että hengelliseksi - tämä on heidän oma puheentapansa -, toisin sanoen, messupapiksi, munkiksi tahi nunnaksi rupeaminen olisi niin pöyristävä ja iljettävä rikos? Totisesti ei kukaan! Jopa he itse ovat opettaneet, että munkinasema tietää uutta kastetta. Mutta mitä hirvittävämpää voidaan mainita kuin se, että paavilaisten valtakunta on KRISTUSTA, JUMALAN Poikaa herjaavien ja uudestaan ristiinnaulitsevien valtakunta? He näet [alituisesti] ristiinnaulitsevat itsessään, seurakunnassa ja uskovaisten sydämissä sen Kristuksen, joka yhden ainoan kerran jo ristiinnaulittiin ja nousi kuolleista, he herjaavat häntä häpeäteoin, häpäisyin ja solvauksin, he lävistävät hänet väärine käsityskantoineen, ja näin hän kuolee heidän keskuudessaan surkuteltavan kuoleman -. Ja hänen tilalleen nostetaan ihmeen ihana lumous; siitä ihmiset hullaantuvat, niin etteivät tunnusta Kristusta vanhurskauttajaksi, sovittajaksi eikä Vapahtajaksi, vaan synnin palvelijaksi, syyttäjäksi ja kadotukseen tuomitsijaksi, joka on lepytettävä teoillamme ja ansioillamme.
Tästä luulosta on sittemmin syntynyt koko paavikunnan kaikkein jumalattomin ja turmiollisin oppi: jos tahdot palvella jumalaa, ansaita syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän sekä auttaa toisiakin saavuttamaan autuutta, niin mene sulkioon, tee kuuliaisuus-, siveys- ja köyhyyslupaukset -. Tämän pettävän pyhyyshoukuttelun valtaamina ja siitä ylpistyneinä munkit kuvittelivat yksin olevansa täydellisyystilassa ja -elämässä, mutta toisten kristittyjen viettävän «tavallista« elämää: nämä eivät noudattaneet [vapaaehtoisia] siveys-, köyhyys- ja kuuliaisuussääntöjä, vaan olivat ainoastaan kastettuja ja noudattivat kymmentä käskyä; he itse taas sen lisäksi, mikä heillä oli yhteistä muitten kristittyjen kanssa, pitivät kiinni mm. ylimääräisistä teoista ja Kristuksen neuvoista. Tämän vuoksi he toivoivat saavansa taivaissa ansiosijan huomattavien pyhien joukossa, kristittyjen suurta joukkoa paljoa ylempää.
Tämä on todellakin ollut ihmeellistä perkeleen kuvatusta, jolla hän on hullaannuttanut melkein kaikki ihmiset; ja kuta pyhempi joku oli olevinaan, sitä enemmän hän oli tuon lumouksen, toisin sanoen itsevanhurskauden turmiollisen vakaumuksen vallassa. Senpä vuoksi me emme mitenkään osanneet katsella Kristusta välittäjänä ja Vapahtajana, vaan suorastaan päättelimme hänen olevan ankaran tuomarin, joka oli teoillamme lepytettävä, - ja tämähän oli äärimmäistä Kristuksen pilkkaamista ja, niin kuin Paavali äsken sanoi, Jumalan armon mitättömäksi ja Kristuksen kuoleman suottapäiseksi tekemistä ja ei ainoastaan hänen surmaamistaan, vaan myöskin mitä riettaimmin hänen uudestaan ristiinnaulitsemistaan. Tämä nyt on juuri sitä, josta Kristus (Matt. 24:15) Danielin kirjan mukaan (9:26 ja seur.) mainitsee: «Hävityksen kauhistus seisoo pyhässä paikassa«. Jokainen munkki siis ja loppujen lopuksi jokainen tekovanhurskas, joka tekojensa ja kärsimisiensä nojalla etsii syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta, on elävän ja hallitsevan Kristuksen uudestaan ristiinnaulitsija, ei tietystikään Kristuksen sinänsä, henkilökohtaisesti, vaan omassa ja toisen sydämessä; ja jok'ikinen, joka menee sulkioon siinä tarkoituksessa että munkkisäännön noudattamisella tulisi vanhurskaaksi, menee Kristusta ristiinnaulitsevien rosvojen luolaan.
Paavali käyttää siis tässä sangen kovia ja uhkaavia sanoja, pelättämällä palauttaakseen galatalaiset valeapostolien opista. On kuin hän sanoisi: Miettikää, mitä olette tehneet: te olette uudelleen ristiinnaulinneet Kristuksen; tämän minä osoitan teille niin selvin sanoin ja kuvaan teidän silmienne eteen, että saatatte sen oikein nähdä ja sitä käsin kosketella. Tehän tahdotte tulla lain nojalla vanhurskaiksi. Mutta jos vanhurskaus tulee laista, niin Kristus on synnin palvelija ja hän on suotta kuollut. Jos taas tämä on totta, niin on johdonmukaisesti aivan varmaa, että hän on teissä uudelleen ristiinnaulittu.
Nuo sanat: «teidän seassanne« hän varta vasten lisää, koska Kristusta ei enää surmata eikä hän kuole henkilökohtaisesti - Roomalaiskirjeen 6. luku (9. jae) vaan meissä, kun me, hylättyämme puhtaan opin, armon, uskon ja lahjaksi saadun syntien anteeksiantamuksen, pyrimme tulemaan vanhurskaiksi itsevalittujen tahi myös lain määräämien tekojen nojalla; silloin Kristus on meidän seassamme ristiinnaulittu. Mutta tämä perusteeton ja jumalaton vakaumus, nimittäin halu tulla vanhurskaaksi laista eli teoista, on, niin kuin yllä monisanaisesti olen esittänyt, paljasta perkeleen petosta ja lumousta. Se on hullaannuttanut ihmiset siinä määrin, etteivät lainkaan tunnusta Kristuksen hyvää tekoa: koko elämällään he yhtenään vain sekä kieltävät että lisäksi uudelleen ristiinnaulitsevat sen Herran, joka heidät on verellään ostanut ja jonka nimeen he ovat kastetut. Se, ken siis ikinä toden teolla joutuu tekemisiin jumalisuuden kanssa, paetkoon kiireimmän kaupalla tuosta Babylonista ja värisköön kauhusta kuullessaan mainittavankin paavivaltaa, - niin suuri näet on sen iljettävä jumalattomuus, ettei kukaan saata sitä sanoin selittää, sen saattaa havaita ainoastaan hengellisin silmin.
Paavali erittäin tarkasti tähdentää sekä teroittaa galatalaisten mieliin näitä kahta mainitsemaamme todistelua: ensiksikin sitä, että ovat perkeleen vangitsemia ja lumoamia, ja siksi eivät usko totuutta, vaikka se päinvänselvänä kuvaillaan heidän silmiensä eteen; ja sitten sitä, että he itsessään uudelleen ristiinnaulitsevat Kristuksen. Nämä sanat näyttävät yksinkertaisilta ja niiltä näyttää kokonaan puuttuvan korkealentoisuus, mutta ne ovat niin mahtavia, että ylittävät kaiken inhimillisen esitystaidon. On siis ainoastaan hengen käsitettävissä, kuinka sanomattoman surullista on se, että pyritään tulemaan vanhurskaiksi joko lain tahi oman vanhurskauden nojalla, niin, että ollaan, niin kuin Paavali tässä sanoo, perkeleen lumoissa, joudutaan tottelemattomiksi totuutta kohtaan ja Kristuksen uudelleen ristiinnaulitsijoiksi. Onhan tässä laki- eli itsevanhurskauden ihanaa ylistelyä kerrakseen!
Apostoli siis hehkuu palavinta intoa ja lausuu raskaita syytöksiä tahi paremminkin tuomioita lain ja tekojen vanhurskautta vastaan, varustaen sen tällä poltinmerkillä: se uudelleen ristiinnaulitsee Jumalan Pojan. Hän tahtoo hellittämättä ja hillittömästi panna tiukalle itsevanhurskaus luulottelun, ja onkin sangen välttämätöntä. Ei sitä voikaan tarpeeksi tehdä epäilyttäväksi eikä tuomita, - siinä määrin se on turmiota tuottava, siinä määrin helposti sen avulla tapahtuu Luciferin lankeemus, siinä määrin se synnyttää auttamatonta vauriota. Sen tähden hän sitä vastustaessaan käyttää mahdollisimman uhkaavia sanoja; hän ei edes säästä Jumalan lakia, vaan syyttää sitä kokonaisuudessaan, jopa sillä tavalla, kuin näyttäisi tuomitsevan sen. Äärimmäisen välttämättömyyden pakottamana hän panee sen näin kauhean tiukalle. Vaikka laki kylläkin on pyhä, vanhurskas ja hyvä, täytyy siitä tulla kuin mikäkin ulkokultainen, jonka haluna on teoista vanhurskaaksi tuleminen. Ja nyt hän tarttuu todisteluun, jota he eivät voineet kieltää, nimittäin heidän oman kokemuksensa piiristä otettuun, ja sanoo:
3:2: Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskon saarnasta?
Ellei minulla olisikaan, hän sanoo, esitettävänä teitä vastaan mitään muuta, käyn minä käsiksi omaan kokemukseenne. Hän lausuu nämä sanat mielipahan vallassa. On kuin hän sanelisi: No niin, vastatkaa minulle, oppilaallenne - näin väleen teistä on siis tullut niin oppineita, että nyt olette opettajiani ja mestareitani! -: saitteko Hengen lain teoista vaiko evankeliumin saarnasta? Tällä todistelulla hän voittaa heidät niin, etteivät voi sanoa mitään vastaan. Olihan heillä vastassaan ilmeinen ja päivänselvä kokemus: he eivät olleet saaneet Henkeä lain teoista, vaan evankeliumin saarnasta.
Tässä minä jälleen muistutan siitä, että Paavali ei puhu yksistäänn seremonialaista, vaan koko laista. Hän näet esittää todistelunsa vaihtoehtoisuuden kannalta. Jos hän puhuisi ainoastaan seremonialaista, hän ei ottaisi huomioon vaihtoehtoisuutta. Tässä on kaksiosainen lause; toisen näistä jäsenistä täytyy olla oikea, toisen väärä: te olette saaneet Hengen joko laista tahi uskon saarnasta. Jos saitte hänet laista, ette ole häntä saaneet uskon saarnasta; jos taas saitte hänet uskon saarnasta, ette ole häntä saaneet laista. Mikään välimuoto ei voi olla mahdollinen. Kaikki se siis, mikä ei ole Pyhää Henkeä tahi uskon saarnaa, on selvästi lakia. Nyt me näet olemme tekemisissä vanhurskauttamisasian kanssa. Mutta vanhurskaaksi tulemiseen ei ole olemassa kuin seuraavat kaksi keinoa: joko evankeliumin sana tahi laki. Laki. siis käsitetään tässä yleisessä merkityksessä: täydellisenä evankeliumin vastakohtana ja evankeliumista erotettuna. Mutta evankeliumista ei ole erotettuna ainoastaan seremonialaki, vaan myöskin kymmenen käskyn laki. Paavali siis käsittelee tässä koko lakia.
Hän siis kehittelee todistustaan vaihtoehtoisuustietä seuraavaan tapaan: Sanokaa minulle - niin hän lausuu - saittekohan Pyhän Hengen laista vaiko evankeliumin saarnasta? Vastatkaa tähän! Te ette saata sanoa: Laista, sillä Pyhä Henki oli ja pysyi teiltä saamatta niin kauan kuin olitte lain alla ja teitte sen tekoja. Te tosin sapatti sapatilta opetitte ja. kuulitte Mooseksen lakia, mutta ei vielä koskaan ole kuultu eikä nähty, että kukaan opettaja tahi opetettava lain opista olisi saanut Pyhän Hengen. Ja sitten vielä: te ette ainoastaan opettaneet ja kuulleet lakia, vaan te myöskin ankarin pyrkimyksin ja ponnistuksin yrititte sitä teoin toteuttaa. Näinhän teidän juuri parhaiten olisi pitänyt saada Pyhä Henki, jos hän lain perusteella annetaan; sillä ettehän ainoastaan olleet lain opettajia ja opetuslapsia, vaan myöskin sen tekijöitä. Kuitenkaan ette voi todistaa, että näin milloinkaan olisi tapahtunut. Mutta evankeliumin [eli uskon saarnan luoksenne] tultua te heti, kuultuanne ainoastaan uskon saarnaa, saitte Pyhän Hengen, ennen kuin olitte tehneet ainoatakaan tekoa tahi kantaneet ainoataan evankeliumin hedelmää. Sillä - niin Luukas Apostolien teoissa (10:44) todistaa - Pyhä Henki Pietarin ja Paavalin vain saarnatessa laskeutui niihin, jotka sanan kuulivat; hänen kauttaan he myöskin saivat monenlaisia lahjoja: he mm. puhuivat uusilla kielillä.
On siis ilmeistä se, että Pyhä Henki on teille annettu ainoastaan uskon saarnaa kuullessanne, ennen kuin olitte tehneet hyvää eli tuottaneet ainoatakaan evankeliumin hedelmää. Sitä vastoin ei laki täytettynäkään milloinkaan ole tuonut tullessaan Pyhää Henkeä, vielä vähemmän ainoastaan kuultuna. Turha on siis ei ainoastaan lain saarnan kuuleminen, vaan myöskin se intoisa pyrkimys, jolla yritätte lakia teoin toteuttaa. Vaikka siis ihminen yrittäisi aivan kaikkensa, toisin sanoen, vaikka hän kiivailisi voittaakseen omakseen Jumalan, raskain ponnistuksin pyrkisi lain nojalla tulemaan autuaaksi, ja vaikka hän yötä ja päivää harjoittaisi itseään lainvanhurskaudessa, hän kuitenkin näkee hukkavaivaa ja kiduttaa itseään. Sellaiset «kun eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan« - näin Paavali toisessa paikassa (Room. 10:3) sanoo - «eivät ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle«; ja samoin (Room. 9:31): «Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole vanhurskauden lakiin päässyt -«. Mutta Paavali puhuu tässä, miten Pyhä Henki ilmaiseikse alkuseurakunnassa: Pyhä Henki näet laskeutui uskovaisiin jossakin näkyvässä muodossa ja näin menettelemällä hän antoi varman todistuksen läsnäolostaan apostolien puhuessa; samoin hän todisti, että ne, jotka kuulivat uskon saarnan apostolien suusta, luettiin Jumalan edessä vanhurskaiksi, - muussa tapauksessahan hän ei olisi heihin laskeutunutkaan.
[Apostolien tekojen antama todistus]
On siis sangen huolellisesti tarkattava tätä todistusta; sitä tähdennetään halki koko Apostolien tekojen, kirjan, joka on kirjoitettu tämän todistuksen vahvistamiseksi. Koko tämä kirja näet pyrkii yksinomaan opettamaan, että Pyhää Henkeä ei saada laista, vaan evankeliumin kuulemisesta. Laskeutuihan Pietarin saarnatessa Pyhä Henki heti niihin, jotka sadan kuulivat; yhtenä ainoanakin päivänä kolmetuhatta ihmistä, jotka kuulivat Pietarin saarnan, tuli uskoon ja sai Pyhän Hengen lahjan, - Apostolien teot, 2. luku (38. ja 41. jae). Niinpä Korneliuskin sai Pyhän Hengen, ei antamiensa almujen vuoksi, vaan kun Pietari «avasi suunsa« ja «vielä näitä puhui, laskeutui Pyhä Henki kaikkiin«, jotka «Korneliuksen kanssa« puheen kuulivat, - Apostolien teot, 10. luku (44. jae). Nämä ovat ilmeisiä kokemuksen ja Jumalan tekojen antamia todistuksia, jotka eivät saata pettää.
Ja Paavalista Luukas kirjoittaa Apostolien tekojen 15. luvussa (1. ja seurr. jakeissa), että hän Barnabaan kanssa julistettuaan evankeliumia pakanoiden keskuudessa ja palattuaan Jerusalemiin, riehaantui vastustamaan fariseuksia ja niitä apostolien oppilaita, jotka tähdensivät ympärileikkauksen ja lain noudattamisen välttämättömyyttä autuuden saavuttamiseksi; hän masensi heidät siinä määrin, että koko seurakunta joutui hämmästyksiin hänen ja Barnabaan kertomuksen johdosta, kuullessaan Jumalan heidän kauttaan tehneen niin monta ja suurta merkkiä ja ihmetekoa pakanain keskuudessa. Ja kun ne, jotka kiivailivat lain puolesta, mm. kovin ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että ympärileikkaamattomat pakanat, jotka eivät noudattaneet lakia eikä sen vaatimia tekoja ja joilla siis ei ollut laista tulevaa vanhurskautta, kuitenkin pääsivät tähän armoon: tulivat vanhurskaiksi ja saivat Pyhän Hengen kuin ympärileikatut juutalaiset ainakin, niin Paavali ja Barnabas eivät tuoneet esiin mitään muuta kuin ilmeiset tosiasiat; ja näiden tosiasioiden voittamina he eivät kyenneet mihinkään vastaväitteisiin. Samalla tavalla Sergius Paulus ja kaikkien kaupunkien, seutukuntien ja valtakuntien väestö, joille apostolit saarnasivat, pääsivät uskoon laitta ja teoitta, kuultuaan yksinomaan uskon saarnaa.
Koko Apostolien tekojen kirjassa ei siis, lyhyesti puhuen, muuta käsitelläkään kuin sitä, että niin juutalaisten kuin pakanoidenkin, niin hurskaiden kuin syntistenkin pitää tulla vanhurskaiksi yksinomaan uskon kautta Kristukseen Jeesukseen, laitta ja teoitta. Sen todistavat sekä apostoli Pietarin ja Paavalin, Stefanuksen, Filippuksen ynnä muiden saarnat, että erikoisesti pakanoiden ja juutalaisten esimerkit. Niin kuin näet Jumala evankeliumin välityksellä antoi Pyhän Hengen ilman lakia eläville pakanoille, niin hän antoi Pyhän Hengen juutalaisillekin: ei lain eikä lain määräämän jumalanpalveluksen ja sen määräämien uhrien, vaan yksinomaan uskon saarnan välityksellä. Jos nimittäin laki olisi kyennyt vanhurskauttamaan ja lain vanhurskaus olisi ollut välttämätön autuuden saavuttamiseksi, ei Pyhää Henkeä siinä tapauksessa mitenkään olisi annettu pakanoille, jotka eivät noudattaneet lakia. Mutta ilmeinen kokemus osoitti, että heille annettiin Henki ilman lakia; ja silminnäkijöinä olivat apostolit Pietari, Paavali, Barnabas ynnä muut. Siis: laki ei vanhurskauta, vaan yksinomaan usko Kristukseen, jota evankeliumi julistaa.
Nämä seikat huomattakoon tarkasti vastustajien tähden, jotka eivät kiinnitä huomiotaan siihen, mistä Apostolien teoissa on kysymys. Minäkin luin ennen tätä kirjaa, mutta en siitä mitään ymmärtänyt. Kuullessasi siis tahi lukiessasi Apostolien teoista tahi jostakin muusta Raamatun kirjasta pakanat-sanan, niin huomaa, että sitä ei saa käyttää luonnollisessa, vaan Raamatun hengen mukaisessa merkityksessä: se tarkoita ihmisiä, jotka eivät ole lain alla kuten juutalaiset - niin kuin yllä, toisessa luvussa (15. jakeessa): «Me olemme luonnostamme juutalaisia, emmekä pakanasyntisiä« jne. -, vaan ovat vailla lakia. Pakanoiden vanhurskaaksi tuleminen uskosta merkitsee siis yksinkertaisesti: ihmiset, jotka eivät noudata lakia eivätkä tee sen vaatimia tekoja, ihmiset, joita ei ympärileikata, eivät uhraa jne., tulevat vanhurskaiksi ja saavat Pyhän Hengen. Minkä perustuksella? Ei lain ja sen tekojen perustuksella, koska heillä, ei ole lakia, vaan armosta, eikä siinä ole edeltämässä kerrassaan mikään muu kuin evankeliumin saarnan kuuleminen.
Eiväthän Kornelius ja hänen luokseen kutsumansa ystävät tehneet mitään edeltäviä tekoja ja kuitenkin saivat järjestään kaikki Pyhän Hengen! Pietari yksin puhuu; toiset istuvat siinä mitään tekemättä: eivät he mietiskele lakia, vielä vähemmän toimivat sen mukaisesti, eivät he uhraa, eivät he ole huolissaan siitä, kuinka saisivat ympärileikkauksen, - he tarkkaavat Pietarin puhetta, ja tämä toi julistuksellaan Pyhän Hengen heidän sydämiinsä näkyvälläkin tavalla: he näet puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalaa.
Mutta kenties joku panisi pilkkojaan: Kuka menee sanomaan, että se oli Pyhä Henki? Pankoot vain pilkkojaan, mutta epäämätöntä on: Pyhä Henki ei valehtele näin todistusta esittäessään, vaan hän täten ilmaisee pitävänsä pakanoita vanhurskaina eikä vanhurskauta heitä millään muulla kuin yksinomaan evankeliumin sanalla eli Kristuksen uskon saarnalla.
Apostolien teoista olemme tilaisuudessa näkemään, kuinka valtavasti juutalaiset ovat hämmästelleet tätä kuulumatonta asiaa. Kun näet ne ympärileikkauksen piirissä olevat uskovaiset, jotka olivat tulleet Pietarin kanssa, Korneliuksen kodissa näkivät Pyhän Hengen lahjan vuodatettavan pakanoihinkin, he tyrmistyivät. Samoin nekin, jotka olivat Jerusalemissa, panivat Pietarin koville siitä, että tämä oli käynyt ympärileikkaamattomien miesten luona ja syönyt heidän kanssaan; mutta saatuaan kuulla Pietarin totuudenmukaisen kertomuksen siitä, mitä Korneliukselle oli tapahtunut, he ihmettelivät ja ylistivät Jumalaa ja sanoivat: «Niin on siis Jumala pakanoillekin antanut mielenmuutoksen elämäksi« (Ap.t. 11:28).
Se huhupuhe, että Jumala antaa autuuden myöskin pakanoille, oli näet aluksi uskovaisillekin juutalaisille sietämätöntä, ja se oli myöskin sangen vaikea loukkaus, jota he hevillä eivät voineet voittaa. Olihan heillä kaikkiin pakanoihin verraten etuoikeus: he olivat Jumalan kansaa, heidän oli «lapseus ja kirkkaus ja jumalanpalvelus« - Roomalaiskirjeen 9. luku (4. jae) - ja he näkivät paljon vaivaa lakivanhurskauden harjoittamisessa, «tekivät työtä koko päivän«, «kantoivat päivän kuorman ja helteen« (Matt. 20:12); sitä paitsi heillä oli lupauksia lain noudattamisen palkaksi. Senpä vuoksi he eivät saattaneet olla nurisematta pakanoita vastaan tähän tapaan: Katsokaa! Pakanat tulla tupsahtavat, helteettä, kuormatta, ja pääsevät osallisiksi vaivannäöttään samasta vanhurskaudesta ja Pyhästä Hengestä, jota me vaivaa näkemällä, päivän hellettä ja kuormaa kantamalla emme ole voineet saavuttaa! «Tosinhan he ovat tehneet työtä, mutta ainoastaan yhden tunnin«, ja ovat tästä työstä paremminkin virkistyneet kuin väsyneet. Miksi Jumala siis on vaivannut meitä lailla, ellei se auta meitä saavuttamaan vanhurskautta? Jopa hän pitää pakanat meitä, lain ikeen kauan raskauttamia, parempina. Meitähän - Jumalan kansaa - on raskautettu kaiken päivää, mutta nuo, jotka eivät ole Jumalan kansaa, joilla ei ole lakia ja jotka eivät milloinkaan ole tehneet mitään hyvää, asetetaan meidän vertaisiksemme!
Tämänpä tähden olikin aivan välttämättömästi pidettävä apostolien kokous Jerusalemissa: oli rauhoitettava juutalaisten mielet. Vaikka nämä uskoivatkin Kristukseen, oli heidän sydämeensä kuitenkin juurtuneena sangen itsepintainen käsitys: Mooseksen lakia on noudatettava. Asiain näin ollen Pietari, kokemukseensa viitaten, asettuu vastustamaan heitä sanoen: «Koska siis Jumala antoi yhtäläisen lahjan pakanoille kuin meillekin, kun olimme uskoneet Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin mikä olin minä kyetäkseni estämään Jumalaa?«(Ap.t. 11:17). Ja vielä: «Jumala, sydänten tuntija, todisti pakanoiden hyväksi, antaen heille Pyhän Hengen samoin kuin meillekin, eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän välillä, puhdistaessaan heidän sydämensä uskolla. Miksi te nyt siis kiusaatte Jumalaa, niin että pantaisiin opetuslasten niskaan, ies, jota eivät isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa?«(Ap.t. 15:8-10). Näillä sanoilla Pietari kerta kaikkiaan kukistaa koko lain. On kuin hän sanoisi: Emme tahdo noudattaa lakia, koska emme sitä kykene noudattamaan, mutta «me uskomme Herramme Jeesuksen Kristuksen armon kautta pelastuvamme samalla tapaa kuin hekin«(Ap.t. 15:11). Pietari siis tässä koko sielullaan todistelee, että Jumala on antanut saman armon pakanoille kuin juutalaisillekin. On kuin hän sanoisi: Veljeni rakkaat, meidän ei tarvitse noudattaa lakia; sillä saarnatessani Korneliukselle minä omasta kokemuksesta pääsin käsittämään, että Pyhä Henki annetaan pakanoille ilman lakia, ainoastaan uskossa kuulemisesta; heitä ei siis ole mitenkään raskautettava lailla, jota [ilmeisestikään] eivät isämme emmekä me ole jaksaneet kantaa. Teidänkin pitää karistaa mielestänne tuo ajatus, että autuus [ja vanhurskaus] saavutetaan lain nojalla. Näin ne juutalaiset, jotka olivat uskoneet, vähitellen menettelivätkin; jumalattomat taas loukkaantuivat entistä enemmän tähän saarnaan ja lopen lopuksi kerrassaan paatuivat.
[Apostolien teot on erinomainen kirja]
Näin löydät Apostolien teoista apostolien selityksen, kokemuksen ja saarnan sekä vielä esimerkkejä tämän todistuksen tueksi tuota lakivanhurskauden synnyttämää varsin itsepintaista käsitystä vastaan. Ja juuri tämän vuoksi meidän pitää enemmän rakastaa ja ahkerammin lukea tätä kirjaa, sillä se sisältää mitä voimakkaimpia todistuksia; ne epäilemättä voivat lohduttaa ja rohkaista meitä paavilaisia, meikäläisiä juutalaisia vastaan, joiden inhottavuuksia ja naamioitua esiintymistä me ahdistamme ja opillamme tuomitsemme, saattaaksemme päivänvaloon Kristuksen hyvät teot ja kunnian. Vaikka näillä ei olekaan esitettävänä mitään paikkansapitävää meitä vastaan - juutalaisethan saattoivat asettua vastustamaan apostoleita, koska olivat Jumalalta saaneet lain ja koko jumalanpalveluksensa -, he kuitenkin pyrkivät puolustamaan jumalattomia perinnäissääntöjään ja inhottavuuksiaan yhtä suurella itsepintaisuudella kuin juutalaiset Jumalalta saamaansa lakia; ja he kiihkeästi tähdentävät sitä, että sillä on käsissään piispanvirka, joten heillä on oikeus hallita seurakuntia. Mutta näin he menettelevät saattaakseen meidät uudestaan orjuuteen ja kiristääkseen meiltä sen tunnustuksen, että emme tule vanhurskaiksi yksinomaan uskosta, vaan rakkauden ilmentämästä uskosta. Mutta me asetamme heitä vastaan Apostolien tekojen kirjan: lukekoot sitä ja punnitkoot tarkasti siinä mainittuja tapauksia; kyllä he silloin saavat havaita tämän kirjan pääasiallisimmaksi sisällöksi sen, että meidät vanhurskautetaan yksinomaan uskosta Kristukseen, Pyhä Henki annetaan evankeliumin sanan ohessa, uskossa sitä kuultaessa, mutta ei lain sanan eikä teon ohessa.
Me siis opetamme näin: Vaikka sinä, oi ihminen, paastoatkin, vaikka annatkin almuja, kunnioitat vanhempiasi, olet kuuliainen esivallalle, alistut isäntäsi vallanalaisuuteen jne., et kuitenkaan näistä tule vanhurskaaksi. Tämä lain käsky: «Kunnioita vanhempiasi« ei, paremmin kuin mikään muukaan käsky jota kuullaan tahi täytetään, tee vanhurskaaksi. Mikä sitten? Se, että kuullaan yljän ääntä, että kuullaan uskon saarnaa, - tämä kuultu saarna vanhurskauttaa. Miksi? Siksi, että se tuo Pyhän Hengen, joka tekee vanhurskaaksi.
Sanotusta käy riittävästi selville: on erotus lain ja evankeliumin välillä. Laki ei milloinkaan tuo Pyhää Henkeä; se siis ei myöskään vanhurskauta, sillä se ainoastaan opettaa, mitä meidän pitää tehdä. Evankeliumi taas tuo Pyhän Hengen, sillä se opettaa, mitä meidän pitää saada. Laki ja evankeliumi ovat siis kaksi kerrassaan vastakkaista oppia. Vanhurskauden sijoittaminen lakiin on siis suorastaan evankeliumia vastaan taistelemista. [Mooses] laki[neen] näet on velkoja, joka vaatii meitä tekemään ja antamaan, lyhyesti sanoen: se tahtoo saada meiltä. Evankeliumi sitä vastoin ei vaadi, vaan lahjoittaa ilmaiseksi ja käskee meitä avosylin ottamaan vastaan sen mitä tarjotaan. Mutta vaatiminen ja lahjoittaminen, vastaanottaminen ja tarjoaminen ovat suorastaan vastakkaisia: ne eivät voi sopia yhteen. Senhän minä otan vastaan, mikä minulle annetaan, mutta sitä, minkä minä annan, minä en ota vastaan, vaan tarjoan sitä toiselle. Jos siis evankeliumi on lahja ja tarjoaa lahjaa, ei se siis mitään vaadi; laki sitä vastoin ei anna mitään, vaan vaatii meiltä, jopa vaatii mahdottomia -.
[Korneliuksesta, Apostolien tekojen 10. luku]
Tähän asiaan vastustajat tuovat meitä vastaan Korneliuksen esimerkin, jota Magister Sententiarum sekä Erasmus Diatribe-kirjassaan myös ovat käsitelleet. Kornelius oli, he sanovat, Luukkaan todistuksen mukaan nuhteeton, vanhurskas ja jumalaapelkäävä mies, joka antoi paljon almuja kansalle ja alati rukoili Jumalaa(Ap.t. 11:2,31). Hän siis kohtuudenmukaisesti ansaitsi syntien anteeksiantamuksen ja Pyhän Hengen lähettämisen. Tähän minä vastaan: Kornelius pakana - seikka, jota vastustajat eivät voi kieltää; ne sanat jotka Pietari Apostolien tekojen 10. luvussa (28. jakeessa) esittää, sen selvästi todistavat: «Te tiedätte«, hän sanoi, «että on luvatonta juutalaisen miehen mennä pakanan luokse«. Hän siis oli pakana, ympärileikkaamaton, ei noudattanut lakia, eipä edes sitä ajatellutkaan, koska hänellä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa; ja kuitenkin hän vanhurskautetaan ja saapi Pyhän Hengen. Koko Apostolien teoissa erikoisesti tähdentäen juuri osoitetaan, että laki ei ollenkaan edistä vanhurskaaksi tulemista eikä ole siinä lisätekijänä.
Vanhurskauttamis-opin puolustamiseksi riittää siis tämä: Kornelius oli pakana, hän ei ollut ympärileikattu eikä hän noudattanut lakia. Hän siis ei ole tullut vanhurskaaksi lain alla, vaan hän on tullut vanhurskaaksi uskossa kuulemisesta. Jumala siis vanhurskauttaa ilman lakia. Ja tästä seuraa: laki ei vaikuta mitään vanhurskaaksi tultaessa. Muussa tapauksessahan Jumala olisi antanut Pyhän Hengen ainoastaan juutalaisille, joilla oli laki ja jotka noudattivat lakia, pakanoille, joilla sitä ei ollut ja jotka vielä vähemmän sitä noudattivat. Mutta aivan päinvastoin kävi: Pyhä Henki annettiin niille, joilla ei ollut lakia! Selvänselvä kokemus siis todistaa, että Pyhä Henki annetaan niille, jotka eivät noudata lakia. Vanhurskaus ei siis tule laista. Tällä tavalla päästään sellaisten vastustajien moitteista, jotka eivät käsitä vanhurskauttamisen oikeaa perustusta.
Mutta tässä vastustajat jälleen jatkavat moittimistaan ja sanovat: Olkoon nyt niin, että Kornelius oli pakana ja että lain nojalla ei saanut Pyhää Henkeä; mutta koska Raamattu selvästi sanoo häntä vanhurskaaksi, jumalaapelkääväiseksi, almuja antavaksi jne., niin onhan hän siten todennäköisesti ansainnut sen, että perästäpäin sai Pyhän Hengen. Tähän minä vastaan: Vanhan liiton aikainen Kornelius oli vanhurskas ja pyhä uskosta tulevaan Kristukseen, niin kuin kaikki vanhan liiton aikaiset isät, profeetat ja jumaliset kuninkaat ovat olleet vanhurskaita, saatuaan uskovaisina tulevaan Kristukseen salatulla tavalla Pyhän Hengen. Mutta sofistit eivät tee erotusta tulevaan Kristukseen ja jo tulleeseen Kristukseen uskomisen välillä. Kornelius ei siis olisi joutunut tuomituksi, vaikka hän olisikin kuollut ennen kuin Kristus ilmaistiin; sillä hänellä oli niiden isien usko, jotka olivat tulleet autuaiksi yksinomaan uskosta tulevaan Kristukseen, Apostolien teot, 15. luku (11. jae). Hän pysyi siis pakanana, ympärileikkaamattomana ja vailla lakia olevana, mutta palveli kuitenkin samaa Jumalaa kuin isätkin, uskossa tulevaan Messiaaseen. Mutta koska Messias jo oli tullut, täytyi apostoli Pietarin hänelle ilmoittaa, että häntä ei enää tarvinnut odottaa, vaan että hän jo oli tullut.
On varsin välttämätöntä tietää - sivumennen minä huomautan tästäkin - tämä oppi uskosta vasta ilmaistavaan ja jo ilmaistuun Kristukseen. Kun näet Kristus jo on ilmaistu, emme voi tulla autuaaksi uskolla vasta tulevaan Kristukseen, vaan meidän on pakko uskoa, että hän on jo tullut, täyttänyt kaiken ja poistanut lain. Senpä vuoksi Korneliuksellekin piti tehtämän tunnetuksi uusi usko: Kristus on jo tullut, sen sijaan että hän ennen uskoi hänen vasta tulevan. Näin usko antaa tilaa uskolle: «uskosta uskoon«, - Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku (17. jae).
Sofistit erehtyvät siis sanoessaan - kohtuudenmukaisuustekoa pönkittääkseen -, että Kornelius pääsi osalliseksi armosta ja Pyhän Hengen tulosta järjen sanelemien luonnollisten tekojen ja siveyslain mukaisten tekojen nojalla. Vanhurskaana, jumalaapelkäävänä yms. oleminen eivät näet ole pakanalliselle eli luonnolliselle, vaan hengelliselle, jo uskossa olevalle ihmiselle ominaisia hyveitä. Ellei hän olisi uskonut Jumalaa, pelännyt Jumalaa, hän ei olisi toivonut rukouksellaan häneltä mitään saavansa. Siksipä Luukas ensiksi kiitellen mainitsee Korneliusta hänen vanhurskautensa ja jumalanpelkonsa vuoksi ja sitten tekojen ja almujen vuoksi. Tätä he eivät tarkkaa, vaan kiskaisevat erikseen yhden ainoan vähäiseen kohdan, tarrautuen kynsin hampain kiinni siihen, että hän on antanut almuja köyhille - tämä seikka näet näyttää heidän mielestään olevan omiaan tukemaan kohtuudenmukaisuusansiota. Mutta ensiksi pitää kiitellä henkilöä eli puuta, ja sitten vasta tekoja ja hedelmiä. Korelius on hyvä puu sen vuoksi että hän on vanhurskas ja jumalaapelkäävä; hän siis kantaa hyviä hedelmiä, antaa almuja ja rukoilee Jumalaa, ja nämä hedelmät ovat uskon tähden Jumalalle mieluisia. Niinpä enkeli kiittelee häntä tulevaan Kristukseen kohdistuvan uskon vuoksi ja johdattaa hänet tulevaan Kristukseen kohdistuvasta uskosta uskoon jo tulleeseen sanoessaan: «Kutsuta Simon, hän on puhuva sinulle« - (Ap.t. 10:5,32). Samoin kuin siis Kornelius oli vailla lakia ennen kuin hänelle ilmaistiin Kristus, samoin hän ei, sitten kun Kristus oli hänelle ilmaistu, ottanut kuormakseen lakia, ympärileikkausta eikä muutakaan; ja niin kuin hän ennen oli ollut noudattamatta lakia, samoin hän oli sittemminkin. Varsin lujana pysyy siis tämä toteamus: Kornelius on vanhurskautettu ilman lakia, laki siis ei vanhurskauta.
[Naiman, syyrialainen]
Samoin Naiman, syyrialainen, oli epäilemättä nuhteeton hurskas mies ja hänellä oli oikea käsitys Jumalasta (2. Kuningasten kirja 5:1 ss). Ja vaikka hän oli pakana eikä ollut siihen aikaan kukoistavan Mooseksen hallitusvallan alaisuudessa, hänen lihansa kuitenkin puhdistui, hänelle ilmaistiin Israelin Jumala ja hän sai Pyhän Hengen. Hän sanoo näet näin: «Katso, nyt minä tiedän, ettei mitään Jumalaa ole koko maan päällä paitsi Israelissa!« Hän ei tee kerrassaan mitään, hän ei noudata lakia, hän ei ympärileikkauta itseään, hän vain rukoilee itselleen sen verran maata kuin kaksi muulia jaksaa kantaa. [Sitten saamme havaita, että hänessä oleva usko ei ollut toimetonna;] sillä hän sanoo profeetta Elisalle näin: «Sinun palvelijasi ei enää tahdo muukalaisille jumalille uhrata eikä polttouhria tehdä. Mutta siinä asiassa olkoon Herra armollinen palvelijallesi, että minä, kun kuningas, minun herrani, menee Rimmonin huoneeseen rukoilemaan, ja nojauupi minun käteeni, lankeaa maahan Rimmonin huoneessa« (17 ja 18. jakeet). Profeetta sanoi hänelle: «Mene rauhaan!« Näin hänet vanhurskautetaan. Juutalainen kuullessaan tämän pakahtuu vihasta ja sanoo: Pakanako, joka ei ole noudattanut lakia, vanhurskautettaisiin ja pantaisiin meidän, ympärileikattujen veroiseksi?
[Pakanoita vanhurskautettu laitta, Mooseksen valtakautena]
Jumala siis on jo paljoa ennen - silloin kun Mooseksen hallitus vielä oli voimassa ja kukoisti - ilmoittanut vanhurskauttavansa ihmiset ilman lakia, niin kuin hän epäilemättä vanhurskauttikin monta Egyptin ja Baabelin kuningasta ja samoin Jobin ja muitakin Itämaitten miehiä, jopa vanhurskautetaan tuo suuren suuri Niniven kaupunki ja saa Jumalalta pelastuslupauksen: sitä ei tuhota. Minkä nojalla? Ei siksi, että se kuuli lakia ja noudatti sitä, vaan siksi, että se uskoi sen Jumalan sanan jota profeetta Joona julisti. Näinpä näet kuuluvat profeetan sanat: «Ja Niniven miehet uskoivat Jumalan ja julistivat paaston ja pukeutuivat säkkeihin« (Joona 3:5), toisin sanoen, he muuttivat mielensä. Vastustajat hypähtävät urheasti tuon uskoivat-sanan ylitse, ja kuitenkin koko paino on sillä. Ei ole mainintaa laista Joonan ennuskirjassa: Ja Niniven miehet omaksuivat Mooseksen lain, heidät ympärileikattiin, he uhrasivat, he tekivät kaikkia lain tekoja, vaan: He uskoen muuttivat mielensä säkkiin pukeutuneina ja tuhassa istuen.
Tämmöistä on tapahtunut ennen Kristuksen tuloa, uskon vasta tulevaan Kristukseen vielä vallalla ollessa. Jos siis pakanoita vanhurskautettiin, ja he ilman lakia, salattiin, tavoin, saivat Pyhän Hengen silloin kun vielä oli lain valtakausi, niin minkä tähden vaaditaan lakia vanhurskauttamista varten nyt, kun se Kristuksen ilmaannuttua jo on poistettu? On siis lujaa lujempi tämä galatalaisten omasta kokemuksesta otettu todistus: «Lain teoistako saitte Hengen« jne. Heidän täytyi näet pakostakin tunnustaa, että ennen Paavalin julistusta eivät olleet kuulleet mitään Pyhästä Hengestä, mutta että kyllä hänen saarnatessaan evankeliumia olivat saaneet Hengen.
Sama täytyy meidänkin nykyään, vakuuttuneina omantuntomme todistuksen tähden tunnustaa, että Pyhää Henkeä ei anneta lain, vaan uskon saarnan välityksellä. Yrittihän moni ennen, paavivallan aikana, mitä suurimmalla vaivalla ja innolla noudattaa lakia, isien säännöksiä ja määräyksiä sekä paavin sääntöjä, jopa uuvutti itseään ja turmeli ruumiinsa ankaroin ja alituisian valvomis-, paastoamis-, rukous- ymsn harjoituksin siinä määrin, että tuli kykenemättömiksi kaikkeen työntekoon, eikä tällä kaikella kuitenkaan saanut mitään aikaan, - kiduttipahan vain itseään mitä surkeimmin. He eivät milloinkaan voineet päästä sellaiseen tilaan, että heillä olisi ollut levollinen omatunto ja rauha Kristuksessa, vaan alituisesti heillä oli epäilyksiä Jumalan mielialasta itseään kohtaan. Mutta nyt kun evankeliumi opettaa, että ei vanhurskauta laki eivätkä teot, vaan usko Kristukseen, on siitä seurauksena sangen varma käsitys ja ymmärrys, sangen iloinen omatunto sekä kyky arvostella kaikkia elämänmuotoja ja asioita. Nyt uskova voi lausua varman arvostelunsa: paavikunta kaikkine munkistoineen ja säännöksineen on jumalaton. Ennen hän ei voinut; niin suuri sokeus näet vallitsi maailmassa, että ne teot, joita ihmiset olivat keksineet Jumalan käskyttä, jopa sitä vastaan, olivat mielestämme paljoa parempia kuin ne teot, joita tekevät esivalta, perheen-isä, opettaja, lapsi, palvelija -.
Meidän olisi totisesti Jumalan sanasta pitänyt ymmärtää paavilaisten munkistot, joita yksistään pyhiksi sanoivat, jumalattomiksi, koska pyhissä kirjoituksissa ei ole kerrassaan mitään niihin soveltuvaa Jumalan käskyä eikä todistusta, mutta sitä vastoin muut elämänkutsumukset, joista on olemassa Jumalan sana ja käsky, pyhiksi ja Jumalan asettamiksi. Niin, me olimme silloin vajonneena niin kauhistavaan pimeään, ettemme kyenneet mitään asiaa oikein arvostelemaan. Mutta nyt, kun evankeliumin valo välkehtii, alistamme kaikki elämänkutsumukset maailmassa varman ja erehtymättömän arvostelumme alaisiksi. Jumalan sanan nojalla me lausumme julki sen kiistämättömän ajatuksen, että palvelijoiden elämänkutsumus, joka maailman silmissä on halpaa halvempi, on enemmän Jumalan mieleinen kuin kaikki munkkikunnat, koska Jumala sanassaan hyväksyy palvelija-aseman, sitä kehuu ja sen kaunistaa, mutta ei tee niin munkkikutsumukselle. Sen tähden pitää tällä kokemuksesta otetulla todistuksella olla sangen suuri arvo meidänkin keskuudessamme. Vaikka näet paavivallan aikana tekivätkin tekoja - mikä mitäkin, monen monituisia ja vaivalloisia -, kuitenkaan eivät milloinkaan saattaneet varmasti soveltaa itseensä Jumalan tahtoa, vaan aina epäilivät; he eivät koskaan voineet päästä Jumalan, oman itsensä eikä kutsumuksensa tuntemiseen, eivät koskaan tunteneet Hengen todistusta sydämissään. Mutta nyt, evankeliumin totuuden paistaessa, he saavat yksinomaan uskon saarnasta mitä varmimman opetuksen kaikista näistä asioista.
Minä en syyttä suotta ole näin monisanainen; sillä perin mitättömältä kuulostaa se, että Pyhä Henki annetaan meille yksinomaan uskon saarnasta ja että meiltä todellakin vaaditaan vain tämä eikä mitään muuta: että heitämme sikseen kaiken tekemisen ja jäämme kuulemaan ainoastaan evankeliumia. Ihmissydän ei käsitä eikä ota uskoakseen, että näin suuri aarre, nimittäin Pyhä Henki, annetaan ainoastaan uskon saarnalla, vaan se päättelee näin: syntien anteeksiantamus, vapahdus synnistä ja kuolemasta, Pyhän Hengen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän lahjaksi saaminen on jotakin suurta; sinun pitää siis suorittaa jotakin suurta, saadaksesi nämä selittämättömän suuret lahjat. Perkele suostuu tällaiseen kuvitteluun ja paisuttaa sitä sydämessä. Kun siis järki kuulee: Et voi tehdä mitään syntien anteeksiantamuksen saavuttamiseksi, sinun pitää vain kuulla Jumalan sanaa, niin se heti panee jyrkän vastalauseen: Mitä! Perin mitättömänäpä ja halveksittavana sinä pidät syntien anteeksiantamuksen ja muun sellaisen! Ja näin lahjan suuruus saa aikaan sen, että emme ota sitä vastaan; näin suurta aarretta halveksitaan sen tähden, että se ilmaiseksi tarjotaan.
Mutta oppikaamme nyt kerta kaikkiaan: syntien anteeksiantamus, Kristus ja Pyhä Henki annetaan yksinomaan kuultaessa ja ilmaiseksi, suurimpienkaan syntiemme ja ansiottomuuksiemme estämättä; emme liioin saa kiinnittää huomiota siihen, kuinka suurta annetaan ja kuinka kelvottomia olemme - silloinhan sekä asian että kelvottomuutemme suuruus pidättää meidät kaukana -, vaan on mietittävä sitä, että Jumala meille ansiottomille mielellään antaa tämän sanomattoman suuren lahjan ilmaiseksi; niinhän Kristuskin sanoo Luukkaan evankeliumin. 12. luvussa (32. jakeessa): «Älä pelkää, sinä pikkuinen lauma, sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa - antaa, hän sanoo - teille valtakunnan!« Keille? Teille ansiottomille, jotka olette tämä pikkuinen lauma. Vaikka siis olenkin, pieni ja se, mikä annetaan, on suuri, jopa kaikkein suurin, pitää minun miettiä: niinpä on antajakin suuri - suuri yksin. Jos hän tarjoaa ja tahtoo antaa, en jää katselemaan syntiäni ja ansiottomuuttani, vaan antajan isällistä, minuun kohdistuvaa tahtoa, ja otan ilolla vastaan kalliin lahjan ja olen kiitollinen ja iloinen sanomattoman suuresta lahjasta, joka on annettu ilmaiseksi uskon saarnalla - ansiottomalle.
Mutta [tyhmä] järki - niin kuin sanoin - loukkaantuu jälleen, kovistelee meitä] ja sanoo: Tuo, mitä opetat, että ihmiset eivät saa näin määrättömän lahjan saamiseksi tehdä kerrassaan mitään muuta kuin kuulla sanaa, koituu ilmeisesti sangen suureksi armon halveksimiseksi ja se tekee ihmiset suruttomiksi, veltoiksi ja uneliaiksi: istutaan kädet ristissä eikä tehdä kerrassaan mitään hyvää. Ei siis ole tarkoituksenmukaista saarnata niin, eikä se ole asianmukaistakaan; ihmisiä on päinvastoin hoputettava ponnistelemaan, vaivaamaan ja kiduttamaan itseään vanhurskauden saavuttamiseksi, - sitten vasta saavat tämän lahjan. Samanlaisia moitteita muinoin pelagiolaiset kohdistivat kristittyihin. Mutta kuule Paavalia, mitä hän tässä sanoo: Ette ole saaneet Pyhää Henkeä vaivojenne ja ponnistustenne palkaksi, vaan uskon saarnasta. Ja loppujen lopuksi kuule itse Kristusta, kuinka hän vastaa huolentäyteiselle Martalle, joka pani pahaksi sen, että sisarensa Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa ja kuunteli hänen puhettaan jättäen hänet yksin palvelemaan: «Martta«, sanoi hän, «moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet, mutta yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, ja sitä ei oteta häneltä pois« (Luukk. 10:41 ss). Kristityksi ei siis tulla tekemällä tekoja, vaan kuulemalla. Se siis, joka aikoo pyrkiä saavuttamaan vanhurskauden, totuttakoon kaikkein ensiksi kuulemaan evankeliumia; kuultuaan sitä ja käsitettyään sen, kiittäköön Jumalaa ja sitten vasta opetelkoon tekemään lain määräämiä hyviä tekoja, -laki ja teot seuratkoot siis uskossa kuulemista. Silloin hän kykenee turvallisesti vaeltamaan valossa, joka on Kristus, ja varmasti valitsemaan teot ja tekemään niitä, - ei ulkokultaisia tekoja, vaan todellisesti hyviä, sellaisia, joiden hän tietää miellyttävän jumalaa ja olevan hänen käskemiään; silloin hän myös osaa halveksia itsevalittuja valetekoja.
Vastustajat ovat sitä mieltä, että usko [, jolla Pyhä Henki saadaan,] on aivan merkityksetön ja mitätön asia; mutta minä ja kaikki ne, jotka kanssani sitä täydellä todella rakastavat, me tiedämme, kuinka vaikea ja vaivalloinen asia se on. Pian on sanottu, että Henki saadaan yksinomaan uskon saarnasta, mutta ei sitä kuulla, ei omaksi oteta, ei uskota eikä säilytetä yhtä vaivattomasti kuin näin mainitaan. Jos siis kuulet minun suustani, että Kristus, Jumalan Karitsa, on uhrattu syntiesi tähden, niin pidä varasi, että sen myös oikein kuulet. Paavali sanoo sitä, kuvaavasti kyllä, uskon saarnaksi eikä sanan saarnaksi - vaikka ero on pieni -, toisin sanoen, sellaiseksi sanaksi, jonka kuullessasi uskot; sana ei silloin ole vain minun ääneni, vaan sinä kuulet sen ja se tungekse sydämeesi ja sinä uskot sen. Tällöin se todellakin on uskossa kuulemista, ja sen välityksellä saat Pyhän Hengen; ja kun olet saanut hänet, kuoletat sitten myös lihaasi.
Hurskailla on tämä kokemus: he halusta täydellä uskolla pitäisivät kiinni kuulemastaan sanasta ja kiskoisivat irti sydämestään lain ja omanvanhurskauden ajatuksen, mutta he tuntevat lihassaan sodan, joka kaikin voimin nousee Henkeä vastaan: järki ja liha tahtovat näet ehdottomasti olla myötävaikuttamassa. Tätä: «Täytyy ympärileikkauttaa itsensä ja pitää laki« (vertaa Ap.t. 15:1 ja Gal. 5:3) ei voida meistä saada täydellisesti häviämään, vaan se jää kaikkien hurskasten sydämiin. Hurskaissa käydään siis yhtämittaista taistelua uskon saarnasta ja lain teoista, koska omatunto aina vain napisee ajatellen: Onpa tämä aivan liiaksi vaivaton tie: paljaasta sanan kuulemisesta luvataan vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen autuus! Mutta teepä vakava yritys ja koe itse, kuinka vaivatonta on uskon sanan kuuleminen! Antaja on tosin suuri, ja hän antaa suuria alttiisti ja ketään soimaamatta (Jaak. 1:5), mutta riittämätön käsityskykysi ja heikko uskosi aiheuttavat sinussa sodan, niin ettet voi omistaa tarjottua lahjaa. Mutta napiskoon vain omatunto ja uusiutukoon tämän tästä tuo «täytyy«! Pysy sinä vaan tyrmeänä paikallasi, kunnes tuon «täytymisen« voitat! Näin uskon kasvaessa vähitellen häipyy tuo ajatus lainvanhurskaudesta. Mutta tämä ei käy päinsä kovitta taisteluitta.
3:3: Niinkö älyttömiä olette? Te aloititte Hengessä, lihassako nyt päätätte?
Saatuaan esitetyksi sen todistuksen, että Henkeä ei anneta lain teoista, vaan uskon saarnasta, hän ryhtyy nyt heitä kehoittamaan sekä peloittamaan kahdenlaisesta tuhoisasta vaarasta sanoen: Oletteko niin mielettömiä ja ymmärtämättömiä, että vaikka olette Hengessä aloittaneet, nyt tahdotte lihassa päättää? Tässä on ensimmäinen vaara. Ja toinen [seuraa]: «Niin paljonko olette turhaan kärsineet -?« Tämä on esitystaidollista menettelyä: peloitetaan esittämällä vaaraa ja tuhoa ja taas toisaalta kehoitellaan osoittamalla sitä, mikä on hyödyllistä, knnniakasta ja toteutettavaa. Hän siis sannoo: «Te aloititte Hengessä«, toisin sanoen, teidän jumalisuutenne oli oivallisesti alettu ja pantu käytäntöön, niin kuin hän jäljempänäkin (5. luvun 7. jakeessa) sanoo: «Te juoksitte hyvin« jne. Mutta kuinka käy? Nyt tahdotte päättää lihassa, jopa par'aikaa päätätte lihassa!
Paavali asettaa tässä vastakkain Hengen ja lihan [,niin kuin jo äsken huomautin]. Hän ei nimitä lihaksi himokkaisuutta, eläimellisiä intohimoja eikä aistillisia haluja, sillä tässä kohdassa hän ei puhu himokkaisuudesta eikä muista lihan himoista, vaan syntien anteeksiantamuksesta, omantunnon vanhurskauttamisesta, vanhurskauden saavuttamisesta Jumalan edessä, siitä, kuinka vapaudutaan laista, synnistä ja kuolemasta. Ja kuitenkin hän sanoo tässä, että he luovuttuaan pois Hengestä, par'aikaa päättävät lihassa. Liha siis on juuri tuota lihan viisautta ja järjen ajattelua, kun pyritään tulemaan vanhurskaaksi lain nojalla. Paavali näin ollen sanoo lihaksi sitä, mikä ihmisessä on parhainta ja etevintä: järjen parasta viisautta ja itse lainvanhurskautta.
Tätä kohtaa on huolellisesti tarkattava paavilaisten vääntelijöitten vuoksi: he kääntävät tämän kohdan meitä vastaan sanoen, että me paavilaisuuden helmassa olemme aloittaneet, mutta nyt, mentyämme naimisiin, päätämme lihassa, - ikään kuin naimattomuus eli se, että ei ole ottanut puolisoa, olisi elämää hengessä, mutta että tätä elämää Hengessä ei muka ainkaan estäisi se, ettei tyydytä yhteen porttoon, vaan pidetään useampia. Nuo ovat ymmärrystä vailla olevia ihmisiä: he eivät käsitä, mitä Henki on ja mitä liha. Henkeä on kaikki se, minkä Henki meissä vaikuttaa, lihaa taas kaikki se, mikä meissä tapahtuu Hengettä, lihan mukaan. Hengen hedelmiä on siis kristittyjen kaikki velvollisuuksien täyttäminen, kuten vaimonsa rakastamisen, lasten kasvattaminen, talonsa hallitseminen, vanhempiensa kunnioittaminen, esivallan totteleminen yms., mikä kaikki heidän mielestään on maallis- ja lihallisluontoista. Nuo sokeat ihmiset eivät osaa ottaa paheista sellaista, mikä on hyvää Jumalan luomaa.
Myöskin on tarkattava sitä, minkä Paavali sanoo: galatalaiset olivat aloittaneet Hengessä. Näin ollen hänen olisi pitänyt lisätä tekijällisessä muodossa (active): Nyt te päätätte lihassa; hän ei teekään niin, vaan käyttää vastaanottavaa muotoa (passive dicit): «Teidät viedään päätökseen lihassa«. Siinä määrin siis lainvanhurskaus on kykenemätön vanhurskauttamaan, että se vie ne, jotka saatuaan Hengen uskon saarnasta luopuvat sen turviin, päätökseen, toisin sanoen, he saavat loppunsa ja joutuvat kokonaan turmioon. Ne siis, jotka opettavat lakia noudatettavaksi siinä tarkoituksessa, että ihmiset tulisivat sen nojalla vanhurskaiksi, tuottavat omilletunnoille, tahtoessaan niitä auttaa, kaikkein suurinta vahinkoa, ja tahtoessaan vanhurskauttaa niitä, he vievät ne kadotukseen. Mutta Paavali käy aina salavihkaa valeapostolien kimppuun. Nämähän tähdensivät lakia sanoen: Usko Kristukseen ei yksin poista syntiä, ei lepytä Jumalan vihaa eikä vanhurskauta; jos siis mielitte saada omaksenne nämä hyvät teot, ette saa ainoastaan uskoa Kristukseen, vaan teidän pitää samalla noudattaa lakia, ympärileikkauttaa itsenne, viettää juhlapäivät, uhrata -. Jos näin teette, pääsette vapaiksi synnistä, Jumalan vihasta -. Päinvastoin te täten, Paavali sanoo, tuette vääryyttä, nostatatte Jumalan vihan, lisäätte syntiä syntiin, lankeatte armosta ja syrjäytätte sen, sammutatte Hengen ja oppilainenne päätätte lihassa. Tämä on ensimmäinen vaara. Siitä hän peloittaa eroon galatalaisia: jos pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi lain nojalla, he menettävät Hengen ja mitä surkeimpaan päätökseen joutuen turmelevat varsin kauniin alun.
3:4: [Niin paljonko olette turhaan kärsineet?]
Toinen tuhoisa vaara ilmaistaan sanoilla: «Niin paljonko olette turhaan kärsineet?«, ikään kuin sanoisi: Älkää ainoastaan ajatelko sitä, kuinka erinomaisesti olette alkaneet ja kuinka kurjasti teiltä on mennyt hukkaan hyvät aakkoset ja mitä komeimmin aloitettu kilpakiista, ja kuinka luovuitte Hengen esikoislahjasta ja hedelmistä, jouduitte synnin ja kuoleman viran alaisuuteen sekä lain kovaan ja kurjaan orjuuteen, vaan ajatelkaa sitäkin, että saitte paljon kärsiä evankeliumin ja Kristuksen tähden: teiltä riistettiin omaisuutenne, saitte osaksenne pilkkaa ja häväistystä, olitte ruumiin ja hengen vaarassa -. Kaikkihan sujui ja menestyi keskuudessanne varsin ihanasti: te opetitte oikein, elitte pyhästi ja kärsitte lujaluontoisesti pahaa Kristuksen nimen tähden. Mutta nyt ovat tiessään sekä oppi että usko, sekä toiminta että kärsimien, sekä Henki että hänen teissä vaikuttamansa hedelmä.
Sanotusta käy riittävästi ilmi, mitä haittaa tuo mukanaan laki- eli itsevanhurskaus: ne, jotka siihen turvaavat, kerrassaan menettävät nuo käsittämättömät aarteet. Mutta onpa sangen surkuteltavaa, että ihminen niin äkkiä ja niin helposti menettää näin suuren kunnian ja omantunnon luottamuksen Jumalaan, ja että hän kestää niin monta raskasta kärsimystä sekä omaisuuteen, vaimoon, lapsiin ja omaan ruumiiseen ja henkeen kohdistuvaa vaaraa, ja kuitenkin kestetään kaikki tämä hukkaan ja tuloksettomasti. Näiden kahden raamatunkohdan (3. ja 4. jakeen) johdosta voisi kyhätä lain- eli itsevanhurskauden ylistyksen ja laajentaa sitä loppumattomiin, jos kohta kohdalta tahtoisi selittää, mitä on Henki, 'osaa he alkoivat, ja sitten mitä, kuinka vaikeita ja kuinka lukuisia ne kärsimiset olivat, joita he Kristuksen tähden kestivät. Mutta mahdotontahan on niitä millään esitystaidon tarjoamilla keinoilla selittää, koska Paavalin tässä käsittelemät asiat ovat kaikkein ylevimpiä asioita, nimittäin Jumalan kunnia, maailman, lihan ja perkeleen voittaminen, vanhurskaus ja iankaikkinen elämä, ja taas toisaalta synti, epätoivo, iankaikkinen kuolema ja helvetti. Ja nyt me silmänräpäyksessä hukkaamme nämä arvaamattomat lahjat ja saamme osaksemme nuo kauhistavat onnettomuudet, joista ei milloinkaan tule loppua, - ja kaiken tämän väärien opettajien toimesta, he kun vievät meidät evankeliumin totuudesta erheoppiin, ja tekevät sen sekä vaivattomasti että teeskennellen suurta hurskautta.
- jos todella olette kärsineet turhaan.
Tämä on parantelua, jolla hän miedontaa äskeistä ankarahkoa nuhteluaan. Ja näin hän menettelee apostolina, jottei liiaksi kauhistaisi galatalaisia. Hän tosin nuhtelee, mutta niin, että siinä sivussa kuitenkin vuodattaa öljyä, jottei ajaisi heitä epätoivoon.
Hän sanoo siis: «JOS TODELLA turhaan -«; on kuin hän sanoisi: En vielä kokonaan ole lakannut toivomasta teistä; mutta jos näin Hengen hylättyänne tahdotte päättää lihassa, toisin sanoen, seurata, niin kuin olette alkaneet, lainvanhurskautta, silloin tietäkää luottamuksenne Jumalaan mitättömäksi ja kaikki kärsimyksenne turhiksi. Mutta minun täytyy, asian tärkeys kun niin vaatii, jonkin verran ankarammin puhua kanssanne, tuntuvammin korostaa tätä asiaa ja karkeammin nuhdella teitä, varsinkin jotta ette pitäisi tyhjän- tahi vähäarvoisena sitä, että hylättyänne Paavalin opin kuulette toista ja omaksutte sen. Kuitenkaan en riistä teiltä kaikkea toivoa, kunhan vain jälleen tulette järkiinne. Eihän likaisia, sairaita ja rupisia lapsia saa lykätä luotaan, vaan heitä on vaalittava ja hoivattava huolellisemmin kuin terveitä. Näin Paavalikin, kuin taitava lääkäri ikään, panee melkein koko syyn valeapostolien, tämän tuhoisan taudin levittäjien, niskoille; galatalaisia hän taas kohtelee hyvin leppeästi, parantaakseen heidät lempeydellään. Meidänkin pitää siis Paavalin esimerkin mukaisesti moittia heikkoja, käsitellä heitä ja kirvoittaa heitä sairaudesta sillä tavalla, että siinä sivussa myös lohdutamme heitä; epätoivoon joutuvat, jos kohtelemme heitä liian ankarasti.
3:5: Joka siis antaa teille Hengen ja tekee - voimatekoja keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskon saarnan kautta?
Tämä galatalaisten omasta kokemuksesta otettu todistus miellyttää apostolia siinä määrin, että hän, nuhdeltuaan heitä ja peloitettuaan heitä kahdenlaisella onnettomuudella, jälleen kertaa sen, jopa varustaa sen lisäyksellä ja sanoo: «JOKA antaa« jne. Tämä merkitsee: Ette ole ainoastaan saaneet Henkeä uskon saarnasta, vaan kaikki se, mitä olette käsittäneet ja tehneet, on teillä uskon saarnasta. On kuin hän sanoisi: Ei ollut kylliksi se, että Jumala kerran antoi teille Hengen, vaan sama Jumala alituisesti antoi ja lisäsi Hengen lahjoja, jotta Henki, hänet kerran omistettuanne, aina vaan kasvoi ja menestyi teissä.
Tästä käy riittävästi selville: galatalaiset olivat tehneet ihmeitä tahi ainakin suorittaneet voimatekoja, toisin sanoen, kantaneet uskon hedelmiä, joita todelliset evankeliumin opetuslapset tavallisesti kantavat; sanoohan apostoli toisaalla, että «Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa« (1. Kor. 4:20). Mutta voima ei ole vain sitä, että osataan puhua Jumalan valtakunnasta, vaan että tosiasiallisesti osoitetaan Jumalan Henkensä kautta olevan meissä vaikuttamassa. Näin hän yllä sanoo itsestään Galatalaiskirjeen 2. luvussa (8.jakeessa): «Hän, joka antoi Pietarille voimaa juutalaisten keseskuudessa, antoi minullekin voimaa pakanoiden keskuudessa«.
Kun siis saarnaaja julistaa niin, että sana ei jää tuloksettomaksi mikäli on kysymys sen hedelmistä, vaan vaikuttaa kuulijoissa, toisin sanoen, kun usko, toivo, rakkaus, kärsivällisyys. yms. seuraavat, siinä Jumala silloin «antaa Hengen ja "tekee voimatekoja« kuulijoissa. Samalla tavoin Paavali tässä sanoo Jumalan antaneen galatalaisille Hengen ja tehneen heidän keskuudessaan voimatekoja; on kuin hän sanoisi: Jumala sai minun julistuksen kautta aikaan sekä sen, että te uskoitte, että myöskin sen, että elitte pyhää elämää, kannoitte paljon uskon hedelmiä ja kärsitte pahaa. Tämän saman Hengen voimasta olette ahneista, avionrikkojista, kiukkuisista, kärsimättömistä ja vihamielisistä muuttuneet anteliaiksi, siveiksi, lempeiksi, kärsivällisiksi ja lähimmäisrakkaiksi. Senpävuoksi hän 4. luvussa (14. ja seur. jakeessa) antaa heille sen todistuksen, että he olivat ottaneet hänet, Paavalin, vastaan «kuin Jumalan enkelin, jopa niinkuin Jeesuksen Kristuksen«, ja että he olivat rakastaneet häntä niin kiihkeästi, että olisivat «kaivaneet silmät päästään -«.
Niin, Hengen voimatekoa on todellakin se, että rakastetaan lähimmäistä niin palavasti, että olet valmis hänen menestyksekseen uhraamaan rahasi, omaisuutesi, silmäsi, henkesi ja kaiken, ja vielä kärsimään kaikenlaisia vastuksia. Tällaisia voimatekoja te nyt saitte osaksenne ja ne teillä oli, hän sanoo, ennen kuin valeopettajat luoksenne saapuivat. Mutta te ette saaneet niitä laista, vaan Jumalalta, joka antoi osaksenne ja joka päivä lisäsi Henkeä niin, että evankeliumi mitä suurimmalla menestyksellä levisi keskuudessanne opetettaessa, uskottaessa, vaikutettaessa ja kärsittäessä. Kun te nyt, omantuntonne sen teille todeksi todistaessa, tämän tiedätte, niin mistä johtuu, että ette enää tee samanlaisia voimatekoja kuin ennen, toisin sanoen, ette enää oikein opeta, ette usko niin kuin pitäisi, ette oikein elä, ette tee hyviä tekoja, ette kärsivällisesti kestä pahaa? Sanalla sanoen: kuka on turmellut teidät siinä määrin, että ette enää rakasta minua niin kuin ennen? Nyt ette enää ottaisi vastaan minua, Paavalia, niin kuin Jumalan enkeliä, ette kaivaisi silmiä päästänne antaaksenne ne minulle. Mistä johtuu, minä sanon, että ette enää niin suurella lämmöllä kiivaile minun puolestani, vaan pidätte nyt valeapostolit, jotka niin surkeasti teitä eksyttävät, minua etevämpinä?
Näin käy meillekin nykyään. Kun evankeliumia ensin alettiin julistaa, monen moni riemastui opistamme. Heidän meistä antamansa arvostelu oli vilpittömän kunnioittava. Evankeliumin julistusta seurasi silloin voimatekoja ja uskon hedelmiä. Mutta miten käy nyt? Odottamatta nousee kiihkohenkiä, kasteenuusijoita ja sakramentinhalveksijoita. Käden käänteessä he panevat mullin mallin kaiken sen, mitä me pitkän ajan kuluessa ja suurella vaivannäöllä olemme rakentaneet, ja saattavat niidenkin mielet, jotka taannoin meitä kiihkeästi rakastivat ja oppimme kiitollisin mielin omaksuivat, niin katkeroituneiksi meitä kohtaan, että heidän mielestään meidän nimemme on kaikkein vihatuin. Niin, tämän kurjuuden saa aikaan perkele, joka omissa jäsenissään nostattaa aivan päinvastaisia voimatekoja, jotka ovat ristiriidassa Pyhän Hengen voimatekojen kanssa. Olisihan siis, sanoo apostoli, oma kokemuksenne, te galatalaiset, pitänyt opettaa teille sen, että noin suuret voimateot eivät lähteneet lain teoista. Sillä yhtä vähän kuin teillä oli niitä ennen kuin kuulitte uskon saarnan, yhtä vähän on teillä niitä nytkin, valeapostolien vallitessa keskuudessanne.
Samaa mekin nykyään saatamme sanoa niille, jotka kerskuvat olevansa evankelisia ja paavin hirmuhallituksesta vapaita: Voitittekohan paavin hirmuhallituksen ja saavutittekohan vapauden Kristuksessa kiihkohenkien avulla vaiko meidän, jotka olemme julistaneet uskoa Kristukseen? Jos tällä kohdalla haluavat tunnustaa totuuden, täytyy heidän sanoa: Epäilemättä uskon julistuksen kautta. Totta onkin, että julistuksemme alkuaikoina uskon oppi menestyi mahdollisimman ilahduttavasti: kukistuivat anteet, kiirastuli, munkkilupaukset, messut ja muut sen sellaiset kauhistukset ja veivät mennessään koko paavikuntaa perikatoa kohti. Kukaan ei voinut lausua meistä perusteltua tuomiota: olihan oppi puhdas ja se rohkaisi ja lohdutti monta omaatuntoa, joita paavikunnassa, tuossa totisimmassa pakkokunnassa ja omientuntojen kidutuskammiossa, ihmissäännökset kauan olivat sortaneet. Niinpä moni kiittikin Jumalaa siitä, että evankeliumin sana, jota me silloin [Jumalan armosta] ensimmäisinä julistimme, oli pelastunut noista omiatuntoja kiduttavista pauloista.
Mutta silloin nousi lahkomielisiä. Kieltämällä Kristuksen rnumillisen läsnäolon ehtoollisessa, häpäisemällä kastetta, tuhoamalla kuvia ja poistamalla kaikki juhlamenot, he pyrkivät ikipäiviksi hävittämään paavivallan ja siten himmentämään mainettamme. Oppimme alkoi kohta joutua huonoon huutoon: yleisestihän miehestä mieheen supistiin, että sen tunnustajat ovat keskenään erimielisiä. Tämä seikka koitui loukkaukseksi sangen monelle: he kääntyivät pois totuudesta, virittäen paavilaisissa sen toivon, että me piammiten hukkuisimme oppeinemme, siinä kun muka oli ristiriitaisuuksia, mutta että he itse tuota pikaa jälleen voimiltaan virkistyisivät ja pääsisivät tämän onnellisen käänteen kautta entiseen arvovaltaansa ja -asemaansa.
Samoin kuin siis valeapostolit kiven kovaan vakuuttivat ja mahtavasti tähdensivät sitä, että galatalaisten, jotka jo olivat vanhurskautettuja uskosta Kristukseen, piti, jos mielivät päästä vapaiksi synneistä ja Jumalan vihasta sekä saada Hengen, ympärileikkauttaa itsensä ja noudattaa Mooseksen lakia, mutta kuitenkin juuri täten raskauttivat heitä synneillä entistä enemmän, syntejä kun näet ei poisteta lailla, eikä sen välityksellä liioin Henkeä anneta - lakihan vaikuttaa vain vihaa (Room. 4:15) ja aikaansaa kauhua -, samoin eivät nykyään lahkolaismielisetkään, jotka ovat olleet edistävinään yleisen seurakunnan menestystä ja käden käänteessä hävittävinään ja kerrassaan hautaan vajottavinaan paavivallan poistamalla seremoniat, hävittämällä kuvat ja hyökkäämällä sakramenttien kimppuun, näillä hommillaan ole edistäneet, vaan pikemminkin vahingoittaneet seurakuntaa, eivät kukistaneet paavivaltaa, vaan pikemminkin lujittaneet sitä.
Mutta jos he olisivat kanssamme yhteisymmärryksessä, niin kuin alussa olivat, jos he olisivat opettaneet ja ahkerasti tähdentäneet vanhurskauttamisoppia: Meitä ei vanhurskauteta laista eikä oman vanhurskauden nojalla -, niin totta totisesti tämä yksi ainut opinkohta olisi vähitellen - alku oli lupaava - kukistanut paavivallan ja sen veljeskunnat, anteet, munkistot, pyhäinjäännökset, jumalanpalvelukset, pyhimysten avuksihuutamiset, kiirastulet, messut, valviaiset, lupaukset ja muut samantapaiset loppumattomat iljetykset. Mutta he, jättäen sikseen uskon ja kristillisen vanhurskauden julistamisen, ryhtyivät puuhaan toisella tavalla, sekä puhtaan opin että seurakuntien suureksi onnettomuudeksi. Siksipä kävikin heille, niin kuin saksalainen sananlasku sanoo verkon edessä kalastamisesta: aikoessaan ottaa käsin kiinni ne kalat, jotka verkko jo oli saartamaisillaan, he karkoittivat ne tiehensä.
Niinpä paavivalta ei nykyään järky eikä sorru mainitsemamme lahkomielisten riehunnan vuoksi, vaan sen vuoksi, että julistetaan vanhurskauttamisoppia. Sepä se on herpaannuttanut vastakristuksen valtakuntaa, ja lisäksi vielä tähän mennessä estänyt meitä vaipumasta ja puolustanut meitä. Ja ellei meillä olisi ollut tätä suojaa, olisivat lahkomieliset jo aikoja sitten perikatoon joutuneet ja me heidän kanssaan. Ja kuitenkin he - puhumattakaan siitä, että tunnustaisivat tämän ansion - rakkauden sijasta, niin kuin psalmi (109: 4,5.) sanoo, parjaavat meitä ja sangen myrtynein mielin meitä ivaavat. Mutta vanhurskauttamisoppi [, ainoa turvamme sekä ihmisten kaikkea voimaa ja juonia että helvetinkin portteja vastaan] on se, että meidät julistetaan vanhurskaiksi ja me tulemme autuaiksi yksinomaan uskosta Kristukseen, ilman tekoja. Jos tämä on oikea vanhurskauttamistapa - niin kuin varmasti onkin, muussa tapauksessahan koko Raamattu ehdottomasti raukeaa tyhjiin -, niin seuraa tästä välittömästi, ettei meitä julisteta vanhurskaiksi munkkilaisuuden eikä lupausten eikä messujen eikä minkään muidenkaan tekojen perustuksella; ja silloin paavivalta menee nurin niskoin, tarvitsematta poistaa mitään ulkonaista olotilaa, kapinoitta, käyttämättä inhimillistä väkivaltaa, kohdistamatta mitään hyökkäyksiä sakramentteja vastaan, yksinomaan Hengen. avulla; emmekä me tätä voittoa hanki, vaan se tulee Kristuksen kautta, jota julistamme ja tunnustamme.
Kokemuskin todistaa sen, mitä tässä juuri sanon. Lahkomieliset eivät tehneet kerrassaan mitään - eivätkä voineetkaan tehdä -, vaan olivat hiljaa siihen aikaan kun paavivalta ensiksi alkoi horjahdella ja sortua. Me taas emme opettaneet, emmekä tähdentäneet mitään muuta kuin vanhurskauttamisoppia. Se yksin silloin vähensi paavin arvovaltaa ja hävitti hänen valtakuntaansa. Mutta lahkolaisille tuli halu, nähdessään paavivallan horjahtelevan ja sortuvan ja kalojen joukottain kokoontuvan verkkoa kohti, muitta mutkitta tuhota kerrassaan hävittää paavivalta, näin riistää kunnia nenämme edestä, ja ottaa haltuunsa koko kalaparvi. Mutta turhaa vaivaahan nuo näkivät: haltuunsa eivät sitä saaneet, kauemmaksi ajoivat! Yhtä vähän kuin siis valeapostolit lain noudattamisopillaan hankkivat galatalaisille vanhurskautta, yhtä vähän lahkomieliset saivat kapinoimisillaan paavivaltaa kukistumaan. Jos he tarkasti [ja väärentämättä] olisivat opettaneet vanhurskauttamisoppia, olisivat kuvat ja muut kirkossa vallitsevat väärinkäytökset itsestään rauenneet; mutta heitä pani liikkeelle turhan kunnian himo: he olisivat halusta kuulleet itseään kehaistavan paavivallan kukistamisesta. Ja siitä syystä he, piittaamatta mitään vanhurskauttamisopista, lietsoivat ilmituleen nuo kapinat, joilla he ovat melkeinpä tukahduttaneet meidät, mutta vahvistaneet paavilaisia ja heidän iljetyksiään. Tällainen menestys on ponnistuksillamme, kun etsimme omaa kunniaa emmekä Jumalan.
Paavi ei pelkää eikä perkele tuollaisia kapinoita eikä ulkonaisia kuvatuksia; mutta uskonoppi, joka julistaa yksin Kristusta" synnin, kuoleman ja perkeleen voittajaksi, tuottaa hänelle kauhua; se näet hävittää hänen valtakuntaansa ja sepä myös, niin kuin olen sanonut, estää meitä vaipumasta ja puolustaa meitä kaikkia helvetin portteja vastaan. Ja ellemme luottaisi tähän ankkuriin, olisi meidän yksinkertaisesti pakko jälleen ruveta palvomaan paavia, eikä olisi olemassa mitään keinoa eikä välinettä hänen vastustamisekseen. Jos minä näet liittyisin lahkomielisiin, olisin omassatunnossani epätietoinen, koska he ilman vähintäkään oikeutusta asettuvat paavia vastaan: he etsivät omaa kunniaansa, eivät Jumalan. Ellen siis olisi varustautunut toisin asein kuin he, minä en uskaltaisi hyökätä paavivallan kimppuun, vielä vähemmin uskaltaisin mielessäni kuvitella: minä päätän hävittää paavivallan.
Mutta he sanovat: Paavi on vastakristus. Aivan niin; mutta hän omasta puolestaan taas väittää pitävänsä hallussaan opetusvirkaa, omaavansa sakramenttien hoitamisvallan, sitomis- ja päästämisvallan, ja että hänellä on tämä valta apostolien välityksellä saadun perimysoikeuden mukaan. Ei häntä siis karkoiteta asemastaan moisin ulkonaisin mellakoin, vaan [uskon saarnalla,] kun sanon: Paavi, mielelläni suutelen jalkojasi ja tunnustan sinut ylipapiksi, jos palvelet minun Kristustani ja suostut siihen, että meillä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa perustuksella, ei perinnäissäännöstesi noudattamisesta. Jos tässä teet myönnytyksen, en ryöstä sinulta kruunuasi enkä valtaasi; ellet tee, minä yksikantaan huudan sinua vastakristukseksi ja väitän koko jumalanpalvelustasi ja kaikkia seremonioitasi sekä jumalankieltämiseksi että päällepäätteeksi kauheimmaksi jumalanpilkaksi ja epäjumalanpalvelukseksi. Lahkomieliset eivät menettele näin, vaan he yrittävät ulkonaista väkivaltaa käyttämällä riistää häneltä kruunun ja vallan; senpä vuoksi heidän yrityksensä on turha. Ennen kaikkea on meneteltävä mainitsemallani tavalla, jotta paljastuisi paavin jumalaton ja iljettävä meno, jolla hän pyhyyden ja hartauden varjolla on harhauttanut koko maailman -. Onpa hauskaa nähdä, mitä hänelle jää, jos näin menettelen! Minähän olen ottanut häneltä ytimen ja jättänyt hänelle kuoren. Mutta nuo päinvastoin ottavat häneltä kuoren ja jättävät paikalleen ytimen.
Kerta kaikkiaan: samoin kuin voimatekoja ei syntynyt lain teoista, samoin ei noista ulkonaisista teoistakaan joita lahkomieliset tähdentävät, tule kirkkoon muuta kuin mellastusta, entistä pahempaa hämminkiä sekä estettä Hengelle. Tämän kokemuskin todistaa. Eiväthän he ole kuvien tuhoamisella eikä sakramentteja vastaan sotimalla tehneet loppua paavista, vaan tehneet hänet entistä röyhkeämmäksi. Mutta hän kukistui ja vielä nytkin kukistuu Hengellä, toisin sanoen uskon saarnalla, joka todistaa Kristuksen alttiiksi annetuksi meidän syntiemme tähden; silloin paavin lakien vanhurskaus ja niiden aiheuttama orjuutus pakostakin raukeaa.
Useinhan olen ollut valmis ja vielä nytkin olen valmis halusta alistumaan paavin lakeihin, kunhan hän vain selittää ne vapaiksi eikä sido niihin omiatuntoja, niin että luullaan niitä noudattamalla oltavan vanhurskaita, mutta noudattamatta jätettäessä kadotukseen tuomittuja. Mutta niin hän ei menettele. Ellei hän näet sido omiatuntoja lakeihinsa, mitä olisi hänen valtansa? Sen tähden hän mitä kiivaimmin huhtoo, laeillaan pidättääkseen omattunnot pauloissaan ja vankeinaan. Tästä johtuvat sanat sellaiset kuin: Et voi tulla autuaaksi, ellet ole kuuliainen Rooman istuimelle. Tästä johtuvat nuo bullista tavattavat salamat ja pitkäisen jylinät: Ken kuvittelee olevansa niin rohkea uskalikko että ryhtyy vastarintaan, tietäköön joutuvansa kaikkivaltiaan Jumalan vihan alaiseksi -. Tässä hän suorastaan riistää autuuden jokaiselta, joka ei tottele hänen lakejaan; ja päinvastoin hän lupaa niiden noudattajille iankaikkisen elämän. Näin hän ahdistaa meitä tekovanhurskauden verkkoon, - ikään kuin kukaan ei voisi tulla vanhurskaaksi ja autuaaksi muutoin kuin noudattamalla hänen lakejaan. Kaiken kaikkiaan: hän ei sanaakaan hiisku uskosta, opettaa vain omiaan! Mutta jos hän tekisi sen myönnytyksen, että mitkään hänen lakinsa eivät vaikuta vähääkään vanhurskauteen Jumalan edessä, silloin minäkin puolestani teen hänelle monessa kohdin myönnytyksiä. Mutta silloinhan hänen valtakuntansa sortuu omaan mahdottomuuteensa: jos hän näet luopuu autuuttamis- ja kadotukseentuomitsemisvallastaan, on hänestä, paavista, jäljellä vain - epäjumala. Kaiken kaikkiaan: sydämen vanhurskaus ei tiedä mitään mistään laeista, ei paavin, eipä edes Mooseksenkaan; sillä osaksemme ei tule vanhurskaus lain teoista, vaan uskossa kuulemisesta, ja tätä seuraavat sitten Hengen voimateot ja hedelmät.
3:6: Samalla tavalla kuin «Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi«.
Tähän saakka Paavali on kehittänyt todisteluaan kokemukseen vedoten; tätä kokemuksesta ottamaansa todistusta hän voimakkaasti tähdentää. Te olette, hän sanoo, uskoneet ja uskovaisina tehneet ihmeitä sekä saaneet aikaan monta erinomaista voimatekoa, lisäksi olette vielä kärsineet pahaa. Tämä kaikki on - ei lain, vaan - Pyhän Hengen vaikutusta ja työtä. Galatalaisten oli pakko tunnustaa tämä, koska eivät saattaneet kieltää sitä, mikä oli silmin nähtävissä ja aistimin havaittavissa. Tämä galatalaisten omassa keskuudessa todettavasta kokemuksesta ja voimavaikutuksista otettu todistus on varsin tehoisa ja selvä. Nyt hän lisää Aabrahamin esimerkin ja esittää todistuksia Raamatusta. Ensimmäinen on 1. Mooseksenkirjan 15. luvusta (6. jakeesta): «Aahraham uskoi« jne. Tätä kohtaa hän vahvasti tähdentää tässä, mutta erittäinkin Roomalaiskirjeen 4. luvussa (2. ja s. jae): «Jos Aabraham«, hän sanoo, «on teoista "vanhurskautettu, on hänellä aihetta kerskaamiseen, mutta ei Jumalan edessä«, vaan ihmisten edessä, koska hänellä Jumalan edessä on syntiä ja vihaa. Mutta Jumalan edessä hän ei olekaan vanhurskautettu sen vuoksi, että teki tekoja, vaan sen vuoksi, että uskoi. «Sillä Raamattu sanoo: Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi«. Tätä raamatunkohtaa Paavali siellä suurenmoisen lennokkaasti selittää. Hän sanoo (Room. 4:19-24): «Aabrahamin usko ei heikontunut, vaikka hän näkikin, että hänen ruumiinsa oli jo kuolettunut - sillä hän oli noin satavuotias - ja tiesi Saaran kohdun kuolettuneeksi; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on, luvaunut, sen hän voi myöskin täyttää. Sen tähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se luettiin hänelle vanhurskaudeksi, vaan meidänkin tähtemme« jne.
Paavali tekee tässä [näillä sanoilla: «Aabraham uskoi« jne.] uskosta Jumalaan parhaimman jumalanpalveluksen, parhaimman alistuvaisuudenosoituksen ja parhaimman tottelevaisuudenilmauksen; hän tekee uskosta Jumalaan uhrin. Ken on esitystaituri, se ylistelköön tätä raamatunkohtaa, ja hän saa huomata: usko on kaikkivoipa ja sen väki on arvaamaton ja rajaton. Se näet antaa Jumalalle kunnian, ja sen suurempaa ei hänelle voida antaa. Mutta Jumalalle kunnian antamista on se, että häneen luotetaan, että häntä pidetään totuudellisena, viisaana, vanhurskaana, laupeaana, kaikkivaltiaana sanalla sanoen, että tunnustetaan hänet kaiken hyvän lähteeksi ja lahjoittajaksi. Järki ei tee näin, mutta usko tekee, se täydellisentää jumaluuden ja on niin sanoakseni jumaluuden luoja, ei Jumalan olemukseen katsoen, vaan meissä. Sillä uskotta oltaessa Jumala menettää meissä kunniansa, viisautensa, vanhurskautensa, totuutensa, laupeutensa -, kaiken kaikkiaan: Jumalalle ei jää vähääkään majesteettisuutta eikä jumaluutta siihen, missä ei ole uskoa. Ja Jumala vaatii ihmiseltä ainoastaan sen verran, että tämä antaa hänelle kunnian ja jumaluuden, toisin sanoen, ettei pidä häntä epäjumalana, vaan Jumalana, joka huolehtii hänestä, kuulee, armahtaa ja auttaa -. Saatuaan tämän hänen jumaluutensa on puhdas ja koskematon, toisin sanoen, hänellä on se mitä uskova sydän saattaa hänelle antaa. Ja se, että osataan an Jumalalle tämä kunnia, on viisauksien viisautta, vanhurskauksien vanhurskautta, jumalanpalvelusten jumalanpalvelusta ja uhrien uhria. Tästä saattaa käsittää, kuinka suuri vanhurskaus usko on, ja taas toisaalta, kuinka kauhea rikos epäusko on.
Usko [Jumalan sanaan] siis vanhurskauttaa, koska se antaa Jumalalle [kunnian, toisin sanoen] sen mikä hänelle on tuleva; se, joka menettelee näin, on vanhurskas [Jumalan edessä]. - Samalla tavalla oikeusistuimetkin määrittelevät: se on vanhurskas joka antaa jokaiselle sen mikä hänelle kuuluu. - Usko näet sanoo näin: Minä uskon sen, mitä sinä, Jumala, puhut. Mitä Jumala puhuu? Mahdottomuuksia, valheita, tyhmyyksiä, epäluotettavia, järjettömiä, iljettäviä, harhaoppisia ja perkeleellisiä - jos järjeltä neuvoa kysyt. Sillä onko nyt naurettavampaa, tyhmempää ja mahdo.ttomampaa kuin tämä Jumalan sana Aabrahamille: Olet saava pojan Saaran hedelmättömästä ja jo kuolettuneesta lihasta?
Näin Jumala aina, asettaessaan eteemme uskonkappaleita, asettaa eteemme suorastaan mahdottomia ja mielettömiä - otat seurataksesi järjen arvostelua. Näyttäähän esimerkiksi järjen mielestä ehdottomasti naurettavalta ja mielettömältä se, että meille ehtoollisessa annettaisiin Kristuksen ruumis ja veri; että kaste olisi uudensyntymisen peso ja Pyhän Hengen uudistus; että kuolleet nousevat viimeisenä päivänä; että Kristus, Jumalan Poika, sikiää, kannetaan neitsyen kohdussa, syntyy, kärsii häpeällisimmän ristinkuoleman, herätetään kuolleista, istuu nyt Isän oikealla puolella ja että hänellä on valta taivaissa ja maan päällä. Paavalikin sanoo evankeliumia ristiinnaulitusta Kristuksesta mm. ristin sanaksi ja tyhmäksi saarnaksi, jota juutalaiset pitivät pahennusta herättävänä, pakanat tyhmänä oppina. Tällä tavalla järki arvostelee kaikkia uskonkappaleita, se kun ei käsitä Jumalan sanan kuulemista ja uskomista parhaimmaksi jumalanpalvelukseksi. Ei, se luulee Jumalaa miellyttävän kaiken sen, minkä se itse valitsee ja tekee - niin kuin sanovat - vilpittömässä mielessä ja omassa hartaudessa; ja kun Jumala puhuu, se pitää hänen sanaansa harhaoppina ja perkeleen sanana: se näyttää siitä mielettömältä -. Tällainen jumaluusoppi on kaikilla sofisteilla ja lahkomielisillä, jotka arvostelevat Jumalan sanaa järkensä avulla.
Mutta usko murjoo järjen ja tappaa tuon pedon, jota ei koko maailma eikä mikään luotu kykene tappamaan. Niinpä Aabraham tappoi sen uskolla Jumalan. sanaan, jolla hänelle luvattiin siemen hedelmättömästä ja jo kuolettuneesta Saarasta. Tähän sanaan Aabrahamin järki ei [tosin] heti myöntynyt, vaan varmaankin taisteli hänessä uskoa vastaan, pitäen naurettavana, mielettömänä ja mahdottomana, että Saara, joka ei ainoastaan ollut yhdeksänkymmenvuotias, vaan myöskin luonnostaan hedelmätön, synnyttäisi pojan. Tuollaista taistelua varmaankin kävivät usko ja järki keskenään Aabrahamissa. Mutta usko hänessä voitti, murjoi ja uhrasi järjen, Jumalan katkerimman ja turmiollisimman vihollisen. Samoin kaikki hurskaat Aabrahamin kera uskon pimeään astuessaan kuolettavat järjen ja sanovat: Sinä, järki, olet typerä, et ymmärrä sitä, mikä on Jumalan; älä siis häiritse minua, vaan vaikene, älä arvostele, vaan kuule Jumalan sanaa ja usko! Näin hurskaat uskolla murjovat pedon, maailmaa väkevämmän, ja siten toimittavat Jumalalle kaikkein mieluisista uhria ja jumalanpalvelusta.
Tämän hurskaiden uhrin ja jumalanpalveluksen rinnalla kaikkien pakanoiden kaikki hartaudenharjoitukset, kaikkien munkkien ja tekopyhien kaikki teot yhteen koottuina ovat täysin mitättömiä. Sillä tässä uhrissa he kaikkein ensimmäiseksi [, niin kuin olen sanonut,] surmaavat järjen, Jumalan kaikkein suurimman ja uppiniskaisimman vihollisen, - se näet halveksii Jumalaa ja kieltää hänen viisautensa, vanhurskautensa, voimansa, totuutensa, laupeutensa, majesteettisuutensa ja jumaluutensa. Edelleen he tällä uhrilla antavat Jumalalle kunnian, toisin sanoen, uskovat hänet vanhurskaaksi, hyväksi, uskolliseksi, totuudelliseksi -; he uskovat, että hän voi tehdä kaikki, että kaikki hänen sanansa ovat pyhiä, tosia, eläviä, vaikuttavia -, ja tämä on jumalaa eniten miellyttävä palvelus. Maailmassa siis ei voi olla mitään uskoa suurempaa, parempaa eikä mieluisampaa hurskautta eikä palvontaa.
Tekopyhät - uskoa vailla - sitä vastoin [kylläkin] tekevät paljon, paastoavat, rukoilevat, ottavat kannettavakseen ristiä ja luulevat kaikella tällä lepyttävänsä Jumalan vihan ja ansaitsevansa armon. He eivät anna Jumalalle kunniaa, toisin sanoen, heidän mielestään hän ei ole laupeas, ei totuudellinen, ei lupauksissaan pysyvä, vaan vihastunut tuomari, joka heidän pitää teoillaan lepyttää. Näin he halveksivat Jumalaa, syyttävät häntä vaiheesta kaikissa hänen lupauksissaan, kieltävät Kristuksen ja kaikki hänen hyvät tekonsa, sanalla sanoen, he kukistavat Jumalan istuimeltaan ja asettuvat itse hänen sijaansa. Väheksyttyään näet ja halveksittuaan Jumalaa he valitsevat kukin mieleisiään palvomisia ja tekoja. He luulottelevat Jumalan mielistyvän niihin, ja he toivovat saavansa häneltä palkinnon niistä. He eivät murjo järkeä, tuota Jumalan kiukkuisista vihollista, vaan elättävät sitä, ja he riistävät Jumalalta majesteettisuuden ja jumaluuden ja omistavat sen teoilleen.
Usko yksin siis antaa kunnian Jumalalle. Paavali todistaa tämän Aabrahamista Roomalaiskirjeen 4. luvussa (20. jakeessa) sanoessaan: «Aabraham vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle [, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän myöskin voi täyttää]. Ja hän lisää 1. Mooseksen kirjan 15. luvusta (6. jakeesta), että tämä luettiin hänelle vanhurskaudeksi.
[Kristillinen vanhurskaus on sydämen uskoa ja Jumalan puolelta tulevaa vanhurskaaksilukemista]
[Hän] ei suotta [lisää tuota sanaa: «Ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi«]. Kristillisessä vanhurskaudessa näet on nämä kaksi kohtaa: sydämen usko ja Jumalan vanhurskaaksilukeminen. Usko kyllä on tosiasiallista vanhurskautta, mutta se ei kuitenkaan ole riittävä, koska uskomisen jälkeenkin lihassa jatkuvasti on olemassa synnin jätteitä. Aabrahamissa mainitsemani uskon uhri alkoi, mutta vasta kuolemassa se tulee täydelliseksi. On siis välttämätöntä, että lisäksi tulee toinen vanhurskauden osa, joka sen tekee täydelliseksi, ja se on Jumalan vanhurskaaksilukeminen. Usko näet ei tosiasiallisesti anna Jumalalle riittävästi, koska se on epätäydellinen, - onpahan vain tuskin uskon kipinäinen, joka alkaa myöntää Jumalalle jumaluutta. Me olemme saaneet ainoastaan Hengen esikoislahjan, emme hänen täyteyttään. Ei liioin järkeä voida kokonaan kuolettaa tässä elämässä. Meissä siis on vielä jäljellä pahaa himoa, vihaa, kärsimättömyyttä ja muita lihan ja epäuskon hedelmiä. Ei edes täydellisemmilläkään pyhillä ole täyttä ja alituista iloa Jumalassa, vaan heidän sieluntilansa vaihtelee: milloin ovat murheellisia, milloin iloisia, niin kuin Raamattu profeetoista ja apostoleista todistaa. Mutta näitä hairahduksia ei lueta pyhien viaksi uskon tähden Kristukseen, - muutoinhan ei kukaan tulisi autuaaksi. Näistä sanoista: «Ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi« me siis teemme tämän johtopäätöksen: vanhurskaus tosin alkaa uskottaessa ja sen kautta meillä on omanamme Hengen esikoislahja; mutta kun usko on heikko, se ei ole täydellinen ilman Jumalan vanhurskaaksilukemista. Usko siis aloittaa vanhurskauden, mutta vanhurskaaksilukeminen täydellisentää sen Kristuksen päivään mennessä.
Sofistitkin pohtivat teon nojalla hyväksymisestä puhuessaan vanhurskaaksilukemiskysymystä, mutta ohi Raamatun ja sen vastaisesti, asettamalla vanhurskaaksilukemisen yhteyteen teon kanssa. He eivät ota huomioon sydämen saastaisuutta ja sisäistä turmelusta, epäuskoa, epäilystä, Jumalan halveksimista ja vihaamista, jotka ovat pääpetoja, kaiken pahan alkulähteitä ja -syitä. He kiinnittävät huomionsa yksinomaan ulkonaisiin ja törkeisiin paheisiin ja vääryyksiin - purosiin, jotka virtaavat mainituista lähteistä. Senpä vuoksi he lukevat Jumalan hyväksymisen hyvien tekojen ansioksi: Jumala [näet] hyväksyy teot, ei tosin sen tähden, että hän on velvollinen niin menettelemään, vaan kohtuudenmukaisuussyystä. Me sitä vastoin panemme syrjään kaikki teot ja ryhdymme taisteluun tuon - järjen nimeä kantavan -pedon päitä vastaan; se on kaiken pahan alkulähde, koska se ei pelkää eikä rakasta Jumalaa, ei luota jumalaan, vaan yliolkaisesti halveksii häntä; sitä ei liikuta hänen uhkauksensa eikä lupauksensa, sitä ei ilahduta hänen sanansa eikä tekonsa, vaan se napisee Jumalaa vastaan ja vihastuu häneen, se tuomitsee Jumalan ja vihaa häntä, sanalla sanoen, se on «Jumalan vihollinen« - Roomalaiskirjeen 8. luku (7. jae) - joka ei anna hänelle kunniaa. Jos tämä surkeus - järki nimittäin - olisi surmattuna, eivät nuo ulkonaiset ja törkeät synnit olisi mitään.
On siis [kaikkein] ensiksi pyrittävä siihen, että uskossa annamme surmaniskun epäuskolle, Jumalan halveksimiselle ja vihaamiselle, Jumalan vihaa ja tuomiota ja hänen jokaista sanaansa ja tekoansa vastaan napisemiselle; silloin annamme surmaniskun järjelle. Sitä näet ei voida surmata millään muulla kuin uskolla, joka luottaen jumalaan antaa hänelle kunnian, huolimatta siitä, että hän puhuu sellaista, mikä järjestä näyttää typerältä, mielettömältä ja mahdottomalta, ja huolimatta siitäkin, että Jumala antaa itsestään toisen kuvan kuin järki jaksaa hyväksyä tahi käsittää, tällaisen: Jos mielit lepyttää minut, älä tyrkytä minulle tekojasi äläkä ansioitasi, vaan usko Jeesukseen Kristukseen, minun ainosyntyiseen Poikaani, joka on syntynyt, kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut syntiesi tähden, ja minä otan sinut vastaan, julistaa sinut vanhurskaaksi, enkä lue syyksesi sitä syntiä, mikä sinussa vielä on jäljellä. Uskonvanhurskaus ei siis voi saada sijaa, ellei järkeä surmata - ja ellei tuomita kaikkia maailman hurskaudenmuotoja ja palvontamenoja, joita ihmiset ovat mietiskelleet Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden hankkimiseksi.
Järki kuullessaan tämän panee sen kohta pahakseen, kimmastuu, ilmaisee vihamielisyyttään Jumalaa kohtaan ja sanoo: Hyvät teotko siis mitättömiä? Turhaanko siis olen vaivaa nähnyt ja kantanut päivän kuormaa ja hellettä? Tästä johtuu tuo pakanoiden, kansojen, kuninkaiden ja ruhtinaiden pauhaaminen Herraa ja hänen Kristustaan vastaan (Ps. 2: 1, 2). Paavi munkkeineen ei mitenkään tahdo joutua erehtyneen kirjoihin, puhumattakaan siitä, että sietäisi itseään kadotukseen tuomittavan. Samoin ei turkkilainenkaan -.
Tähänastisen olen puhunut selittääkseni tuota lausetta: «Ja luettiin hänelle vanhurskaudeksi«, jotta Pyhää Raamattua opiskelevat pääsisivät käsittämään kristillisen vanhurskauden osuvasti ja selvästi olevan määriteltävissä luottamukseksi Jumalan Poikaan eli sydämen luottamukseksi eli Kristuksen kautta Jumalaan kohdistuvaksi sydämen luottamukseksi. Tähän on sitten täydellisyyden vuoksi pantava seuraava vähäinen lisäys: tämä usko luetaan vanhurskaudeksi Kristuksen tähden. Nämä kaksi asiaa muodostavat, niin kuin olen sanot, kristillisen vanhurskauden: toinen on itse usko sydämessä, se Jumalan antama lahja joka varsinaisesti uskoo Kristukseen; toinen on se, että Jumala lukee tämän epätäydellisen uskon täydelliseksi vanhurskaudeksi Kristuksen, Poikansa, tähden, joka on kärsinyt maailman syntien tähden, ja johon olen alkanut uskoa; ja tämän uskon vuoksi Kristukseen Jumala ei näe sitä syntiä [: epäilemistä hänen mielialastaan, luottamuksen puutetta, hengellistä masentumista ym.] joka minussa vielä on jäljellä. Sillä synti on todellakin minussa niin kauan kuin elän lihassa; mutta nyt Kristus suojelee minua siipiensä varjossa [niinkuin kana siipiensä alla (Matt. 23: 37)] ja levittää verhokseni avarista avarimman, nimittäin syntien anteeksiantamuksen taivaan, ja sen alla minä elän turvallisena se näet estää Jumalaa näkemästä niitä syntejä jotka vielä ovat lihaani piintyneinä. Liha ei luota Jumalaan, vaan vihastuu häneen, ei iloitse hänessä -; mutta Jumala ei ole tietääkseen näistä synneistä, ja ne ovat hänen silmissään aivan kuin eivät olisikaan syntejä. Ja tämän saa aikaan tuo vanhurskaaksilukeminen sen uskon tähden, jolla olen alkanut omistaa Kristusta ja jonka tähden Jumala arvostelee vaillinaisen vanhurskauden täydellisen vanhurskauden veroiseksi ja synnin ikään kuin se ei olisi syntiä, vaikka se todellisuudessa on syntiä.
Näin elämme Kristuksen lihan esiripun suojassa - Hebrealaiskirjeen 10. luku (20. jae). Hän on pilvenpatsaanamme päivin ja tulenpatsaanamme öin (2. Moos. 13: 21), jotta Jumala ei näkisi syntiämme. Ja vaikka me näemme sen ja [sen vuoksi] tunnemme omantunnontuskaa, me kuitenkin riennämme Kristuksen, välimiehemme ja sovittajamme turviin, hänen, jonka kautta olemme saatetut täydellisiksi, ja pelastumme; sillä samoin kuin kaikki on hänessä, samoin meilläkin on kaikki hänessä, joka kaiken meissä täydellistää. Hänen tähtensä Jumala myös suhtautuu kaikkiin synteihimme lempeästi ja suo niiden jäädä peittoon, ikään kuin ne eivät olisikaan syntejä. Koska, hän sanoo, sinä uskot Poikaani, niin olkoot syntisi, vaikka sinulla niitä on, anteeksiannetut, kunnes niistä kuolemassa kokonaan vapaaksi pääset!
Kristityt harrastakoot tämän kristillistä vanhurskautta koskevan opin kaikinpuolista ja täydellistä käsittämistä - sofistit eivät sitä ymmärrä eivätkä kykenekään ymmärtämään. Mutta älkööt luulkokaan voivansa sitä yhdellä kertaa perinpohjaisesti oppia. Ahkeroikoot siis usein ja varsin huolellisesti Paavalin lukemista ja lukemasta päästyään lukemista, verratkoot alkua ja loppua toisiinsa, jopa kaikkia Paavalin kirjoituksia keskenään; silloin tulevat tähän tulokseen: asianlaita on niin, että kristilliseen vanhurskauteen kuuluu seuraavat kaksi kohtaa: toinen on usko, joka antaa kunnian Jumalalle, ja toinen_ on Jumalan vanhurskaaksilukeminen. Kun näet usko, niin kuin olen sanonut, on heikko, täytyy Jumalan vanhurskaaksiarvostelemisen tulla lisäksi: Jumala ei tahdo lukea syyksi jäljelläolevaa syntiä, ei tahdo rangaista sitä eikä sen tähden meitä tuomita kadotukseen, vaan peittää sen ja olla siitä tietämätön, aivan kuin se olisi olematon, ja näin hän ei menettele meidän tähtemme, ansiollisuutemme tahi tekojemme tähden, vaan yksinomaan Kristuksen tähden, johon uskomme.
Näin kristitty ihminen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen, pyhä ja saastainen, Jumalan vihollinen ja Jumalan lapsi. Näitä vastakohtia ei kukaan sofisteista tunnusta, koska ei ymmärrä todellista vanhurskauttamisoppia. Tästä johtuu se, että ovat pakottaneet ihmisiä harrastamaan hyvän noudattamista siksi, kunnes eivät enää lainkaan tunne syntiä; ja tuommoisella he ovat saaneet aikaan sen, että moni, joka kaikin voimin pyrki täydelliseen, tosiasialliseen vanhurskauteen, kuitenkin jäi ehtimättä toivomaansa hetkeen ja tuli hulluksi; lukemattomat heistä itsestäänkin - tämän jumalattoman opin alkuunpanijoista ovat kuoleman hetkellä häätyneet epätoivoon. Niinhän olisi käynyt minullekin, ellei Kristus laupeaasti olisi katsonut puoleeni ja kirvoittanut tuosta harhasta.
Me sitä vastoin opetamme seuraavasti ja lohdutamme ahdingossa olevaa syntista Veli, et voi mitenkään tässä elämassä tulla vanhurskaaksi sillä tavoin, että [et lainkaan tunne mitään syntiä ja että] ruumiisi on tahrattoman kirkas kuin aurinko; vielä on sinulla ryppyjä ja tahroja, mutta kuitenkin olet pyhä. Sinä kyllä sanot: Kuinka minä saatan olla pyhä, kun minulla on syntiä ja sitä tunnen? Onpa hyvä, että tiedät ja tunnet synnin; kiitä siitä Jumalaa äläkä vaivu epätoivoon! On askel kohti terveyttä se, että sairas tuntee ja tunnustaa tautinsa. Mutta miten pääsen vapaaksi synnistä? Riennä, Kristuksen, lääkitsijän luo: hän parantaa sydämeltään vaivatut ja tekee syntisistä autuaita. [Älä seuraa järkesi arvostelua, sillä se luulottelee hänen vihastuvan syntisiin, vaan surmaa järkesi ja] usko häneen! Uskoessasi olet vanhurskas, koska annat Jumalalle sen kunnian, että hän on kaikkivaltias, laupeas, totuudellinen -; sinä osoitat Jumalan oikeudenmukaiseksi ja kiität häntä, sanalla sanoen, sinä omistat hänelle jumaluuden ja kaiken, eikä sinussa vielä olevia synnin jätteitä lueta viaksesi, vaan ne annetaan sinulle anteeksi Kristuksen tähden, johon uskot ja joka on todellisuudessa täydellisesti vanhurskas: hänen vanhurskautensa on sinun ja syntisi on hänen.
Kristitty siis - ken tahansa - on, niin kuin olen sanonut, ylipappi; sillä ensiksikin hän uhraa ja kuolettaa järkensä ja lihallisen mielensä, ja sitten hän antaa Jumalalle kunnian, (tunnustaen) hänet vanhurskaaksi, totuudelliseksi, kärsivälliseksi, armahtajaksi ja armahtavaksi. Ja tämä on uuden liiton alinaikainen ehtoo- ja aamu-uhri; ehtoo-uhri: järjen kuolettaminen, aamu-uhri: Jumalan kunnioittaminen. Näin kristitty päivästä päivään, alituisesti hoitelee ja käyttää tätä kahdenlaista uhria; eikä kukaan voi kyllin kiitellä kristillisen uhrin kallisarvoisuutta.
Onpa siis tämä kristillisen vanhurskauden määritelmä vasta ihmeellinen: Jumala lukee eli arvostelee vanhurskaaksi uskon tähden Kristukseen eli Kristuksen tähden. Sofistit kuullessaan tämän määritelmän nauravat sille, sillä he kuvittelevat vanhurskautta ensin ihmiseen vuodatetuksi ja sitten kaikki hänen jäsenensä läpitunkevaksi ominaisuudeksi. He näet eivät voi irtautua järjen ajatuksista, joka sanomistaan sanoo: vanhurskaus on siveellistä harkintaa ja siveellistä tahtoa. Senpä vuoksi tämä sanomaton lahja; ylittää kaiken järjen: Jumala arvostelee ja tunnustaa - sivuuttaen kaikki teot - vanhurskaaksi sen, joka vain uskossa omistaa hänen Poikansa, meidän tähtemme maailmaan lähetetyn, syntyneen, kärsineen, ristiinnaulitun -.
Asia on, kun sanoja katselee, helppo - vanhurskaushan ei ole, kuten Aristoteles väittää, meissä oleellisena, vaan on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksiarvostelemisen varassa, eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta; meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan. Usko kuitenkaan ei ole tyhjänpäiväinen, vaan vakava ja äärettömän tärkeä; sillä Kristus, joka annetaan meille ja jonka me uskolla omistamme, ei ole tehnyt meidän puolestamme mitään vähäistä eikä ajan kuluksi, vaan, niin kuin Paavali tässä ennen on sanonut: «Hän rakasti meitä ja antoi itsensä alttiiksi meidän tähtemme; hän tuli kiroukseksi meidän edestämme« jne. Mutta ei ole arvotonta ajatuksen tuotetta tämä: Kristus annetaan alttiiksi minun syntieni tähden ja hänestä tulee minun sijaani kirous, jotta minut vapahdettaisiin iäisestä kuolemasta. Sen tähden tämän Pojan omistaminen ja sydämestä uskominen hänet Jumalan lahjaksi saa aikaan sen, että Jumala arvostelee tämän uskon, niin vaillinainen kuin se onkin, täydelliseksi vanhurskaudeksi. Tällä kohdalla me olemme kerrassaan toisessa, järjen ulkopuolella olevassa maailmassa; siinä ei tuumailla, mitä meidän pitää tehdä ja millä tavalla puuhaten ansaita armo ja syntien anteeksiantamus, vaan tällä kohdalla olemme jumalallisen teologian piirissä, ja siinä kuulemme tämän evankeliumin: Kristus on meidän edestämme kuollut, ja meidät arvataan, tätä uskoessamme, vanhurskaiksi; mutta kuitenkin syntejä, vieläpä suuriakin, jää meihin olemaan.
Näin Kristuskin Johanneksen evankeliumissa (16:27) määrittelee uskonvanhurskauden. Hän sanoo: «Isä itse rakastaa teitä«. Miksi hän rakastaa? Ei siksi, että olitte lainvanhurskauden mukaan moitteettomia fariseuksia, ympärileikattuja, hyviä tekoja harrastavia, paastoavia jne., vaan siksi että «minä olen valinnut teidät maailmasta« (Joh. 15: 19), ja te ette tehneet mitään muuta kuin «rakastitte minua ja uskoitte että minä olin lähtenyt Isästä«. Teille kelpasi tämä uhraus: Minä, Isän maailmaan lähettämänä. Ja Isä rakastaa teitä, ja te olette hänen mieleisiään siitä syystä, että omistitte tämän uhrauksen. Siitä huolimatta hän heitä toisessa paikassa sanoo pahoiksi ja käskee heitä anomaan syntejään anteeksi. Nämä ovat täydellisiä vastakohtia: kristitty on vanhurskas ja Jumalan rakastama ja kuitenkin samalla syntinen. Niin, Jumala ei voi lähteä luonnostaan, toisin sanoen, hänen täytyy ehdottomasti vihata syntiä ja syntisiä; näin hänen täytyy menetellä välttämättömyyden pakosta, sillä muussa tapauksessa hän olisi väärä ja rakastaisi syntiä. Miten siis nämä molemmat vastakohdat ovat yht'aikaa tosia: minulla on syntiä, minä täysin ansaitsen Jumalan vihan ja vastenmielisyyden, ja: Isä rakastaa minua? Tämän ristiriidan ratkaisee ainoastaan ja yksinomaisesti välittäjä, Kristus. Hän sanoo: Isä ei rakasta teitä sen vuoksi, että olette tämän rakkauden ansainneet, vaan sen vuoksi, että olette rakastaneet minua ja uskoneet, että minä olen lähtenyt Isästä.
Näin kristitty pysyy teeskentelemättömässä nöyryydessä, todellisesti tuntien syntiä ja itsensä sen tähden Jumalan vihan ja tuomion sekä iankaikkisen kuoleman ansainneeksi, - nöyryytyksekseen tässä elämässä; mutta samalla hän myöskin pysyy teeskentelemättömässä ja pyhässä ylpeydessä: siinä hän kääntyy Kristuksen puoleen ja rohkaistuu hänen kauttaan mainitsemaani jumalallisen vihan ja tuomion tuntoa vastaan; hän [ei ainoastaan usko että jätetään lukematta hänen viakseen se mitä synnistä vielä on jäljellä, vaan hän myöskin] uskoo Isän rakastavan häntä, ei hänen itsensä tähden, vaan sen rakastetun, Kristuksen, tähden.
Sanotusta käy ilmeisesti selväksi, millä tavoin usko teoitta vanhurskauttaa ja kuinka vanhurskauden hyväksemmelukeminenkin on välttämätön. Meihin jäävät synnit olemaan, ja niitä Jumala sangen syvästi vihaa. Niiden tähden pitää meillä siis olla vanhurskauden hyväksemmelukeminen; se tulee osaksemme Kristuksen tähden, joka on meille annettu ja jonka olemme uskossa omistaneet. Niin kauan kuin siis elämme, meitä kannetaan ja vaalitaan jumalallisen laupeuden ja kärsivällisyyden helmassa, kunnes synnin ruumis kukistetaan ja meidät uusina herätetään eloon viimeisenä päivänä. Silloin on uudet taivaat ja uusi maa, joissa vanhurskaus on asuva (2. Piet. 3: 13). Mutta tämän siihenastisen taivaan alla asuvat synti ja jumalattomat, ja pyhilläkin on syntejä. Tästä johtuu tuo, että Paavali Roomalaiskirjeen 7. luvussa (23. jakeessa) valittaa syntiä, jota pyhissä on jäljellä, ja kuitenkin hän 8. luvussa (1. jakeessa) sanoo, että niissä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ei ole mitään kadotustuomiota. Kuka saattaa sopusointuun nämä asiat, jotka ovat keskenään mitä jyrkimmässä ristiriidassa: meissä oleva synti ei ole syntistä, kadotukseen tuomittava ei ole kadotukseen tuomittavaa, hylätty ei ole hylättävä, vihan ja iankaikkisen kuoleman ansainnutta ei ole rangaistava? Ainokainen välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, Jeesus Kristus, niin kuin Paavali sanoo: «Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa«.
3:7: Tietäkää siis, että ne, jotka ovat uskosta, ovat Aabrahamin lapsia.
Tämä on Paavalin yleisluontoinen lausuma, joka sisältää juutalaisia vastaan tähdätyn esityksen pääytimen: Aabrahamin lapsia ovat uskovaiset, mutta eivät ne jotka ovat syntyneet hänen lihastaan ja verestään. Tätä riidanalaista kohtaa hän voimakkaasti tähdentää sekä tässä, että Roomalaiskirjeen 4. ja 9. luvuissa. Olihan juutalaisten lujaa lujempi itseluottamus ja kerkein kerskaus tämä: Me olemme Aabrahamin siementä ja lapsia; hän oli ympärileikattu ja noudatti lakia. Jos siis tahdomme olla Aabrahamin oikeita lapsia, pitää meidän olla isämme kaltaisia -, Ja olihan todellakin Aabrahamin siemenenä oleminen erinomainen kunnia ja sangen nostattava asia; eihän kukaan voinut kieltää, että Jumala on puhunut Aabrahamin siemenelle ja Aabrahamin siemenestä. Mutta tämä etuoikeus ei vähääkään hyödyttänyt epäuskoisia juutalaisia; siksipä Paavalikin tässä valtavasti taisteleekin tuota todistelua vastaan ja riisuu juutalaisilta mainitsemamme suuren itseluottamuksen, - ja sellaiseen hän, ollen Kristuksen valittu ase, aivan erikoisesti kykenikin. Jos meidän alusta alkaen Paavalitta olisi ollut väiteltävä juutalaisten kanssa, olisimme kai hyvin vähän saaneet aikaan heidän kaatamisekseen.
Hän siis nyt taistelee ylpeästi tuota kerskuvien juutalaisten itseluottamusta vastaan: «Me olemme Aabrahamin siementä«. Aivan oikein. «Aabraham ympärileikattiin ja hän noudatti lakia; me teemme samoin«. Olkoon menneeksi; entä sitten? Mielestänne kai sen tähden olette vanhurskaita ja autuaita? Ei käy laisinkaan! [No,] käykäämmepä itse kantaisä Aabrahamin luo katsomaan, millä tavoin hän tuli vanhurskaaksi ja autuaaksi! Totisestikaan ei erinomaisten hyveittensä eikä pyhien tekojensa tähden, ei sen vuoksi, että oli jättänyt isiensä maan, heimonsa ja isänsä kodin, ei sen vuoksi, että oli omaksunut ympärileikkauksen ja noudatti lakia, ei sen vuoksi, että Jumalan käskystä oli valmis uhraamaan poikansa Iisakin, johon liittyi hänelle annettu suvun jatkumista koskeva lupaus, vaan sen vuoksi, että hän uskoi Jumalaa. Häntä ei siis ole vanhurskautettu minkään muun nojalla kuin uskon. Jos te siis aiotte tulla vanhurskaiksi lain nojalla, niin paljoa suuremmalla syyllä olisi isänne Aabrahamin pitänyt tulla vanhurskaaksi lain nojalla. Mutta hän ei voinut tulla vanhurskaaksi, saada syntien anteeksiantamusta eikä Pyhää Henkeä muulla tavoin kuin uskosta. Miksi te siis, kun Raamatun todistuksen mukaan tämä on totta, taistelette lain ja ympärileikkauksen puolesta, ja kiven kovaan väitätte vanhurskauden ja autuuden itsellenne kuuluvan lain nojalla, vaikka itse isänne Aabraham, alkunne ja päänne, josta kerskutte, on tehty vanhurskaaksi ja autuaaksi laitta, yksinomaan uskosta? Mitä voitaneen esittää tätä todistelua vastaan?
Tällä lauseella: «Ne, jotka ovat uskosta, ovat Aabrahamin lapsia« Paavali siis päättää, että verestä syntyminen eli ruumiillinen siemen ei tee Aabrahamin lapsiksi Jumalan edessä. Hän sanoo: Siitä Aabrahamista, joka on Jumalan palvelija, jonka Jumala valitsi ja joka on tehty vanhurskaaksi uskosta, ei ruumiillisen syntymän nojalla tule ainoatakaan Jumalan arvostelun mukaan kelpaavaa lasta, vaan hänen pitää saada sellaisia Jumalan arvostelun mukaisia lapsia, jollainen hän, isä, itse oli. Nytpä hän oli uskon isä, ja hänen vanhurskauttamisensa ja Jumalan mieleinen tilansa alkoi, ei sen vuoksi, että kykeni hankkimaan jälkeläisen eikä sen vuoksi, että hänellä oli ympärileikkaus ja laki, vaan sen vuoksi, että uskoi Jumalaa. Sen siis, joka mielii olla uskovan Aabrahamin lapsi, pitää uskoa niin kuin tämäkin uskoi, muussa tapauksessa hän ei ole valitun, armoihin otetun ja vanhurskautetun Aabrahamin, vaan ainoastaan jälkeläisiä hankkivan Aabrahamin lapsi, ja tämähän on vain synneissä siinnyt, syntynyt ja niiden valtaan alistettu ihminen, vailla syntien anteeksiantamusta, vailla uskoa, vailla Pyhää Henkeä, kuten ihminen ken tahansa, siis kadotukseen tuomittu. Samanlaisia ovat ne lapsetkin, jotka ovat hänestä lihan mukaan syntyneet: he eivät saa isältään omakseen muuta kun lihan ja veren, synnin ja kuoleman, - hekin siis ovat kadotukseen tuomituita. Tämä ylvästely siis: «Me olemme Aabrahamin siementä« on perusteeton ja turmiollinen.
Tätä todisteluaan Paavali valaisee Roomalaiskirjeen 9. luvussa (7. ja seur. jakeissa) myös Raamatusta otetuilla esimerkeillä - vaikka juutalaiset niitä välttävät -: Ismael ja lisak olivat kumpikin Aabrahamin siementä ja luonnollisia lapsia, ja kuitenkin Ismael - joka samalla tavoin kuin Iisak oli syntynyt Aabrahamista, jopa olisi ollut esikoinen, jos ruumiillinen syntymä tietäisi jotakin etuoikeutta ja tekisi Aabrahamin lapsiksi - jätetään lukuun ottamatta; ja Raamattu sanoo (1. Moos. 21: 12): «Iisakista saat nimelläsi nimitettävän jälkeläisen«. Ja sitten kun Eesau ja Jaakob vielä olivat äitinsä kohdussa, eivätkä olleet tehneet mitään hyvää eikä pahaa, sanottiin: «Vanhempi palvelee nuorempaa; Jaakobia minä rakastin, Eesauta vihasin« (1. Moos. 25: 23; Room. 9: 12). On siis ilmeistä: ne, jotka ovat uskosta, ovat Aabrahamin lapsia.
Mutta joku väittänee vastaan - sehän on juutalaisten ja nykyään monen suunsoittajan tapa: Usko-sana merkitsee hebrean kielessä totuutta; meidän tähdennyksemme siis on väärä. Edelleen: 1. Mooseksenkirjan 15. luvun kohta (5. ja 6. jae) puhuu muka ulkonaisesta asiasta, nimittäin suvun jatkumista koskevasta lupauksesta, ja se on yksinkertaisesti ymmärrettävä [sitä] Aabrahamin uskoa koskevaksi [, jolla tämä uskoi lupauksen mukaisesti saavansa jälkeläisen]; Paavali siis onnettomasti vääntää sen tarkoittamaan meidän uskoamme Kristukseen. Samoin he saattaisivat pisteliäästi huomauttaa sen raamatunkohdan johdosta, jonka Paavali tässä jäljempänä (11. jakeessa) mainitsee Habakukista (2:4); se kohta puhuu koko täyttyvän näyn uskomisesta, eikä vain uskosta Kristukseen, niin kuin Paavali sen esittää. Ja vielä he saattaisivat pisteliäästi huomauttaa Hebrealaiskirjeen koko 11. luvusta, joka käsittelee uskoa ja uskon esimerkkejä. Samoin nykyään moni tieturi luulee itseään tavattoman viisaaksi huomatessaan sanan hebrean kielessä merkitsevän totuutta eikä uskoa, ja vielä huomatessaan, että se 1. Mooseksenkirjan kohta, jonka Paavali lainaa, puhuu Aabrahamin uskosta jälkeläisiä koskevaan lupaukseen, eikä uskosta Kristukseen; ja sen tähden he tahtovat tehdä uskottavaksi, että Paavalin esitykset ja todistelut eivät vie mihinkään tuloksiin. He ovat tyhjänpöyhkeitä ihmisiä: he pyrkivät saamaan osakseen kiitosta ja luottamusta sellaisissa asioissa osoittamastaan viisaudesta ja oppineisuudesta, joissa heidän sellaista kaikkein vähimmän pitäisi saada. Mutta vastatkaamme yksinkertaisten tähden heidän pisteliäisiin huomautuksiinsa!
Ensinnäkin minä vastaan näin: Usko on yksinomaisesti sydämen totuutta, toisin sanoen, sydämen oikea ajatus Jumalasta. Järki ei voi ajatella oikein Jumalasta; yksin usko voi. Mutta silloin ihminen ajattelee Jumalasta oikein, kun uskoo hänen sanansa. Kun hän taas Jumalan sanan ulkopuolella, omalla järjellään mielii mitata Jumalaa ja uskoa häntä, hänellä ei ole totuutta Jumalasta, eikä hänellä siis saata olla hänestä oikeita ajatuksia eikä arvostella häntä oikein. Kun munkki esimerkiksi kuvittelee munkinviittansa, paljaslakensa ja lupauksensa miellyttävän Jumalaa, Jumalan ottavan ne vastaan ja niiden vuoksi antavan armon ja iankaikkisen elämän, niin hänellä ei ole oikeaa, vaan valheellinen ja jumalaton ajatus Jumalasta. Totuus siis on juuri tuo usko, joka antaa oikean arvostelun Jumalasta: Jumala ei, vaikka olemme saastaisia, ota huomioon tekojamme eikä vanhurskauksiamme, vaan tahtoo meitä armahtaa, armossaan meitä ajatella, ottaa meidät vastaan, vanhurskauttaa ja tehdä autuaiksi, jos uskomme Poikaan, jonka hän lähetti olemaan koko maailman syntien sovituksena. Tämä on oikea ajatus Jumalasta, ja se on, suoraan sanottuna usko itse. Omalla järjelläni en voi käsittää enkä varmasti päättää, että minut otetaan armoon Kristuksen tähden, vaan evankeliumissa kuulen sen ilmoitettavan, ja uskossa sen omistan.
Toiseen huomautukseen minä vastaan: Paavali lainaa oikein 1. Mooseksenkirjan 15. luvussa olevan kohdan uskoa Kristukseen koskevana, sillä kaikki aiemmat lupaukset ovat olleet sisältyneinä tulevaan Kristukseen. Samoin isien usko oli häneen suljettu. Isien usko on siis ollut sama kuin meidän: Ap. tekojen 15. luku (10. ja s. jae), 1. Korinttolaiskirjeen 10. luku (4. jae). Sen Kristus itsekin todistaa Johanneksen evankeliumin 8. luvussa (56. jakeessa) Aabrahamista, sanoessaan: «Aabraham riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi«. Mutta isien usko riippui tulevassa Kristuksessa, niin kuin meidän uskomme riippuu hänessä, joka jo on tullut. Aabraham aikanaan tehtiin vanhurskaaksi uskosta tulevaan Kristukseen; jos hän nyt eläisi, hän tehtäisiin vanhurskaaksi uskosta jo ilmaantuneeseen ja käsillä olevaan Kristukseen, niin kuin minä tässä aiemmin kerroin mm. Korneliuksesta, joka ensin uskoi tulevaan Kristukseen, mutta Pietarin opastamana uskoi hänet jo tulleeksi. Usko, Pyhä Henki ja lahjat eivät siis muutu aikojen vaihtuessa: sama mielipide ja ajatus Kristuksesta on ollut ja on [sekä on oleva] menneitten aikojen isissä ja nykyisen [sekä tulevan] ajan lapsissa. Samalla tavalla meilläkin on tuleva Kristus, ja me uskomme häneen kuten vanhan liiton isät: odotammehan häntä tulevaksi kunniassa viimeisenä päivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, häntä, jonka nyt jo uskomme tulleen autuudeksemme. Tuo Paavalin esitys ei siis loukkaa ketään muuta kuin noita ellottavia pistelijöitä.
Mutta me emme mitenkään - paitsi sikäli kuin odotamme häntä viimeisenä päivänä tulevaksi Lunastajaksi, joka meidät silloin vapauttaa kaikesta pahasta - saa palautua vasta tulevaan Kristukseen. Näin menettelemällähän me uskoisimme, että Kristus vielä ei ole ilmaantunut, vaan on vasta ilmaantuva; ja näin me kieltäisimme Kristuksen ja kaikki hänen hyvät tekonsa, kieltäisimme Pyhän Hengen, tekisimme Jumalasta valehtelijan ja itse asiassa osoittaisimme - niin kuin juutalaiset - että Jumala ei vielä olekaan toteuttanut lupauksiaan.
Oikein siis Paavali, niin kuin sanoin, lainaa tuon Aabrahamin uskosta puhuvan kohdan 1. Mooseksen kirjasta tarkoittamaan uskoa Kristukseen, koska molemmat, niin Aabraham ja muut isät kuin mekin tehdään vanhurskaiksi uskosta Kristukseen, nuo edelliset uskosta tulevaan, ja me käsilläolevaan Kristukseen; me näet käsittelemme nyt vanhurskauttamisen luonnetta ja tapaa, mikä on sama kummallakin taholla, oli Kristus sitten tullut vai onko vasta tulemassa.
Nykyäänkin Kristus on toisille läsnäoleva, toisille vasta tuleva. Uskovaisille hän on läsnäoleva eli saapunut, epäuskoisille hän on vielä tulematon eikä heitä hyödytä; mutta jos kuulevat hänen sanansa [, evankeliuminsa,] ja uskovat, niin Kristuksesta tulee heille läsnäoleva, ja hän tekee heidät vanhurskaiksi ja autuaiksi.
[Tietäkää siis, että ne, jotka ovat uskosta, ovat Aabrahamin lapsia.]
Kun siis nyt kaikki, Paavali sanoo, on suljettu pois: järki, laki, teot, isistä polveutuminen, niin ymmärrätte tästä Aabrahamin esimerkistä ja Raamatun selvästä todistuksesta: ne ovat Aabrahamin lapsia, jotka ovat uskosta, olkoot sitten juutalaisia tahi pakanoita; sillä niin kuin Roomalaiskirjeen 4. luku (17. jae) lausuu, Aabrahamille luvattiin [- ei lain nojalla, vaan uskonvanhurskauden nojalla -] maailma perinnöksi, nimittäin, että hänen siemenessään kaikki maailman sukukunnat siunattaisiin ja että häntä sanottaisiin kansojen isäksi. Ja jotteivät juutalaiset väärin selittäisi tämän kansojen-sanan soveltuvan yksinomaan vaan heihin, Raamattu on pitänyt huolta myös tästä, sanomalla sekä «kansojen isä« (1. Moos. 17: 5), että myöskin «Monen kansan isäksi olen asettanut sinut«. Aabraham siis ei ole ainoastaan juutalaisten, vaan myöskin pakanoiden isä.
Sanotusta selviää, että Aabrahamin lapset eivät ole lihallisia lapsia, koska hän ei ole pakanoiden isä lihan mukaan, niin kuin Paavali Roomalaiskirjeen 4. luvussa (17. jakeessa) selittää: «Monen kansan isäksi olen asettanut sinut - sen Jumalan edessä, johon uskoit«. Paavali siis tekee kaksi Aabrahamia, nimittäin jälkeläisiä saavan ja uskovan. Aabrahamilla on lapsia ja hän on monen kansan isä. Missä? Jumalan edessä, jossa - uskoo, ei maailman edessä, jossa saa jälkeläisiä Siinä hän näet on Aadamin lapsi, syntinen, tahi enintään lakivanhurskauden harrastaja, järjen mukaisesti, toisin sanoen ihmistavoin elävä, mutta se ei ole mitään uskovaiseen (Aabrahamiin) verrattuna.
Tähän Aabrahamin esimerkkiin sisältyy samalla se pyhän Raamatun oppi, jonka mukaaan meidät arvataan vanhurskaiksi uskosta. Kysymyksessä oleva todistelu on siis sangen vahva kahdessakin suhteessa: Sekä Aabrahamin esimerkkiä että Raamatun todistustakin silmälläpitäen.
3:8: Ja koska Raamattu edeltäpäinkin näki, että Jumala vanhurskauttaa pakanat uskon kautta -
Tämä kuuluu edelliseen todisteluun. Paavali tahtoo sanoa seuraavaa: Te juutalaiset kerskaatte vallan rajattomasti laista ja te ihaillen mainitsette Moosesta mm. kuinka Jumala on puhunut hänelle pensaasta (2. Moos. 3, 4); niinhän juutalaiset suuressa ylpeydessä varmoina kerskuvat vasten kasvojamme ja sanovat - olen sellaista kuullut kerran jos toisenkin -: Teillä kristityillä on apostoleita, paavi, piispoja jms., mutta meillä juutalaisilla on kanta-isät, profeetat ja päällepäätteeksi itse Jumala, joka on puhunut meille pensaasta, Siinailta, missä hän meille antoi lain, pyhäköstä -; esittäkääpä tekin puolestanne meille samanlaista kunniaa ja vastaavia [erinomaisia] todistuksia. - Tähän heille vastaa Paavali, pakanoiden apostoli: Tuo pöyhkeilemisenne ja kerskaamisenne ei ole mistään kotoisin; senhän Raamattu on tehnyt tyhjäksi ja aikoja ennen lakia edeltä nähnyt, että pakanoita ei tehdä vanhurskaiksi lain, vaan sen Aabrahamin siemenen siunauksen nojalla, mikä siemen hänelle - niin kuin Paavali tässä jäljempänä (17. jakeessa) sanoo - luvattiin neljäsataakolmekymmentä vuotta ennen lain antamista; eikä tätä Aabrahamille annettua siunauslupausta noin monta vuotta myöhemmin annettu laki voinut heikentää eikä tehdä yli-ikäiseksi, vaan se on pysynyt lujana ja jääkin iäti lujaksi. Mitä juutalaiset voivat sanoa tähän?
Tämä todistus on sangen luotettava, sillä se on otettu tarkalleen määrätystä ajanjaksosta. Siunauslupaus annettiin Aabrahamille neljäsataakolmekymmentä vuotta ennen kuin Israelin kansa sai lain. Aabrahamille näet sanottiin (1. Moos. 22: 18; Room. 4: 17, 20): «Koska uskoit Jumalaa ja annoit hänelle kunnian, olet oleva monen kansan isä«. Tässä Aabraham jumalallisin lupauksin asetetaan monen kansan isäksi, ja hänelle annetaan maailma perinnöksi lapsia silmälläpitäen, ennen kuin lakia oli olemassakaan. Mitä te galatalaiset siis pöyhkeilette saavanne synnit anteeksi, tulevanne lapsiksi ja saavanne perinnön sen lain nojalla, joka on tullut vasta sitten, kun lupauksen antamisesta oli kulunut pitkä aika, nimittäin neljäsataakolmekymmentä vuotta?
Kasteessa on autuuden lupaus: «Joka uskoo« jne. (Mark. 16: 16). Jos nyt tässä joku - niin kuin nykyään kiihkohenget - menee väittämään, että lapselle sitä kastettaessa ei anneta vanhurskautta eikä autuutta, ja yrittäisi tehdä lupausta mitättömäksi seuraavaan tapaan: Silloin se vasta on jonkin arvoinen, kun ihminen on oppinut käyttämään ymmärrystään, ja kykenee tekemään hyviä tekoja ja hyviä tekoja tekemällä saa sen mitä lupauksessa esitetään; ja vielä: Kaste ei ole todistuksena Jumalan mielisuosiosta meitä kohtaan, vaan ainoastaan tunnusmerkkinä erottamaan uskovaiset epäuskoisista jne., - hän täydellisesti riistää kasteelta autuuden ja omistaa sen teoille. Valeapostolit ja heidän oppilaansa menettelivät kaikessa tällä tavoin. Lakia ja sen ihanuutta he ylettömästi kehuivat, mutta Aabrahamille neljäsataakolmekymmentä vuotta ennen lakia annetun lupauksen he sivuuttivat ja sitä halveksivat, eivätkä olleet tietääkseenkään siitä, että Aabraham, josta, koko kansan isästä, he kuitenkin ylpeilivät, vielä silloin ollen ympärileikkaamaton ja eläen niin monta vuosisataa ennen lakia, tehtiin vanhurskaaksi yksinomaisesti uskosta, niin kuin Raamattu 1. Mooseksen kirjan 15. luvussa (6. jakeessa) selvää selvemmin todistaa: «Aabraham uskoi Jumalaa« jne. Sitten myöhemmin, kun hänet uskosta oli luettu vanhurskaaksi, se 17. luvussa (10. jakeessa) mainitsee ympärileikkauksesta näillä sanoilla: «Ja tämä on se liitto, jonka olen tehnyt sinun ja jälkeläistesi kanssa ja joka teidän on pidettävä« jne. Näin perustellen Paavali siis varsin voimakkaasti kumoaa valeapostolit ja toteaa päivän selvästi: Aabraham tehtiin vanhurskaaksi uskosta ilman ja ennen ympärileikkausta, neljäsataakolmekymmentä vuotta ennen lakia: Roomalaiskirjeen 4. luvussa hän käsittelee tätä samaa aihetta, nimittäin että vanhurskaus luettiin Aabrahamille ennen ympärileikkausta, ja että hän vielä ympärileikkaamatonna ollessaan - siis paljoa ennen lakia - oli vanhurskas.
Raamattu on siis, hän sanoo, selvään edeltäpäin nähnyt ja ennakolta kumonnut tämän teidän kerskaamisenne ja pöyhkeilemisenne, jonka aiheena on lain ja tekojen vanhurskaus. Milloin? Ennen ympärileikkausta ja lakia, koska laki on annettu neljäsataakolmekymmentä vuotta lupauksen jälkeen, jolloin Aabraham oli sekä laitta vanhurskaaksi tehty, että jo kuollutkin ja haudattu; ja hänen vanhurskautensa, joka hänellä oli ilman [ja ennen] lakia, oli täydessä ihanuudessaan ensiksikin lakiin saakka, ja sitten on tässä ihanuudessaan pysyväkin maailman loppuun asti. Mutta jos koko Juudan kansan isä on tehty vanhurskaaksi ilman lakia ja ennen lakia, paljoa suuremmalla syyllä on lapset tehtävä vanhurskaiksi samalla tavalla kuin isäkin. Vanhurskaus tulee siis uskosta eikä laista.
- julisti se Aabrahamille edeltäpäin: «Sinussa kaikki kansat siunataan«.
Tuollaisia varsin ihania ja suurenmoisia lauseita kuin «Aabraham uskoi -«, «Minä olen asettanut sinut isäksi -« ynnä muita samanlaisia lauseita, jotka ylistävät uskoa ja sisältävät hengellisten etujen lupauksia, juutalaiset eivät ainoastaan keveästi sivuuta, vaan he myöskin saattavat ne pilkanalaisiksi sekä turmelevat ne typerillä ja jumalattomilla selityksillään. He ovat näet sokaistuja ja paatuneita; siksi eivät huomaa näissä raamatunkohdissa käsiteltävän uskoa Jumalaan ja Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta. Samanlaisessa mielettömyydessä he tekevät tyhjäksi seuraavankin erinomaisen, hengellistä siunausta koskettelevan raamatunkohdan: «Sinussa tulevat kaikki maan kansat siunatuiksi« (1. Moos. 22: 18), esittämällä «siunaamisen« merkitsevän «kiittämistä«, «siunaustoivotusten lausumista«, «[maailman silmissä] maineikkaana olemista« jne.; esimerkiksi: Ollos siunattu, sinä juutalainen, joka olet syntynyt Aabrahamin siemenestä! Ollos siunattu, sinä käännynnäinen, joka palvelet juutalaisten Jumalaa ja liityt heihin! He luulevat siis siunausta paljaastaan sellaiseksi tämän maailman kiitokseksi ja kunniaksi, kun joku saattaa kerskata olevansa alkuisin Aabrahamin heimosta ja suvusta. Mutta tämä on Raamatun lauseiden väärentämistä, ei selittämistä! Näillä sanoilla: «Aabraham uskoi Jumalaa« Paavali määrittelee ja asettaa katseltavaksemme uskovan, vanhurskaan, lupauksen saaneen ja hengellisen Aabrahamin, joka ei ole erehdyksessä eikä vanhassa lihassa, hänet, joka ei ole syntynyt Aadamista, vaan Pyhästä Hengestä. Juuri tästä uskossa uudistetusta ja Pyhän Hengen kautta uudestisyntyneestä Aabrahamista Raamattu puhuu ja ilmoittaa hänen tulevan monen kansan isäksi ja vielä - sanoessaan: «Sinussa kaikki sukukunnat siunataan« - hänelle annettavan kaikki kansat perinnöksi.
Tätä Paavali vahvasti tähdentää, ja itse Raamattukin, sanoessaan 1. Mooseksenkirjan 15. luvussa (6. jakeessa): «Hän uskoi« jne. Se siis omistaa Aabrahamille vanhurskauden vain siinä tapauksessa, että hän uskoo. Raamattu siis puhuu Aabrahamista sellaisena kuin hän on Jumalan edessä. Tällä uudella esityksellä kuvaillaan uutta Aabrahamia, joka on kaukana aviovuoteesta, avioliitosta ja lihallisesta suvunjatkamisesta, todetaan millainen hän on Jumalan edessä: uskova, joka tehdään vanhurskaaksi uskosta ja jolle - uskovana - Raamattu mm. julistaa: «Sinusta tulee monen kansan isä«, ja vielä: «Sinussa kaikki kansat siunataan«. Tästä Paavali sanoo: Raamattu tekee ennakolta tyhjäksi ja kukistaa maan tasalle juutalaisten kaikki lakia koskevat kerskaamiset ja pöyhkeilemiset, koska pakanoita ei ole annettu perinnöksi Aabrahamille lain ja ympärileikkauksen nojalla, vaan [paljoa ennen näitä, yksinomaisesti uskon[vanhurskauden] nojalla.
Juutalaisten kerskaaminen on siis perusteeton, he kun tahtovat käydä siunatuista sen nojalla, että ovat Aabrahamin lapsia ja siementä. Aabrahamin siemenenä oleminen on tosin vallan erinomainen etu ja kunnia maailman silmissä - Roomalaiskirjeen 9. luku (4. ja ss.) -, mutta ei Jumalan silmissä. Juutalaiset siis jumalattomasti tärvelevät tämän siunauksesta puhuvan raamatunkohdan [ja tekevät Raamatulle väkivaltaa], selittäessään sen tarkoittavan ainoastaan ulkoista siunausta; puhuuhan Raamattu päivän selvästi hengellisestä siunauksesta, siunauksesta Jumalan edessä, eikä sitä voi eikä saa toisin ymmärtää. Ottakaamme esimerkki: «Sinussa siunataan«. Kenessä «sinussa«? Sinussa, uskovassa Aabrahamissa, eli: Sinun uskossasi, eli: Siinä tulevassa Kristuksessa - siemenessäsi - johon uskot, siunataan, minä sanon, kaikki kansat, toisin sanoen, kaikki kansat tulevat olemaan sinun siunatuita lapsiasi, niin kuin sinäkin olet siunattu, - kuten on kirjoitettu: «Niin monilukuinen on siemenesi oleva« (1. Moos. 15:5).
Tästä seuraa: Aabrahamin siunaus ja usko on sama kuin mikä meillä on; Aabrahamin Kristus on sama kuin meidän. Kristus on yhtäläisesti kuollut Aabrahamin kuin meidänkin syntiemme tähden - Johanneksen evankeliumi, 8. luku (56. jae): «Aabraham näki minun päiväni ja iloitsi«. Kaikki siis on samaa. Siksipä emme mitenkään salli juutalaisten miedontaa emmekä tärvellä tätä siunaus-sanaa. He tutkivat Raamattua verhon läpi; sen tähden he eivät punnitse, mistä tahi minkälaisesta asiasta isille annetuissa lupauksissa on kysymys - seikka, johon meidän on mitä tarkimmin huomiomme kiinnittäminen: Jumala ei puhu [kantaisä] Aabrahamin kanssa laista, ei siitä, mitä on tehtävä, vaan siitä mitä on uskottava, toisin sanoen, jumala lausuu hänelle lupauksia uskolla omistettaviksi. Mitä Aabraham tekee? Hän uskoo nämä lupaukset. Mitä Jumala tekee uskovalle Aabrahamille? Hän lukee uskon hänen vanhurskaudekseen ja päälle päätteeksi lisää yhä useampia lupauksia: «Minä olen sinun kilpesi«, «Sinussa siunataan« jne., «Sinusta tulee monen kansan isä«, «Niin on siemenesi oleva«. Nämä todistukset ovat järkkymättömiä; kukaan ei voi niitä kevyesti sivuuttaa, jos vain Raamatun sanoja huolellisesti ja vakaasti miettii.
3:9: Niin muodoin ne, jotka ovat uskosta, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa.
ääpaino on noilla sanoilla: «uskovan Aabrahamin kanssa«, sillä selvästi hän erottaa Aabrahamin Aabrahamista, tekemällä yhdestä henkilöstä kaksi. On kuin hän sanoisi: Toinen on tekevä, toinen uskova Aabraham. Tekevän Aabrahamin kanssa meillä ei ole mitään tekemistä; sillä jos hän on tehty vanhurskaaksi teoista, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä (Room. 4:2). Kuulukoon kaikin mokomin juutalaisille tuo lapsia hankkiva Aabraham, hän, joka tekee tekoja, joka on ympärileikattu ja joka noudattaa lakia! Meille kuuluu toinen Aabraham, nimittäin uskova, josta Raamattu julistaa: hän on uskollaan saavuttanut vanhurskauden siunauksen, ja hän [ei ole] saavuttanut tätä samaista siunauslupausta [vain itselleen, vaan myöskin] kaikille, jotka uskovat niin kuin hänkin uskoi; luvataanpa sitten vielä maailma Aabrahamille, mutta uskovalle. Koko maailma siis pitää siunattaman, toisin sanoen, sen pitää saada omakseen - uskoessaan niin kuin Aabraham uskoi - vanhurskaaksilukeminen.
Mutta siunaushan on aivan samaa kuin evankeliumin lupaus; ja se, että kaikki kansat tulevat siunatuiksi, merkitsee, että kaikki kansat saavat kuulla siunauksen: jumalallista siunausta [eli hengellistä siunausta], toisin sanoen, [jumalallista] lupausta, julistetaan ja levitetään evankeliumin välityksellä kaikkien kansojen keskuuteen. Ja tästä raamatunkohdasta profeetat ovat, hengellisesti ymmärtävinä, ammentaneet monta ennustusta, esimerkiksi [2. psalmissa (8. jakeessa): «Ano minulta, niin minä annan pakanat perinnöksesi ja maailman ääret omiksesi«, ja] 19. psalmissa (5. jakeessa): «Heidän äänensä käy ulos kaikkiin maihin« jne., sanalla sanoen, Kristuksen valtakuntaa ja evankeliumin koko maailmassa tunnetuksi tekemistä koskevat ennustukset ovat kaikki lähtöisin tästä raamatunkohdasta: «Sinussa siunataan« jne. Kansojen siunaaminen siis merkitsee sitä, että heille annetaan lahjaksi vanhurskaus ja heidät arvataan vanhurskaiksi, [eikä näin käy lain, vaan] yksin [uskon saarnan,] evankeliumin nojalla. Eihän Aabrahamia tehty vanhurskaaksi millään muulla tavalla kuin lupauksen, siunauksen ja armon sanan kuulemisella. Samoin kuin siis Aabrahamin osaksi tuli vanhnrskaaksilukeminen uskon saamalla, samoin se myös on tullut ja vielä tulee kaikkien kansojen osaksi; sillä saman Jumalan sana tuli ensiksi Aabrahamille, ja sitten kaikille kansoille.
[Sanotusta siis käsitämme, että] siunaaminen on samaa kuin evankeliumin sanan julistaminen ja opettaminen, Kristuksen tunnustaminen ja hänen tuntemisensa toisille levittäminen. Tämä onkin uuden liiton seurakunnan papillisena tehtävänä ja alinaikaisena uhrina: se jakaa tuota siunausta saarnaamalla, sakramentteja hoitamalla, synnistä päästämällä, lohduttamalla sekä käyttämällä sitä armon sanaa, joka oli Aabrahamilla, joka oli hänen siunauksensa, ja jota uskoessaan hän sai siunauksen. Niin meidätkin sitä uskoessamme siunataan. Ja tämä siunaus on suuri kunnia, ei maailman silmissä, vaan Jumalan; sillä me saamme kuulla: synnit ovat meille anteeksiannetut, olemme päässeet Jumalan armoihin, Jumala on isämme ja me hänen lapsiaan, joille hän ei tahdo olla vihoissaan, vaan jotka hän tahtoo vapauttaa synnistä, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta sekä antaa meille vanhurskauden, elämän ja valtakunnan. Tätä siunausta [, niin kuin jo sanoin,] profeetatkin paikka paikoin julistavat; he näet eivät ole silmäilleet isille annettuja lupauksia niin kylmäkiskoisesti kuin jumalattomat juutalaiset ja nykyään sofistit ja lahkomieliset, vaan he ovat lukeneet niitä ja harjoittautuneet niissä äärimmäisen tarkkaavaisina, ja kaiken sen, mitä he ikinä ovat Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan ennustaneet, he ovat ammentaneet tästä lähteestä. Esimerkkinä mainitsee ennustuksen Hosean kirjan 13. luvusta (14. jakeesta): «Minä vapahdan heidät kuolemasta; kuolema, olen oleva kuoleman« jne.; samanlaisia on muidenkin profeettojen kirjoituksissa, ja ne kaikki ovat juontaneet juurensa noista lupauksista, joissa Jumala isille lupasi käärmeen pään rikkipolkemisen ja kaikkien kansojen siunauksen.
Jos siis kansat ovat siunattuja, toisin sanoen, jos ne Jumalan edessä arvataan vanhurskaiksi, [niin silloinhan he ovat vapaat synnistä ja kuolemasta ja osallisia vanhurskaudesta, autuudesta ja iankaikkisesta elämästä, ja silloin] täytyy toden totta synnin ja kuoleman väistyä ja niiden tilalle astua vanhurskauden, autuuden ja iankaikkisen elämän, ei tekojen tähden, vaan uskon tähden Kristukseen. Senpä vuoksi ei, niin kuin olen sanonut, tuo 1. Mooseksenkirjan 12. luvussa (3. jakeessa) oleva raamatunkohta puhu suulla lausuttavasta siunauksen ja onnen toivottamisesta, vaan siunauksesta sellaisesta, joka tulee kysymykseen Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta jonkun hyväksi luettaessa, siunausta, joka vapahtaa synnin kirouksesta ja kaikista synnin seurauksista. Mutta tämä siunaus annetaan ainoastaan uskon kautta, koska mainitsemani raamatunpaikka selvästi sanoo: «Aabraham uskoi« jne. Se on siis puhtaasti hengellinen siunaus, ja [se] yksin [ansaitsee nimityksen] siunaus; vaikka sitä maailma kiroaa - niin todella on asianlaita -, se kuitenkin on Jumalan silmissä arvokas. Tämä raamatunlause siis on voimakas: ne, jotka ovat uskosta, saavat uskovaiselle Aabrahamille annetun siunauslupauksen. Tällä tavoin Paavali ehdättää juutalaisten todistelua edelle, jotka ylvästelevät sukua jatkavasta, tekoja tekevästä ja ihmisten silmissä vanhurskaasta, mutta ei uskovasta Aabrahamista.
Niin kuin nyt juutalaiset kerskuvat vain tekoja suorittavasta Aabrahamista, samoin paavikin esittää ainoastaan tekoja tekevää Kristusta eli [Kristuksen] esikuvaa. Sen, hän sanoo, joka tahtoo elää pyhästi, pitää vaeltaa niinkuin Kristus vaelsi, kuten hän itse sanoo Johanneksen evankeliumin 13. luvussa (15. jakeessa): «Minä annoin teille esikuvan, jotta tekin tekisitte, niinkuin minä tein teille«. Me emme kiellä sitä, että hurskaiden on noudatettava Kristuksen esikuvaa ja että heidän on tehtävä hyviä tekoja, mutta tällä he eivät tule vanhurskaiksi Jumalan silmissä. Paavali ei liioin tässä ole ryhtynyt tutkimaan, mitä meidän pitää tehdä, vaan millä tavoin me tulemme vanhurskaiksi; ja silloin on tuotava esiin yksinomaan Kristus meidän syntiemme tähden kuolevana ja meidän vanhurskauttamisemme tähden ylösnousevana, ja hän on uskossa omistettava lahjana eikä esikuvana. Tätä järki ei käsitä. Niin kuin juutalaiset eivät jäljitelleet uskovaa, vaan tekoja suorittavaa Aabrahamia, niin eivät paavilaisetkaan eivätkä mitkään tekohurskaat katsoessaan Kristukseen omista häntä vanhurskauttavana, vaan tekoja suorittavana, joutuen tällä tavoin vain yhä loitommaksi Kristuksesta, vanhurskaudesta ja autuudesta. Mutta jos kummatkin tahtovat tulla autuaiksi, pitää noiden edellisten jäljitellä uskovaa Aabrahamia, jälkimmäisten omistaa vanhurskaaksi ja autuaaksi tekevä Kristus, jonka Aabrahamkin omisti, tullen hänen kauttaan siunatuksi.
Oli tosin erinomainen kunnia se, että Aabraham Jumalan määräyksestä sai ympärileikkauksen, että jalot hyveet häntä kaunistivat, että hän kaikessa oli Jumalalle kuuliainen, niin kuin on varsin ansiokasta ja onnekasta noudattaa tekoja suorittavan Kristuksen esikuvaa, rakastaa lähimmäisiä, tehdä hyvää loukkaajille, rukoilla vihamiesten puolesta, kärsivällisesti sietää niiden kiittämättömyyttä, jotka hyvän maksavat pahalla; mutta tämä ei vaikuta vähääkään vanhurskauden saamiseksi Jumalan silmissä. Aabrahamia eivät hyödyttäneet hänen mainiot hyvät tekonsa, niin että hän olisi julistettu vanhurskaaksi Jumalan edessä; samoin ei Kristuksen esikuvan noudattaminenkaan tee meitä Jumalan silmissä vanhurskaiksi. Vanhurskauteemme Jumalan edessä vaaditaan paljoa suuremmat arvot kuin inhimillinen vanhurskaus tahi lainvanhurskaus: tässä pitää meillä olla Kristus meitä siunaamassa ja autuaiksi tekemässä, niin kuin hän oli Aabrahamilla siunaajana ja Vapahtajana. Millä tavalla? Ei tekojen perusteella, vaan uskon. [Niin kuin] siis uskova Aabraham on aivan toista kuin tekoja suorittava Aabraham, [samoin] siunaava ja lunastava Kristus on aivan toista kuin [toimiva eli niin sanoakseni] esikuvallinen Kristus. Mutta tässä Paavali käsittelee lunastavaa Kristusta ja uskovaa Aabrahamia, ei Kristusta esikuvana eikä Aabrahamia tekoja suorittavana. Siksipä hän kuvaavasti ja tavattoman painokkaasti lisää: «Ne, jotka ovat uskosta, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa«. Uskova Aabraham on siis erotettava tekoja suorittavasta Aabrahamista yhtä kauaksi kuin taivas maasta. Uskova on kerrassaan jumalallinen ihminen, Jumalan lapsi, maanpiirin perijä, hän on maailman, synnin, kuoleman, perkeleen ja kaiken voittaja, niin, häntä ei kylliksi saateta ylistää. Tuota uskovaa Aabrahamia emme suin surmin hautaan jätä - sellaisena häntä juutalaiset pitävät -, vaan me ylistämällä ylistelemme ja kehumme häntä ja huudamme hänen nimeään taivaat ja maan täyteen, niin että tältä uskovalta Aabrahamilta emme näe ensinkään tekoja suorittavaa Aabrahamia. Puhuessamme näet uskovasta Aabrahamista me olemme taivaassa; mutta sitten, perästäpäin, tehdessämme sitä mitä tekoja suorittava Aabraham teki - se oli inhimillistä ja maallista, ei jumalallista eikä taivallista, paitsi se mikä hänelle tuli Jumalan kädestä -, me elämme suhteessa ihmisiin maan päällä. Uskova Aabraham siis täyttää taivaat ja maan. Samoin jokainen kristittykin uskollaan täyttää taivaat ja maan, niin ettei hän saata muuta nähdä kuin sen.
Tästä siunataan-sanasta Paavali nyt, vastakohtaa silmälläpitäen, ottaa toisen todistuksensa. Raamattu näet on vastakohtia täynnä, ja siihen oikein perehtyneille annetaan taito huomata Raamatun vastakohtia ja kyky niillä selittää kirjoituksia. Esimerkiksi tämä siunaus-sana tuo heti mieleen vastakohdan, nimittäin kirouksen. Kun näet Raamattu sanoo kaikki kansat siunattavan uskossa eli uskovassa Aabrahamissa, seuraa tästä välttämättömästi, että kaikki, niin juutalaiset kuin pakanatkin, ovat uskon eli uskovan Aabrahamin ulkopuolella kirotuita. Sillä jos Aabrahamille on annettu kaikkien kansojen siunaus, ei siunausta johdonmukaisesti saateta odottaa mistään muualta kuin Aabrahamille annetusta ja nyttemmin koko maanpiiriin levitetystä evankeliumista. Kaikki siis, mikä ikänä on sen ulkopuolella, on kirottua. Ja tätä nyt Paavali varsin selvästi opettaa sanoessaan:
3:10: Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia.
Kirous on siis aivan kuin vedenpaisumus, joka hautaa syliinsä kaiken, mikä on Aabrahamin, toisin sanoen, uskon ja Aabrahamille annetun siunauslupauksen ulkopuolella. Mutta jos itse Jumalan käskystä Mooseksen välityksellä annettu laki tekee kiroukseen vikapäiksi ne, jotka ovat sen alaisia, paljoa suuremmalla syyllä ihmisjärjen keksimät lait ja säännökset saavat sen aikaan. Ken siis mielii välttää kirousta, hän tarttukoon siunauslupaukseen eli Aabrahamin uskoon, muutoin jääpi kirouksen alaiseksi. Tästä raamatunkohdasta: «Sinussa siunataan« jne. seuraa siis: kaikki ennen Aabrahamia, hänen aikanaan ja häneen jälkeensä eläneet kansat ovat kirottuja ja jäävät ikipäiviksi kiroukseen [vikapäiksi], ellei heitä siunata sen Aabrahamin uskolla, jolle on annettu hänen siementään koskeva [, koko maailmaan] levitettävä lupaus.
Tämä on erittäin hyödyllistä tietää, koska se on omiaan lohduttamaan omiatuntoja, ja vielä senkin vuoksi, että oppisimme erottamaan uskonvanhurskauden ja lihan eli ulkonaisen vanhurskauden mahdollisimman kauaksi toisistaan. Paavali näet ei tässä käsittele maallista, vaan Jumalan valtakunnan piiriin kuuluvaa jumalallista ja hengellistä asiaa. AlkÖön siis kukaan typerikkö menkö pistelemään: hän kiroaa ja hylkää maalliset lait ja ne henkilöt, jotka virkamiehinä hallitsevat. Tässä Hieronymus näkee vaivaa, mutta ei sano mitään asiallista. Sofistitkin ovat tässä kohdassa vielä mykempiä kuin kalat. Lukijoita siis on muistutettava siitä, että missä ei ole kysymys maallisista laeista, tavoista eikä ulkonaisista seikoista - sellaiset ovat Jumalan säätämiä ja tarpeellisia asioita, ja niitä Raamattu toisissa paikoissa esittää ja nostaa arvoon-, vaan hengellisestä vanhurskaudesta, jolla meidät tehdään vanhurskaiksi Jumalan edessä ja meidät nimitetään Jumalan lapsiksi taivasten valtakunnassa. Ketra kaikkiaan: tässä ei ole hituistakaan kysymystä ruumiillisesta elosta, vaan iankaikkisesta; ja siinä ei sovi toivoa siunausta tai etsiä vanhurskautta laista, ihmissäännöksistä eikä mistään, mitä tässä elämässä voidaan kehuen mainita, vaan yksinomaan Aabrahamin siunauslupauksesta. Maalliset lait ja määräykset jääkööt voimaansa ja kohdalleen; antakoot vain perheenisät ja virkamiehet mitä tarkoituksenmukaisimpia ja parhaimpia ohjeita, - kaikesta huolimatta ne eivät vapauta kirouksesta Jumalan edessä. Babylonian valtakunnalla, Jumalan perustamalla ja kuninkaiden haltuun uskomalla, oli varsin tarkoituksenmukaiset lait, ja kaikilla kansoilla oli käsky noudattaa niitä, mutta ei tuo lakien noudattaminen vapauttanut jumalallisen lain kirouksesta. Samoin mekin olemme kuuliaisia keisarillisille laeille, mutta näin menettelemällä emme ole vanhurskaita Jumalan edessä - siinä näet joudumme olemaan aivan toisessa piirissä.
Minä en turhaan tähdennä [enkä teroita] tätä erotusta; sen käsittäminen on näet sangen hyödyllistä, vaikka harva tämän erotuksen huomaa ja sen käsittää. Ja vielä: helposti myös taivaallinen ja maallinen vanhurskaus sekoitetaan toisiinsa. Maallisesta vanhurskaudesta kysymyksen ollen on lait ja teot otettava huomioon, mutta kysymyksen ollen hengellisestä, jumalallisesta ja taivaallisesta vanhurskaudesta kaikki lait ja teot on poistettava näkyvistä ja katsottava yksin lupaukseen ja Aabrahamin siunaukseen, joka asettaa eteemme Kristuksen siunaajana, armon lahjoittajana ja Vapahtajana: näin hengellinen vanhurskaus paljaastaan - lain ja teot sivuuttaen - tarkkaa Kristuksen kautta tarjottua ja annettua armoa ja siunausta sellaisena kuin se Aabrahamille annettiin ja sellaisena kuin hän sen uskoi.
Helposti huomaa tämän todistuksen sangen lujaksi. Jos näet siunausta on toivottava ja jos se on omistettava yksistään Kristuksen kautta, seuraa siitä välttämättä, vastakohtaa silmälläpitäen, että sitä ei omisteta lain avulla. Niitä siis, jotka ovat lain alla, ei siunata, vaan he jäävät kirotuiksi, siunaus kun on annettu ennen ja ilman lakia, - uskovalle Aabrahamille. Mutta samalla uskolla, jolla hän uskoi tulevaan siunaajaan, Kristukseen, mekin uskomme läsnäolevaan, ja meidät tehdään uskosta vanhurskaiksi samalla tavalla kuin Aabraham tehtiin uskosta vanhurskaaksi. Ne siis, jotka ovat lain alla, [eivät saa siunausta, vaan] ovat [jatkuvasti] kirouksen alaisia.
Tätä paavi ja piispat eivät voi [eivätkä tahdo] sietää [eikä uskoa]. Meidän taas ei sovi vaieta: täytyyhän meidän tunnustaa totuus ja sanoa paavivalta kirotuksi, keisarilliset lait ja oikeudet kirotuiksi tämän Paavalin sanan mukaan: kaikki se, mikä ikinä on lupauksen ja Aabrahamin uskon ulkopuolella, on kirottua. Vastustajat kuullessaan tämän tulkitsevat ne nurinkurisesti, ikään kuin me opettaisimme, että esivaltaa ei ole kunnioituksella kohdeltava; me muka yllytämme kapinaan keisaria vastaan, hylkäämme kaikki lait,kumoamme ja kukistamme maalliset hallitukset yms. Mutta he tekevät meille kuulumatonta vääryyttä; mehän teemme erotuksen ulkonaisen ja hengellisen siunauksen välillä ja sanomme keisaria ulkonaisella siunauksella siunatuksi, - onhan se siunausta, kun on valtakunta, lakeja, maallisia asetuksia, kun on vaimo, lapset, koti, peltoja -, nämä kaikki näet ovat Jumalan antamia hyviä lahjoja. Tämän ulkonaisen siunauksen avulla, joka on ajallista ja katoavaa, me kuitenkaan emme pääse vapaiksi iankaikkisesta kirouksesta. Emme siis hylkää lakeja emmekä ole kapinallisia keisaria kohtaan, vaan me opetamme, että hänelle on oltava kuuliaisia, että häntä on pelättävä ja kaikessa alamaisuudessa kunnioitettava, mutta vain maallisessa suhteessa. Jumaluusopilliselta näkökannaltamme Jumalan edessä tapahtuvan vanhurskauttamisen näkökannalta - katsoen me [, siunauksessa puhuessamme,] Paavalin kanssa vakaasti lausumme: Kaikki se, mikä on lupauksen ja Aabrahamin uskon ulkopuolella, on kirouksen alaista ja pysyykin taivaallisen ja iankaikkisen kirouksen alaisena siinä, missä odotetaan elämää tämän nykyisen jälkeen ja toista siunausta tämän ulkonaisen siunauksen jälkeen.
Kaiken kaikkiaan: me sanomme kaikkea [maallista] hyväksi Jumalan luomaksi. Vaimo, lapset, varallisuus, maalliset asetukset ja järjestykset ovat siis kaikki omalla tavallaan Jumalan siunausta, ne ovat, toisin sanoen, ajallista, tähän elämään kuuluvaa siunausta. Mutta kaikkien aikojen tekohurskaat, paavilaiset, lahkomieliset ym. hämmentävät ja sekoittavat nämä, kun eivät osaa erottaa ajallista ja hengellistä siunausta toisistaan. Siksi he sanovat: Meillä on laki; se on hyvä, pyhä ja vanhurskas, me siis tulemme sen nojalla vanhurskaiksi. Kuka kieltää, että laki on hyvä,-? Mutta se on toisaalta myöskin kirouksen, synnin, vihan ja kuoleman laki. Tässä on siis tehtävä seuraavanlainen erotus [ulkonaisen ja hengellisen siunauksen välillä]: Jumalalla on kahdenlainen siunaus, ulkonainen tätä elämää varten ja hengellinen iankaikkista elämää varten. Me sanomme kylläkin sitä, että omataan varallisuutta, lapsia jne. siunaukseksi, mutta suhteelliseksi, toisin sanoen, tätä nykyistä elämää varten annetuksi. Mutta ulkonaisten siunausten omistuksessa oleminen ei riitä, jos pidämme silmällä iankaikkista elämää, - niitähän on aivan silmiinpistävän runsaasti jumalattomillakin. Ei riitä se, että meillä on maallinen ja lainomainen vanhurskaus, - ovathan jumalattomat varsin eteviä tässä suhteessa. Näitä antimiaan Jumala lahjaksi jakelee pahojen ja hyvien osaksi, niinkuin «hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin« (Matt. 5:45), sillä hän on «runsaskätinen kaikille« (Room. 10: 12), ja hänelle on vähäinen asia antaa koko luomakunta jumalattomien vallittavaksi - Roomalaiskirjeen 8. luku (20. jae): «Luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle, ei omasta tahdostaan«. Ne siis, joilla on vain ulkonaista siunausta, eivät sen nojalla ole Jumalan lapsia, Aabrahamin tavoin Jumalan edessä siunattuja, vaan ovat kirouksen alaisia, niinkuin Paavali sanoo: «Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia«.
Paavali olisi myös saattanut lausua yleisemmin: «Kaikki se, mikä ei ole uskosta, on kirouksen alaista«. Hän ei tee niin, vaan ottaa esiin sen, mikä uskon jälkeen maailman ulkonaisista siunauksista on parhainta, ylevintä ja ihaninta, nimittäin Jumalan lain. Hän sanoo: Tämä, vaikka onkin pyhä ja Jumalan antama, pystyy kuitenkin vain panemaan kaikki ihmiset kirouksen alaisiksi ja pidättämään ne kirouksen alaisina. Mutta jos jumalallinen laki panee ihmiset kirouksen alle, paljoa suuremmalla syyllä tekevät sen vähäarvoisemmat lait ja siunaukset. Ja jotta oikein ja selvästi käsitettäisiin, mitä Paavali tarkoittaa kirouksen alaisena olemisella, hän esittää ja selittää sen Raamatusta ottamallaan todistuksella, kun sanoo:
Sillä on kirjoitettu: «Kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettu lain kirjassa, niin että hän sen tekee«.
Tällä 5. Mooseksenkirjan 27. luvusta (26. jakeesta) ottamallaan todistuksella Paavali tahtoo osoittaa todeksi: kaikki ne, jotka ovat lain alaisia eli lain tekojen alaisuudessa, ovat kirottuja, toisin sanoen, synnin, Jumalan vihan, iankaikkisen kuoleman ja kaiken onnettomuuden alaisuudessa. Hän näet ei puhu, niin kuin tässä äsken sanoin, ulkonaisesta eli maallisesta, vaan hengellisestä ja iankaikkisesta kirouksesta, joka ehdottomasti on iankaikkisen kuoleman ja helvetin kirous. Tämä todistus on lisäksi hämmästyttävä: Paavali varmistaa tämän myöntöperäisen lauseen: «Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia« seuraavalla kieltoperäisellä, Mooseksesta lainaamallaan lauseella: «Kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa« jne. Kaksi raamatunlausetta, Paavalin ja Mooseksen, ja täydellisesti vastakkaisia! Paavalin: Kaikki, jotka tekevät lain tekoja, ovat kirouksen alaisia, ja Mooseksen: Jokainen, joka jättää tekemättä lain teot, on kirouksen alaisena! Millä tavalla nämä voidaan saattaa sopusointuun, tahi, vielä voimaakkaammin sanoaksemme, toinen voidaan todistaa toisella? Millaiseksi sukeutuisi, kysynpä vaan, todistukseni, jos tätä lausetta: «Jos pidät Jumalan käskyt, pääset elämään sisälle«, lähtisin todistamaan tällä lauseella «Ellet pidä Jumalan käskyjä, pääset elämään sisälle«? Enkö silloin todistaisi jotakin sen vastakohdalla? Hieno todistelu todellakin! Ja kuitenkin Paavalin todistelu on aivan sen kaltainen. Tätä kohtaa ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on vanhurskauttamisopin oikeassa käsityksessä. Hieronymus tosin tässä tuskailee, mutta selittämättä se häneltä jää.
Paavali on epäilemättä tutkistellut tätä kohtaa runsaammin galatalaisten parissa ollessaan; muutoinhan galatalaiset, Paavalin tässä vain sivumennen ja lyhyesti sitä kosketellessa, eivät olisi ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti. Mutta kun he ennen olivat kuulleet hänen sitä selittävän, se heti palautuu heidän mieleensä, kun heitä siitä muistutettiin. Nämä kaksi lausetta eivät oikeastaan olekaan ristiriidassa, vaan täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Samaan tapaanhan näet mekin opetamme: «Eivät ne ole vanhurskaita Jumalan edessä, jotka lain kuulevat, vaan jotka lakia noudattavat, ne vanhurskautetaan« - Roomalaiskirjeen 2. luku (13. jae) - ja taas päinvastoin: Ne, jotka tekevät lain mukaisia tekoja, tuomitaan kadotukseen. Vanhurskauttamisoppi näet sanoo: «Kaikki se, mikä on Aabrahamin uskon ulkopuolella, on kirottua«. Ja kuitenkin pitää lain vaatiman vanhurskauden meissä täyttymän (Room. 8: 4). Ihmisestä, joka ei ymmärrä uskonoppia, tämä näyttää perin ristiriitaiselta; se kuulostaa aivan samanlaiselta kuin seuraava järjetön lause: Täyttäessäsi lakia et sitä täytä; täyttämättä jättäessäsi sen täytät.
Ennen kaikkea on sen vuoksi otettava huomioon, millaisen asian kanssa Paavali on tekemisissä, mitä hän käsittelee ja miltä puolelta hän Moosesta tarkastelee. Nytpä hän on, niin kuin jo usein olen sanonut, tekemisissä hengellisen asian kanssa, joka ei ole missään suhteessa maalliseen menoon eikä mihinkään lakiin, ja hän katselee Moosesta toisilla silmillä kuin ulkokultaiset ja valeapostolit, selittäen lakia hengellisesti. Koko paino siis on tekee-sanalla. Nytpä lain tekeminen ei tiedä vain ulkonaista, vaan siveellistä ja täydellistä tekemistä. On siis kahdenlaisia lain tekijöitä: sellaisia, jotka perustautuvat lain tekoihin, ja näiden kanssa hän käräjöi ja näitä vastaan taistelee koko tässä kirjeessä, ja sellaisia, jotka ovat uskosta, ja heistä joudumme puhumaan vähän tuonnempana. Mutta lain kannalla oleminen eli lain tekoihin perustautuminen ja uskon kannalla oleminen ovat täydellisesti toisilleen vastakkaisia asioita, aivan kuin perkele ja Jumala, synti ja vanhurskaus, kuolema ja elämä ovat toisilleen vastakkaisia. Lain kannalla ovat ne jotka tahtovat lain nojalla tulla vanhurskaiksi; uskosta ovat ne, jotka luottavat siihen, että heidät tehdään vanhurskaiksi yksinomaan laupeudesta [, Kristuksen tähden]. Se, joka sanoo vanhurskauden olevan uskosta, hylkää ja kiroaa tekojen vanhurskauden; se taas, joka sanoo vanhurskauden olevan laista, hylkää ja kiroaa uskonvanhurskauden. Ne ovat siis ilmeisesti toisilleen vastakkaisia. Eikä Paavali tässä puhu laista ja teoista viisaustieteellisinä käsitteinä, vaan siitä kuinka niitä käytetään ja kuinka ne käsitetään ulkokultaisten keskuudessa, jotka pyrkivät lain ja tekojen turvin tulemaan vanhurskaiksi.
Se, joka tätä tarkkaa, ymmärtää vaivattomasti: lain tekeminen ei ole ainoastaan ulkonaista, vain näön vuoksi [,kuten ulkokultaiset luulottelevat], vaan Hengessä, toisin sanoen, täydellä todella ja täydellisesti sen toteuttamista, mitä laissa käsketään. Mutta mistä tapaamme ihmisen, joka näin tekee lain? Tuotakoon hän esiin, ja me ylistämme häntä onnelliseksi! Tähän vastustajat on heti vastausvalmiina: Lain tekijät vanhurskautetaan. Oikein sanottu, mutta todetkaamme ensinnä, keitä nuo tekijät ovat. He sanovat lain tekijäksi ihmistä, joka tekee lain määräämiä tekoja ja joka siten vanhurskautetaan edeltävien tekojen nojalla. Tämä ei ole Paavalin kirjoitusten mukaan lain tekemistä, koska - niin kuin jo sanoin - lain tekoihin perustautuminen ja uskosta oleminen ovat kaksi aivan vastakkaista asiaa. Lain tekojen nojalla vanhurskautetuksi pyrkiminen on siis uskonvanhurskauden kieltämistä. Ja [siksipä] juuri tällä, lain tekemisellä, tekohurskaat kieltävät uskonvanhurskauden, ja rikkovat ensimmäistä, toista ja kolmatta käskyä ja koko lakia vastaan, koska Jumala on käskenyt, että häntä on palveltava uskossa. He päinvastoin uskotta ja uskoa vastaan valmistavat teoista vanhurskauden. Tosiasiallisesti he siis tekemällä lakia tekevät enimmän lakia vastaan ja tekevät mitä raskainta ja hirvittävintä syntiä, sillä he kieltävät Jumalan vanhurskauden, laupeuden ja lupaukset, kieltävät Kristuksen kaikkine hyvine tekoineen ja pystyttävät sydämeensä, ei lainvanhurskautta, jota eivät käsitä, vielä vähemmän toteuta, vaan ainoastaan mielikuvituksellisen lain ja lakiepäjumalan. Lakia tekemällä he siis välttämättömyyden pakosta ensiksikin jättävät sen tekemättä ja sitten päälle päätteeksi tekevät syntiä ja kieltävät jumalallisen majesteetin kaikkine lupauksineen. Tätä varten lakia ei todellakaan ole annettu.
Sen tähden väärinkäyttävät lakia ne, jotka eivät sitä ymmärrä, niin kuin Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 10. luvussa (3. jakeessa): «Kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle«. He näet ovat sokeita eivätkä ymmärrä, mitä on ajateltava uskosta ja lupauksista; ja siksi he vailla kaikkea arvostelukykyä ollen käyvät suorasukaisesti Raamattuun käsiksi, omistaen siitä vain osan, nimittäin lain. Tämän he luulevat voivansa teoilla täyttää. Se on kuitenkin tyhjää kuvittelua, sydämen pettävää lumousta; ja se lainvanhurskaus, jonka luulevat täyttävänsä, on todellisuudessa vain epäjumalanpalvelusta ja Jumalan rienaa. Siksipä he välttämättömyyden pakosta jäävät kirouksen alaisiksi.
Me emme siis mitenkään voi heidän kuvittelemallaan tavalla tehdä lakia, vielä vähemmän sen nojalla tulla vanhurskaiksi. Tämän todistaa ensiksikin laki itse, jolla on aivan päinvastainen vaikutus: sehän suurentaa synnin, vaikuttaa vihaa, syyttää, kauhistaa ja tuomitsee kadotukseen; miten se siis vanhurskauttaisi? Lisäksi lupauskin osoittaa samaa; sillä Aabrahamille sanottiin: «Sinussa kaikki kansat siunataan«. Siunausta siis ei ole missään muualla kuin Aabrahamille annetussa lupauksessa; jos olet sen ulkopuolella, olet kirouksen alaisena ja sellaiseksi jäätkin. Jos olet kirouksen alaisena, et täytä lakia, koska olet synnin, perkeleen ja iankaikkisen kuoleman alaisena - nämä kaikki varmasti ovat yhteydessä kirouksen kanssa. Kaiken kaikkiaan: jos vanhurskaus tulisi lain nojalla, niin Jumala syyttä suotta lupaisi ja syyttä suotta myöskin tuhlaisi siunaustaan. Jumala siis tiesi, ettemme voi lakia tehdä, näki sen ennakolta, kauan ennen lakia, ehdätti ennen - Aabrahamissa - ja lupasi siunauksen, sanoen: «Sinussa siunataan« jne., ja näin todisti että kaikki kansat siunataan, ei lain, vaan Aabrahamille annetun siunauksen nojalla. Ken ikänä siis laiminlyömällä lupauksen tahi halveksimalla sitä ryhtyy lakiin, tullakseen sen turvin vanhurskaaksi, on kirottu.
Tekeminen on siis ennen kaikkea uskomista ja siten - uskossa - lain täyttämistä. Meidän pitää näet [ensin] saada Pyhä Henki, ja hänen valaiseminaan ja uudistaminaan me alamme tehdä lakia, [toisin sanoen,] rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Nythän Pyhää Henkeä ei saada lain nojalla - sillä me, jotka ovat lain alaisia«, Paavali sanoo, «ovat kirouksen alaisia« - vaan uskossa kuulemisen, toisin sanoen, lupauksen nojalla. Meidän pitää suoraan sanoen saada siunaus Aabrahamin kanssa ja samanlaisella uskolla lupaukseen kuin hänellä oli. Ennen kaikkea siis on riennettävä lupauksen turvin, kuullaksemme siunauksen sanan, toisin sanoen, evankeliumin, ja se on uskottava. Tämä Aabrahamille annetun lupauksen sana tuo meille Kristuksen, ja kun hänet on uskossa omistettu, annetaan välittömästi Pyhä Henki Kristuksen tähden. Silloin rakastetaan Jumalaa ja lähimmäistä, syntyy hyviä tekoja ja kannetaan ristiä. Tämä nyt on todellista lain tekemistä, - muutoin. laki jääkin ikipäiviksi tekemättä. «Tekeminen« on siis, selvästi ja asiallisesti määriteltynä, yksinkertaisesti Jeesukseen Kristukseen uskomista ja, sitten kun Pyhä Henki uskon kautta Kristukseen on saatu, niiden tekojen tekemistä, jotka sisältyvät lakiin. Toisin ei voi [lain tekemisemme laita] ollakaan, koska Raamattu sanoo, ettei lupauksen ulkopuolella, ei laissakaan, ole siunausta. Meidän on siis mahdotonta tehdä lakia sivuuttamalla lupaus; käsillä täytyy olla siunauksen: sen julistuksen Aabrahamille luvatusta Kristuksesta, että maailma hänen kauttaan oli siunattava. Ellei se ole käsillä, emme sinä ilmoisna ikänä lakia tee. Et näin ollen saata koko maailmasta tavata ketään, johon evankeliumin lupauksen ulkopuolella soveltuisi «lain tekijän« kunnianimi. «Lain tekijä« siis on mielikuvituksellinen käsite; sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on lain ulko- ja yläpuolella, Aabrahamin siunauksessa ja uskossa. Todellinen lain tekijä on se, joka saatuaan Kristuksen uskossa Pyhän Hengen, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Tekemiseen sisältyy siis samalla usko. Tällä uskolla on vallassaan itse tekijä ja se saa aikaan puun; ja kun se on aikaansaatu, kehittyvät hedelmät. Puun pitää ensin olla olemassa, ja sitten vasta hedelmien. Eiväthän hedelmät tee puuta, vaan puu kantaa hedelmiä. Samoin usko tekee ensin henkilön, joka sitten tekee tekoja. Lain tekeminen sivuuttamalla usko on siis hedelmien tekemistä kasvavatta puutta, pölkystä tahi savesta, sellainen ei ole hedelmien tekemistä, vaan puhdasta mielikuvitusta. Mutta kun puu, toisin sanoen ihminen eli tekijä, on istutettu - ja se saadaan aikaan uskossa Kristukseen -, seuraavat teot. Tekijänhän pitää olla olemassa ensin, ennen teoja, eikä tekojen ennen tekijää. Näin «lain noudattaja vanhurskautetaan«, toisin sanoen, arvataan vanhurskaaksi, - Roomalaiskirjeen 2. luku (13. jae).
Tekijää siis ei sanota tekijäksi jo tehtyjen, vaan vasta tehtävien tekojen tähden, sillä kristityt eivät tule vanhurskaiksi tekemällä vanhurskaita tekoja, vaan jo uskosta Kristukseen vanhurskaiksi tehtyinä he tekevät sitä, mikä on vanhurskasta. Toista ulkonaisessa elämässä: teoista sukeutuu tekijä; siinä tullaan, niin kuin Aristoteles sanoo, luuttutaituriksi usein luuttua soittamalla. Jumaluusopin alalla taas lain teoista ei sukeudu tekijää, vaan tekijän pitää ensin olla olemassa, ja sitten, perästäpäin, seuraavat teot.
Jopa on sofistien itsensäkin pakko tunnustaa - ja näinhän he opettavatkin -: ulkonaisesti suoritettu siveellinen teko on ulkokultainen, ellei sitä tehdä vilpittömästä sydämestä, rehellisessä tarkoituksessa ja järjen asianmukaisesti johtaessa. Niinpä on tästä saanut syntynsä saksalaisten keskuudessa sananparsi: Die kappe deckt manchen schalck (Nuttu veijarin Verhoaa); saattaapa jumalaton ja häijyin heittiö olla tekevinään samanlaisia tekoja, joita hurskas tekee uskossa, niin kuin Juudas teki samanlaisia tekoja kuin muutkin apostolit. Mitä siis Juudaksen teoista uupuu, kun hän tekee samoja tekoja kokin muut apostolit? Sofisti moraalifilosofiansa mukaisesti vastaa tähän: Persoona, tahto, järjen antama johde ovat väärät; Juudas on paha, hänelle on turmeltunut sydän [; hänen tekonsa ovat ulkokultaisia, eikä rehellisessä mielessä tehtyjä kuten toisten apostolien, vaikka ne näyttävätkin erehdyttävästi samanlaisilta]. Heidän itsensäkin siis on pakosta tunnustaminen, etteivät maallisten ja ulkonaistenkaan asioiden piirissä suoritetut teot vanhurskauta, ellei niissä samalla ole mukana oikea mieli, ajatus ja tahto. Kuinka paljoa suuremmalla syyllä onkaan heidän pakko myöntää tämä jumaluusopillisella alalla, jossa ennen kaikkea pitää olla olemassa Jumalan tunteminen ja sydäntä puhdistava usko. He puuhaavat lain teoissa ja vanhurskaudessa, niin kuin Juudas apostolimaisissa teoissa, käsittämättä, mitä puhuvat tahi mitä vakuuttavat. Laki ei ole annettu vanhurskauttamista varten, vaan vaikuttamaan vihaa, paljastamaan synnin, ilmaisemaan Jumalan vihan ja tuomion sekä uhkaamaan iankaikkisella kuolemalla. Ja vaikka he lukevat tätä kaikkea Paavalin kirjoituksista, he kuitenkaan eivät sitä huomaa, vielä vähemmän sitä ymmärtävät. Sen tähden he eivät ansaitse ulkokultaisen nimeä, vaan he ovat kummituksia ja haamuja; kuvitellessaan lain tekojen nojalla olevansa vanhurskaita he ovat perin pohjin lumottuja, sillä, kuten olen sanonut, lain tekijä, niin kuin he lain tekijän käsittävät, on tuulesta temmattu käsite ja sula mahdottomuus, jota [todellisuudessa] ei ole olemassakaan.
Kun Paavali siis tällä Mooseksen lauseella: «Kirottu on jokainen« jne. todistaa kysymyksessä olevan raamatunkohdan: «Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia«, hän ei todista asiaa sen kanssa ristiriitaisella asialla, kuten ensi silmäyksellä näyttää, vaan hän todistaa varsin suoraviivaisesti ja onnistuneesti. Mooseksella näet on sama mielipide ja hän tekee saman ratkaisun kuin Paavali, sanoessaan: «Kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa« jne. Mutta nytpä ei kukaan pysy; siis «kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin«, jättävät lain tekemättä. Mutta jos eivät tee, «ovat kirouksen alaisia«. Kun nyt on olemassa, niin kuin olen sanonut, kahdenlaisia lain tekijöitä, todellisia ja ulkokultaisia, ovat todelliset erotettavat ulkokultaisista. Todellisia ovat ne, jotka uskossa ovat hyviä puita ennen hedelmiä ja tekijöitä ennen tekoja; juuri näistä Mooseskin puhuu. Elleivät ole sellaisia, ovat kirouksen alaisia. Nytpä kukaan ulkokultainen ei ole sellainen; heillähän on kaikilla se käsitys, että toivovat teoilla hankkivansa vanhurskauden ja sillä tekevänsä persoonan vanhurskaaksi. He ajattelevat nimittäin näin: Me syntiset ja väärät tahdomme tulla vanhurskaiksi. Millä tavoin? Tekojen perusteella. He menettelevät aivan kuin joku älytön rakentaja, joka yrittää katosta tehdä perustusta ja hedelmistä puuta. Pyrkiessään näet tekojen nojalla vanhurskaiksi he tahtovat tehdä teoista tekijän; tämä on kerrassaan Moosesta vastaan, joka, samoin kuin Paavalikin, panee moisen tekijän kirouksen alaiseksi.
[Yrittäessään] siis lain tekemistä he eivät ainoastaan jätä sitä tekemättä, vaan myöskin kieltävät ensimmäisen käskyn, Jumalan lupaukset ja Aabrahamille luvatun siunauksen; he kieltävät uskon ja he yrittävät siunata itsensä, toisin sanoen, tehdä itsensä vanhurskaiksi, vapahtaa synnistä ja kuolemasta, voittaa perkeleen ja väkisin riistää itselleen taivaan omilla teoillaan. Tämä on suorastaan Jumalan kieltämistä ja itsensä Jumalan sijaan asettamista! Ovathan nämä kaikki yksin jumalalliselle majesteetille, ei luoduille olennolle, ei enkelille eikä ihmiselle kuuluvia tekoja. Senpä vuoksi Paavali saattoi helposti, ensimmäisen käskyn näkökulmalta katsoen, ennakolta ilmaista vastakristuksen toimesta tulevaisina aikoina seurakunnassa esiintyvät kauhistukset. Ovathan ne, jotka vastoin ensimmäiseen käskyyn perustuvaa jumalanpalvelusta - Jumalaan kohdistuvaa pelkoa, uskoa ja rakkautta - opettavat toista jumalanpalvelusta autuutta varten välttämättömänä, vastakristuksia ja asettavat itsensä Jumalan sijaan (2. Tess. 2: 4). Sentähden Kristuskin [Matteuksen evankeliumin 24. luvussa (5. jakeessa)] ennakolta sanoi [sellaisia tulevan]: «Moni tulee«, hän sanoi, «minun nimessäni, sanoen: Minä olen Kristus« (Matt. 24:5). Samoin mekin yhtä helposti kuin varmasti saatamme sanoa: Kuka ikänä uskon sivuuttamalla etsii vanhurskautta tekojen nojalla, hän kieltää Jumalan ja tekee itsestään Jumalan, koska ajattelee näin: Jos teen tämän teon, pääsen vanhurskaaksi, pääsen synnin, kuoleman, perkeleen ja Jumalan vihan voittajaksi ja saan iankaikkisen elämän. Kysynpähän vaan: Mitä muuta tämä on kuin sen teon itselleen anastamista, joka kuuluu yksin Jumalalle, ja itsensä Jumalaksi selittämistä? Meidän on siis helppo ryhtyä profeetaksi ja lausua varma arvostelu kaikista uskon piirin ulkopuolella olevista ihmisistä: he ovat epäjumalanpalvelijoita, ja päälle päätteeksi epäjumalia, jotka kieltävät Jumalan ja asettavat itsensä Jumalan sijaan. Samalta pohjalta Pietarikin ennusti, sanoen: «Teidän keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka kieltävät sen Herran, joka on heidät ostanut« jne. (2. Piet. 2: 1).
Myös kaikki vanhan liiton aikuiset, epäjumalanpalvelusta vastaan tähdätyt ennustukset ovat juontaneet juurensa ensimmäisestä käskystä. Harjoittivathan kaikki [jumalattomat] kuninkaat ja profeetat jumalattoman kansan kera täsmälleen samaa kuin paavi ja kaikki ulkokultaiset aina tekevät. [Syrjäytettyään ensimmäisen käskyn ja Jumalan asettaman palvonnan ja halvaksi arvattuaan Aabrahamin siementä, tulevaa kaikkien kansojen siunaajaa koskevan lupauksen, he sivu Jumalan sanan ja sen vastaisesti panivat toimeen jumalattoman palvonnan ja sanoivat:] Tätä jumalanpalvelusta - niin he ajattelivat - näin vaalimalla me haluamme ylistää ja palvella sitä Jumalaa, joka on johdattanut meidät Egyptin maalta. Niinpä Jerobeam teki kaksi kultavasikkaa ja sanoi: «Katso, tässä sinun jumalasi, Israel, jotka ovat johdattaneet sinut Egyptin maalta« (1. Kun. 12: 28). Tuollaista hän puhui siitä todellisesta Jumalasta, joka teon oli tehnyt! Kaikesta huolimatta hän ja koko hänen kansansa olivat epäjumalanpalvelijoita, koska he palvelivat Jumalaa ensimmäisen käskyn vastaisesti: hehän tarkkasivat vain tekoa, ja teon suoritettuaan he luulivat olevansa vanhurskaita Jumalan silmissä. Mutta tämä juuri oli sen Jumalan kieltämistä, jota he suullaan ylistivät siitä, että hän oli johdattanut heidät Egyptin maalta. Tuontapaisista epäjumalanpalvelijoista Paavali sanoo: «He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät« (Tim. 1: 16).
Kaikki ulkokultaiset ja epäjumalanpalvelijat yrittävät siis tehdä sellaisia tekoja, jotka varsinaisesti kuuluvat Jumalalle ja joita yksin Kristus kykenee suorittamaan. Suullaan he tosin eivät sano: Minä olen jumala, minä olen Kristus, mutta tosiasiallisesti he kuitenkin anastavat itselleen Kristuksen jumaluuden ja viran. Tosiasiallisesti he siis sanovat: Minä olen Kristus, minä olen Vapahtaja, en vain oma Vapahtajani, vaan muidenkin. Juuri näin ovat munkit opettaneet ja [myös] uskotelleet koko maailmalle: he eivät ainoastaan itse kykene ulkokultaisella pyhyydellään tekemään vanhurskaiksi itseään, vaan muitakin, joille he sitä suvaitsevat antaa; ja kuitenkin syntisen vanhurskauttaminen on yksinomaan Kristuksen varsinainen tehtävä. Samoin paavi huutamalla omaa jumaluuttaan koko maanpiiriin on kieltänyt ja täydellisesti kukistanut Kristuksen viran ja jumaluuden.
On hyödyllistä tarkkaan syövyttää mieleen ja tutkia näitä seikkoja, koska ne auttavat arvostelemaan kaikkea kristillistä oppia ja inhimillistä elämää, auttavat rohkaisemaan omiatuntoja, ymmärtämään kaikkia ennustuksia ja kirjoituksia sekä [oikein] arvostelemaan kaikkia asioita. Se näet, joka itse on ne vilpittömästi omaksunut, kykenee vääjäämättömästi ratkaisemaan: paavi on vastakristus [, tämä kun opettaa vallan erilaista jumalanpalvelusta kuin ensimmäinen taulu esittää]; hän kykenee erheettä käsittämään, mitä Jumalan kieltäminen ja Kristuksen kieltäminen on, mitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: «Moni tulee minun nimessäni sanoen: Minä olen Kristus« (Matt. 24: 5), mitä on Jumalan vastustaminen ja itsensä korottaminen yli kaiken jota sanotaan Jumalaksi tahi jota jumaloidaan (2. Tess. 2: 4), mitä se on, että vastakristus asettautuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa jumala (2. Tess. 2: 4), mitä se on, että hävityksen kauhistus seisoo pyhässä paikassa (Matt. 24: 15) jne. Kaikki tämä [onnettomuus] juontaa juurensa siitä, että tuo kirottu ulkokultaisuus ei siedä vanhurskaaksi tulemista Jumalan siunauksen tähden, eikä oikeaa «ilmentämistä« Jumalan, Luojan puolelta; se ei ota ollakseen pelkästään vaikutuksenalaisena aineena, vaan se haluaa toimivana vaikuttaa juuri sitä, mitä sen kaikesta toimimisesta lakaten pitäisi antaa Jumalan vaikuttaa ja häneltä saada. Se siis teoillaan tekee itsestään Luojan ja vanhurskauttajan, halveksien siunausta, joka on luvattu ja annettu Aabrahamille ja kaikille tämän uskoville lapsille. Jokainen ulkokultainen on siis saman aikaisesti aine ja valmistaja, - ilmeisessä ristiriidassa filosofian kanssa, koska sama esine ei voi ottaa itseään toimintansa kohteeksi -: aine, koska hän on syntinen, ja tekijä, koska pukeutuu munkin,_ viittaan tahi valikoi jonkin muun teon, jonka avulla toivoo ansaitsevansa armon sekä autuuttavansa itsensä ja muita, - hän on kuin onkin samalla kertaa sekä luotu että luoja! Sen tähden kukaan ei saata sanoin selittää, kuinka vanhurskauden etsiminen siunauksen ulkopuolelta, laista ja teoista, on hirvittävä ja inhottava asia: sehän on pyhässä paikassa seisova hävityksen kauhistus, joka kieltää Jumalan ja asettaa luodun Luojan sijaan!
Sanoessaan: «Kirottu on jokainen« jne. Mooses siis puhuu sellaisista, jotka ovat lain tekijöitä. Mutta «lain tekijät« [eivät ole ulkokultaisia, ulkonaisesti lain tekijöitä, vaan] ovat uskovia, jotka Pyhän Hengen saatuaan täyttävät lakia, [toisin sanoen] rakastavat Jumalaa ja lähimmäistä -; näin ollen lain tekijä ei ole se, joka teoista tulee tekijäksi, vaan se, joka, ensin uskossa persoonaksi tultuaan, tulee tekijäksi. Jumaluusopin mukaan näet vanhurskaiksi tehdyt tekevät vanhurskaita tekoja; filosofian mukaan on toisin: vanhurskaita tekoja tekevät tulevat vanhurskaiksi. Sen tähden me, uskosta vanhurskautettuina, teemme hyviä tekoja, joilla, niin kuin 2. Pietarin kirjeen 1. luvussa (10. jakeessa) sanotaan, meidän kutsumisemme ja valitsemisemme tehdään lujaksi, ja joilla ne varmistuvat päivä päivältä. Mutta kun meillä vasta on Hengen esikoislahja eikä vielä hänen täyteyttään, ja kun meihin jää olemaan synnin jätteitä, emme tee lakia täydellisesti. Tätä ei kuitenkaan lueta viaksi meille, jotka uskomme Aabrahamille luvattuun ja meidät siunanneeseen Kristukseen, sillä meitä hellitään ja kasvatellaan jatkuvasti Kristuksen tähden jumalallisen kärsivällisyyden hoteissa. Me olemme se haavoille lyöty mies, joka joutui rosvojen käsiin; hänen haavansa samarialainen sitoi, vuodatettuaan niihin öljyä ja viiniä, ja hänet hän sitten pani juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja hoiti häntä; mutta pois lähtiessään hän uskoi hänet isännän huostaan sanoen: «Hoida häntä«. Näin meitä jatkuvasti hellästi hoidetaan kuin majatalossa ikään, kunnes Herra vielä toisen kerran, niin kuin Jesaja sanoo, ojentaa kätensä lunastaakseen meidät (Jes. 11: 11).
Mooseksen lause: «Kirottu on jokainen, joka ei pysy kaikessa« jne. ei siis, niin kuin olen sanonut, ole ristiriidassa Paavalin kanssa, joka julistaa kirotuiksi ne, jotka perustautuvat lain tekoihin; vaatiihan näet Mooses tekijän, joka täydellisesti tekee lain. Mutta mistä sellaisen tekijän otamme? Emme mistään! Paavali tunnustaa, ettei hän ollut sellainen, sanoessaan Roomalaiskirjeen 7. luvussa (19. jakeessa): «Minä teen sitä, mitä en tahdo« jne., ja Daavid: «Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa« jne. Mooses siis yhdessä Paavalin kanssa ehdottomasti ajaa meitä Kristuksen luo; jonka kautta meistä tulee lain tekijöitä, emmekä joudu syypäiksi mihinkään rikkomukseen. Kuinka niin? Ennen kaikkea syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden hyväksemmelukemisen kautta uskon tähden Kristukseen; ja sitten sen lahjan ja Pyhän Hengen kautta, joka meissä synnyttää uuden elämän ja uuden mielialan, niin että teemme lain myös sen olemuksen mukaisesti; se taas mikä uupuu, annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Ja vielä: sitä syntiä, joka vielä on jäljellä, ei syyksi lueta. Näin Mooses sopeutuu yhteen Paavalin kanssa ja ajaa takaa samaa, sanoessaan: «Kirottu on jokainen« jne., koska kieltää niitä tekemästä lakia, jotka tahtovat tekojen perustuksella tehdä itsensä vanhurskaiksi; ja hän tekee Paavalin kanssa sen johtopäätöksen, että sellaiset ovat kirouksen alaisia. Mooses siis vaatii todellisia tekijöitä, sellaisia, jotka ovat uskosta; niinhän Paavalikin tuomitsee kadotukseen ne, jotka eivät ole todellisia tekijöitä, toisin sanoen, ne jotka eivät ole uskosta. Mikään siis ei estä Moosesta puhumasta kieltoperäisesti ja Paavalia puhumasta myöntöperäisesti; tekemis-käsite on sinun vain määriteltävä oikein. Kumpikin [lauselma] siis on oikea: se, että jokainen on kirottu, joka ei pysy kaikessa jne., ja se, että ne, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia. Tähän asti nyt vastakohdasta otetusta todistuksesta: jos kansat siunataan uskovassa Aabrahamissa, ovat ne ehdottomasti kirottuja -.
[Vastaus niihin todistuksiin, joita vastustajat esittävät uskonoppia ja -vanhurskautta vastaan]
Kun tämä raamatunkohta antaa siihen sopivan tilaisuuden, niin mainittakoon jotakin niistä todistuksista, joita vastustajat tavallisesti esittävät tätä [uskon] oppiamme vastaan: meidät tehdään vanhurskaiksi yksinomaan uskosta. Sekä Uuden että Vanhan Testamentin pyhissä kirjoituksistahan tapaa monta sellaista teoista ja palkinnoista puhuvaa kohtaa, joihin vastustajat nojautuvat; näillä he luulevat loistavasti kumoavansa opettamamme ja puolustamamme uskonopin. Meidän pitää siis olla varustuneina, niin että emme ainoastaan kykene opettamaan meikäläisiä, vaan myöskin vastaamaan vastustajien väitteisiin.
Sofistit ja kaikki muut, jotka eivät ole vanhurskauttamisopin käsityksessä, eivät tiedä muusta vanhurskaudesta kuin maallisesta ja lainvanhurskaudesta, jotka pakanoillekin jossakin määrin ovat tunnettuja. Siitä syystäpä he muitta mutkitta lainaavat sanoja siveysfilosofiasta ja laista - mm. «tehdä«, «vaikuttaa« - soveltaen ne jumaluusopin alalle; tämä menettely on sekä tuhoisa että lisäksi perin jumalatonkin. Filosofia ja jumaluusoppi on heidän huolellisesti erotettava toisistaan. Filosofiassakin on vilpitön tahto ja oikea käsitys. Sofistien [itsensäkin] on pakko myöntää [ja he opettavatkin, että luonnon piirissä olemassaolo edeltää toimintaa], että teko ei ole siveellisesti katsoen hyvä, ellei sitä ennen ole olemassa vilpitöntä tahtoa. [He uskovat siis oikean käsityksen ja vilpittömän tahdon edeltävän tekoa, toisin sanoen, he selittävät henkilön siveellisesti vanhurskaaksi ennen tämän tekemää tekoa.] Mutta jumaluusopin tasolle noustessaan [, sinne, missä ennen kaikkea näin pitäisi olla,] he kuitenkin ovat sellaisia aasinpäitä, että menevät olettamaan teon olemassaolon ennen vilpitöntä tahtoa, vaikka filosofian alalla henkilön välttämättä täytyy ennen tekoa olla siveellisessä mielessä vanhurskas. Ulkonaisesti, luonnon piirissä, puu on olemassa ennen hedelmiä. Itsehän he tunnustavat ja opettavat, että luonnon alalla olemassaolo on ennen vaikuttamista, ja että siveysopin alalla vilpitön tahto vaaditaan ennen tekoa. Tämän he jumaluusopin alalla poikkeuksellisesti vääntävät [mahdollisimman nurinkuriseksi], olettaen teon edeltävän oikeaa käsitystä.
Toista siis on tekeminen luonnon, toista filosofian, ja toista jumaluusopin alalla. Luonnon alalla pitää puun ensin olla olemassa, sitten hedelmän. Moraalifilosofian alalla tekeminen merkitsee sitä, että ihmisellä on vilpitön tahto ja toimimiseen sopeutuva käsitys, ja tähän filosofit pysähtyvät. Sen tähden me jumaluusopin kannalta sanomme, että moraalifilosofia ei tee Jumalasta kohdettaan eikä lopputarkoitustaan; sanoohan Aristoteles, saddukealainen tahi tavallinen kunnon ihminen yleisen valtion edun ja rauhallisen, kunniallisen menon harrastamista oikean käsityksen ja vilpittömän tahdon ilmaukseksi. Ylemmä ei filosofi eikä lainlaatija kohoa; hänen päämääränään ei ole syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän saavuttaminen oikean käsityksen yms. avulla. Pakanallinen filosofi on siis moista tekohurskasta paljoa parempi: hän pysyy rajoissaan ja hän ottaa huomioon vain säädyllisyyden ja yleisen rauhan, jättäen sekoittamatta jumalalliset asiat inhimillisiin. Sofisti ei menettele näin; hän kuvittelee Jumalan katsovan hänen vilpittömään aikomukseensa ja tekoihinsa, ja sekoittaa siis inhimillistä jumalalliseen ja saastuttaa Jumalan nimen; ja ajattelunsa hän alusta loppuun saakka ammentaa moraalifilosofiasta, käyttäen tätä vain tuhoisammalla tavalla kuin pakana -.
Meidän pitää siis jumaluusopissa antaa tehdä-sanalle ylevämpi merkitys [kuin sillä on sekä luonnon että moraalifilosofian alalla], niin että siitä tulee uuden uutukainen sana. Niin kuin näet tämä sana vietäessä luonnon alalta siveysopin alalle muuttuu toiseksi, niin tapahtuu muutos, vielä paljoa suurempi, kun se filosofian alalta siirretään jumaluusopin alalle: siellä se saa kerrassaan uuden merkityksen. Se vaatii oikeaa käsitystä ja vilpitöntä tahtoa sekin, mutta jumaluusopillisessa, ei siveysopillisessa mielessä: evankeliumin sanasta minä käsitän ja uskon Jumalan lähettäneen Poikansa maailmaan lunastamaan meidät synnistä ja kuolemasta. Tällä kohdalla «tekeminen« on uusi asia, kaikelle järjelle, filosofeille, laintyrkyttäjille ja kaikille muillekin ihmisille käsittämätön, sillä se on «salaisuutena ollutta Jumalan viisautta, sitä kätkettyä« (1. Kor. 2:7). Jumaluusopissa tekeminen siis välttämättä edellyttää [juuri] uskoa. Selitä siis kaikki sellaiset [lakia ja] tekoja käsittelevät raamatunkohdat, joissa vastustajat alleviivaavat vaikuttamista ja tekemistä koskevia sanoja, seuraavaan tapaan: Tässä on jumaluusopillisia käsitteitä, ei luonnon eikä siveysopin alaan kuuluvia; jos ne olisivat luonnon tahi siveysopin alaan kuuluvia, ne pitäisi selittää käyttönsä mukaisesti, mutta jos ne kuuluvat jumaluusopin alaan, niihin sisältyy sellainen oikea käsitys ja vilpitön tahto, jota ihmisjärki - mikä tässä sokenee - ei voi käsittää, ja syntyy uusi käsitys, joka tulee uskosta. Jumaluusopissa siis tekeminen aina tietää uskon sanelemaa tekemistä. Tämä uskon sanelema tekeminen kuuluu toiseen tasoon; se on aivan kuin uusi valta-alue siveysopin tekemiseen verrattuna. Kun me jumaluusoppineet siis puhumme tekemisestä, meidän on välttämättä puhuttava uskon sanelemasta tekemisestä, koska meillä jumaluusopissa ei voi olla olemassa mitään muuta oikeaa käsitystä eikä vilpitöntä tahtoa kuin usko.
Tämän säännön tapaat selvänä ja oivallisena Hebrealaiskirjeen 11. luvusta (32. ja seur. jakeista). Siellä luetellaan mm. monta erilaista pyhässä Raamatussa mainittua pyhien tekoa. Esimerkiksi Daavidin kerrotaan tappaneen leijonan ja karhun sekä surmanneen Goljatin. Nyt sofisti, tuo järkipuutto aasi, töllistelee vain teon ulkonaista muotoa, niin kuin lehmä uutta veräjää. Mutta puheenalaista tekoa on katsottava sillä tavalla, että ensin otat huomioosi, millainen henkilö Daavid oli, ennen kuin tekonsa teki: sellainen, jonka sydän luotti Herraan, Israelin Jumalaan, niin kuin Raamattu selvään sanoo: «Se Herra, joka minut pelasti sekä leijonan että karhun käsistä, hän pelastaa minut tämän filistealaisen käsistä« (1. Sam. 17:37). Ja edelleen: «Sinä tulet tyköni miekoin, keihäin ja kilvin, mutta minä tulen tykösi Herran Sebaotin, Israelin sotaväen Jumalan nimeen, jota olet pilkannut; tänä päivänä Herra antaa sinut käsiini, ja minä lyön sinut ja otan pääsi sinulta« jne., sillä «Herra ei auta miekan eikä keihään kautta« jne. (1. Sam. 17: 45 ss.). Näet siis, että hän ennen tätä tekemäänsä tekoa oli vanhurskas ja Jumalan mieleinen, uskossa vahva ja vankkumaton. Daavidin tekeminen siis ei ole luonnon eikä siveyslain, vaan uskon sanelema.
Sama kirje mainitsee myös Aabelin uskossa uhranneen Jumalalle paremman uhrin kuin Kain (Hebr. 11:4). Jos sofistit sattuvat lukemaan tämän tapauksen sellaisena kuin se on ensimmäisessä Mooseksen kirjassa - siellä kuvataan koruttomasti, kuinka kumpikin, Kain ja Aabel, uhrasi lahjoja ja kuinka Jumala katsoi Aabelin ja hänen uhrinsa puoleen - he heti paikalla takertuvat noihin sanoihin: «uhrasi lahjoja«, «Herra katsoi Aabelin uhrin puoleen« (1. Moos. 4:3 s.) ja huudahtavat: Siitä nyt kuulette ja näette, että Jumala katsoi uhrin puoleen; teot siis tekevät vanhurskaaksi. Näin nuo saastaiset siat luulevat vanhurskautta siveelliseksi aikaansaannokseksi ja he katsovat vain teon ulkonaista puolta eikä tekoa suorittavan mieltä, vaikka jo filosofiankin, mukaan heidän on pakko ottaa huomioon ensiksikin teko sinänsä ja sitten myös tekijän vilpitön tahto. Mutta nytpä he kiintyvät vain noihin sanoihin: «uhrasi lahjoja«, «Herra katsoi uhrin puoleen«, älyämättä, että ensimmäisen Mooseksen kirjan teksti päivän selvästi sanoo Herran ensin katsoneen Aabelin puoleen, koska henkilö oli uskon tähden hänen mieleisensä, ja sitten vasta hänen uhrinsa puoleen. Jumaluusopin alalla me siis puhumme uskon sanelemista teoista, uhreista, lahjoista ja antimista, toisin sanoen, sellaisista, jotka ovat uhratut ja suoritetut uskossa, niin kuin Hebrealaiskirje esittääkin, sanoessaan: «Uskon kautta Aabel uhrasi paremman uhrin kuin Kain« (11: 4); «Uskon kautta Eenok otettiin pois« (11.5); «Uskon kautta Aabraham oli kuuliainen« (11: 8). Tässä. siis [Hebrealaiskirjeen 11. luvusta otettu] ohje, jonka mukaan voit suorasukaisesti vastata vastustajien esittämiin, [lakiin ja] tekoihin nojautuviin todisteluihin. Ohje on seuraava: Se ja se on tehnyt tekonsa uskossa, - ja näin katkaiset kärjen kaikilta heidän vastaväitteiltään.
Sanotusta selviää: jumaluusopin alalla uskosta irralla oleva teko on aivan arvoton; uskon pitää olla olemassa ennen kuin voit tekoja tehdä, niin, «Jumalan tykö menevän täytyy uskoa« (Hebr. 11:6). Siitä syystä apostoli sanoo Hebrealaiskirjeessä: Aabelin uhri oli parempi, koska hän uskoi [;Aabelin, teko eli uhri oli siis uskon sanelema]. Mutta Kain, jumalaton ja ulkokultainen kun oli, teki siveyslain tahi paremminkin järjen mukaisen teon, jolla yritti miellyttää Jumalaa. Kainin teko siis oli ulkokultainen ja epäuskon sanelema; hänessä ei ollut vähääkään uskoa armoon, vaan yksinomaan itsevanhurskauden synnyttämää julkeutta. Aabelin «teko«, lahja« ja «uhri« on uskon, mutta Kainin epäuskon sanelemaa. Vastustajien on siis pakko myöntää, että kaikissa pyhien teoissa edellytetään uskoa, jonka tähden teot ovat mieleisiä. Jumaluusopissa siis on uusi «tekeminen«, joka on aivan toisenlaista kuin siveysopin mukainen tekeminen.
Edelleen me [tavallisesti] katsomme uskoa eri näkökannoilta: milloin käsittelemme sitä erillään teosta, milloin tekoon yhtyneenä. Samoin kuin näet käsityöläinen puhuu aikeistaan milloin niin ja milloin näin, ja puutarhuri puusta joko lehdetönnä tahi hedelmää kantavana, samoin Pyhä Henkikin Raamatussa puhuu uskosta monin tavoin: milloin niin sanoakseni uskosta sinänsä eli kaikesta muusta eristyneenä, milloin ilmenevästä, toisiin ilmiöihin liittyvästä eli ruumiillistuneesta uskosta. Kristuskin, jos häntä tarkataan ulkonaisen muodon mukaan, näyttää paljaastaan ihmiseltä; ja kuitenkin Raamattu puhuu Kristuksesta milloin Jumalana, milloin luomakuntaan yhdistyneenä eli lihaksi tulleena. Usko on kaikesta muusta eristynyt eli sinällinen silloin kun Raamattu puhuu vanhurskauttamisesta tahi vanhurskautetuista sinänsä, niin kuin saatat havaita Roomalais- ja Galatalaiskirjeistä; mutta kun Raamattu puhuu palkinnoista ja teoista, silloin se puhuu toisiin ilmiöihin liittyvästä, ilmenevästä eli ruumiillistuneesta uskosta. Luettelemme muutamia esimerkkejä tällaisesta uskosta: «Rakkauden kautta vaikuttava usko« (Gal. 5:6); «Kaikki on puhdasta puhtaille« (Tiit. 1:15); «Jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt« (Matt. 19:17); «Joka ne täyttää, on niiden kautta elävä« (Gal. 3:12); «Vältä pahaa ja tee hyvää« (Ps. 34: 15) jne. Näissä ja muissa samanlaisissa kohdissa - niitä on pyhässä Raamatussa epälukuisia-, joissa mainitaan tekemistä, Raamattu aina puhuu uskon sanelemasta tekemisestä. Kun se esimerkiksi sanoo: «Tee se, niin saat elää« (Luuk. 10: 28), on sen tarkoitus seuraava: Huolehdi ensiksi siitä, että olet uskova, että itselläsi on oikea käsitys ja vilpitön tahto, toisin sanoen, usko Kristukseen, ja sitten kun sinulla se on, ala toimia!
Onko näin ollen mitään kummasteltavaa siinä, että, tälle ruumiillistuneelle, toisin sanoen, vaikuttavalle uskolle - sellaiselle, mikä Aabelilla oli - tahi uskon sanelemille teoille luvataan ansionmukaisia palkintoja? Miksi ei Raamattu näin eri tavoin puhuisi uskosta, kun se puhuu eri tavoin Kristuksestakin: Jumalana ja ihmisenä, nimittäin toisin ajoin koko persoonasta, toisin ajoin erikseen hänen kummastakin luonnostaan, joko jumalallisesta tahi inhimillisestä? Jos se puhuu hänen luonnoistaan erikseen, se puhuu hänestä sinänsä; mutta jos se puhuu jumalallisesta luonnosta yhtyneenä inhimilliseen yhdessä persoonassa, se puhuu Kristuksesta sellaisena kuin hän on suhteessaan meihin ja lihaksi tulleena. [Skolastikkojen keskuudessa on luontojen yhtyneinä olemista koskeva yleinen sääntö: Kristuksen jumaluudelle kuuluvat ominaisuudet omistetaan hänen inhimilliselle luonnolleen. Sen toteaakin tuhka tiheään Raamattua lukiessaan. Luukkaan 2. luvussa (11-14. jakeissa) enkeli sanoo neitsyt Maariasta syntynyttä lasta ihmisten Vapahtajaksi sekä enkelien ja ihmisten yhteiseksi Herraksi, ja 1. luvussa (35. jakeessa) Jumalan Pojaksi.] Silloin minä saatan varsin varmasti sanoa: Tuo vähäinen lapsi, joka makaa äitinsä helmassa, on luonut taivaan ja maan, ja hän on enkelien Herra. Tässä minä puhun ihmisestä; mutta «ihminen« on näin puhuessani aivan uusi sana, ja, niin kuin sofistit itse sanovat, tämä «ihminen« on «jumaluuden« sijassa, toisin sanoen, se Jumala, joka tuli ihmiseksi, on luonut kaiken. Tässä luomisteko omistetaan vain Jumalalle, koska inhimillinen luonto ei luo; mutta siitä huolimatta sanotaan aivan oikein: Ihminen on luonut, koska jumalallinen luonto, joka yksin luo, lihassa on yhtynyt inhimillisen luontoon ja koska inhimillinen luonto sen tähden osallistuu samoihin ominaisuuksiin. On kuin sanottaisiin: Tämä ihminen Jeesus on johtanut Israelin Egyptistä, lyönyt Faaraon ja tehnyt kaiken sen [ihmeellisen], mikä on ominaista Jumalalle [maailman alusta asti]. Tässä kaikki omistetaan ihmiselle jumalallisen luonnon tähden.
Kun siis Raamattu sanoo: «Heitä pois pahat tekosi vaivaisia armahtamalla« (Dan. 4:24), [«Jos tahdot elämään sisälle käydä, niin pidä käskyt], «Tee se, niin saat elää« jne., on ennen kaikkea otettava selko, mistä [pitämisestä ja] tekemisestä on kysymys. Näissä [ja saman tapaisissa] kohdissa näet Raamattu puhuu, niin kuin olen sanonut, ilmenevästä uskosta, eikä uskosta sinänsä, ilmiöihin liittyvästä uskosta, eikä paljaasta eli yksinkertaisesta uskosta. Tämän raamatunpaikan: Tee se, ja saat elää« merkitys on siis seuraava: Saat elää tämän uskon saneleman «tekemisesi« tähden, tahi: Tämä «tekemisesi« antaa sinulle elämän yksinomaan uskon tähden. Näin vanhurskauttaminen kuuluu yksinomaan uskolle, niin kuin luominen Jumalalle. Ja kuitenkin - aivan samoin kuin asianmukaisesti sanotaan Kristuksen [Marian poikana,] ihmisenä luoneen kaiken, samoin vanhurskauttaminenkin omistetaan ruumiillistuneelle uskolle eli uskon sanelemalle tekemiselle. Ei siis ole [millään muotoa] oltava samaa mieltä sofistien ja ulkokultaisten kanssa siinä, että teot muka sinänsä semmoisinaan vanhurskauttavat, ja että siveellisille teoille luvataan ansion mukaisia palkintoja, - ne kuuluvat vain uskon määräämille teoille.
Antakaamme siis Pyhän Hengen Raamatussa puhua sekä uskosta sinänsä, paljaasta, yksinkertaisesta uskosta, että ilmenevästä, ilmiöihin liittyvästä, ruumiillistuneesta uskosta. Kaikki se mikä omistetaan teoille, kuuluu uskolle; tekoja ei ole tarkattava siveysopilliselta, vaan jumaluusopilliselta uskon sanelemalta kannalta. Jumaluusopin alalla usko siis olkoon jatkuvasti tekojen jumaluutena ja se täyttäköön teot niin kuin jumaluus Kristuksessa täyttää koko hänen inhimillisen luontonsa. Se, joka koskettaa tulta hehkuvassa raudassa, koskettaa rautaa. Samoin se, joka on koskettanut Kristuksen ihoa, on koskettanut Jumalaa. Usko siis on teoissa niin sanoakseni kaikkena kaikessa; niinpä sanotaan Aabrahamia uskovaksi, koska usko on levinnyt kautta koko Aabrahamin siinä määrin, että tarkatessani häntä hänen tehdessään tekoja, minä en ollenkaan välitä lihallisesta eli vaikuttavasta Aabrahamista, vaan ainoastaan uskovasta.
Minä teroitan tätä näin ahkerasti, jotta selvästi esittäisin uskonopin, ja vielä siksi, että oikein ja vaivattomasti osaisitte vastata niiden vastustajien väitteisiin, jotka sekoittavat toisiinsa filosofian ja jumaluusopin ja siveellisistä teoista tekevät jumaluusopin mukaisia tekoja. Jumaluusopin mukainen teko on uskon sanelema teko; samoin on jumaluusopin kannalla oleva ihminen uskova, hänen oikea käsityksensä, hänen vilpitön tahtonsa ovat - niin käsitys kuin tahtokin - uskon sanelemia, niin että usko on jumaluutena kaikessa: teossa, henkilössä ja hänen jäsenissään, ja se ainoa vanhurskauttamisen syy, joka sittemmin omistetaan myös käsittelemällemme kohteelle aiheuttajan tähden, toisin sanoen, teolle uskon tähden. Samoin jumaluuden valtapiiriä ei omisteta ihmiselle Kristukselle hänen inhimillisen, vaan jumalallisen luontonsa nojalla; loihan jumaluus yksin kaiken, nojaamatta inhimilliseen myötävaikutukseen. Ei liioin inhimillinen voittanut syntiä eikä kuolemaa, vaan matoseen kätketty ongenkoukku, johon perkele kävi kiinni, voitti ja nieli perkeleen, joka oli nielemäisillään matosen. Inhimillinen luonto ei siis olisi saanut mitään aikaan, - inhimilliseen yhtynyt jumalallinen luonto sen yksin teki, ja inhimillinen luonto siis jumalallisen tähden. Niin tässäkin: usko yksin tekee vanhurskaaksi ja suorittaa kaiken; ja kuitenkin sama omistetaan teoille uskon tähden.
Nämä sanat «tehdä« ja «vaikuttaa« pitää siis selittää kolmella tavalla: ulkonaisella eli luonnonmukaisella tavalla - vaikka sofistit ovat keksineet myös joitakin välimuotoisia tekoja, joita eivät sano hyviksi eikä pahoiksi-, siveysopillisesti ja jumaluusopillisesti. Niissä tapauksissa joissa on kysymys ulkonaisista eli luonnollisista ja siveellisistä asioista, nuo sanat selitetään - niin kuin mainitsin - tavallisen käyttönsä mukaisesti; mutta jumaluusopin alalla niistä tulee aivan uusia sanoja ja ne vaativat uuden merkityksen. Siveellisen «tekemisen« piiriin kuuluvat tämän mukaisesti kaikki ulkokultaiset, jotka pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi lain nojalla ja joilla on väärä ajatus Jumalasta. Näitä vastaan Paavali tässä väittelee; heillä näet on sellainen «tekeminen«, joka lähtee siveysopillisesta eli inhimillisestä oikeasta käsityksestä ja vilpittömästä tahdosta. Heidän tekonsa siis on täysin siveysopin [, paremminkin] järjen, mutta ei uskon sanelemaa eikä jumaluusopin, johon usko sisältyy. Lukiessasi siis Raamatusta isien, profeettojen ja kuninkaitten vanhurskaasta vaikutuksesta, kuinka he ovat herättäneet kuolleita, voittaneet valtakuntia jne., muista, että tällaiset maininnat pitää selittää epätavallisen, jumaluusopillisen kieliopin mukaisesti. Niin selittää sen Hebrealaiskirjeen 11. luku, nimittäin seuraavaan tapaan: Uskon kautta he pitivät vanhurskautta voimassa, uskon kautta herättivät kuolleita, uskon kautta voittivat kuninkaita ja valtakuntia; näin usko yhtyy «tekemiseen« antaen sille muodon. Vastustajat eivät voikaan, jos järki on tallella, tätä kieltää eikä heillä ole mitään tätä vastaan väitettävänä tahi huomautettavana. Tosin he saattavat kirkua: Raamattu tuon tuostakin puhuu tekemisestä ja vaikuttamisesta. Me vastaamme vastaamasta päästyämme: Se puhuu sellaisesta tekemisestä, mikä suoritetaan uskossa. Sillä järjen pitää ensin olla uskon valaisema, ennen kuin se voi vaikuttaa; ja vasta sitten, kun on saatu oikea ajatus ja tieto, «oikea käsitys« Jumalasta, teko herää henkiin ja yhtyy siihen ja kaikki se mitä omistetaan uskolle, näin sitten omistetaan teoillekin, kuitenkin yksinomaan uskon tähden.
Minun teki mieleni tavallista laveammin puhua tästä tehdä-sanasta, koska tuo Mooseksesta lainattu raamatunkohta - «niin että hän sen tekee« - sitä vaati. Ja sitten minä katsoin maksavan vaivan huomauttaa jumaluusopin opiskelijoita siitä, että ottavat oppiakseen tarkasti erottamaan toisistaan todellisen ja ulkokultaisen, siveellisen ja jumaluusopillisen «tekemisen«. Jos näin menettelevät, he vaivatta osaavat selittää kaikki ne raamatunkohdat, jotka näyttävät tukevan tekojen vanhurskautta. Todellinen «tekeminenhän« siis on, niin kuin mainitsin, uskon sanelemaa, eli jumaluusopillista; sillä, joka teoista etsii vanhurskautta, ei sitä ole. Jokainen lain tekijä ja siveysopin mukaan pyhä ihminen, joka pyrkii tulemaan vanhurskaaksi inhimillisen tahdon ja järjen avulla on siis kirottu, koska luulotelmassaan omassa vanhurskaudessa nousee Jumalaa vastaan. Lakia tekemällä hän siis sen jättää tekemättä. Tätä Paavali sanoo lain tekojen alaisena olemiseksi, toisin sanoen, ulkokultaiset tekevät lain ja tehdessään kuitenkin jättävät sen tekemättä; sillä he käsittävät tämän «tekemisen« siveysopillisen sanonnan mukaisesti, joka jumaluusopin alalla ei ole pätevä. He tosin tekevät tekoja, mutta omavaltaisesti, sivuuttaen jumaluusopin mukaisen oikean käsityksen ja vilpittömän tahdon, toisin sanoen Jumalan tuntemisen ja uskon. He ovat siis sokeita, käyvät harhassa ja jäävät kuin jäävätkin kirouksen alaisiksi.
3 Luku jatkuu...