|
|
Jeesus Kristus - ylösnoussut Vapahtaja - on ainut toivo ja pelastus myrskyisessä ja sekavassa maailmassa. joka uskoo Häneen ja vaeltaa Hänen tahdossaan, ei pety Hänen johdatukseensa. Tätä on evankeliumi - tätä on hyvä sanoma! "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme" (Room. 5:8).
9
Osa 1 - Raamatun arvovalta ja alkuperä (viite 1)
Raamattu on uskomme ja toimintamme perusta
Uskovina lähdemme siitä, että Raamattu on ainut ja ainutlaatuinen perusta uskollemme ja elämällemme. Tämä käsitys perustuu siihen, että Raamattu on osoittautunut uskomme ja elämämme auktoriteetiksi. Sama periaate näkyi myös Jeesuksen elämässä. "Niin Hän (Jeesus! sanoi heille: 'Oi te ymmärtämättömät ja hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet! Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemään kirkkauteensa?' Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu." (Luuk. 24:25-27). Näissä jakeissa Jeesus viittasi Raamattuun Hänen oman kuolemansa ja ylösnousemuksensa vahvistavana lähteenä. Paavali vetosi Raamattuun samalla tavalla, kun hän oli maaherra Feeliksin edessä: "Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa" (Apt. 24:14). Paavali vetosi Raamattuun myös kuningas Agrippan edessä hieman myöhemmin: "Mutta Jumalan avulla, jota olen saanut tähän päivään asti, minä seison ja todistan sekä pienille että suurille, enkä puhu mitään muuta, kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet tulevan tapahtumaan" (Apt. 26:22). Nämä esimerkit Jeesuksesta ja Paavalista osoittavat, että Raamatun tulisi olla ainoana uskomme ja elämäntapamme lähteenä.
Raamatussa on myös muita sellaisia kohtia, jotka korostavat Raamatun asemaa. Paavali kirjoittaa esimerkiksi Timoteukselle: " Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa" (2. Tim. 3:16). Tämä jae osoittaa, että Raamattu on ainutlaatuinen opetuksen ja ojennuksen lähde (kreikankielinen sana tarkoittaa ennalleen palauttamista) ohjaamaan meitä elämään vanhurskaudessa.
Meidän on toisin sanoen koeteltava Raamatulla kaikki, minkä uskomme Jumalan ilmoitukseksi tai johdatukseksi. Tämä koskee erilaisiin traditioihin pohjautuvaa Raamatun opetusta ja tulkintaa ja kaikkea inhimillistä opetusta (ks. Mark. 7:7-9,13). Kaiken, mikä liittyy uskoomme ja elämäämme, täytyy joutua Jumalan sanan tutkittavaksi. Raamattu on siten ainut lähtökohtamme uskoon ja elämään.
Uudistumisen periaate
Luonnollinen seuraus raamattukäsityksestämme on, että pidämme kiinni uudistumisen ja tervehtymisen periaatteesta. Tämä periaate on erottamaton osa käsitystämme Raamatusta. Koska Jumalan sana on ohjenuoramme, meidän tulee jatkuvasti palata tuon sanan äärelle punnitaksemme elämäämme ja uskoamme. Sanan äärelle palaaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että etsimme uudelleen niitä totuuksia ja periaatteita, jotka olemme kadottaneet tai joita olemme käyttäneet väärin tai laiminlyöneet kirkkohistorian vuosisatoina.
Uudistumisen periaate merkitsee sitä, että asiat palautuvat ennalleen niiden alkuperäiseen asemaan. Me uskomme, että ennalleen palautuminen tarkoittaa Jumalan lasten kohdalla sitä, että he uskovat ja toteuttavat Jumalan sanaa sellaisena kuin se on Raamatun 66 kirjassa ilmoitettu. Apostoli Johannes ilmaisi uudistumisnäkemyksensä omassa kirjeessään: "Minkä te olette alusta asti kuulleet, se pysyköön teissä. Jos teissä pysyy se, minkä olette alusta asti kuulleet, niin tekin pysytte Pojassa ja Isässä" (1. Joh. 2:24).
Monet kristityt olivat hairahtuneet pois Jumalan sanan alkuperäisestä opetuksesta jo siihen aikaan, kun Johannes kirjoitti kirjeensä. Johannes kehottikin uskovia palaamaan siihen, mitä he olivat alusta asti kuulleet. Johannes piti kiinni uudistumisen periaatteesta. Hän perusti ajatuksensa Jumalan sanan alkuperäiseen totuuteen, jota oli kohdeltu kaltoin jo ennen ensimmäisen vuosisadan loppua.
Jos Raamattu on meille uskon ja elämän ainut lähde, seuraa siitä väistämättä, että pidämme kiinni myös uudistumisen periaatteesta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että me nykyajan ihmisinä ammennamme ravintomme alkuperäisestä Jumalan sanasta emmekä pitäydy niihin ihmisten ja erilaisten traditioiden synnyttämiin raamatunkäsityksiin, joita kirkkohistorian aikana on syntynyt. Raamattuun uskova ja Raamattua elämäänsä soveltava kristitty pitää kiinni uudistumisen periaatteesta tietoisesti tai tietämättään.
11
Raamattu on kokonaan jumalallista alkuperää
Lähdemme siitä, että Raamattu on kokonaan Jumalan sanaa. Ilmestyskirjan mukaan Raamatusta ei tule ottaa pois mitään eikä siihen tule lisätä mitään: "Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: jos joku panee niihin jotain lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu" (Ilm. 22: 18, 19). Ks. myös 5. Moos. 4:2; 12:32.
Se, että koko Raamattu on Jumalan sanaa, tulee ilmi myös Juudan kirjeen kolmannessa jakeessa: "Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehottaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu." Raamatun kirjoittajat käsittivät uskon niin, että se on "kerta kaikkiaan (kertakaikkisesti) pyhille annettu". Ei ole mitään tarvetta lisätä mitään Raamatun 66 kirjaan. Raamattu on itsessään ehyt ja täydellinen kokonaisuus.
Mitään muuta kirjaa ei voida pitää Raamatun kanssa samanarvoisena. Muut kirjat saattavat olla apuna Raamatun ymmärtämisessä, mutta ne ovat silti erehtyväisiä. Vain Raamattu on erehtymätön ohjenuora elämällemme. Jeesus ilmaisi asian sanomalla: "Raamattu ei voi raueta tyhjiin" (Joh. 10:35). Raamattu on ainut kirja, joka on erehtymätön ja joka ei voi raueta tyhjiin.
Uskomme, että Raamatussa oleva apostolien ja profeettojen ilmoitus on lopullinen ja täydellinen. Sellaisena Raamattu on ainutlaatuinen perusta elämälle. Asia ilmaistaan selkeästi Efesolaiskirjeessä: "Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus" (Ef. 2:19,20). Meidän ei tarvitse etsiä tai rakentaa mitään muuta perustusta, vaan voimme pitää tiukasti kiinni siitä perustuksesta, joka sai syntynsä ensimmäisellä vuosisadalla ja ilmenemismuotonsa Uudessa testamentissa. Pietari sanoo omassa kirjeessään: "Tämä on jo toinen kirje, jonka minä kirjoitan teille, rakkaani, ja näissä molemmissa minä muistuttamalla herätän teidän puhdasta mieltänne, että muistaisitte niitä sanoja, joita pyhät profeetat ennen ovat puhuneet, ja Herran ja Vapahtajan käskyä, jonka te apostoleiltanne olette saaneet" (2. Piet. 3:1,2). Apostolien kautta saadut käskyt muodostavat Uuden testamentin. Ne ovat Jumalan ilmoitusta ja antavat perustan uskolle ja elämälle.
Koko Raamattu on sanallisesti inspiroitu
Uskomme siihen, että koko Raamattu on sanallisesti inspiroitu. Raamattu on kaikilta osiltaan sanasta sanaan Jumalan ilmoittamaa, käsitteleepä se sitten uskoa, elämää, historiaa, tiedettä tai mitä tahansa. Tämä usko perustuu Raamatun omaan todistukseen: "Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta" (2. Piet. 1:20,21).
Näistä jakeista näemme, että koko Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen kautta. Pietari korostaa sitä, ettei mitään profetiaa ole tuotu esiin ihmisen tahdosta. Tämä tarkoittaa sitä, ettei mikään osa Raamatusta ole syntynyt ihmisen oman ajattelun tai tulkinnan tuloksena. Raamattu ei ole myöskään syntynyt ihmisen tahdosta. Koko Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen kautta.
Sama asia sanotaan myös Paavalin kirjeessä Timoteukselle: "Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa" (2. Tim. 3:16). Sana "jokainen" ilmaisee, että joka ikinen sana Raamatussa on Jumalan puhetta. Joissakin raamatunkäännöksissä puhutaan Jumalan inspiraation kautta syntyneistä kirjoituksista. Kreikankielinen merkitys pääsee kuitenkin oikeuksiinsa, kun puhumme Jumalan henkäisyn tuloksena syntyneistä kirjoituksista. Uskomme, että on kyse sanallisesta inspiraatiosta ja että tämä inspiraatio koskee koko Raamattua.
Ei voida lähteä siitä, että vain jotkut osat Raamatusta ovat inspiraation tulosta ja jotkut toiset taas inhimillistä tekstiä. Vaikka Raamattu kertookin esimerkiksi saatanasta ja ihmisen synnistä, valheista, murhista ja haureudesta, on silti kyse Jumalan sanasta. Tarkkaan ottaen ei siis ole kyse siitä, että Raamattu pitää sisällään Jumalan sanaa, vaan siitä, että Raamattu on Jumalan sana.
12
Raamatun luonne on henki ja elämä
Raamatun luonne on henki ja elämä, joiden tulisi ravita meitä. Jeesus itse sanoi: "Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä" (Joh. 6:63). Jeesus ei tarkoittanut tässä vain omia puheitaan, vaan koko Raamattua. Jumalan sana on henki ja elämä.
Myös edellä mainittu Timoteuksen kirjeen kohta puhuu samasta asiasta: "Jokainen kirjoitus on jumalan henkäisemää". Jumala ilmaisee Raamatussa itsensä (ks. Joh. 4:24). Jokainen Raamatun sana sisältää Jumalan henkeä ja tuo henki voi antaa meille elämän, kun me tutkimme Jumalan sanaa.
Kun käsitämme tämän, emme pyri ammentamaan Raamatusta vain tietoa, vaan myös ravintoa hengellistä kasvua varten. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'." (Matt. 4:4). Raamatun sana oli ravintoa Jeesukselle itselleen. Jokainen Raamatun sana oli tärkeä hänelle. Hän ei pitänyt kirjoituksia vain mustana valkoisella, vaan uskoi niiden sisältävän henkeä ja elämää ja OLEVAN (preesensissä) Jumalan puhetta
Jos Raamattu on meille vain tiedon lähde tai historiankirja, suhtaudumme siihen sellaisena. Jos taas pidämme Raamattua hengen ja elämän antajana ja tutkimme sitä sellaisena, emme pääse osallisiksi pelkästä pään tiedosta, vaan sanan ravinnosta. Pietari vertaa kirjoituksia osuvasti ravintoon: "Halatkaa niin kuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, että te sen kautta kasvaisitte pelastukseen, jos 'olette maistaneet, että Herra on hyvä'." (1. Piet. 2:2,3).
Koska Raamattu on meille hengellistä ravintoa, meidän tulee tutkia sitä rukouksessa ja avata sydämemme Jumalalle. Raamattua tulee lukea rukouksen hengessä. Näin voimme todella nauttia sen sisällöstä. Kun Jeesus moitti juutalaisia väärästä suhtautumistavasta Raamattua kohtaan, hän samalla ilmaisi, että oikeaan suhtautumiseen sisältyy halu lähestyä häntä itseään: "eikä teillä ole hänen sanaansa teissä pysyväisenä; sillä te ette usko sitä, jonka hän on lähettänyt. Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän." (Joh. 5:38-40). Jotta voisimme saada mahdollisimman paljon irti Raamatusta, meidän tulee mennä Jeesuksen luokse ja lähestyä sanaa rukouksessa ja antaa sen sulautua omaan elämäämme.
Raamatussa on punainen lanka
Raamattukäsitykseemme kuuluu myös se, että Raamatussa on selvä punainen lanka, joka ulottuu aina sen alkulehdiltä Ilmestyskirjan loppuun saakka. Jeesus itse kuvaa Raamatun keskeistä sanomaa kahdelle opetuslapselleen Emmauksen tiellä. Tuo sanoma oli Jeesus itse: "Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu" (Luuk 24:27). Hieman myöhemmin hän puhui kaikille opetuslapsilleen ja sanoi saman asian: "Ja hän sanoi heille: 'Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa.' Silloin hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset." (Luuk. 24:44,45.) Nämä Raamatun kohdat osoittavat selvästi, että Jeesus on Raamatun ydin ja että meidän tulee nähdä hänet sellaisena ennen kuin voimme selkeästi ymmärtää Raamattua.
Paavali ilmaisee saman asian puhuessaan Raamatusta "Kristuksen sanana" (Kol. 3:16). Raamatun ydin tulee esille myös Efesolaiskirjeessä, kun Paavali kirjoittaa julistustehtävästään: "Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta" (Ef. 3:8). Seuraavissa jakeissa Paavali tarkentaa ydinteemaa puhumalla paitsi Kristuksen persoonasta (jae 8) myös hänen työstään (jakeet 9-11). Raamatun sanomana on siis Kristus ja hänen sovitustyönsä. Ef. 3:9-11: "...ja saattaa kaikille ilmeiseksi, mitä on sen salaisuuden (Kristuksen ruumis, jakeet 2-6) taloudenhoito, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa, kaiken Luojassa, että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon sen iankaikkisen aivoituksen mukaisesti, jonka hän oli säätänyt Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
Paavali tekee selväksi, että Jeesuksen sovitustyön tarkoitus on säädetty aikojen alussa ja että se tulee ilmi seurakunnan kautta. Raamatun ydin on Jeesus kaikkine tutkimattomine rikkauksineen ja Jeesuksen työn hedelmä on seurakunta.
13
Kun ymmärrämme, että Raamatun tarkoituksena on puhua lähinnä Kristuksesta ja seurakunnasta, voimme nähdä Raamatun tasapainoisena kokonaisuutena. Meillä ei ole edessämme 66 eri kirjaa erilaisine piirteineen ja opetuksineen, vaan sopusointuinen todistus Jumalan iankaikkisesta suunnitelmasta. Jumala toteutti suunnitelmaansa Vanhassa testamentissa Israelin kansan vaiheiden kautta ja Vanha testamentti onkin täynnä kuvia, lupauksia ja ennustuksia Jeesuksesta ja hänen sovitustyöstään.
Uudessa testamentissa Jumalan suunnitelma tulee puolestaan esiin Jeesuksen lihaksi tulemisena, hänen maanpäällisenä elämänään, ristiinnaulitsemisenaan, ylösnousemisenaan, taivaaseen astumisenaan ja edelleen Pyhän Hengen vuodattamisena. Läpi Uuden testamentin Kristuksen työstä puhutaan yhteydessä seurakunnan rakentamiseen (ks. Matt. 16:18), joka oli osoitus Jumalan moninaisesta viisaudesta. (Ef. 3:10). Viime kädessä Jumalan iankaikkinen suunnitelma toteutuu vasta tulevaisuudessa, kun Kristus ja seurakunta asuvat Pyhässä kaupungissa, Uudessa Jerusalemissa iankaikkisesti (IIm. 21 ja 22). Tämä on Raamatun keskeisin sanoma.
---------------------------------------------
1. Olen tarkoituksella pyrkinyt ilmaisemaan asiani tässä luvussa mahdollisimman lyhyesti, vaikka aihe onkin erittäin tärkeä. Syy on siinä, että tätä kirjaa ei ole tarkoitettu apologeettiseksi (uskon puolustukseksi). On paljon muita kirjoja, joissa on paneuduttu raamattukysymykseen nimenomaan apologeettisesta näkökulmasta. Tämän osan loppuun on liitetty luettelo aihetta käsittelevistä kirjoista. 14 Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ABOU, Farid: And God said - Science Confirms the Authority of the Bible, Scotland, John Ritchie Ltd 1996. 15 Aivan liian harvat kristityt ovat tietoisia siitä sekaannusta aiheuttavasta luottamuksen puutteesta Raamattuun, joka käy ilmi monista viime aikoina julkaistuista kristillisistä kirjoista. Voidaksemme säilyttää luottamuksemme Raamattuun meidän kannattaa palauttaa mieliimme se, millä tavoin Jeesus vahvisti Vanhan testamentin kirjoitukset. On hyvä, jos voit lukea koko Luukkaan evankeliumin etsimällä siitä viittauksia siihen, mikä oli Jeesuksen asenne Vanhaa testamenttia kohtaan. Entisenä pakanana Luukkaalla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia tunneperäisiä tai perinteeseen sidottuja siteitä juutalaisten Vanhaan testamenttiin. Jo tämä lisää Luukkaan todistuksen arvoa, jos samalla pidämme itsestään selvänä sitä, että nykyinen Vanha testamentti edustaa Jeesuksen ajan Raamattua. Kun tutkimme Luukkaan evankeliumia tätä taustaa vasten, tulokset ovat yllättäviä. Aihe ansaitsisi hyvinkin syvällisen käsittelyn, mutta koetan tässä käydä läpi pääkohdat siitä, mitä evankeliumi sanoo Jeesuksesta ja Raamatun kirjoituksista. Evankeliumin kolmessa ensimmäisessä luvussa on koko joukko viittauksia Raamatun teksteihin, mutta ensimmäinen suora lainaus Jeesukselta itseltään löytyy tilanteesta, jossa Jeesus oli saatanan kiusattavana erämaassa (4:4). Jeesus vastaa kahteen ensimmäiseen kiusaukseen suoraan 5. Mooseksen kirjan sanoilla. On aivan varmaa, että kiusaaja olisi asettanut Jeesuksen vastaukset kyseenalaisiksi, jos hänellä olisi ollut vähäisintäkään syytä epäillä niiden aitoutta. Saatana ei kuitenkaan ruvennut väittelemään Raamatun sanaa vastaan. Kolmannessa kiusauksessa hän kuitenkin itse käytti sanontaa "on kirjoitettu" omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Jeesus käytti vastauksessaan jälleen 5. Mooseksen kirjaa, mutta tällä kertaa Jeesus ei sanonutkaan "on kirjoitettu", vaan "on sanottu" (4:12). Ei ole lainkaan ihme, että saatana antoi tässä vaiheessa periksi. Hän ei pysty vastaamaan kenellekään, joka luottaa siihen, että Raamattu on Jumalan sanaa. Seuraavan kerran Jeesus siteeraa Vanhaa testamenttia, kun hän puhuu Nasaretin synagoogassa. Hän aloittaa puheensa sanomalla, että Jesajan sanat olivat käyneet toteen Hänessä (4:21). Ennen puheensa loppua hän osoittaa myös pitävänsä totena sen, mitä Elia ja Elisa olivat aikanaan tehneet (4:26,27). Myöhemmin Jeesus vastaa edelleen Raamatulla fariseusten kysymykseen (6:3), viittaa Malakiaan antaessaan tunnustusta Johannes Kastajalle (7:27) ja siteeraa jälleen Jesajaa selittäessään opetuslapsilleen, miksi hän käytti niin paljon vertauksia (8:10). Hieman myöhemmin löydämme Luukkaan evankeliumista kaksi hyvin keskeistä kohtaa, joissa korostetaan Jumalan sanan kuulemisen ja noudattamisen tärkeyttä. Ensimmäinen kohta käsittelee jäsenyyttä Kristuksen hengellisessä perheessä (8:21). Vastaava kohta löytyy myös Matteuksen ja Markuksen evankeliumeista. Mutta kun Matteus ja Markus asettavat perheenjäsenyyden ehdoksi Jumalan tahdon tekemisen, ilmaisee Luukas asian toisella tavalla: "...jotka kuulevat Jumalan sanan, ja sen mukaan tekevät". Meidän ei pidä ajatella, että Jeesus rajoitti sanansa tarkoittamaan vain Vanhaa testamenttia. Toinen tärkeä Jumalan sanaan liittyvä kohta on Luukkaan tekstissä niin ikään eri muodossa kuin muilla evankeliumin kirjoittajilla: " Autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat" (11:28). Tutkikaamme jaetta huolellisesti. Kun joku kansanjoukossa ollut juutalaisnainen halusi osoittaa erityistä suosiota Neitsyt Marialle, Jeesus oikaisi naisen ajatuksia hyvin suorasukaisesti toteamalla, että autuaita ovat ne, jotka kuulevat ja noudattavat Jumalan sanaa. Mitä Mariaan tulee, niin Luukasta ei voida syyttää tämän aliarvioimisesta. Nimenomaan Luukkaan evankeliumissahan kerrotaan hyvin tarkasti Marian vaiheista ennen Jeesuksen syntymää. Jumalan inspiraation vaikutuksesta Luukas kertoi kuitenkin myös sen, mitä Jeesus itse sanoi. Maria ei itsekään kokenut olevansa laiminlyöty Jumalan palvelija, vaan hän saattoi iloita omasta asemastaan, kun hän nöyrästi rukoili: "Katso, minä olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan" (1 :38). Emme ole käyneet läpi vielä läheskään kaikkea sitä, mitä Jeesus opetti Vanhasta testamentista. Hänhän viittasi siihen, kuinka Saban kuningatar vieraili Salomonin luona ja kuinka Joonan saarna 16 synnytti katumusta Niinivessä aivan kuten Joonan kirjassa kerrotaan (11:31,32). Lisäksi Jeesus piti Aabelin murhaa tosiasiana (11:51) ja hän antoi vankan todistuksen Raamatun arvovaltaista todetessaan: "Ennemmin taivas ja maa katoavat, kun yksikään lain piirto häviää" (16:17). Entäpä kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta? Jeesus itse sijoitti Aabrahamin suuhun sanat, joiden mukaan Mooseksen ja profeettojen ilmoitus on paljon suuremmassa arvossa kuin kenenkään sellaisen, joka olisi kuollut ja palaisi elämään (16:31). Luukkaan evankeliumi kertoo myös sen, kuinka Jeesus piti vedenpaisumusta ja Sodoman ja Gomorran kohtaloa tapahtuneina tosiasioina (17:26-30). Jeesuksen mukaan nämä tapahtumat sisälsivät tärkeän sanoman niille, jotka elävät maan päällä juuri ennen hänen toista tulemistaan. Lisäksi hän viittasi kertomukseen Lootin vaimosta (17:32). Kun Jeesus puhdisti Jerusalemin temppeliä, hän siteerasi Jesajaa sanomalla, että Jumalan huoneen tulisi olla rukoushuone (19:46). Kun juutalaiset kavahtivat Jeesuksen vertausta viinitarhureista, Jeesus katsahti heihin ja sanoi: "Mitä siis on tämä kirjoitus: 'Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi'?" (20:37). Jeesus vahvisti kertomuksen Mooseksesta ja palavasta pensaasta oikeaksi (20:37), tunnusti Daavidin Psalmin 110 kirjoittajaksi (20:42) ja hyväksyi myös epäsuorasti Danielin näyn Ihmisen Pojan tulemuksesta (21:27). Tämä kaikki tapahtui Jeesuksen maanpäällisen elämän aikana. Vieläpä Jeesuksen viimeiset sanat ristillä viittaavat Raamatun tekstiin, Psalmiin 31, tosin sillä erotuksella, että Jeesus kutsui Jumalaa isäkseen (23:46). Jeesus antoi Raamatun sanalle tärkeän sijan myös ylösnousemuksensa jälkeen, kun hän keskusteli opetuslastensa kanssa. Mitä hän puhuikaan Emmauksen tiellä tapaamiensa opetuslasten kanssa, joita hän moitti siitä, että nämä olivat "hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet" (24:25)? Minkä etuoikeuden nämä opetuslapset saivatkaan, kun he tapasivat Jeesuksen pian ylösnousemuksen jälkeen ja kun Jeesus selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu. Muut opetuslapset pääsivät hieman myöhemmin osallisiksi samasta etuoikeudesta ja heidän kauttaan sama etuoikeus on säilynyt kaikille meille. Monet näkyjen perässä juoksevat uskovat tuntuvat olevan kovin innokkaita julistamaan maailmalle käsityksiään tulevasta maailmasta, kun Jeesus puolestaan pitäytyi vahvasti Vanhan testamentin kirjoituksissa - Mooseksen laissa, profeetoissa ja Psalmeissa (24:44). Jeesus osoitti vakuuttavasti, että Raamatun kirjoituksille tulee antaa keskeinen asema. Rohkenemmeko olettaa, että tiedämme asiat paremmin kuin Herramme tiesi? Rohkenemmeko olla viisaita asioissa, joista Jeesus itse pysyi vaiti? Tai rohkenemmeko asettaa kyseenalaisiksi kirjoitukset, joille Hän antoi niin suuren arvon? Yhteenvetona voimme sanoa, että: 1) Jeesus antoi selkeän todistuksen Raamatun kirjoitusten auktoriteetista ja jumalallisesta alkuperästä. Ks. Matt. 5:18 ja Joh. 10:35. Jeesus teki selväksi sen, että Raamatun kirjoissa Jumala puhui ihmisten kautta. Ks. Matt. 22:31,32. 2) Jeesus korosti jokaisen Raamatun sanan merkitystä. Ks. Luuk. 16:17; 18:31 jne. 3) Hän antoi Raamatun kirjoituksille saman arvon kuin omille sanoilleen. Ks. Matt. 24:35 jne. 4) Jeesus viittasi jatkuvasti Vanhan testamentin kirjoituksiin. Ks. Matt. 12:3; Luuk. 20:17; Joh. 8:17 jne. 5) Jeesus vahvisti, että Raamatun kertomukset pitävät paikkansa. Ks. Matt. 12:40-42; 19:4,5; Joh. 3:14. 6) Jeesus antoi tukensa niille Raamatun kohdille, joita kohtaan liberaaliteologia hyökkää nykyään hyvin voimakkaasti. Jeesus ei asettanut kyseenalaisiksi Raamatun kirjoittajia sen enempää kuin kirjoituksiakaan. 7) Jeesuksen mukaan Raamatun kirjoitukset ovat riittävä lähde ohjaamaan ihmisen pelastukseen. Ks. Luuk. 16:29-31. 8) Jeesus osoitti, että harhaopit ja väärät käsitykset saavat alkunsa välinpitämättömyydestä Raamattua kohtaan tai Raamatun väärinymmärtämisestä. Ks. Mark. 12:24,27. Kaikkein selkeintä Jeesuksen opetuksessa oli kaikki se, missä hän käsitteli Raamatun arvovaltaa. Vuorisaarnassaan hän julisti: "... kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei 17 ainoakaan piirto” (Matt. 5:17-19; Luuk 16:17). Väittelyissään juutalaisten kanssa (Joh 10:34,35) Hän sanoi, että Raamattu ei voi raueta tyhjiin. Lisäksi Jeesus piti opetuksessaan Mooseksen lakia Jumalan sanana (Mark. 7:6-13). Jeesuksen opetus Raamatun arvovallasta pitää ainakin epäsuorasti sisällään myös Uuden testamentin. Hän ei puhunut opetuslapsilleen ainoastaan siitä, kuinka näiden tulisi suhtautua profeettojen kirjoituksiin, vaan myös siitä, kuinka nämä itse tulisivat olemaan Hänen todistajinaan. Apostoleille luvattiin sama profeetallinen auktoriteetti, joka oli jo Vanhan testamentin kirjoittajilla. Jeesus antoi Uudelle testamentille jo ennalta jumalallisen arvon ja piti sitä samalla tavalla Jumalan kirjoittamana kuin Vanhaakin testamenttia. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa" (16:12). Näin Jeesus ilmaisi, että monet asiat olivat vielä ilmoittamatta. Hän lupasi, että asiat selviävät Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen: "Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen" (16:13). Jeesus ilmaisi jo etukäteen Uuden testamentin luonteen. Uusi testamentti olisi:
ANDERSON, J.N.D: Christianity: A Witness of History, Downers Grove, Illinois, Inter-Varsity Press 1970.
BOICE, M. James (editor): The Foundation on Biblical Authority, Downers Grove, Illinois, InterVarsity Press 1978.
BRUCE, F.F: The Books and the Parchments, Pickering & Inglis, London 1950.
BRUCE, F.F: The New Testament Documents: Are They Reliable? Downers Grove, Illinois, InterVarsity Press 1974.
GAEBELEIN, F.E: Exploring the Bible: A Study of Background and Principles, Wheaton, Illinois, Van Kampen Press 1950.
HAMMOND, P.C: Inspiration and Authority, IVF, London 1968.
LAMORTE, A: La Bible et le Pian de Dieu, G.M, Vevey (Suisse) 1959.
PACKER, J.I: Fundamentalism and the Word of God, Grand Rapids, Michigan, Eerdmans 1960.
PACHE, Rene: L'lnspiration et L'autorite de la Bible, Suisse, Editions Emmaus 1967 (saatavana myös ruotsinkielisenä Filadelfia-yhtiön kustantamana (Tukholma 1978).
PINNOCK, M. Clark: A Defence of Biblical Infallibility, Presbyterian and Reformed, Philadelphia (USA) 1967.
SAUER, Erich: From Eternity to Eternity, Paternoster Press, London 1968.
SCOFIELD, C.I: Rightly Dividing the Word of Truth, Grand Rapids, Michigan, Zondervan 1973.
SCHAEFFER, Francis A: No Final Conflict - The Bible without Error in Ali that it Affirms, Downers Grove, Illinois, Inter-Varsity Press 1975.
WARFIELD, B.B: The Inspiration and Authority of the Bible, Marshall, Morgan & Scott, London 1959.
WASSERZUG, G: Gottes Wort ist Gottes Wort, Bibelschule Beatenberg, Deutchland 1965.
WISEMAN, P.J: Ancient Records and the Structure of Genesis - A Case For Literacy Unity, Thomas Nelson Publishers, Nashville (USA) 1985.
Osa 2 - Jeesus ja Raamatun kirjoitukset
(b) opillinen - Uusi testamentti auttaisi tulkitsemaan historian tapahtumia, "hän opettaa teille kaikki" (Joh. 14:26 ja 16:14)
(c) profeetallinen - "ja tulevaiset hän teille julistaa" (Joh. 16:13).
Jeesus valitsi tietyt ihmiset saamaan ilmestyksiä ja julistamaan niitä eteenpäin (ks. Matt. 28:19,20; Joh. 15:27; 16:13; Apt. 1:8; 9:15-17). Jeesus antoi opetuslasten Hengen kautta saamalle ilmoitukselle saman arvovallan kuin omille sanoilleen (ks. Matt. 10:14,15; Luuk. 10:16; Joh. 13:20; 15:20; 17:20). Paavalikin ilmaisee tietoisuutensa tästä arvovallasta (1. Kor. 14:37).
Opetuslapset olivat hyvin rakkaita Jeesukselle ja Jeesus oli valmis antamaan heille parasta, mitä hänellä oli. Hän ilmaisi selvästi Emmauksen tien opetuslapsille ja myös muille opetuslapsille, että he tarvitsivat Raamatun sanan avautumista. Meillekään ei voi tapahtua mitään sen parempaa kuin että sana avautuu ja pääsemme osallisiksi opetuslasten sykähdyttävästä kokemuksesta.
Olemme saaneet Uuden testamentin ja pyhän Hengen juuri sen takia, että voisimme ymmärtää Jumalan asioita. Opetuslapsille sanan avautuminen merkitsi samalla sitä, että heistä tuli todistajia kaikkeen maailmaan ja että he kokoontuivat jatkuvasti yhteen ylistämään Jumalaa (Luuk. 24:46-53).
18
Jo edesmennyt tohtori C.I. Scofield (1843-1921) sanoi naulan kantaan, että "Raamattu selittää Raamattua". Voimme todella sanoa, että totuus ei tarvitse puolustajia, koska se seisoo täysin itsensä varassa.
Entä Raamattu sitten? Voimmeko todella luottaa siihen? Raamattuun ja sen oletettuihin ristiriitaisuuksiin on kohdistettu paljon kritiikkiä. Onko Raamattu erehtymätön vai pitäisikö meidän hylätä se ilmeisten epäjohdonmukaisuuksien takia? Onko Raamatussa esiintyville ristiriitaisuuksille tai ilmeisille virheille olemassa mitään järkevää selitystä? Vastaus on myönteinen eikä selitysten hyväksyminen edellytä edes älyllistä itsemurhaa tai sokeaa hyppyä pimeyteen. Kun ryhdymme tarkastelemaan Raamattua, meidän on otettava huomioon useita eri seikkoja.
1) Raamattu on yhteenvedonomainen
Raamattu on yhteenveto tai oikeammin sanottuna 66 yhteen liitetyn yhteenvedonomaisen kirjan kokoelma. Se ei aina kerro yksityiskohtaisesti Jumalan toiminnasta eikä esimerkiksi luomistapahtumasta. Tämän ymmärtäminen on hyvin tärkeää, kun etsimme vastausta niihin virheellisyyksiin, joita Raamatussa väitetään olevan.
Esimerkiksi yhteenvedonomaisuudesta voimme ottaa sen, että ihmiskunnan historian ensimmäistä 1600 vuoden jaksoa käsitellään Raamatussa vain kuudessa ensimmäisessä luvussa Aadamin luomisesta aikaan ennen vedenpaisumusta. Kun pitkä ajanjakso on käsitelty näin lyhyesti, emme voi edellyttää tekstiltä kovin paljon yksityiskohtia.
Yksityiskohtien puutteesta voimme ottaa esimerkiksi myös tutun kysymyksen siitä, kuinka Kain sai vaimon. Tämä ongelma ratkeaa jo sillä, että tutkimme tarkkaan 1. Mooseksen kirjan viidettä lukua, jossa kerrotaan Aadamin sukuluettelosta. Neljännessä jakeessa ilmaistaan selvästi, että Aadamilla oli pitkän elämänsä aikana monia poikia ja tyttäriä. Kain on mitä ilmeisimmin nainut yhden sisaristaan.
Raamattu ei miltään osin pyri yksityiskohtaisesti kertomaan kaikkea sitä, mitä milloinkin on tapahtunut. Siksi esimerkiksi evoluutioteorialla pyritään selittämään luomisen alkua ja sen eri vaiheita. Evoluutioteoria ei pysty kuitenkaan vastaamaan olennaisiin ongelmakohtiin.
2) Raamatullinen aikajärjestys
Meidän tulee ymmärtää myös raamatullista aikajärjestystä voidaksemme vastata raamattukritiikin antamaan haasteeseen. Yleisesti ottaen Raamattu esittää asiat kronologisessa järjestyksessä. Mutta eri kirjat eivät välttämättä itsessään esitä kaikkia tapahtumia aikajärjestyksessä. Kaikkia kirjoja ei ole edes sijoitettu Raamattuun siinä järjestyksessä kuin ne on kirjoitettu. Esimerkiksi Roomalaiskirje on sijoitettu ensimmäiseksi Paavalin kirjeeksi Uuteen testamenttiin, vaikka Paavali kirjoitti monia muita kirjeitä ennen Roomalaiskirjettään. Roomalaiskirjeen paikka selittyy sillä, että sitä pidetään Paavalin teologian keskeisimpänä tuotteena.
Samanlaisena esimerkkinä voimme pitää Raamatun kahta ensimmäistä lukua, jotka molemmat kertovat luomisesta. 1. Moos. 2. (jota pidetään toisinaan toisena luomiskertomuksena) kertoo vain samat asiat kuin ensimmäinenkin luku, mutta hieman toiselta kannalta. Toisessa luvussa korostetaan sitä, mitä tarkoitusta varten Jumala loi miehen ja naisen. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, ajattelevat, että nämä kaksi lukua ovat keskenään ristiriitaisia tai että ne kertovat kahdesta eri luomistapahtumasta.
3) Numeeriset ongelmat
Entäpä Raamatussa esiintyvien numerotietojen ristiriitaisuus? Hyväksi esimerkiksi sopii vitsaus, jonka kohteeksi Israelin kansa joutui erämaavaelluksen aikana. Kansa lankesi synnillisiin himoihin, jotka johtivat samalla siihen, että he antoivat kunnian Baal-Peorille. Niinpä Jumala lähetti vitsauksen kansan sekaan. 4. Moos. 25:9 kertoo: "Niitä, jotka kuolivat tässä vitsauksessa, oli kaksikymmentäneljätuhatta". Vuosisatoja myöhemmin Paavali kirjoitti samasta tilanteesta: "Älkäämme harjoittako
19
haureutta, niinkuin muutamat heistä haureutta harjoittivat, ja heitä kaatui yhtenä päivänä kaksikymmentäkolmetuhatta" (1. Kor. 10:8). Lukemat heittävät tuhannella. Tuntuu selvältä, että Mooses kirjasi kaikkien vitsauksessa kuolleiden määrän, kun Paavali puhui niistä, jotka olivat kuolleet yhtenä päivänä.
Erilaisia lukuja löydetään myös siitä, minkä verran Jaakobin perheen jäseniä siirtyi aikanaan Egyptiin. 1. Moos. 46:27 puhuu 70 hengestä. Apostolien tekojen mukaan perheenjäseniä oli 75 (Apt. 7:14). Edelleen voidaan ajatella, että 1. Moos. 46 antaa asiasta kaksi erilaista tietoa. Kun jae 27 puhuu 70 hengestä, mainitaan jakeessa 26, että liikkeellä oli 66 henkeä. Jakeen 27 lukemaan sisältyvät 66 hengen lisäksi Joosefin kaksi poikaa sekä Joosef ja Jaakob itse eli saamme luvuksi 70. Kun edelleen luemme huolellisesti Apostolien tekojen kohdan, ei ristiriitaa ole. Jaakobin perheeseen (1. Moos. 46) kuului 70 jäsentä, mutta Jaakobin sukuun (Apt. 7) 75, koska sukuun laskettiin myös Jaakobin miniät.
4) Kuka teki mitä
Joskus Raamatussa näyttää olevan ristiriitoja myös siltä osin, kuka mainitaan jonkin asian tekijäksi missäkin Raamatun kirjassa. Eräs tällainen ongelma tulee esille Matteuksen evankeliumissa, kun sitä verrataan Sakarjan kirjaan. Matteus 27:9 sanoo: "Silloin kävi toteen, mikä on puhuttu profeetta Jeremiaan kautta, joka sanoo: 'Ja he ottivat ne kolmekymmentä hopearahaa, hinnan siitä arvioidusta miehestä, jonka he olivat israelilaisten puolesta arvioineet'."
Kun taas ajatellaan kertomuksia Jeesuksen ylösnousemuksesta, on luonnollista, että eri evankeliumien kirjoittajien teksteissä kerrotaan erilaisia yksityiskohtia tästä tärkeästä tapahtumasta. Ylösnousemuskertomukset saattavat alkuun tuntua hieman sekaviita, koska asiat tulevat eri evankeliumeissa esille hieman eri tavoin. Esimerkiksi naisten käymisestä Jeesuksen haudalla kerrotaan toisaalla, että he näkivät enkelin ja toisaalla taas, että he näkivät kaksi enkeliä. Samoin enkelien kerrotaan sekä istuneen että olleen seisaalla. Naiset juoksivat pois haudalta, tapasivat Jeesuksen ja kertoivat kaiken opetuslapsille. Pietari ja Johannes juoksivat tyhjälle haudalle. Maria Magdaleena jäi hautapuutarhaan ja tunsi Herran.
Kaikki tämä kerrotaan evankeliumeissa eivätkä nämä tapahtumat ole ristiriidassa keskenään. Tarinoiden erilaisuus puhuu pikemminkin sen puolesta, että eri evankelistat kirjasivat tapahtumista juuri sen, mikä sykähdytti eniten heitä itseään. Tällaisina heidän kertomuksensa ovat paljon puhuttelevampia kuin jos he olisivat vain sanasta sanaan toistaneet toistensa tekstiä. Jokainen kertomus täydentää toistaan ja antaa meille elävän kuvan siitä historiallisesta tosiasiasta, että meidän Herramme on noussut kuolleista.
Usein sellaiset Raamatun kohdat, jotka tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään, eivät puhu täsmälleen samasta asiasta. Monia tällaisia kohtia ei ole edes tarkoitettu toistensa sanatarkoiksi toisinnoiksi. Kun vertailemme tarkasti kohtia toisiinsa ja tutkimme sanojen merkitystä, ristiriitaisuudet ratkeavat itsestään ja saamme lopulta vain lisävalaistusta asiaan, käsittelevätpä kohdat mitä aihetta tahansa.
5) Historiallinen perspektiivi
Mitä on sanottavissa kahdesta Raamatussa esiintyvästä ilmaisusta" Jumalan valtakunta" ja "taivasten valtakunta"? Ovatko ne keskenään ristiriitaisia käsitteitä? "Taivasten valtakunta", joka esiintyy lähinnä Matteuksen tekstissä, tarkoittaa taivasten valtaa eli Jumalan valtaa taivaassa ja maan päällä (vrt. Dan. 2:44 ja 4:25,32). Taivasten valtakunta muistuttaa monessa suhteessa Jumalan valtakuntaa ja toisinaan käsitteet ovatkin toistensa synonyymejä.
Taivasten valtakunta -käsite korostaa kuitenkin tiettyjä jumalalliseen valtajärjestelmään kuuluvia piirteitä. Kun taivasten valtakunta asetetaan vastatusten koko maailmankaikkeuden kanssa, sillä tarkoitetaan maanpäällistä todellisuutta, johon kuuluvat ihmiset, enkelit ja kaikki muut luodut olennot.
Taivasten valtakunta on tavallaan maallinen valtakunta. Tämä käy ilmi esimerkiksi vertauksessa hyvästä siemenestä ja lusteesta, kun luste heitetään lopulta pois valtakunnasta (ks. Matt. 13:41). Samoin taivasten valtakuntaa verrataan nuottaan, johon kertyy sekä hyviä että kelvottomia kaloja ja josta kelvottomat viskataan pois (Matt. 13:47).
20
Matteus puhuu taivasten valtakunnasta kolmella eri tasolla:
1) Taivasten valtakunta on tullut lähelle (Matt. 3:2 ja 4:17). Taivasten valtakunta personoitui Jeesuksessa, jonka edelläkävijä Johannes Kastaja oli.
2) Taivasten valtakunta käy toteen nykyisenä aikana ja se esitellään seitsemänä eri vertauksena tai salaisuutena (Matt. 13). Vertaukset kuvaavat taivasten valtakunnan ilmenemistä maailmassa Jeesuksen maanpäällisen elämän ja toisen tulemisen välisenä aikana.
3) Edelleen taivasten valtakunta viittaa Jeesuksen toisen tulemisen jälkeiseen aikaan ja ns. tuhatvuotiseen valtakuntaan, jonka Daniel näki näyssä (Dan. 2:34-36,44,45) ja josta Daavid sai lupauksen (2. Sam. 7:12-16; Sak. 12:8). Tuhatvuotinen valtakunta perustetaan sen jälkeen, kun Kuningas saapuu kunniassaan (Matt. 24:29-25:46; Apt. 15:14-17).
Jumalan valtakunta -käsitettä käytetään toisinaan samassa merkityksessä kuin taivasten valtakuntaakin, mutta käsitteille on kuitenkin löydettävissä joitakin eroja.
1) Jumalan valtakuntaa pidetään toisinaan iankaikkisena ja universaalina eli Jumalan hallintavaltana, joka koskee kaikkia asioita aina ja kaikkialla (Ps. 103:19, Dan. 3:33). Tässä merkityksessä Jumalan valtakunta pitää sisällään taivasten valtakunnan.
2) Jumalan valtakunnalla tarkoitetaan myös pelastusta, josta päästään osalliseksi vain uudestisyntymisen kautta (Joh. 3:5-7). Tässä mielessä Jumalan valtakunta poikkeaa taivasten valtakunnasta, johon voivat kuulua niin hyvät kuin pahatkin, mutta josta pahat heitetään pois kuten edellä olevista esimerkeistä nähdään (Matt. 13; 25:1-12).
3) Jumalan valtakunta on edelleen Jumalan universaalin valtakunnan maanpäällinen ilmentymä. Joskus käsitteitä on tosin vaikea erottaa toisistaan. Taivasten valtakunnan tavoin Jumalan valtakunta tulee näkyviin Jumalan hallintavaltana tässä ajassa ja tässä todellisuudessa ja täyttyy niin ikään tuhatvuotisessa valtakunnassa. Jumalan valtakunta jatkuu iankaikkisuudessa (vrt. Dan. 3:33).
6) Ainutlaatuisia, mutta toisiaan täydentäviä
Yksi mielessä pidettävistä periaatteista on se, että Raamatun kirjat ovat ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Jumala on antanut jokaiselle kirjalle tyylin ja sävyn kirjan kirjoittajan ominaisuuksien mukaan. Paavalin kirjeet erottuvat tyylillisesti muista Uuden testamentin kirjeistä, Johanneksen kirjeet ovat vastaavasti oma kokonaisuutensa. Raamatun kirjoittajat ovat merkinneet muistiin juuri ne tapahtumat ja yksityiskohdat, jotka ovat olleet heille itselleen tärkeitä (ks. Joh. 20:30,31).
Eri kirjoissa kerrotut tiedot saattavat lisäksi olla peräisin eri lähteistä. Jumala ei ole inspiraation takia turmellut kirjoittajien yksilöllisyyttä. Raamatun teksteissä keskitytään enemmän laajoihin kokonaisuuksiin ja teemoihin kuin yksittäisiin sanoihin. Jumalallinen inspiraatio tarkoittaa sitä, että Jumala on antanut kirjoittajille teemat, joista kirjoittaa, mutta sallinut heidän kirjoittaa omalla tyylillään.
Esimerkiksi Luukas on teksteissään monipuolisempi ja kuvallisempi kuin ehkä yksikään toinen Uuden testamentin kirjoittajista. Hän käyttää 800 sellaista kreikankielistä sanaa, joita ei mainita missään muualla Uudessa testamentissa. Luukas käyttää mm. lääketieteellisiä termejä, mikä on juuri osoituksena hänen yksilöllisestä kirjoitustyylistään.
Niiden, jotka ovat löytäneet ristiriitoja ja virheitä eri evankeliumeista, tulisi muistaa, kuinka helppoa ja luonnollista lopulta on, että eri ihmiset kertovat samasta tapahtumasta eri tavalla. Evankeliumit on tarkoitettu täydentämään toinen toistaan ja antamaan meille hyvä kokonaiskuva Jeesuksen elämästä ja opetuksesta.
Jaakobin sanotaan kirjoittaneen vastoin Paavalin esittämää uskon vanhurskauttamisoppia (vrt. Room. 4:1-5 ja Jaak. 2:14-26). Näennäisessä ristiriidassa on kuitenkin kyse enemmän sanoista kuin sanojen taakse kätketystä totuudesta. Jaakob puhuu tässä kohdin "uskosta" älyllisenä puhdasoppisuutena (jae 19). Kun Paavali puhuu uskosta henkilökohtaisena ominaisuutena, hän tarkoittaa luottamusta Kristuksen täytettyyn työhön ja täydellistä antautumista Kristuksen palvelijaksi.
Jaakobille sana "teot" merkitsevät uskovan tekoja eli pelastuksen ulkoisia merkkejä. Paavali taas puhuu "teoista" pelastumattoman yrityksinä tyydyttää Jumalan tahtoa. Toisinaan Paavali puhuu myös hyvistä teoista, joilla hän tarkoittaa uskoon tulleen ihmisen elämässä näkyvää pelastuksen hedelmää.
21
Mitä taas vanhurskauttamiseen tulee, tarkoittaa termi Paavalin tekstissä oikeudellista, ihmisen asemaan liittyvää asiaa (Room. 3:28) ja kuvaa sitä, kuinka Jumala kertakaikkisesti vanhurskauttaa ihmisen uskon kautta ja siirtää hänet oman perheensä jäseneksi. Jaakob tarkoittaa vanhurskautumisella mitä tahansa sellaista hetkeä tai tilannetta uskovan elämässä, joka osoittaa uskon aidoksi ja todelliseksi ihmisten edessä.
Jaakobin ja Paavalin näkemykset toisin sanoen täydentävät toisiaan. Paavali korostaa sitä, että Jumala hyväksyy ihmisen vain armosta uskon kautta, kun Jaakob puhuu siitä, kuinka usko ilmenee ihmisten edessä. Efesolaiskirjeessä nämä kaksi käsitystä yhdistyvät hyvin selkeästi (ks. Ef. 2:8-10).
7) Aika ja erilaiset käännökset
Olet varmaan huomannut, millainen aikaero on ensimmäisen Mooseksen kirjan alkulukujen tapahtumilla. Voimme verrata toisiinsa kahta kohtaa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. 1. Moos. 1:31 sanoo: "Ja Jumala katsoi kaikkea (myös ihmistä), mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää". 1. Moos. 6:5,6 sanoo puolestaan: "Mutta kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä...niin Herra katui tehneensä ihmisen maan päälle, ja hän tuli murheelliseksi sydämessänsä".
Aika selittää näiden kohtien eron. Ensimmäisen ja kuudennen luvun tapahtumien välillä oli kulunut noin 1500 vuotta. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen hengellinen tila on vain huonontunut ja tullut sietämättömäksi. Ihminen salli saatanan viedä hänet yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Luojasta ja tämän tahdosta.
Entä mikä nielaisi Joonan - kala vai valas? Joona 2:1 sanoo: "Mutta Herra toimitti suuren kalan nielaisemaan Joonan". Matteus 12:40 sanoo puolestaan: "Sillä niin kuin Joonas oli meripedon vatsassa...". Jotkut Raamatun käännökset ovat tässä asiassa aika epätäsmällisiä ja puhuvat valaasta. Valas on kuitenkin tulkittava meripedoksi tai suureksi kalaksi.
Joidenkin uusimpien raamatunkäännösten ympärillä on käyty vilkasta keskustelua siitä, miten sana "neitsyt" pitäisi kääntää siinä yhteydessä, kun Matteus siteeraa Jesajan kirjaa (Jes. 7:14). Heprean kielen sana "almah" voidaan kääntää sanoilla "nuori nainen", "tyttö" ja "naimaton nainen" aivan yhtä hyvin kuin sanalla "neitsyt". Erään selitysteoksen mukaan Jesajan käyttämä sana enemmänkin edellyttää neitsyyttä kuin suoranaisesti tarkoittaa sitä.
Esimerkiksi ensimmäisessä Mooseksen kirjassa käytetään almah-sanaa, kun puhutaan Rebekasta nuorena naisena ennen hänen avioliittoaan lisakin kanssa (1. Moos. 24:43). Rebekka oli myös neitsyt (jae 16). Almahia ei käytetä koskaan kuvaamaan naimisissa olevaa naista. Raamatun sanakirjassa (New Bible Dictionary) todetaan, että almahia käyttäessään Jesaja käyttää termiä, jota ei koskaan käytetä muista kuin naimattomista naisista (sen enempää Raamatussa kuin muissakaan Lähi-Idän lähteissä, s. 557). Samaa ei voi sanoa sanasta "btula", joka voidaan myös kääntää neitsyeksi. Sanakirjan mukaan btulaa saatetaan käyttää kuvaamaan neitsyyttä, mutta silloin siihen usein liitetään määre, että mies ei ole koskenut häneen. Btulaa saatetaan käyttää myös naimisissa olevasta naisesta.
Esimerkiksi Mooses käytti molempia heprean kielen sanoja, kun hän puhui Rebekasta silloin, kun tämä oli neitsyt (1. Moos. 24:16 ja 43). Miksi Jesaja sitten käytti almahia kuvaamaan naista, joka kantaisi kohdussaan Immanuelia (nimi merkitsee: Jumala meidän kanssamme)? Jesajalla oli valittavanaan jompi kumpi kahdesta heprean kielen sanasta. Kumpikaan sana ei merkitse aina neitsyttä. Jesajalle almah oli parempi valinta, koska se ei tarkoita koskaan naimisissa olevaa, miehen kanssa elävää naista. On mielenkiintoista, että Septuaginta, Vanhan testamentin tärkein kreikankielinen käännös, kääntää almahin (Jes. 7:14) sanaksi parthenos, joka tarkoittaa aina neitsyttä. Parthenos oli niiden noin 70 juutalaisen oppineen valinta, jotka käänsivät heprean tekstejä kreikaksi noin vuonna 250 eKr.
Sanojen merkityksestä riippumatta voidaan todeta, että alun perin kreikaksi kirjoitettu Uusi testamentti tulkitsee Jesajan tekstin merkityksen. Enkeli sanoi Joosefille (kreikaksi: enkeli SELITTI Joosefille): "Älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä". "Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: 'Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel'." (Matt. 1:20-23).
22
Usein heprealaiset profeetat eivät itse tienneet tarkoin oman tekstinsä luonnetta (ks. Dan. 12:8,9). Matteus toi inspiraation kautta esille monien Jeesuksesta puhuvien Vanhan testamentin kohtien todellisen merkityksen. Jes. 7:14 on vain yksi esimerkki. Näin Raamattu vahvistaa mm. Marian neitsyyden. Tämä tulee esille vielä myös Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa. Jakeessa 27 todetaan, että Maria oli neitsyt. Jakeessa 34 Maria sanoo itse olevansa neitsyt. Enkeli Gabriel puolestaan vahvistaa neitsyyden jakeissa 35-37.
Monet opilliset harhat voivat saada alkunsa käännösvirheistä tai siitä, että Raamatun kääntäjät ovat joutuneet tyytymään ilmaisuun, joka ei vastaa täysin alkuperäistä merkitystä. Meille on aina etua siitä, jos tunnemme Raamatun alkukielistä merkitystä. Ristiriitaisilta tuntuvat kohdat selittyvät monesti sillä, että vertailemme eri käännöksiä keskenään.
Tapahtumien tarkka tutkiminen
Erääseen ristiriitaan törmäämme, kun vertaamme toisiinsa sitä, mitä Matteus (20:29-34), Markus 10:46-52) ja Luukas (18:35-43) kirjoittavat eräästä parantamisihmeestä. Tekstit tuntuvat olevan ristiriitaisia sen suhteen, keitä parannettiin, ja sen suhteen, milloin heidät parannettiin.
Matteuksen mukaan Jeesus parantaa kaksi sokeaa, Markus ja Luukas puhuvat yhdestä sokeasta, Bartimeuksesta, jonka Markus mainitsee myös nimeltä. Luukkaan mukaan parantaminen tapahtui en kuin Jeesus tuli Jerikoon. Matteus ja Markus sijoittavat tapahtuman siihen, kun Jeesus poistui kaupungista. Tapaus voidaan selittää kolmella tavalla:
Kun joidenkin Raamatun kohtien välillä näyttää olevan ristiriitaisuuksia, on tärkeää, että vertailemme kohtia sanakirjojen ja muiden hakuteosten avulla. Monesti "virheet" katoavat tällaisen tarkan tutkimuksen myötä.
9) Lähestymistapa ja asenne
Ristiriitaisuuksien edessä on määräävänä tekijänä myös se asenne, joka meillä on Raamattua kohtaan. Muista, mitä Paavali kirjoitti Timoteukselle (2. Tim. 3:16 ja edelleen jae 17): "...että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut". Raamatun tutkimisemme päämäärän tulisi aina olla se, että oppisimme uutta Jumalan tarkoitusperistä ja tavoitteista ja että kasvaisimme täydellisyyteen.
Jesaja havainnollisti tätä kertomalla, mitä Jumala ajattelee niistä, jotka tutkivat hänen sanaansa: "Minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä" (Jes. 66:2).
Törmäämme Raamattua tutkiessamme jatkuvasti näennäisiin epäjohdonmukaisuuksiin. Mutta jos haluamme ymmärtää Raamattua oikein, olemme ratkaisseet ongelmamme jo puoliksi. Monet ongelmat voidaan ratkaista helposti, kun kaikkia tapahtuman yksityiskohtia tutkitaan tarkasti.
On myös ongelmia, jota eivät ratkea nopeasti. Raamattu itsekin todistaa, että sen sisältöä on toisin paikoin vaikea ymmärtää (2. Piet. 3:16). Jos joku epäjohdonmukaisuus tai ongelma tuntuu olevan vaikeasti selitettävissä, unohda asia mielestäsi. Jatka Raamatun tutkimista rukouksessa. Saat varmasti ennen pitkää vastauksen kaikkiin ongelmakohtiin, joihin olet törmännyt.
Jotkut Raamatun kohdat ovat hyvin vaikeaselkoisia, mutta tämän ei pitäisi olla meille mikään yllätys. Raamatussa on tuhansia erilaisia asioita satojen vuosien ajalta. On oikeastaan hämmästyttävää, ettei vaikeita ongelmia ole vielä enemmän kuin niitä on. Meillä olisi täysi syy odottaa, että Raamatun kaltaisessa kirjassa olisi paljon enemmän näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia kuin siinä on.
23
Kun Raamattu on sanallisesti inspiroitu ja erehtymättömästi totta, ja kun sen totuudet tulevat esiin lukuisten eri näkökulmien ja tilanteiden kautta, voisi ongelmia olla huomattavastikin nykyistä enemmän. Joidenkin ristiriitaisilta näyttävien kohtien esiintyminen vain osoittaa, että Raamatun kirjoittajat eivät ole toimineet minkään keskinäisen sopimuksen perusteella.
Kun nykytutkijat tuovat Raamatusta esiin epätäsmällisyyksiä, he eivät viittaa tieteen ja arkeologian uusimpiin löytöihin, vaan kohtiin, jotka ovat olleet Jumalan seurakunnan tiedossa jo vuosisatoja ja joihin on löydetty ratkaisu. Nykyään esille tuodut syytökset Raamatun ristiriitaisuudesta eivät ole lainkaan uusia. Niissä etsitään vastausta vanhaan ongelmaan eli siihen, kuinka joku Raamatun kohta voi olla sopusoinnussa jonkun toisen kanssa tai kuinka Raamatun opetukset voitaisiin sovittaa yhteen maallisen kirjallisuuden kanssa. Emme voi väittää, etteivätkö jotkut kohdat olisi ongelmallisia. Mutta on toisaalta turha päätyä tällaisten kohtien perusteella siihen käsitykseen, että Raamattu on sisäisesti ristiriitainen kirja. Raamatussa esiintyy juuri sellaisia ongelmia, joita voimme odottaakin kirjalta, joka käsittelee pitkiä aikoja ihmiskunnan historiasta ja joka on peräisin muinaisilta ajoilta.
Raamatun luotettavuudesta on kirjoitettu monia hyviä kirjoja. Tri Francis A. Schaeffer on usein todennut luennoissaan, että Raamattu ei erehdy siinä mitä se sanoo ja ettei sen sanoma ole ristiriidassa tieteen tai historian kanssa. Tämän kirjan ei ole tarkoitus olla apologeettinen, joten olen halunnut käsitellä asioita mahdollisimman ytimekkäästi.
Tämän luvun lopuksi voisimme ottaa esimerkki berealaisista, jotka "ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin" (Apt. 17:11). Seuraava jae puolestaan todistaa meille, että tämän asenteen kautta monet berealaisista tulivat uskoon.
24
Kristillinen maailma on pahasti sekaisin. Uskovat eivät ole ehkä koskaan eläneet keskenään niin sekavassa tilanteessa kuin juuri nyt. Erilaisia lahkoja ja ryhmiä on muodostunut jo satojen vuosien ajan. Eri ryhmät ovat muodostuneet jonkun tietyn asian, opillisen seikan, seurakuntajärjestyksen tai henkilön ympärille. Kaikki ryhmät väittävät tietenkin omaksuneensa käsityksensä Raamatusta. Monet ryhmät eivät hyväksy lainkaan niitä, jotka eivät usko heidän "totuuksiinsa". Tällaiset ryhmät pitävät lisäksi hyvin voimakkaasti kiinni käsityksistään.
Enää tilanne ei ole kuitenkaan tämä. Viime aikoina uskovat ovat enemmänkin kiinnittäneet huomionsa kokemuksiin. Kokemuksista on tullut usein niin tärkeitä, että opilliset asiat ovat jääneet täysin taka-alalle. Tämä on aivan maailman hengen mukaista. Kaikki katoavat materiaaliset arvot ovat tulleet entistä tärkeämmiksi. Ihmiset kaipaavat jotakin enemmän, jotakin kokemusta, esimerkiksi hengellistä kokemusta ja asettavat sen etusijalle elämässään. Monien uskovien mielessä tuntuu liikkuvan kysymys: "Jos kerran olemme kokeneet Kristuksen, niin tarvitseeko meidän olla kovin kiinnostuneita opillisista seikoista? Jos Jumala on hyväksynyt jonkun ihmisen, eikö meidänkin pitäisi hyväksyä?" Tällaisen kyselyn tuloksena on yleensä se, että hyväksymme yhä useampia asioita ympärillämme niin ettemme ainoastaan hyväksy eri lahkoja, vaan myös erilaisia oppikäsityksiä.
On aivan totta, että uskovien käsitys perustuu kokemukseen Kristuksesta, mutta kuinka vedämme rajan oikean ja väärän hengellisen kokemuksen välille? Uudessa testamentissa on monia kohtia, jotka voivat opastaa meitä tässä asiassa. Johannes osoittaa ensimmäisessä kirjeessään, että Jumalan lasten tuntomerkkejä ovat vanhurskaus, keskinäinen yhteys ja terve oppi. On hyvin tärkeää tajuta, että nämä kolme asiaa kuuluvat yhteen. Opillinen puhtaus on riittävä perusta uskovien yhdessäololle, sillä se johtaa automaattisesti myös yhteyteen ja vanhurskauteen. Vaikeus on siinä, että meidän kykymme erottaa oikea oppi väärästä on rajallinen.
Lopulta vain Jumala tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu. Ihminen katsoo vain ulkokuoreen (ks. 1. Sam. 16:7). Me arvioimme ihmisen uskoa sen perusteella, mitä hän sanoo tai tekee. Arviomme saattaa olla yhtä hyvin oikea kuin vääräkin. Koska erehtymismahdollisuutemme on suuri, tarvitsemme avuksemme muita kriteerejä. Nekin saattavat johtaa harhaan, mutta pienemmällä todennäköisyydellä kuin pelkkään ulkomuotoon katsominen.
Emme voi sanoa: "Hän on rehellinen ihminen, hän on varmaan Jumalan lapsi". Emme myöskään: "Hän nauttii uskovien yhteydestä, hänen täytyy olla kristitty". Vielä vähemmän voimme sanoa: "Hän sanoo pitävänsä kristinuskon perusasioita tosina, siispä hän on kristitty". Jokainen tällainen asia voi olla osoituksena ihmisen todellisesta suhteesta Jumalaan, liittyväthän asiat vanhurskauteen, yhteyteen ja oppiin. Mutta jos yksikin tunnusmerkki puuttuu, meidän täytyy olla varovaisia. Varovaisuuteen on aihetta varsinkin opillisten kysymysten kohdalla. Vain totuus tekee meidät todella vapaiksi (Joh. 8:32) - totuus Jumalasta ja itsestämme - ja vain sellainen käyttäytyminen ja sellainen yhteys, joka perustuu totuuteen, on todella hengellistä.
Raamatussa korostetaan paljon totuuden ja oikean uskon tärkeyttä. Paavalin mahtava systemaattinen esitys evankeliumista Roomalaiskirjeessä olisi varmasti jäänyt kokonaan syntymättä, ellei Paavali olisi pitänyt oikeaa oppia suuressa arvossa. Paavali tekee hyvin selväksi, että evankeliumi saa kokonaan alkunsa ihmisen ulkopuolelta - Jumalasta (Room. 1:1). Kirjeen lopussa Paavali puhuu kuitenkin omasta evankeliumistaan (16:25) . Hän ei puhu kahdesta eri evankeliumista, vaan osoittaa, että evankeliumin täytyy tulla osaksi meitä - henkilökohtaiseksi kokemukseksi, olipa tuo kokemus sitten dramaattinen tai ei.
Mitä sitten on evankeliumi? Aiheemme pitää sisällään kuusi perustavanlaatuista kysymystä ja nyt voimme esittää niihin vastaukset:
1) Evankeliumin alkuperä - Jumala osoittaa rakkautensa syntisiä kohtaan (Room. 5:8).
2) Evankeliumin määritelmä - Jumalan voima uskoville pelastukseksi (Room. 1:16).
3) Evankeliumin perusta - Pyhät kirjoitukset, profeettojen ennustusten toteutuminen (Room. 1:2).
4) Evankeliumin sisältö - Jeesus Kristus Jumalan Poikana ja Herrana (Room. 1:3,4).
5) Evankeliumin ulottuvuus - koko maailma ja kaikki paikat, joissa Kristuksen nimeä ei ole mainittu (Room. 15:20-28).
25
6) Evankeliumin todiste - ihmisten elämän muuttuminen, olivatpa ihmiset juutalaisia, roomalaisia tai kreikkalaisia kuten Paavali luettelee Jumalan perheen jäseniä Roomalaiskirjeen 16. luvussa. 2. Kor. 3:2 viittaa siihen, että me olemme Kristuksen kirjeitä, jotka ihmiset tuntevat ja joita ihmiset lukevat. Lisäksi olemme niitä, joiden elämä on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa (Kol. 3:3).
Paavalin kirjeet eri seurakunnille korostavat oikean opetuksen tärkeyttä seurakunnan elämässä. Pietari painottaa kirjeissään niin ikään puhtaan opin merkitystä. Jos me väheksymme opin tärkeyttä, teemme vakavan virheen.
Ihminen on parhaimmillaankin taipuvainen erehtymään arvioinneissaan. Arviointikykymme tarvitsee ankkuria, normeja, joiden varassa se voi toimia luotettavasti. Tällaisia normeja emme löydä kokemuksen kautta, sillä kokemus itsessään on sidottu ihmisen rajallisuuteen. Kokemuksetkin ovat epävakaisia, ellei niillä ole ankkuria itsensä ulkopuolella. Mistä löydämme tällaisen ankkurin? Ainoastaan Jumalan ilmoituksesta, kun hän on ilmoittanut itsensä Pojassaan sanansa kautta (ks. Hebr. 1 :1-3). Tähänkin liittyy inhimillinen ulottuvuus. Erehtymättömän Jumalan sanan ilmoittama totuus on erehtyväisen ihmisen arvioinnin kohteena.
Jokainen Jumalan lapsi voi sanoa omistavansa Pyhän Hengen. Kun tutkimme Jumalan sanaa, meitä ohjaa kuitenkin, kenties vain alitajunnassa, Pyhän Hengen lisäksi myös oma inhimillisyytemme. Vain pöyhkeä ihminen voi sanoa, että hänen ymmärryksensä Jumalan sanasta perustuu pelkästään Pyhään Henkeen eikä lainkaan hänen inhimillisyyteensä. Emme siis koskaan pysty oman arviointikykymme varassa hallitsemaan koko totuutta, mutta Jumalan sanaan perustuvat arviomme eivät mene niin helposti harhaan kuin pelkän oman kokemuksemme varassa oleva päättely.
Yhteenvetona voimme siis todeta, että hengellisellä kokemuksella on arvoa vain silloin, kun se perustuu Jumalan sanan totuuteen. Kun esimerkiksi kokoonnumme yhteen kristittyinä, meillä tulee olla selkeä käsitys kristinuskon keskeisestä sisällöstä. Nyt joudummekin kysymään, mikä se on? Mitä siihen kuuluu ja mitä ei? Monia lahkoja on syntynyt pelkästään sen takia, että kristillinen totuus ja kristinuskon sisältö on määritelty liian tarkasti. Ihmiset ovat hyvää tarkoittaen halunneet määritellä totuuden siten, että heidän käsityksiinsä jää mahdollisimman pieni erheen mahdollisuus.
Näin he eivät ole jättäneet sijaa ajatustensa kehittymiselle. Totuus itsessään on absoluuttinen ja muuttumaton, mutta meidän ymmärryksemme siitä on vajavainen. Meidän hengellisen ajattelumme tulee jatkuvasti kehittyä ja olla ikään kuin jatkuvassa liikkeessä. Jos määrittelemme puhtaan kristinuskon niin ahtaasti, ettei kehittymiselle ole varaa, olemme vaarallisessa tilanteessa. Tämä vaara on iskenyt yhä uudelleen ja uudelleen. Se on johtanut puhdasoppisuuteen, jossa ei ole elämää.
Tarvitsemme totuudesta viitekehystä, jonka varassa ajattelullamme on varaa kasvaa. Paavali puhuu tästä sanoessaan: "Ota esikuvaksi ne terveelliset sanat, jotka olet minulta kuullut" (2. Tim. 1:13) . Sana "esikuva" tarkoittaa tässä yhteydessä luonnosta tai hahmotelmaa, joka täytyy sitten itse tehdä valmiiksi. Tätä tarkoitamme viitekehyksellä, joka on meille tarpeen.
Sen lisäksi, että määrittelemme totuuden liian ahtaasti, saatamme määritellä sen myös liian väljästi. Esimerkiksi sopii ekumeeninen ajattelu, jossa korostetaan kaikkien niiden ykseyttä, jotka tunnustavat Jeesuksen Herrakseen. Tässä kristillisyys määritellään helposti niin väljänä asiana, että uskoviksi saatetaan lukea nekin, joiden kristillisyys on vain näennäistä. Kristillinen totuus ei saa mennä oikean viitekehyksen ulkopuolelle, mutta ei myöskään olla liian ahdas. Me tarvitsemme oikeaa viitekehystä. Se on meille hyvin tärkeä. Nyt onkin syytä selvittää, millainen se on.
Yksi ilmaus kristinuskon perusteista löytyy ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä. Paavali puolustaa kirjeen 15. luvussa ylösnousemusta. Hän aloittaa muistuttamalla korinttolaisia pelastavasta evankeliumista (jakeet 1,2). Sitten hän sanoo, mitä hän on "ennen kaikkea halunnut antaa korinttolaisille tiedoksi" (jae 3). Tämän kohdan perusteella voimme sanoa lyhyesti uskomme perustotuudet: Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja hänet haudattiin ja hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan (jakeet 3, 4). Tämä kristinuskon perussisältö on jaettavissa kolmeen osaan - Kristuksen työhön, käsitykseen ihmisestä ja kirjoitusten arvovaltaan.
26
Kristuksen persoona ja työ
Paavali aloittaa Kristuksesta, Ihmisen Pojasta, joka tuli Jumalan tyköä ja oli Jumala. Tämän kauempaa hänen ei tarvinnut aloittaa. Hänhän kirjoitti uskoville ja ne, jotka eivät hyväksy Kristusta, eivät edes ole uskossa. Jeesuksen jumaluus käy ilmi sanasta "Kristus" ja hänen ylösnousemuksestaan. Jeesuksen ihmisyys taas näkyy hänen elämässään, kuolemassaan ja hautaamisessaan. Hänen kuolemansa oli sovituskuolema. Kun Paavali sanoo, että Kristus "on kuollut", hän tarkoittaa jotakin täysin tapahtunutta tosiasiaa. Tämä itsessään on oppikäsitys, jonka esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko hylkää, kun se opettaa, että Jeesuksen uhrikuoleman tulee tapahtua ehtoollisessa uudelleen ja uudelleen.
Oppi ihmisestä
"Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden". Ihmisluonto ei kaipaa ainoastaan hyvää esimerkkiä, jota sen tulee seurata. Ihmisen synti edellyttää Jumalan Pojan sovituskuolemaa. Ei ole mitään sijaa sellaiselle ajatukselle, että ihmisluonto on perimmältään hyvä. Evankeliumi tekee selväksi, mitä ihmisen sydämen syvyydessä todella on. Ongelman ydin ei sitä paitsi ole siinä, mitä synti aiheuttaa minulle tai muille ihmisille, vaikka nämäkin ovat vakavia asioita. Ongelman ydin on siinä, mitä synti aiheuttaa Jumalalle.
Synti langettaa ylleen Jumalan vihan ja Kristuksen ristiä tarvitaan tämän ongelman ratkaisemiseksi. Risti paljastaa ihmisluonnon syntisyyden. Se osoittaa ihmisen luonnollisen tilan mahdottomuuden Jumalan pyhyyden ja vihan edessä, ja samalla ihmisen täydellisen kykenemättömyyden auttaa itseään. Mutta samanaikaisesti evankeliumi osoittaa, että Jumala on ainut todellinen pelastaja.
Raamatun kirjoitusten arvovalta
Paavali toteaa korinttolaisille myös sen, että hänen evankeliuminsa on kirjoitusten mukainen. Hän sanoo saaneensa evankeliumin suoraan Jumalalta. Jumalan antama ilmoitus tuli osin kirjoitusten kautta ja oli kirjoitusten mukainen. Kirjoituksilla Paavali tarkoitti ennen kaikkea Vanhaa testamenttia, mutta hän viittasi myös omiin ilmestyksiinsä.
Meidän ymmärryksemme Jumalan ilmoituksesta kasvaa ja kehittyy jatkuvasti, mutta Jumalan antama ilmoitus ei kaipaa mitään lisäyksiä (ks. Gal. 1:6-9). Uskovalle lopullinen auktoriteetti on Jumalan Sana, ei yksikään ihminen eikä yksikään kirkkokunta. Tästä syystä emme voi hyväksyä esimerkiksi katolista käsitystä siitä, että paavin kirkolla on Jumalan Sanan yli ulottuva auktoriteetti.
Emme yritä määritellä sitä, millainen kenenkin suhde on Jumalaan - Jumala yksin lopulta tietää, ketkä kuuluvat hänelle (ks. 2. Tim. 2:19). Opillisilla kysymyksillä on kuitenkin tärkeä sija seurakunnan todistamistehtävän kannalta. Tuskin kukaan meistä rohkenee tietoisesti rakentaa horjuvalle perustalle. Tarvitsemme jatkuvasti Jumalan Sanan ohjausta, sillä yksin Jumalan Sana on kaiken totuuden lähde.
Sanan täytyy olla kokemuksia tärkeämpää, sillä kaikki kokemukset täytyy punnita Jumalan Sanan valossa. Meidän ei tulisi koskaan unohtaa, että ihminen on itsessään täysin kykenemätön hyvään ja on täysin Kristuksen sovitustyön varassa. Vasta kun olemme täysin riippuvaisia Jumalasta, voi hänen voimansa ilmetä täyteydessään meidän keskellämme. Meidän tulee pitää kiinni siitä, mitä Jumala on ilmoittanut Pojastaan ja tämän ristinkuoleman merkityksestä.
Nämä ovat kolme keskeistä oppikysymystä: Kristuksen työ, ihmisen asema ja Raamatun kirjoitusten arvovalta. Evankeliumi on totta ja varmaa. Siksi voimme pitää sitä todella hyvänä uutisena ihmiselle. Evankeliumi julistaa historiallisia tosiasioita. Pelastus on valmistettu meille konkreettisten historiassa tapahtuneiden tilanteiden kautta - Jeesuksen lihaan tulemisen, elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen. Kristus on voittanut. Hän on varmistanut pelastuksen köyhille, kadotetuille, syntisille ihmisille. Hän on maistanut kuolemaa jokaisen ihmisen puolesta ja Hän vanhurskauttaa jokaisen, joka uskoo (ks. Jes. 53:11; Hebr. 2:9). Se mitä Jeesukselle tapahtui, on hyvin tärkeää. Sen tulee olla kaiken kristillisen ajattelun, uskon ja todistuksen keskipisteenä. Toki tämä historian Jeesus elää yhä, sillä hän nousi kuolleista. Kun ihminen uskoo Häneen ja Hänen sovitustyöhönsä, tulee Jeesus asumaan hänen sydämeensä. Kristuksen kokeminen lähtee liikkeelle uskosta häneen. Paavali saattoi sanoa,
27
että Kristus elää hänessä vain sillä perusteella, että "minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni" (Gal. 2:20).
Paavali puhuu myös siitä, että Kristus meissä on ihmeellinen salaisuus (Kol. 1:27). Kristuksen asuminen uudestisyntyneen ihmisen sydämessä menee yli ymmärryksemme. Silti se on mitä keskeisin osa kristillistä todellisuutta. Ellei Jumala kirkasta meille tätä todellisuutta, emme voi kunnolla käsittää sitä. Se on täysin inhimillisen ajattelun ulottumattomissa eikä sitä pitäisi koskaan sekoittaa mihinkään mystisiin kokemuksiin tai tunnekuohuihin.
Myös Jeesuksen kuolleista nouseminen oli mitä suurin ihme. Jumalan armosta me olemme osallisia Hänen ylösnousemukseensa ja "niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman" (Room. 6:4).
Uudestisyntyminen on ihme, tapahtuupa se kenelle tahansa. Pienen lapsen yksinkertainen usko tai julkisyntisen sensaatiomainen kääntymys ovat osoituksena Jumalan ihmeellisestä armosta.
Nämä saattavat kuulostaa liian itsestään selviltä totuuksilta, mutta emme voi koskaan olla omalla kohdallamme liian tietoisia Jumalan ihmeestä, siitä, kuinka Jumala on pelastanut meidät helvetin kauhuilta taivaalliseen kunniaansa. Näiden totuuksien korostaminen ei ole turhaa siitäkään huolimatta, että niiden jatkuva esillä pitäminen saattaa aiheuttaa ylemmyyden tunnetta, ikään kuin olisimme itse pystyneet lisäämään jotakin siihen, mitä Jumala on tehnyt.
Elämämme perustuu kokonaan armoon. Siksi meillä ei ole mitään syytä halveksua niitä, jotka kulkevat maailman teitä. Jos kuvittelemme, että ihminen voi pelastua omin voimin, saatamme lisäksi olla kärsimättömiä niitä kohtaan, jotka eivät ota vastaan evankeliumia.
"Armosta te olette pelastetut" (Ef. 2:5) - tämä muistuttaa meitä siitä, että vaikka olisimme yhtä hengellisiä kuin Efeson uskovat, me emme voi selittää uutta elämäämme minkään muun kuin Jumalan armon ja hyvyyden avulla. Jos olisimme oman onnemme nojassa, emme voisi kokea mitään taivaallista täällä maan päällä puhumattakaan siitä, että perisimme iankaikkisen elämän tulevaisuudessa. Jos yhä turvaudumme omiin voimiimme, osoittaudumme heikoiksi ja tehottomiksi uskonelämässämme. Armo, ja vain armo, on vastaus nyt ja aina.
Kun kavahdamme niiden elämää, jota kutsutaan tottelemattomuuden lapsiksi, meidän tulee muistaa, että olisimme itse aivan samanlaisessa tilanteessa ilman Jumalan armoa. Kun kokoonnumme tyytyväisinä yhteen Jumalan seurakunnan kanssa ja olemme kenties jossakin seurakunnallisessa vastuutehtävässä, emme saa unohtaa, että vaeltaisimme yhä maailman teitä, ellei Jumala armossaan olisi etsinyt meitä ja liittänyt meitä perheeseensä.
Jumalan ihmeellinen armo ohjatkoon meitä nöyrään kiitollisuuteen Kristusta kohtaan. "Uhratkaamme siis hänen kauttaan Jumalalle, joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät" (Hebr. 13:15).
Suomessa on tapahtunut paljon äkillisiä hengellisiä herätyksiä. Paavo Ruotsalainen (1777-1852) ja Lars Laestadius (1800-1861) ovat vain esimerkkejä niistä monista ihmisistä, joita Jumala on käyttänyt viemään evankeliumin tulta eteenpäin. On huomionarvoista, että eri herätysliikkeet ovat pysyneet kirkon yhteydessä ja että ne ovat olleet hyvin elinvoimaisia. Monet liikkeistä ovat tosin pian syntymisensä jälkeen kääntyneet toisiaan vastaan. Silti kirkon johdossa on ymmärretty, että näistä liikkeistä ei ole kirkolle vaaraa, vaikka niissä onkin havaittavissa hurma- ja lakihenkisyyttä ja vaikka niitä ensin vainottiinkin. Näin herätysliikkeet ovat löytäneet sijansa kirkon sisällä ja uskonnollinen elämä saa vapaasti ilmetä niissä monin tavoin. Herätysliikkeet ovat tähän päivään saakka olleet monien siunausten lähteinä.
Herätysliikkeissä on ollut kaksi suuntausta. Pietistiset liikkeet ovat vastustaneet kirkon muotokankeutta ja kylmää uskonnollisuutta ja vaatineet ihmisiltä henkilökohtaista ratkaisua Kristuksen puoleen. Herätyskristilliset liikkeet ovat korostaneet myös hengellisten kokemusten tärkeyttä. Fredrik Hedbergin (1811-1893) vaikutuksesta 1840-luvulla syntynyt evankelinen liike taas korosti oppia ja uskontunnustusta. Vaikka nämä kaksi suuntausta ovat silloin tällöin ottaneet yhteen pitkälti henkilökohtaisten erimielisyyksiensä ja väärinymmärrysten takia, tarvitsemme kumpaakin korostusta, kun puhumme hengellisestä todellisuudesta.
28