Osa 2 - Seurakunnan kasvun keskeiset periaatteet

Monia uusia ideoita ja keinoja kehitetään ja otetaan käyttöön, jotta seurakunnan kasvussa saavutettaisiin nopeita tuloksia, mutta ovatko tulokset laadullisesti sitä, mitä Jumala pitää seurakunnan kasvuna? Pelkkä toiminta ei välttämättä tuota pysyvää hedelmää, jossa on hengellisen todellisuuden sinetti. Evankelioimismenetelmiin pannaan niin paljon painoa, että joskus ei oteta huomioon aivan keskeisimpiä seurakunnan kasvun periaatteita.

Jotkut kristityt esittävät evankeliumin ihmisten suosiota kalastelevassa muodossa, kun he haluavat viestiä sanomaansa nykyiselle ajallemme, jossa vaikuttavat monenlaiset kulttuuritekijät ja virtaukset. Vaarallisinta tässä on se, että näin voidaan saada aikaan kääntymisiä, joissa tapahtuu mielipiteiden muuttumista ilman uudestisyntymistä. 'Kontekstuaalisen teologian' tai 'etnoteologian' kannattajat tarjoavat lähetystyöhön uusia menetelmiä. Epäilemättä monet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat kristityt hyväksyvät ne ja käyttävät niitä viedessään evankeliumia eteenpäin, mutta en voi olla asettamatta kyseenalaiseksi näitä uusia virtauksia. Ja mahtavatkohan korvissani kuulua Paavalin sanat Timoteukselle: "Saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehota kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella" (2. Tim. 4:2)?

On tullut muotiin ajatella Jumalaa jonkinlaisena voimana, joka on yksinkertaisesti samaa kuin rakkaus, ja samalla kieltäytyä hyväksymästä mitään sellaista teologiaa, jonka mukaan Jumala esittäisi vaatimuksia, tuomitsisi tai reagoisi mitenkään kansansa tilaan. Yhdenkään Kristuksen sanansaattajan ei pitäisi olla itseensä tyytyväinen sen takia, että häntä kuunnellaan mielellään, tai että hän saa osakseen ylisteleviä kunnianosoituksia. Hänen pitäisi pikemmin rukoilla ja nähdä vaivaa sen eteen, että hänen kuulijansa eivät vain viihtyisi, vaan kokisivat elämässään syvällisen muutoksen.

Vuosien saatossa saamme ikää lisää, mutta ajan kuluminen ei automaattisesti kasvata meitä hengellisesti. Jumalalle uskollisuus on tärkeämpää kuin ikä. Uskotaanko meille enemmän vastuuta, riippuu siitä, olemmeko uskollisia siinä, mitä me jo olemme saaneet Jumalalta. Uskollisuus Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan on harvinainen ominaisuus. On paljon hyvää tarkoittavia ja innokkaita kristittyjä, mutta todella uskollisia miehiä ja naisia näyttää olevan joskus melko harvassa.

Jonkun mielestä uskollisuus ei ajatuksena ole kyllin jännittävä. Hän saattaa kysyä: "Missä ovat näyt, mielenliikutukset ja yliluonnolliset kokemukset?" Hän saattaa jopa viitata Paavalin todistukseen siitä, että hän ei voinut olla tottelematta taivaallista näkyä (Apt. 26:19). On totta, että hän oli uskollinen taivaalliselle näylleen, ja niin tulee meidänkin olla välittämättä siitä, mitä se tulee maksamaan. Mutta on huomattava, että 'näky', jolle Paavali oli uskollinen, oli näky itse Herrasta Jeesuksesta. Se ei siis ollut näky jostakin projektista tai ohjelmasta, vaan ainutkertainen näky Kristuksesta kunniassaan. Kukaan meistä ei ole saanut, eikä tule saamaan tässä elämässä sellaista näkyä, sillä Paavali oli viimeinen, jolle ylösnoussut Kristus ilmestyi (1. Kor. 15:8). Eräänä päivänä mekin saamme nähdä Kristuksen kunniassaan, mutta siihen asti meidän pitäisi varoa puhumasta kovin kärkkäästi 'näystämme'. Ne, jotka käyttävät tätä ilmausta, tarkoittavat tavallisesti, että heillä on voimakas vakaumus jostakin. Se saattaa saada ilmauksensa jossakin suunnitelmassa, ja kumma kyllä kristityt on helpompi saada innostumaan sellaisesta näystä kuin saada heidät keskittymään itse Kristukseen. Voimme työntää Herran taka alalle samalla kun kiinnitämme huomiomme suunnitelmaamme, jota kutsumme 'näyksi'. Tällä tavoin suuntaamme uskollisuutemme jotakin toimintaa tai hanketta kohtaan, josta sitten tulee meille kovin tärkeä. Eikö Kristus ole Herra? Eikö Hän voi muuttaa sitä, mitä ajattelemme tehdä Hänen vuokseen tai sitä tapaa, jolla ajattelemme sen toteuttaa? Meidän tulee ennen kaikkea olla uskolliset Hänelle ja Hänen johdatukselleen, jonka Hän sanassaan antaa.

Apt. 9:31 kertoo siitä, miten Jumalan työn pitää olla ilmeistä seurakunnan sisällä, ennen kuin se voi olla sitä seurakunnan ulkopuolella: "Niin oli nyt seurakunnalla koko Juudeassa ja Galileassa ja Samariassa rauha; ja se rakentui ja vaelsi Herran pelossa ja lisääntyi Pyhän Hengen virvoittavasta vaikutuksesta". Juutalaisille johtomiehille varhaisessa seurakunnassa aiheutti varsinaisen päänvaivan sen kasvu (Apt. 5:24), sillä seurakunta täytti opetuksellaan koko Jerusalemin (Apt. 5:28). Kristuksen opin leviäminen sai aikaan kiihtymystä ihmisten keskuudessa, sillä apostolit eivät uhkailuista huolimatta "lakanneet, vaan opettivat joka päivä pyhäkössä ja kodeissa" - toisin sanoen sekä joukoille että henkilökohtaisesti - "ja julistivat evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta" (Apt. 5:42). "Ja Jumalan sana menestyi, ja opetuslasten luku lisääntyi suuresti Jerusalemissa" (Apt. 6:7).

231

Aloillaan pysyvä ja nukkuva seurakunta ei olisi aiheuttanut suurtakaan huolta ympäristössä, niin kuin ei aiheuta tänäkään päivänä, mutta Pyhän Hengen synnyttämä spontaani toiminta synnytti sekä myönteisiä että kielteisiä reaktioita niin Jerusalemissa kuin kaikkialla muuallakin Rooman valtakunnassa. Kristukselle vihamielisten voimien voi aina odottaa nousevan vastustamaan ja estämään todellisen evankeliumin etenemistä (Apt. 17:5-9).

Kaikissa Uuden testamentin kirjeissä puhutaan niistä vaaroista, jotka seurakuntaa uhkaavat. Niissä ei koskaan anneta sellaista kuvaa, että seurakunnan elämä olisi idyllistä, vaan pikemminkin sellainen, että siihen sisältyy taistelua. Tuonelan portit vastustavat aina Kristuksen seurakuntaa, mutta Herra on luvannut, että ne eivät pääse voitolle, sillä Hän itse rakentaa seurakuntaansa ja tietää, miten puolustaa sitä. Sekä Raamattu että oma kokemuksemme antavat sen kiistämättömän vaikutelman, että seurakuntaa uhkaavat jatkuvasti vaarat sekä sisä että ulkopuolelta.

Ulkopuolelta tulleet paineet ja ahdistukset näyttävät pysäyttäneen seurakunnan edistymistä vain lyhyeksi aikaa. Vaikeammat ongelmat, joilla oli seurakunnan kasvuun vakavampi vaikutus, tulivat sisäpuolelta. Millaiset asiat jarruttavat seurakunnan kasvua ja Jumalan sanan leviämistä? Varhaisessa seurakunnassa oli neljä estettä:

1. Ilontäyteisiä päiviä (Apt. 4:32 34) seuraa kertomus Ananiaasta ja Safiirasta - teeskentely hyväksynnän saamiseksi!
2. Rauhallista aikaa (Apt. 5:42) seuraavat kiistat jokapäiväisestä avunannosta - tyytymättömyys ja nurina!
3. Suurta iloa (Apt. 8:8) seuraa väärennetyn hengellisyyden ongelma okkultismin petollinen vaikutus!
4. Onnen ja rauhan aikaa (Apt. 9:31) seuraa pitkällinen riita pakanoiden pääsystä seurakuntaan - ennakkoluuloisuus ja lakihenkisyys!

Jos etsimme nimityksiä ylläoleville kasvun esteille, voimme kutsua niitä ulkokultaisuudeksi, kateudeksi, väärennetyksi hengellisyydeksi ja lahkohenkisyydeksi. Monia muita voidaan liittää luetteloon, kuten juoruilu jne. Kaikki ne estävät evankeliumin leviämistä, ja meidän tulisi olla niistä paljon enemmän huolissamme kuin seurakunnan ulkopuolelta tulevista hyökkäyksistä.

Kun lukee Apostolien tekojen alkulukuja, ei voi olla huomaamatta, miten seurakunnan edistyminen tapahtui puuskittain: nopeaa kasvua seurasi pysähdys, joukkokääntymisiä seurasivat laajamittaiset vainot. Tämä tulee luultavasti olemaan tunnusomaista seurakunnan elämälle Kristuksen paluuseen asti. Kirjoittaessaan Apostolien tekoja Luukas ei tiennyt, kuinka kauan seurakunta tulisi vielä olemaan maan päällä, mutta niin kauan kuin se jatkaa kulkuaan, Apostolien teot ja Paavalin kirjeet tulevat olemaan sen pääasialliset oppaat. Apostolien teoissa näemme keskeisiä periaatteita sovellettavan tiettyihin tilanteisiin ongelmien ja vainojen yhteydessä. Nämä periaatteet samoin kuin ne, joista Paavali kirjoitti Pyhän Hengen innoittamana, ovat edelleen sovellettavissa seurakunnan kasvuun.

Kun tutkimme niitä Apostolien tekojen kohtia, joissa käsitellään seurakunnan kasvua, huomaamme, että kuudessa tapauksessa kasvu liitetään seurakunnan hengellisen elämän laatuun, seitsemässä tapauksessa Jumalan yliluonnolliseen toimintaan, mutta peräti 24 kohdassa Jumalan sanan saarnaamiseen. Tapaamme jopa sellaisen ilmauksen kuin: "Mutta Jumalan sana menestyi ja levisi" (Apt. 12:24). Apostolien teoissa Pyhä Henki osoittaa, että seurakunnan kasvu ja Raamattu ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa, että kun toinen niistä mainitaan, samalla viitataan toiseen.

Monien kohtien joukosta valitsen yhden sopivaksi ydinjakeeksi. Ajatuksen lausui Pietari apostolien ja vanhimpien kokouksessa Jerusalemissa: "Ja kun oli paljon väitelty, nousi Pietari ja sanoi heille: 'Miehet, veljet, to tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitten teki teidän keskuudessanne sen valinnan, että pakanat minun suustani saisivat kuulla evankeliumin sanan ja tulisivat uskoon'." (Apt. 15:7). Minusta tässä jakeessa on erityisen innostavaa se, että Jumalan valinta kattaa neljä asiaa:

1) Jumala valitsee saarnaajan
2) Jumala valitsee kuulijat
3) Jumala valitsee sanoman
4) Jumala valitsee tulokset

232

Viimeinen näistä, uskovat lukijat, ei ole vaihtoehtoinen lisä; siitä ei sanota, että se olisi ikään kuin jotakin sellaista, joka voi tapahtua tai olla tapahtumatta. Se kuuluu Jumalan valintaan aivan samalla tavalla kuin puhuja, kuulijat ja sanoma. Alkutekstistä tämä seikka käy ilmi erittäin selvästi. Voisimme eristää viimeisen kohdan tekstistä kuulumaan näin: "Jo kauan aikaa sitten Jumala teki sen valinnan, että he tulisivat uskoon". Koska Jumalan ajatuksissa saarnaaja, kuulijat ja sanoma ovat Hänen valitsemiaan, niin on niitä seuraava hedelmäkin.

Edellä mainitulla tilastolla, jonka mukaan seurakunnan kasvu mainitaan Apostolien teoissa 24 kertaa sanan saarnaamisen, seitsemän kertaa yliluonnollisten tapahtumien ja kuusi kertaa seurakunnan vaelluksen laadun yhteydessä, ei ole tarkoitus mitätöidä jälkimmäisten asioiden merkitystä, sillä eräässä mielessä ne ovat tasavertaisia sanan saarnaamisen kanssa. Kaikki kolme ovat seurakunnan kasvun hyviä välikappaleita. Kuitenkin mainitut numerot korostavat sitä, että Apostolien teoissa Jumalan sanalle pannaan selvästi suurin paino. Raamattu ei ilmoita meille ainoastaan totuutta, vaan myös sen, mikä painoarvo eri asioilla on. Uskon, että Apostolien teoissa ilmenevä painotus on sopusoinnussa koko muun Uuden testamentin ilmoituksen kanssa.

Olen jakanut tämän luvun loppuosan kahteen kokonaisuuteen. Ensimmäisessä tarkastelen seurakunnan kasvun keskeisiä periaatteita ja toisessa, miten nämä periaatteet toimivat Antiokian seurakunnassa.

Sana ja Pyhä Henki

Apostolien tekoja on usein kutsuttu 'Pyhän Hengen teoiksi'. Pyhään Henkeen viitataan yli 50 kertaa tässä yhdessä kirjassa, joka kattaa yli 30 vuoden jakson seurakunnan historiaa. Ehkä jälleen tässä kohtaa meidän täytyy nöyrtyä ja myöntää, että me emme pysty täysin ymmärtämään kaikkia Pyhän Hengen ilmauksia.

Apostolien tekoja tutkiessa esiin nousee selvästi yksi asia: eri tilanteissa Pyhä Henki toimii eri tavoin. Sen vuoksi on vaarallista yrittää rakentaa oppirakennelmaa Pyhän Hengen työstä yksittäisten tapausten varaan. Sellaiset yritykset ovat aiheuttaneet paljon sekaannusta seurakunnan elämässä. Jotkut opettajat, vakuuttuneina siitä, että ovat päässeet perille Hengen työn salaisuuksista, näyttävät langenneen sekä houkutukseen ajatella, että he voivat käskeä Pyhää Henkeä, että houkutukseen kirjoittaa aiheesta kirja, jossa he tarjoavat kaavaansa muillekin!

Apostolien teoista opimme kuitenkin, että Hänen toimintaansa ei voi mahduttaa mihinkään yleispätevään kaavaan. Pyhä Henki pidättää aina itsellään toimintavapauden yksittäisissä tapauksissa. Helluntai poikkesi Samarian herätyksestä (Apt. 8:14-17), Samaria poikkesi Kesareasta (Apt. 10:44) ja Kesarea taas poikkesi siitä, mitä Efesossa tapahtui (Apt. 19:2-6). Voimme toki saada kokemusta Hengen työstä ja hyötyä siitä, mutta emme koskaan voi varmuudella ennustaa Hänen toimintaansa.

Miten voimme arvioida, onko se, mitä näemme, Hengen työtä vai ei?

1) Henki on totuuden Henki. Hänen tehtävänsä on johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Mikään vääryys tai vilppi ei voi tulla Hänen kädestään. Totuuden pääkriteerit on annettu meille Jumalan sanassa.

2) Hengen tehtävä on kirkastaa Kristusta. Hänen asiansa ei ole antaa kokemusta itsestään, vaan syventää kiintymystämme Herraan Jeesukseen. Pyhä Henki ei toimi korottaakseen meidän omanarvontuntoamme, eikä lisätäkseen vaikutusvaltaamme, vaan korottaakseen Kristusta.

3) Henki työskentelee aina rakentaakseen seurakuntaa, ei repiäkseen sitä. Hänen vaikutuksestaan seurakunta kasvaa ja laajenee.

4) Kaikessa työssään Pyhä Henki on itsenäinen, Hän ei tee mitään meidän käskystämme. Emme voi koskaan väittää, että koska Hän on tehnyt jotakin kerran, Hän on velvollinen sen tekemään toistamiseen. Hänellä on oikeus aloittaa aina uudelleen.

Kun seuraamme seurakunnan kasvamista Apostolien teoissa, huomaamme erityisen tärkeän yhteyden Jumalan sanan ja Jumalan Hengen välillä. Esimerkkinä Hengen vuodatus ensimmäisenä helluntaina: "He...alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi...kreetalaiset ja arabialaiset, me kuulemme kukin heidän puhuvan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja" (Apt. 2:4-11). Helluntain Hengen vuodatuksella oli tämä päämäärä: Jumalan sanan ymmärrettävä viestiminen. Se on helluntain suuri lahja.

233

Juuri tätä kutsutaan `profetoimiseksi'. "Ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat (engl. profetoivat), ja nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijaini ja palvelijattarieni päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni, ja he ennustavat." (Apt. 2:17,18) Onpa kysymys miehistä tai naisista, Pyhän Hengen lahja antaa heille kyvyn viestiä ymmärrettävästi Jumalan sanaa, niin että ihmiset voivat kuulla Jumalan suurista teoista omalla kielellään.

Apostolien teot ovat täynnä tällaisia tapauksia. Tyypillinen esimerkki on Apt. 4:8 ja 10: "Silloin Pietari, Pyhää Henkeä täynnä, sanoi heille: '...olkoon teille kaikille tiettävä, että Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimen kautta, Hänen, jonka to ristiinnaulitsitte, mutta jonka Jumala kuolleista herätti, hänen nimensä kautta tämä seisoo terveenä teidän edessänne'." Huomaatko, mikä oli ominaista tälle saarnaamiselle? Pietari oli täytetty Pyhällä Hengellä kyetäkseen siihen. Vastaavanlaisesta tapauksesta kerrotaan samassa luvussa: "...he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti" (jae 31).

Tämä sama tapahtui Stefanukselle, joka puhui sellaisella viisaudella ja voimalla, että hänen kuulijansa eivät pystyneet väittämään vastaan. "Täynnä Pyhää Henkeä" hän kuvasi Aabrahamista asti valitun kansan historiaa, joka oli kuulijoille tuttu; mutta sen lisäksi hän paljasti, miten juutalaiset olivat alusta asti vastustaneet Jumalaa. Joosefin he olivat hylänneet; Mooseksen he olivat torjuneet; he kääntyivät epäjumalanpalvelukseen; profeetat he olivat surmanneet; he olivat aina vastustaneet Pyhää Henkeä; lopuksi he olivat pettäneet ja murhanneet Vanhurskaan. Tällaiset paljastukset vielä kreikkaa puhuvan juutalaisen suusta ärsyttivät kuulijat vihaan ja murhaamaan Stefanuksen (Apt. 7).

Jumalan Hengen ja Jumalan sanan välillä on kaunis yhteys. Yhä uudelleen ja uudelleen kautta koko Apostolien tekojen näemme Pyhän Hengen vahvistavan voimallisesti todistuksen Herrasta Jeesuksesta. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö saamattu sana ole yksi Jumalan valitsemista teistä seurakunnan kasvuun.

Sananjulistajan työ

Tutkikaamme vielä yhtä yksityiskohtaa Pietarin puheesta Korneliuksen väelle: "Jumala jo kauan aikaa sitten teki teidän keskuudessanne sen valinnan, että pakanat minun suustani". Jumala valitsee julistajan: "Minun suustani". Jos meillä ei olisi Apostolien tekoja oppaanamme, saattaisimme ajatella, että tässä on kysymys valtavasta evankelioimiskampanjasta, jota olisi edeltänyt tehokas mainonta, tilausajobussien vuokraaminen viemään kuulijoita puhujapaikalle jne. Näin tehdessämme voisimme luikerrella itsemme vastuusta ajatellen, että sellainen ei sovellu meille. Mutta me emme voi tehdä niin, sillä tekstistä käy selvästi ilmi, että Pietari puhui yhden huonekunnan väelle. Hän meni Korneliuksen taloon, johon tämä oli kutsunut joitakin asiasta kiinnostuneita ystäviään. Meidän ei siis pidä yhdistää saarnaamista vain sellaisiin suuriin, ennalta suunniteltuihin tapahtumiin kuin Billy Grahamin Missio Helsinkiin elokuussa 1987, sillä kysymys on hyvän sanoman viemisestä missä tahansa ja milloin tahansa siihen on tilaisuus.

Saatat yllättyä siitä, että Apostolien teoissa on peräti 26 eri verbiä, jotka kuvaavat saarnaamista. Mikä valtava ilmaisujen runsaus! On hyödyllistä mainita muutama näistä 26 ilmauksesta:

1) Laleo - Useimmin käytetyt verbit ilmaisevat yksinkertaista viestimistä, ja yleisin niistä kaikista, joka esiintyy yli 60 kertaa, tarkoittaa `puhua'. Se on tavallinen verbi, joka tarkoittaa keskustelua, tilannetta, jossa henkilö puhuu toiselle. "Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä" (Apt. 5:20). Enkeli käytti sitä ohjatessaan apostolit takaisin sananjulistustyöhön.

2) Martyreo - Verbin `todistaa' kanssa meidän tulisi olla hiukan varovaisia, sillä me tavallisesti tarkoitamme todistamisella sitä, että ihmiset kertovat omista kokemuksistaan, mutta Uudessa testamentissa se ei tarkoita ollenkaan sellaista. Verbi tarkoittaa objektiivisten tosiasioiden kertomista, eikä siihen liity ajatusta omien kokemusten kertomisesta.

3) Didasko - Verbiä `opettaa' käytetään Uudessa testamentissa 16 kertaa. Sen sisältö on didaktinen ja ilmaisee pyrkimystä opettaa jokin asia perinpohjaisesti.

4) Kerysso - tämä verbi tarkoittaa `toimia airuena', `kuuluttaa', mikä viittaa entisaikojen kaupunkien julkisen kuuluttajan virkaan. Sanan pääpaino on selkeydessä ja arvovallassa, jolla henkilö puhuu. Jos julkiselta kuuluttajalta kysyttiin: "Miksi huudat tuollaista?", hän olisi vastannut: "Koska minua käskettiin". Tämä verbi siis ilmaisee arvovaltaa, mutta korostaa myös viestinnän selkeyttä - ihmisten todella halutaan ymmärtävän asian.

234

5) Evangelizo - Tätä verbiä käytetään 12 kertaa, ja se tarkoittaa `saarnata evankeliumia' tai `julistaa hyvää sanomaa'. Kerrottavassa sanomassa on hyvä ja hyödyllinen sisältö.

6) Parresiazomai - Tämä on ihastuttava verbi. Se tarkoittaa 'puhua rohkeasti', esimerkkinä Apt. 9:27: "Mutta Barnabas otti hänet turviinsa ja vei hänet apostolien tykö ja kertoi heille, kuinka Saulus tiellä oli nähnyt Herran, ja että Herra oli puhunut hänelle, ja kuinka hän Damaskossa oli rohkeasti julistanut Jeesuksen nimeä". Paavali puhui rohkeasti, mutta vielä enemmänkin, sillä verbi tarkoittaa myös puhumisen esteettömyyttä, vapautta. Verbiä käytetään niistä, jotka pystyvät vapaasti puhumaan koko siitä asiakokonaisuudesta, josta he viestivät. He puhuivat rohkeasti ja he puhuivat vapaasti.

7) Ekdiegeomai - Tämä kaunis sana tarkoittaa lähinnä `kertoa yksityiskohtaisesti'. Kun jokin asia selostetaan yksityiskohtaisesti, niin tiedetään, mikä se on. Totuutta voi olla vaikea käsittää, mutta kun hajotetaan pieniin osiin ja tarjotaan pala palalta, kuulijalle rakentuu mieleen kuva kokonaisuudesta, ja koko totuus kirkastuu. Apt. 13:41:ssa on hyvä esimerkki: "Katsokaa te halveksijat, ja ihmetelkää ja hukkukaa; sillä minä teen teidän päivinänne teon, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille". Meidän tehtävämme on `kertoa yksityiskohtaisesti' totuus. Meidän työmme ei ole niinkään tehdä vaikutusta kuulijoiden sydämiin kuin kertoa totuus selkeästi ja antaa sen tehdä työtä.

8) Parakaleo - Toisaalta on kysymys myös sydämen asiasta, kuten tämä verbi 'kehottaa' osoittaa. Sitä käytetään Apostolien teoissa 19 kertaa. Varhaisille evankeliumin julistajille totuus ei ollut kylmän loogisesti kerrottua akateemista asiaa, vaan myös jotakin sellaista, joka sytytti heidän sydämensä niin palavaan rakkauteen, että he halusivat sen koskettavan ja liikuttavan muidenkin sydämiä. Tämä on hieno verbi; siinä punoutuvat yhteen lohdutus, rohkaisu ja kehottaminen.

Paavalin täsmennys ja johtopäätös

1. Kor. 3:5-9:ssä Paavali osoittaa, että vaikka meistä tulisi jotakin suurta Jumalan koulussa, Hän käyttää vain sellaisia ihmisiä, jotka itsessään eivät halua olla mitään, jotta kaikki erinomaisuus ja voima tulisivat Jumalalta. Niinpä Paavali alkaa kukistaa korinttolaisten taipumusta liehakoida ihmisiä sanoen: "Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali sitten on?" Huomaat varmaan, että Paavali käyttää kysymyssanaa `mikä' eikä `kuka'. Hän rinnastaa itsensä ja Apolloksen esineisiin tai asioihin, ei siksi, että olisi erehtynyt kieliopissa, vaan tehdäkseen naurunalaiseksi korinttolaisten pyrkimyksen korottaa ihmisiä.

Paavali vastaa kysymykseensä sanomalla, että Apollos ja hän ovat `diakonoi', vain apupalvelijoita. Sanaa ei tässä ole käytetty teknisessä merkityksessä tarkoittamaan diakonia, vaan se on sana, jota käytetään pöydän ääressä palvelevasta tarjoilijasta, ja korostaa tässä palvelijan vähäisyyttä. Paavali korostaa sitä, koska hän suhtautuu erittäin herkästi kaikkeen, mikä riistää Jumalalta kunnian Hänen työssään. "Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra." (1. Kor. 1:31; 2. Kor. 10:17)

Niinpä Paavali selventää sitä asemaa, joka hänellä ja Apolloksella oli Korinton seurakunnan synnyttämisessä, ja sanoo, että he eivät suinkaan olleet vaikuttavina tekijöinä ihmisten uskoontulolle, vaan ainoastaan välikappaleita, joita Jumala käytti. Hän jatkaa syventäen tätä ajatusta käyttämällä vertausta puutarhanhoidosta: "Minä istutin, Apollos kasteli". Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että Paavali oli ensimmäinen evankelista Korintossa, ja että Apollos oli hänen seuraajansa, joka auttoi seurakunnan rakentamisessa, mutta ydinopetus tässä on se, että istuttaminen ja kasteleminen eivät ole kasvuun vaikuttavia syitä. Vain Jumala voi elämää antavalla voimallaan saada aikaan kasvun. Kun puhumme lähetystyössä seurakuntien perustamisesta ja seurakuntien perustajista, meidän pitää muistaa, että istuttaminen ja kasteleminen ovat ihmisten työtä, mutta ratkaiseva asia on voima, joka synnyttää elämää. Jumala antoi kasvun. Se on vastaus Paavalin esittämään kysymykseen.

`Suosittu' kristinusko on saanut paljon vahinkoa aikaan. Kristillisyys on siinä rakennettu väärälle tai ainakin puutteelliselle perustalle, koska julistus keskittyy siihen, mitä me saamme. Me saamme pelastuksen; me saamme iankaikkisen elämän, rauhan, ilon ja tyydytyksen - kaikki tämä ja taivas myös! On seurausta riittämättömästä, ellei suorastaan väärästä mielenlaadusta, jos tästä tehdään periaate; tällä tavoin kristillinen elämä tulkitaan väärin. Oikea mielenlaatu - ja ainoa, mikä palvelee Jumalan suunnitelmia ja päämäärää - sisältää hallitsevana periaatteena ajatuksen: "Anna kaikki Herralle".

235

Inhimillisin keinoin pystymme tietenkin tekemään kaikenlaista. Voimme herättää ihmisten mielenkiinnon ja vaikuttaa heihin. Voimme aivopestä heitä ja organisoida toimintaan. Voimme kouluttaa heitä, liikuttaa heidän tunteitaan ja vakuuttaa heitä älyllisesti. Tämän kaiken voimme tehdä, mutta vain Pyhä Henki voi uudestisynnyttää heidät ja muuttaa heitä Kristuksen kaltaisuuteen. Vain Jumala voi sen tehdä. Mitkään taitosi, lahjasi, koulutuksesi, kokemuksesi eivät koskaan kosketa sitä aluetta. Se on yksin Jumalan aluetta.

Ellei Jumala paljasta meille, kuka Kristus on, me ymmärrämme Hänet väärin halki koko elämämme. Jos todella uskomme tämän, niin se vaikuttaa silloin äärettömän paljon yhteen asiaan elämässämme: rukoukseen (Kol. 4:3,4). Jos vain Pyhä Henki voi valaista pimentyneen mielemme, meidän tulisi rukoilla paljon ahkerammin sen puolesta, että Jumalan totuus avautuisi sekä meille että lähimmäisillemme. Sinä varmaan hyväksyt tämän. Sinä sanot, että kaikki me todelliset uskovat olemme yhtä mieltä siitä, että vain Jumala voi herättää hengellisesti kuolleen ihmisen ja uudestisynnyttää hänet iankaikkiseen elämään. Me kaikki väitämme uskovamme tämän. Mutta yksi asia paljastaa tunnustuksemme koko valheellisuuden: rukouskokousten tila seurakunnissa. Jos todella uskoisimme, että työ on Jumalan eikä meidän, rukouksesta tulisi seurakunnissa keskeinen asia, sen sijaan, että se on nyt täyteohjelmaa. Hengellisen työn tekijän elämässä tämä periaate on loogisesti täysin selvä, mutta käytännössä niin usein laiminlyöty. Ja kuitenkin se työ, joka todella jotakin merkitsee, on Jumalan työ, ei meidän. ÄIä koskaan epäile hetkeäkään, etteikö esirukous olisi yksi seurakunnan kasvun keskeisistä periaatteista!

Sanoma ja tulos

Olemme tutkineet saarnaajan työtä ja Paavalin asiaa koskevaa selventävää selitystä. Nyt meidän on tarkasteltava sitä, mitä julistajan on määrä puhua. Mitä alkuseurakunnan opetuslapset saarnasivat? He saarnasivat sanaa. He puhuivat hyvästä uutisesta. Haluan painottaa sitä, että heidän sanomansa keskipiste oli aina Jeesus Kristus. Heidän julistuksensa oli Kristus-rkeskeistä ja niin tulisi meidänkin julistuksemme olla. Millaista apostolinen saarna sitten oikein oli?

Paavali kirjoittaa Gal. 511:ssä, että jos hän olisi jatkanut ympärileikkauksen saarnaamista, hän olisi välttynyt vainolta ja välttynyt siltä väistämättömältä loukkaukselta, jonka ristin sanoma aina saa aikaan. On ilmeinen tosiasia, että missä tahansa Kristuksen rististä on uskollisesti saarnattu, sanoma ei ole ainoastaan antanut toivoa ja uuden elämän monille, vaan myös aiheuttanut harmia vielä useammille. Mihin tahansa tämä sanoma on vietykin, aina se on herättänyt vastustusta. Aivan niin kuin se oli loukkauskivi juutalaisille ja hullutus kreikkalaisille alkuaikoina, se on aina ollut vastenmielinen ei ainoastaan tämän maailman ihmisille, vaan jopa monille uskonnollisille ihmisille. Vaikka risti on yksi suosituimmista symboleista, on paljon opetusta ja julistusta, joka rajoittuu kuvaamaan alituisesti muuttuvaa, kulttuurisidonnaista ja ristitöntä Jeesusta, tai tulkitsemaan ristiä suppealla tavalla.

Kuitenkin Raamatun johdonmukainen opetus on, että risti on Jumalan valitsema pelastuksen tie, ainoa ja riittävä. On edelleen hyvin selvää, että juuri tämän sanoman Jumala on siunannut ihmisten pelastukseksi. Se oli apostolisena aikana saarnojen hallitsevana aineksena ja se näyttää olevan avaintekijä monissa hengellisissä herätyksissä ja seurakunnan kasvussa halki vuosisatojen meidän päiviimme asti.

Sanoma rististä kertoo Jumalan täydellisestä suunnitelmasta pelastaa syntisiä yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin Kristuksen kautta. Ei mikään nöyryytä luonnollista ihmistä niin perinpohjaisesti kuin tämä evankeliumin puhdas julistus. Saattaa olla tärkeä lisätä, että on mahdollista tärvellä tämä sanoma niin, että siitä poistuu sen ydinsisältö ja samalla ihmisen ylpeyttä kolhaiseva `loukkauskivi', jota Paavali kuvaa 1. Kor. 1:23:ssa. Toisin sanoen on mahdollista painottaa evankeliumin houkuttelevia puolia niin, että ihmisiä kutsutaan Jeesuksen luo antamalla heille sellainen vaikutelma, että itse asiassa he tekevätkin palveluksen Jumalalle hyväksymällä Hänen kutsunsa. Tällainen vääristynyt evankeliumi ei korota Jumalaa eikä nöyryytä ihmistä. Evankeliumin olemukseen kuuluu, että se tekee nämä molemmat asiat. Mutta ne eivät toteudu, jos keskitymme pyytämään ihmisiä tulemaan Jeesuksen luokse vain sillä perusteella, että Hän ratkaisee heidän ongelmansa ja selvittää heidän vaikeutensa.

236

Huomaammeko, mitä tapahtuu, kun evankeliumia muutetaan tällä tavalla? Mitä tapahtuu, kun ihmisestä tehdään keskipiste? Tavallaan silloin tehdään Jumalasta ihmisen palvelija. Mutta sillä tavalla emme poraudu ihmisen todelliseen ongelmaan emmekä ristin evankeliumin ytimeen, koska sanoma rististä ei koskettele vain ihmisen tilasta aiheutuvia oireita. Ongelmamme ja vaikeutemme ovat vain perusongelmamme oireita, mutta ristin sanoma iskee itse taudin juureen. Se paljastaa, mitä on ihmisen pulmatilanteen ytimessä, ja tarjoaa parannuskeinoa.

Palvelijoidensa saamatyössä, rakentaessaan seurakuntaansa, Jumala kirkastaa omaa kunniaansa ja sulkee pois inhimillisen kerskauksen. 1. Kor. 2:1 5:ssä Paavali jälleen tarkoituksellisesti asettaa vastakkain ihmisen heikkouden ja Jumalan voiman. Tämä periaate käy ilmi sekä sanomasta, jota Paavali saarnasi, että tavasta, jolla hän sitä saarnasi. Hänen päätöksensä saarnata vain ristiinnaulittua Kristusta ilmaisee koko evankeliumin tiivistettynä. Se sisältää Jeesuksen Hänen täydellisessä ihmisyydessään, messiaanisessa suuruudessaan, vapaaehtoisessa kuuliaisuudessan Isälleen ristinkuolemaan asti, Hänen täydellisen uhrinsa syntisten sijaiskärsijänä, Hänen kuolemansa voiman, joka murtaa saatanan varustukset ja synnin vallan; se sisältää vielä meidän yhtymisemme Häneen Hänen kuolemassaan, ylösnousemuksessaan ja kuninkuudessaan. Kaikki tämä on sen täyttymystä, mitä Jumala puhui Vanhassa testamentissa. Kun saamaamme ristiinnaulittua Kristusta, saarnaamme Jumalan täydellistä tahtoa (Apt. 20:27). Ristiinnaulittu Kristus ei ole vain osa evankeliumia. Paavali ei sanonut, että hän keskittyi vain tähän evankeliumin puoleen. "Jeesus Kristus ja Hän ristiinnaulittuna"; siinä on meille koko evankeliumi ja sen rikkaudet tutkittavina. Ongelma on siinä, että emme tutki sitä tarpeeksi.

Kun Paavali alkaa tehdä Roomalaiskirjeen lukijoille selkoa evankeliumista, hän sanoo: "Sillä minä en häpeä evankeliumia... Sillä siinä Jumalan viha ilmestyy... Sillä Jumalan vanhurskaus ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan..." (Room. 1:16 18). Synti vetää päälleen pyhän Jumalan vihan. Jeesuksen risti, evankeliumin ydin, käsittelee perimmältään tätä ongelmaa ja se paljastaa ihmisen ylpeyden ja sen, että hän palvelee ja korottaa itseään mieluummin kuin Jumalaa. Jumalan pyhyyden ja vihan valossa risti näyttää ihmisen tilan äärimmäisen toivottomuuden ja hänen kyvyttömyytensä tehdä mitään tilanteelleen. Samalla se korottaa Jumalaa ainoana pelastajana. Missään ei Jumalan kunnia näy täydellisemmin kuin Kristuksen ristissä. Hänen pyhyytensä, rakkautensa, oikeudenmukaisuutensa ja todellisuutensa, Hänen myötätuntonsa ja armonsa, viisautensa ja voimansa kohoavat kaikkea muuta korkeammalle Jeesuksen ristissä.

Juuri se, että Jumala on ristillä osoittanut kunniansa, riistää inhimilliseltä ylpeydeltä kaikki mahdollisuudEf. Risti on luonnolliselle ihmiselle loukkaus, emmekä koskaan saa pyrkiä poistamaan tätä loukkausta, joka kuuluu aivan evankeliumin keskukseen. Olipa kysymys kreikkalaisten viisaudesta tai juutalaisten uskonnollisuudesta, evankeliumin sanoma on niille vastenmielinen. Se on "hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima" (1. Kor. 1:18).

On siis kysymys kahdesta ihmisryhmästä. Toisessa ovat ne, jotka joutuvat kadotukseen, toisessa ne, jotka pelastuvat. Paavali käyttää verbien kestomuotoa, `kadotetaan' ja `pelastetaan', mikä kuvaa tapahtumassa olevaa, mutta vielä päättymätöntä prosessia. Ensimmäisen ryhmän muodostavat ne, jotka ovat matkalla kohti lopullisen tuhon päivää. Toisen ryhmän muodostavat ne, jotka ovat matkalla kohti lopullista täydellisen pelastuksen päivää. Näiden ihmisryhmien suhde ristin sanomaan on se, joka määrää, kumpaan joukkoon he kuuluvat. Ne, jotka joutuvat kadotukseen, joutuvat sinne siksi, että heille ristin sanoma on loukkaus ja hullutus.

"Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat" (1. Kor. 1:21). Miksi evankeliumissa ihmisen kerskaus mitätöidään ja hänen viisautensa osoittautuu riittämättömäksi? Paavali sanoo, että Jumala suvereenisuudessaan näki hyväksi tehdä niin. Tässä jakeessa on ilmaistu sekä negatiivisesti että positiivisesti Jumalan eräänlainen säädös; negatiivisesti siten, että Jumala on viisaudessaan säätänyt niin, että maailma ei ikinä tule oman viisautensa avulla löytämään Häntä; positiivisesti siten, että Jumala on nähnyt hyväksi saarnatun evankeliumin hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat.

Huomaamme, mitä ilmauksia Paavali käyttää: juutalaiset vaativat tunnustekoja, kreikkalaiset etsivät viisautta, mutta me saamaamme ja Jumala kutsuu. Me emme vastaa vaatimuksiin tunnusteoista emmekä yritä muotoilla argumenttejamme inhimillisen viisauden tasolla. Me emme räätälöi julistus-

237

tehtäväämme tai sanomaa ihmisten vaatimusten mukaisiksi. On tietenkin tärkeää tuntea tätä maailmaa; tietämättömyys on puute eikä etu. Mutta sanomamme ei iuonteeltaan saa koskaan olla pelkkä vastaus juutalaisten vaatimuksiin tai kreikkalaisten etsintään. Sen täytyy olla Jumalalta saadun evankeliumin muuttumattomien totuuksien julistusta. Meidän on ehdottoman tärkeää ymmärtää tämä periaate. Kun saamaamme ristiinnaulittua Kristusta, ihmisjärkeä palvova kuulija epäilemättä hylkää sanoman hullutuksena, mutta asian salattu ja ihmeellinen puoli on, että kun saarnaamme Kristusta, Jumala, joka vetää ihmisiä puoleensa, vetää sekä omavanhurskasta juutalaista että ylpeää kreikkalaista kokemaan voimaansa ja viisauttaan evankeliumin syvällisessä yksinkertaisuudessa.

Voisimmeko soveltaa tätä hiukan nykypäivän maailmaan? Minusta näyttää, että koemme tällä alueella luottamuspulaa sekä evankeliumiin itseensä että Jumalan pelastavaan voimaan. Onko meille täysin selvää, kuka ja mikä ihmisen pelastaa? Eivät ihmisen lahjat, viisaus, uusi menetelmä tai äly: vain evankeliumin voima.

Mutta ei ainoastaan sanoma, jota Paavali saarnasi, todistanut sen puolesta, että voima ja kirkkaus tulivat evankeliumista eivätkä Paavalista, vaan myös tapa, jolla hän saarnasi. Hänen sydämessään paloi into, joka oli intoa myös sen puolesta, että mikään ei veisi ihmisten huomiota pois sanomasta. jonka keskipiste on Jeesus Kristus ja hänen ristinsä. Niinpä hän karttoi kaikkea luottamusta inhimillisiin lahjoihin ja voimiin. Hän käytti niitä, mutta ei pannut luottamustaan niihin.

Toinen luottamuspula liittyy saarnan merkitykseen Jumalan tärkeimpänä menetelmänä ristiinnaulitun Kristuksen julistamiseksi ja Hänen voimansa ja viisautensa paljastamiseksi. Huomaat, että Jumalan voima ei ilmene niissä tunnusteoissa, joita juutalaiset vaativat. Luukkaan evankeliumissa kerrottu tarina rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta on tästä loistava esimerkki. Jeesus kertoi, että molemmat kuolivat, ja tuonelassa rikas mies pyysi, että koska tuonelan ja paratiisin välille oli vahvistettu juopa, joku kuolleista menisi hänen veljiensä tykö ja varoittaisi heitä. Hän ajatteli, että tällainen ihme vakuuttaisi heidät, ja saisi heidät synnintuntoon, ja he pelastuisivat. Aabraham sanoi, että olihan heillä Mooses, sen pitäisi riittää. Rikas mies sanoi: "Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen", mutta sai vastauksen; "Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös".

Toinen luottamuspula liittyy saarnan merkitykseen Jumalan tärkeimpänä menetelmänä ristiinnaulitun Kristuksen julistamiseksi ja Hänen voimansa ja viisautensa paljastamiseksi. Huomaat, että Jumalan voima ei ilmene niissä tunnusteoissa, joita juutalaiset vaativat. Luukkaan evankeliumissa kerrottu tarina rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta on tästä loistava esimerkki. Jeesus kertoi, että molemmat kuolivat, ja tuonelassa rikas mies pyysi, että koska tuonelan ja paratiisin välille oli vahvistettu juopa, joku kuolleista menisi hänen veljiensä tykö ja varoittaisi heitä. Hän ajatteli, että tällainen ihme vakuuttaisi heidät, ja saisi heidät synnintuntoon, ja he pelastuisivat. Aabraham sanoi, että olihan heillä Mooses, sen pitäisi riittää. Rikas mies sanoi: "Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen", mutta sai vastauksen; "Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös".

Aamoksen päivinä ihmiset hoipertelivat sinne tänne idästä länteen ja pohjoisesta etelään etsien Jumalan sanaa, mutta eivät voineet löytää sitä. Meidän on rukoiltava vakavasti Jumalalta Hänen armonsa uutta kosketusta, niin että Hän nostaisi esiin taitavia opettajia, jotka puhuisivat "kaikkea Jumalan tahtoa". Heidän on asetettava elämässään asiat tärkeysjärjestykseen, jotta heillä olisi aikaa pureutua syvälle Jumalan sanaan, mietiskellä sitä, rukoilla sen avautumista ja sitten saarnata ja opettaa sitä Pyhän Hengen voitelussa.

Apostolien teoissa on lukuisia viittauksia siihen, mikä oli varhaisten opetuslasten sanoma. Yksi esimerkki on luvussa kahdeksan kertomus Filippuksesta ja etiopialaisesta virkamiehestä, joka luki Jesajan kirjaa. Virkamies oli määrätietoisen raamatunlukijan esikuva: hän matkusti yksin pitkin huononpuoleista tietä, istuen jousittamattomissa vaunuissa, lukien tekstiä, joka ei ollut hänen

238

äidinkieltään eikä edes ymmärtänyt lukemansa hengellistä sisältöä - mutta vain jatkoi! Tällaiselle miehelle, joka oli sanan tutkimisessa hellittämätön, Jumala lähetti selittäjän, Filippuksen. Nöyrästi etiopialainen pyysi Filippusta selittämään, kenestä profeetta kirjoitti. "Niin Filippus avasi suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta." Niinä se on! Aina polttopiste Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.

Tämä on siis sanoma, mutta mikä on tulos? Mikä on sananjulistuksen päämäärä? Pietari sanoo, että Jumalan tarkoitus toteutuu, kun sana otetaan uskossa vastaan. "Jumala jo kauan aikaa sitten teki teidän keskuudessanne sen valinnan, että pakanat minun suustani saisivat kuulla evankeliumin sanan ja tulisivat uskoon" (Apt. 15:7). Jumala teki valinnan, että saarnaa seurasi usko. lankaikkisessa neuvonpidossaan Jumala sanoi: "Minä laadin mekanismin, minä valitsen kuulijat ja takaan tulokset". Ja todellakin, tulokset seurasivat. Siitä, miten sana otettiin uskossa vastaan, on Apostolien teoissa käytetty lukuisia erilaisia ilmauksia, mutta perimmältään vastaanottamisessa on kysymys yhdestä asiasta: uskosta Jeesukseen Kristukseen.

En kuitenkaan haluaisi puhua niinkään siitä, miten kuulijat ottivat sanan vastaan, vaan siitä, että he ylipäätään ottivat sen vastaan, ja että tämän ihmisten vastaanottavaisuuden takana oli Jumalan toiminta. Tämä on hyvin vaikuttavasti nähtävissä Korneliuksen tapauksessa, josta on kertomus Apostolien tekojen 10. luvussa: "Kun Pietari vielä näitä puhui, tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat" (jae 44). Jumala ei enää voinut odottaa näyttääkseen toteen sanansa voimallisella tavalla. Epäilemättä Pietarilla oli saarnassaan monta pääkohtaa, mutta ennen kuin hän ehti puhua niistä kaikista: "...ja kymmenenneksi, hyvät veljet, jne..." Jumala tuli väliin, kun Pietari oli vielä puolivälissä, ja sanoi: "Tämä saa riittää: haluan jo tehdä työn päätökseen!" Mikä jännittävä tapahtuma! Jumala teki valinnan, että kuulijat uskoisivat. Pyhä Henki osoittaa sanansa todeksi, ei ainoastaan antamalla julistajalle kyvyn viestiä sanoma ymmärrettävällä tavalla, vaan myös tekemättä kuulijat kykeneviksi vastaamaan uskolla puhuttuun sanaan. Niinpä Hän murtautuu sisään ja tulee armossaan niiden päälle, jotka kuulevat sanan. Tämän koko prosessin nivovat yhteen sanat "saamasi" ja "kuulivat", mutta kaiken keskuksena on Jumala, joka vastaa lopputuloksesta, kuulijoiden uskon vastauksesta.

Se, mikä näin vaikuttavalla tavalla oli totta Korneliuksen tapauksessa, on poikkeuksetta totta aina, kun joku tulee uskoon. Jumala käyttää Apostolien tekoja havainnollistaakseen meille mieleen jäävällä tavalla muuttumattomia totuuksia, vaikka nämä totuudet eivät aina ilmene yhtä huomiota herättävällä tavalla. Katsotaanpa esimerkiksi Apt. 16:14. Paavali oli saapunut Filippiin ja meni joen rannalle, jossa hän arveli olevan rukouspaikan. Sieltä hän löysi seurakunnan, joka äänestä päätellen koostui ryhmästä keski ikäisiä naisia. Paavali iloitsi voidessaan jakaa heille Jumalan sanaa, ja mitä tapahtui? "Ja eräs - -nainen oli kuulemassa; ja Herra avasi hänen sydämensä." Mitään dramaattista ei tapahtunut, ei äkillistä Pyhän Hengen vuodatusta, ei kaatumista, ei mitään sensaatiomaista – Jumala vain valmisti naisen sydämen sekä kuulemaan että ymmärtämään sanan. Eikö meidän tässä uskossa pitäisi olla valmiita, sen mukaan kuin Jumala meitä auttaa, viemään riemullista hyvää sanomaa Kristuksesta niin nuorille kuin vanhoille, niin miehille kuin naisille, luottaen siihen, että Jumala valmistaa sydämiä ottamaan Hänen sanomansa vastaan?

On hyvin tärkeätä, että meillä on luottamus Jumalaan ja Hänen evankeliumiinsa. Emme kai julkea pettää sairasta ja apua tarvitsevaa maailmaa sallimalla luottamuksemme - vaikka kuinka vähäisessäkin määrin - kohdistua johonkin muuhun? Meidän tulee olla vakaita luottamuksessamme siihen, että vain Jumalan evankeliumi voi antaa ihmiselle toivon. Kun pidämme katseemme luotuina Häneen, Hän antaa seurakunnalleen kasvun. Meidän on vain oltava uskollisia Hänelle ja Hänen neuvoilleen.

Tarkastelkaamme nyt lyhyesti vielä yhtä erittäin tärkeää seurakunnan kasvuun liittyvää tekijää.

Yhteisön todistus

Hengellinen kasvu liittyy raamatulliseen seurakuntayhteyden periaatteeseen. Tunnemme Jerusalemin varhaisen seurakunnan alkuvaiheet, sen spontaanin, vapaaehtoisen yhteiselämän, niin että "kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä...eikä kenkään heistä sanonut omaksensa mitään siitä, mitä hänellä oli... Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista..." (Apt. 2:44, 4:32,34). Roomalaiskirjeen 16. luvun perusteella näyttää siltä, että seurakunnalla suuressa Rooman metropolissa oli kotisoluja, joista viisi mainitaan ko. luvussa. Juuri näissä pienem

239

missä ryhmissä seurakunnan yhteiselämä voidaan kokea kaikkein parhaiten. Monissa seurakunnissa on innoittunutta laulua, vapaata ja tyydytystä tuottavaa jumalanpalveluselämää, syvällistä opetusta ja aktiivista evankeliointia - kaikki kristillisen vaelluksen olennaisia piirteitä. Mutta kovin usein tekijä, joka puuttuu, on muutosprosessi, joka tähtää Kristuksen kaltaisuuteen, siihen, että muuttuisimme Jumalan Pojan kuvan kaltaiseksi. Tämä on kuitenkin Jumalan keskeinen päämäärä seurakunnissa. Hengellisen kasvun puuttuminen uskovien keskuudessa on vakava este seurakunnan kasvulle kokonaisuutena.

Seurakunnan elämä kaipaa jatkuvaa uudistumista. Jumala haluaa perheitä, ei monumentteja! Jumalan suunnitelmissa sen, mikä on vanhaa, pitäisi kuolla. Vain tämä maailma pyrkii kaikin tavoin säilyttämään muinaisesineitä. Välttääksemme tällaisen maailmallisen ajatustavan, meidän ei pitäisi ponnistella vain pitääksemme ikuisesti hengissä jonkin liikkeen siksi, että sillä on takanaan pitkä historia, vaan pikemminkin pitää kiinni siitä Jumalan lupauksesta, että Hän uudistaa sen nuoruuden (Ps. 103:5). Vahvasti pietistisväritteisillä herätysliikkeillä on Suomessa ollut valtava vaikutus kansankirkon uudistajina, ja vaikka niiden vaikutus tuntuu vielä nykyäänkin, on aina varottava, ettei nukahdeta vanhojen perinteiden ja muistojen äärelle.

Jos aiomme olla tässä maailmassa tehokkaita Jumalan rakennustyössä, me tarvitsemme toisiamme, ja me tarvitsemme toisiamme, jotta Kristuksen elämä vaikuttaisi keskuudessamme. Keskinäinen yhteys pienryhmissä auttaa meitä avautumaan toinen toisellemme tavalla, mikä ei useinkaan ole mahdollista suuremmissa kokoontumisissa. Tämänkaltaisessa yhteydessä havaitsemme, kuinka paljon me tarvitsemme Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, jotta välillemme voisi syntyä pysyvä Jumalan rakkauden ilmapiiri. Kun toimin yksin, voin helposti unohtaa, kuinka paljon tarvitsen seurakuntayhteyden elämää antavaa kokemista. Kun yhteydessä ihmisiin joudun kuolemaan itselleni, tulen tietoiseksi omasta voimattomuudestani ja joudun kääntymään ylösnousemuksen Herran puoleen, joka yksin voi antaa vastauksen.

Kun tiedostan tämän tarpeen ja otan vastaan sen vastauksen, jonka Kristuksen risti tarjoaa, voin päästä uudistuneeseen suhteeseen veljieni ja sisarieni kanssa Kristuksen yhteydessä. Näin kasvan syvempään Kristuksen kaltaisuuteen rakkaudessa. Siksi Jeesus sanoi: "Käy ensin sopimassa veljiesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi" (Matt. 5:24). Silloin palvelutyösi nojautuu hengelliseen todellisuuteen.

Esimerkkitapaus - Antiokian seurakunta

Lue: Apt. 6:5; 9:19-30; 13:1-5; 14:26; 15:22-35; 18:22; Gal. 2:11-14

Apostolien tekoja pinnallisestikin lukeva huomaa, että Antiokian seurakunnan ilmaantumisen myötä alkoi Jumalan toiminnassa uusi vaihe. Apostolit näyttävät huomanneen tämän, sillä kun he kuulivat uutisia siitä, mitä oli tapahtumassa, kukaan ei mennyt kaupunkiin, vaan he lähettivät Barnabaan. Hän ei palannut Jerusalemiin antamaan selontekoa. Näyttää ilmeiseltä, että hän tajusi Jumalan tekevän jotakin uutta, niin että kun Antiokian seurakunnassa ilmeni tarvetta saada lisäopetusta, hän ei kutsunut paikalle ketään apostolia, vaan lähti Tarsoon päättäen pyytää apua mieheltä, joka voisi olla sopiva työhön (Apt. 11:25,26).

Sauluksen alkuperäinen näky ei ollut toteutunut (Apt. 9:14,15). Hän oli saanut ilmestyksen Jumalan maailmanlaajuisista suunnitelmista jo paljon ennen näitä Antiokian tapauksia, ja Barnabas näyttää tulleen siihen tulokseen, että hän olisi juuri sopiva mies tähän tilanteeseen. Ja hän oli aivan oikeassa! Barnabaalta vei ilmeisesti jonkin aikaa, ennen kuin hän sai selville, missä Saulus oli, mutta on epätodennäköistä, että hänen olisi tarvinnut paljonkaan taivutella uutta apostolia uuteen, innostavaan työhön pakanoiden parissa. He menivät yhdessä Antiokiaan iloisina siitä, että saivat olla osallisia uudessa työssä, jonka mitä ilmeisimmin Jumala oli synnyttänyt ja joka lupasi niin paljon.

Päivien kuluessa lupaus toteutui. Jopa Antiokian kevytmieliset asukkaat tunsivat tapahtumien vaikutuksen, ja he reagoivat sommittelemalla Jumalan kansalle uuden nimen: "Ja Antiokiassa ruvettiin opetuslapsia ensiksi nimittämään kristityiksi" (Apt. 11:26). Kaikille katselijoille oli selvinnyt, että se mitä Antiokiassa tapahtui, oli ilman pienintäkään epäilyä Kristuksen työtä.

Kun ajattelee, millaista Herran voimaa ja kirkkautta oli koettu Jerusalemissa, saattaa kuulostaa miltei pyhäinhäväistykseltä puhua siitä, että Jumala oli tekemässä jotakin uutta vain kymmenen vuotta

240

helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen. Mutta Jumala tekee aina uutta, eikä ole välttämättä Jerusalemin opetuslasten arvostelemista, jos toteaa, että tällä kertaa Jumala toimi täysin heistä erillään. Kukaan kahdestatoista apostolista ei perustanut Antiokian seurakuntaa, eipä edes kukaan virkaansa asetetuista diakoneista ollut siinä osallisena. Seurakunnan syntyminen oli seurausta pelokkaiden ja vainottujen todistuksista. Meille ei kerrota, miten he tulivat todistaneeksi uskostaan pakanoille. Se vain monien muiden asioiden tavoin, Luukasta lainataksemme, "tapahtui". Se oli Pyhän Hengen työtä. Siksi tulokset olivat niin nopeita, spontaaneja ja hätkähdyttäviä.

Kun Barnabas saapui, häneen eivät tehneet vaikutusta seurakunnan ulkonaiset muodot, oikeaoppinen opetus eivätkä oikein suoritetut toimitukset. Sen sijaan hän iloitsi siitä tavasta, millä Jumalan armo ilmeni näiden uusien uskovien elämässä; nämä ihmiset olivat niin ilmeisellä tavalla täyttyneet Kristuksen Hengellä. Hän ei suinkaan kutsunut heitä kristityiksi, vaikka hän olisi saattanut niin tehdäkin, jos hän olisi tullut asiaa ajatelleeksi. Ei, nimitys oli kaupungissa jo yleisesti käytössä, ja se johtui luultavasti siitä, ettei ollut olemassa muuta nimitystä, jota heistä olisi voitu käyttää. Ei ole välttämättä hyvä asia, kun Jumalan työtä luokitellaan inhimillisin käsittein. Jos näemme, mitä kaikkea Kristus on, meidän pitäisi kohota pelkkien maallisten ryhmittelyjen yläpuolelle. Antiokiassa opetuslapsia tarkkailevat ihmiset ajattelivat: "Tämä ei ole vain yksi uskonnollinen lahko muiden joukossa; tämä on jotakin uutta, jotakin erilaista". Ja niin se olikin. Antiokiassa oli tapahtunut sellaista, mikä antoi uuden sysäyksen Jumalan maailmanlaajuisen suunnitelman toteutumiselle. Ja niin tapahtui, koska Kristus oli vallannut siellä jotkut ihmiset.

Eikö sitten Jerusalemissa saarnattu Kristusta? Eivätkö Häntä saarnanneet kaksitoista opetuslasta tai Stefanus, Filippus ja muut? Kyllä, mutta siitä huolimatta Antiokiassa näytti tapahtuvan jotakin aivan uutta, joka ilmensi Jumalan valtakunnan yleismaailmallisuutta. Se, mikä Antiokiassa syntyi, ja jota Paavali ja Barnabas muokkasivat ja ravitsivat, oli Kristuksen persoonan suunnattoman merkityksen uudenlaista paljastumista. Ensimmäisten opetuslasten saattoi olla aivan oikein kokoontua temppelissä ja pysyttäytyä yhteydessä juutalaiseen jumalanpalveluselämään; Pietarin ja Johanneksen oli luultavasti välttämätöntä välittää Samarian ensimmäiselle seurakunnalle Jerusalemin hyväksyntä. Mutta nyt oli selvästi tullut aika, että Pyhä Henki otti Sauluksen palvelukseen, miehen, joka oli saanut ilmestyksen ja kutsun saarnata Kristuksesta kaikkien kansojen parissa. Oli vaara, että Kristuksen taivaallisesta ruumiista olisi tullut tähän maailmaan sidottu sen vuoksi, että kaikki olisi ollut keskitetty Jerusalemiin. Jumala ilmestyi Antiokiassa uudella tavalla tehdäkseen tiettäväksi, että seurakunta ei ole osa mitään maanpäällistä, vaan elävän Kristuksen ilmestymistä sellaisten ihmisten keskuudessa, joita voi kuvailla vain sanalla "Kristus ihmiset", "kristityt".

On tärkeää, että seurakunta säilyttää tämän erikoislaatunsa. Se ei merkitse nurkkakuntaisuutta, mihin monet vilpittömät Jumalan ihmiset ovat langenneet. Antiokian seurakunta oli omaleimainen, mutta ei taatusti nurkkakuntainen. Apt.11:27:ssa kerrotaan, että Jerusalemin seurakunnasta tuli vieraita Antiokiaan. Antiokian seurakunta ei suhtautunut heihin halveksivasti tai epäluuloisesti. Päinvastoin, heidät toivotettiin tervetulleiksi ja heille annettiin tilaisuus kertoa, mikä sanoma heillä oli Herralta. Yksi Jerusalemista tulleista profeetoista sai Pyhältä Hengeltä sanoman, että Jerusalemin seurakunnalle oli koittava vaikeat ajat. Oli tulossa nälänhätä, joka olisi vaikea jo juutalaisille yleensä, mutta erityisen paha niille, jotka olivat kääntyneet juutalaisuudesta kristinuskoon. Antiokian seurakunnan reaktio tähän ilmoitukseen oli yhtä nopea kuin anteliaskin. Jokainen lähetti mahdollisuuksiensa mukaan avustusta puutteenalaisille juutalaisille uskonveljille ja -sisarille. He avasivat sekä sydämensä että rahakukkaronsa ja lähettivät parhaat miehensä - Sauluksen ja Barnabaan - viemään lahjansa Jerusalemiin (Apt. 11:28 30). Kun siis puhumme seurakunnan omaleimaisuudesta, emme tarkoita nurkkakuntaisuutta ajatuksissa tai käytöksessä. Tarkoitamme vain sitä, että emme voi emmekä uskalla matkia toisia, vaan meidän on pyrittävä antamaan Pyhälle Hengelle tilaa tehdä uutta työtä omalla tavallaan. Maan päällä ei ole olemassa mitään keskusorganisaatiota, "äiti kirkkoa" meidän äitimme on taivaassa (Gal. 4:26).

Nimityksen "kristitty" todellinen merkitys on, että sitä käytetään niistä, joiden elämässä Kristus on keskuksena. Se oli aluksi vain pilkkanimi, ja Uudessa testamentissa sen käyttöön liittyy aina tietty häpeä. Kuitenkin monia totuuksia on lausuttu piloillaan, samoin kuin monet pilapiirrokset kiinnittävät huomion todella olemassa oleviin piirteisiin. Niinpä Antiokian asukkailla oli hyvä syy keksiä nimitys, jolla he leimasivat uskovat. Kun he tapasivat uskovia, seurasivat he heidän elämäänsä ja kuulivat, mistä he keskustelivat, heihin teki vaikutuksen, että uskovien yhteisössä kaiken tekemisen motiivina oli Kristus.

241

Juuri tähän Barnabas heitä kehottikin. Kun hän oli tullut ja nähnyt, mitä Jumalan armo oli tehnyt heidän elämässään, hän kehotti heitä "vakaalla sydämellä pysymään Herrassa" (Apt. 11:23). Huomaamme, että uskovat eivät itse alkaneet kutsua itseään kristityiksi. He eivät olleet itsetietoisia, he eivät yrittäneet olla jotakin erikoista, he vain pysyivät kiinni Kristuksessa. He eivät yrittäneet olla parempia tai erilaisia kuin Juudean kristityt; he eivät ajatelleet itseään eivätkä seurakuntaansa, vaan he olivat päättäneet antaa itsensä Kristuksen omiksi.

On mielenkiintoista, että näiden kristittyjen yhteydessä ei mainita ihmeistä, merkeistä tai voimallisista teoista. Puhuivatko he kielillä? Sitä ei mainita, joten emme tiedä. Tapahtuiko ihmeparanemisia? Niitä on saattanut tapahtua, mutta Luukkaan mieleen ei ole tullut mainita niitä. Meille kerrotaan sen sijaan, että kokonaisen vuoden Saulus, kuten häntä tuolloin kutsuttiin, ja Barnabas omistautuivat opettamaan ja johtamaan näitä kristittyjä Kristuksen syvempään tuntemiseen. Tämä työ kantoi hyvää hedelmää. Se ei ollut mitenkään ihmeellistä tai sensaatiomaista; se sisälsi vakaata, säännöllistä, Hengen voitelemaa perustotuuksiin juurruttavaa opetusta. Niin monissa liikehdinnöissä, joita on kutsuttu herätyksiksi, tällaisen opetuksen puute on ollut silmiinpistävä ja vakava. On ollut paljon meteliä ja tohinaa, mutta ei aikaa eikä kärsivällisyyttä kiinnittää huomiota Jumalan sanan määrätietoiseen opettamiseen. Mutta Antiokiassa Jumalan voiteleman sananjulistuksen ydintehtävä oli juurruttaa uskovat Kristukseen, antaa heille yhä enemmän tietoa Kristuksen merkityksestä.

Kun Saulus ja Barnabas palasivat Jerusalemista, tämä työ jatkui ja sitä alkoivat tehdä muutkin. Sen keskipisteenä oli koko ajan Kristus, ja sen tarkoitus oli antaa uskoville yhä kokonaisempi ja syvempi näky Herrasta, kunnes vihdoin tuli aika laajentaa tämä työ kaikkeen maailmaan. Apt. 13:1-2:n mukaaan johdatus tähän tuli, kun seurakunnan profeetat ja opettajat olivat kokoontuneet yhteen paastoamaan ja toimittamaan palvelusta Herralle. He eivät suunnitelleet lähetysjärjestön perustamista, muotoilleet suuntaviivoja evankeliumin eteenpäin viemiseksi, vaan odottivat Herraa papillisella tavalla. Tässä on jälleen uusi osoitus siitä, miten Kristus keskeinen tämä uusi seurakunta oli. Sen johtajat antoivat etusijan Jumalan palvelemiselle. Kärsimättömät sivulliset olisivat saattaneet valittaa: "Mitä ihmettä nuo miehet oikein tekevät, katselevat vain Herraa? Lahjakkaita ihmisiä, joilla on kutsumus. Mikseivät he ryhdy hommiin ja lähde liikkeelle toteuttamaan kutsuaan?" Ennen kuin asettaa kyseenalaiseksi heidän toimintansa, kannattaa kuitenkin lukea kertomus loppuun asti. Barnabaan ja Sauluksen työllä oli laajalle levinneet ja erinomaiset tulokset noiden yhteisten rukoushetkien ansiosta. Paikallisseurakunnan ensimmäinen tehtävä ei ole kääntyä ihmisten, vaan Jumalan puoleen. Siltä pohjalta Pyhä Henki voi itse lähettää työntekijät ihmisten luo, ja tehdä sen paljon tehokkaammin ja nopeammin kuin pyhittäytyneimmätkään ihmiset. Nämä "kristityt", jotka antoivat niin paljon arvoa Kristukselle, osoittautuivat loppujen lopuksi hyvin hedelmällisiksi. `Palveluksen toimittaminen Herralle' on usein tie todelliseen kasvuun. On mahdotonta olla läheisessä yhteydessä Kritukseen saamatta taakkaa hätää kärsivistä lähimmäisistä.

Jo nimi "Kristus" antoi antiokialaisten maailmanlaajalle näylle aiheen. Ajatus Kristuksesta, Messiaasta, on puhtaasti juutalainen. Itse sana, "kristo", on kreikaksi messias. Tästä muodostettu sana "kristitty" näyttää olevan latinalaistettu muoto. Tässä siis roomalainen, kreikkalainen ja juutalainen maailma on tiivistetty yhteen nimeen. Tietämättään ihmiset, jotka keksivät sanan "kristitty", vihjasivat Pyhän Hengen Antiokiassa tekemän uuden työn maailmanlaajuiseen ulottuvuuteen. Ja koko maailmaa syleillen oli nyt tullut aika Pyhän Hengen sanoa: "Erottakaa minulle Saulus ja Barnabas työhön, johon minä olen heidät kutsunut" (Apt. 13:2). Aika oli tullut - Jumalan aika. Epäilemättä Saulukselle odotusaika oli ollut pitkä - kuten usein on asian laita. Hänen senhetkinen työnsähän ei ollut kuitenkaan hänen varsinainen kutsumuksensa. Hän oli jo kauan tiennyt, että Herra oli valinnut hänet toisenlaiseen työhön, menemään pakanakansojen keskuuteen "avaamaan heidän silmänsä, että he kääntyisivät pimeydestä valkeuteen" (Apt. 26:18), mutta ilmeisesti Pyhä Henki tarvitsi sellaista seurakuntaa kuin Antiokiassa oli voidakseen edetä Sauluksen kutsun toteuttamisessa. Barnabas oli saattanut tuntea sisimmässään tämän saman kutsun, mutta edes kahdestaan nämä miehet eivät voineet toimia, ennen kuin Jumalan aika tuli. Heidän täytyi odottaa. Rukoillessaan he odottivat. Opettaessaan he odottivat. Todistaessaan Antiokiassa Kristuksesta jatkuvasti kasvavan seurakunnan keskellä he odottivat. Ottaessaan vastaan tehtävän viedä avustusta Jerusalemiin he edelleen odottivat. Ja sitten "toimittaessaan palvelusta Herralle" seurakunnan muiden veljien kanssa he saivat Pyhältä Hengeltä vapauttavan sanoman: "Erottakaa minulle Saulus ja Barnabas".

Kun seurakunta lähetti nämä kaksi miestä, se uskoi heidät Jumalan armon haltuun (Apt. 14:26). Jotenkin törmäämme aina Jumalan armoon, kun tästä seurakunnasta on puhe. Myöhemmin

242

Barnabas erosi Sauluksesta, joka otti uudelle matkalleen mukaan Silaksen, ja tällöinkin Antiokian veljet jättivät heidät Jumalan armon haltuun (Apt. 15:40). Uusi testamentti kertoo tästä elinvoimaisesta ja hedelmällisestä seurakunnasta yllättävän vähän. Tälle seurakunnalle kirjoitetuista kirjeistä ei ole säilynyt ainoatakaan, jos niitä koskaan kirjoitettiinkaan. Sen järjestäytymiseen ja jumalanpalvelusmenoihin ei viitata millään tavalla. Sen sijaan painotetaan kahta asiaa. Se oli Kristus keskeinen. Jumalan armo vaikutti runsaana sen keskuudessa. Antiokia ei ollut vain dynaaminen paikallisseurakunta, vaan siitä tuli myös Paavalin ja hänen työtovereidensa tukikohta, kun he tekivät työtä pakanoiden parissa. Tämä kaikki tapahtui Jerusalemin seurakunnan vaikutuspiirin ulkopuolella, mutta silti tämän suuren kaupungin seurakunta piti yllä yhteyttä kristittyihin niin Jerusalemissa kuin muuallakin. Onko meidän tarpeellistakaan tietää enempää? Eikö tämä jo paljasta, miten kaikki sai alkunsa ja laajeni?

Itse asiassa Antiokiasta kerrotaan kahdessa muussakin yhteydessä, ja molemmissa niissä oli kysymys vakavista vaikeuksista. Se ei ole yllättävää, sillä saatana kyllä sietää ja jopa tukee nimellistä kristillisyyttä, mutta vihaa katkerasti aitoa uskonelämää. Antiokiassa tapahtui kaksi luonteeltaan hyvin ikävää välikohtausta. Näissä apostolien välisissä riidoissa on kuitenkin merkittävää se, että ne eivät olleet pikkumaisia tai ilkeämielisiä, vaan niissä oli kysymys suuren luokan asioista. Mainitut tapaukset olivat Pietarin pakanoiden ja juutalaisten välille tekemän erotuksen aikaansaama yhteenotto (Gal. 2) ja riita Paavalin ja Barnabaan välillä. Ne olivat suuria periaatteellisia erimielisyyksiä verrattuna Korinton pikkumaisiin ja vastenmielisiin kinasteluihin, joissa yksi pikkusielu rähisi toisen samanlaisen kanssa. Nämä riidat johtuivat siitä, että niin monet Korinton uskovat olivat itsekeskeisiä. Antiokian seurakunta joutui kuitenkin kohtaamaan suuria hengellisiä kysymyksiä, mikä epäilemättä selittää sen, miksi saatana hyökkäsi vastustamaan sitä niin kiivaasti.

Pietarin käyttäytyminen Jerusalemissa ja muualla näyttää olleen moitteetonta, mutta kun hän tuli Antiokiaan, saatana onnistui houkuttelemaan hänet ovelaan kiusaukseen, joka oli hänelle liikaa. Häntä oli nuhdeltava julkisesti. Se on ollut varmasti murheellinen päivä kaikille asianosaisille. Kiitos Jumalalle, että hänen armonsa sai voiton heissä kaikissa, eikä mikään muu riitäkään, kun saatana tekee viekasta hajotustyötään.

Toinen riita ainakin näyttää olleen luonteeltaan henkilökohtaisempi. Oman luonteenlaatusi mukaan voit olla joko Barnabaan tai Paavalin puolella, mutta se oli ainakin hyvä asia, että he riitelivät siitä, miten Herran työssä edettäisiin, eivätkä antaneet erimielisyytensä estää heitä etenemästä. Täytyy myös uskoa, että Jumalan kaikkivaltius pääsi voitolle, niin että lopputulos koitui voitoksi Kristuksen asialle. Oliko Barnabas oikeassa arviossaan Markuksesta? No, Markus loppujen lopuksi onnistui elämässään. Oliko Paavali oikeassa? Jos oli, niin ehkäpä hänen nuhtelunsa aiheuttama järkytys sai Markuksessa aikaan muutoksen. Joka tapauksessa Herra tuli kirkastetuksi kaikkien elämässä - ja sehän kristitylle viime kädessä jotakin merkitsee. Meidän päivinämme on epäilemättä ilmiöitä, joiden kohdalla joutuu ihmettelemään sekä tapoja että motiiveja, joilla evankeliumia viedään eteenpäin, mutta omasta puolestani haluaisin viitata Paavalin sanoihin Filippiläiskirjeessä: "Kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan...siitä minä iloitsen, ja olen vastakin iloitseva" (1:18).

Antiokian erimielisyyksien antama hyödyllinen opetus on, että seurakunnan pelasti onnettomuudelta sen ulospäin suuntautunut näky. Vaikka selkkaus Pietarin ja Paavalin välillä oli hyvin mieliä kiihdyttävä, Kristuksen rakkauden ja ristin voima säästi seurakunnan hajaannukselta. Ja vaikka kiivas yhteenotto niiden kahden miehen välillä, jotka Jumala oli niin selvästi kutsunut viemään evankeliumia pakanoille, on varmasti ollut seurakunnan historiassa hyvin tuskallinen välikohtaus, tosiasiaksi jää, että Barnabas jatkoi omaa työtään ja Paavali omaansa, eikä seurakunnassa nytkään syntynyt repeämää. Kuinka toisin asiat olivatkaan Korintossa, jossa kokonaiset ryhmät asettuivat toisiaan vastaan, mikä ollen Paavalin, mikä Apolloksen tai Pietarin puolella! Korinton uskovien ongelma oli, että he olivat kovin taipuvaisia suuntaamaan katseensa itseensä, pyrkien tekemään seurakunnastaan jotakin erikoista. Antiokialaiset taas kantoivat huolta pääasiallisesti siitä, miten Kristuksen nimi tulisi kirkastetuksi. Huolimatta kiusauksista langeta pois tältä perustalta antiokialaiset olivat ennen kaikkea kristittyjä ^{(viite 1)}. Näin Pyhä Henki haluaisi asioiden olevan seurakunnassa nykyäänkin, jotta se voisi todella kasvaa. Yksi saatanan mestarijuonia on ollut nimen "kristitty" häpäiseminen. Sitä ovat halventaneet ne, jotka eivät ole koskaan uudestisyntyneet, mutta joilla on kuitenkin joitakin yhteyksiä uskontoon. Vielä nerokkaammassa muodossa nimeä on häväisty siten, että se on alkanut kuulostaa riittämättömältä, niin että on alettu käyttää ihmisten, paikkojen, opinkappaleiden ja kokemusten nimiä tekemään erotusta Jumalan lasten välille!

243

Me tarvitsisimme paikallisseurakuntiin vieraaksi uuden Barnabaan, joka kehottaisi meitä, kuten antiokialaisia, "vakaalla sydämellä pysymään Herrassa"!

----------------------------------------------------------------------