202

Osa 3 - Kristillisen kypsyyden tunnusmerkit

Totuus on yhteyden perusta

Viime vuosikymmeninä on kirjoitettu paljon kristillisestä yhteydestä. Kaikki ns. kristilliset piirit ovat olleet kiinnostuneita aiheesta. Komiteat ovat istuneet lukuisia tunteja, monia konferensseja on pidetty ja kristillisen yhteyden eri puolista on keskusteltu ja väitelty valtavasti. Samalla on tehty lukuisia yrityksiä sellaisen uskonkäsityksen löytämiseksi ja muovaamiseksi, josta kaikki kristityt voisivat olla yhtä mieltä. Mahtava määrä aikaa on kulunut myös siihen, että eri kristillisten ryhmien näkemyseroja on yritetty ymmärtää ja sovittaa yhteen. Mutta toistaiseksi mitään ei ole saatu aikaan. Todellinen yhteys ei ole asia, joka voidaan saavuttaa keskustelujen ja väittelyiden avulla. Se perustuu jumalalliseen totuuteen, jonka Jumala on Uudessa testamentissa ilmoittanut omalle seurakunnalleen.

Valtaosa "yhteen seurakuntaan" tähtäävistä vaatimuksista esitetään liberaaliteologian taholta. Ironista kyllä, juuri tämä liberaalisuus on kaikkein suurin este todelliselle yhteydelle, sillä monet pitävät liberaalisuutta liikkeenä, joka tekee kompromisseja uskonelämän eri alueilla. Näin myös liberaalien pyrkimys ykseyteen herättää epäilyksiä. Yhteyden ongelma on ollut ja tulee olemaan eri kirkkokuntien sisäisen taistelun ja jännityksen suurin aiheuttaja. Saarnamies Charles Spurgeon (1834-1892) totesi aivan oikein: "Yhteyteen pyrkiminen totuuden kustannuksella on Jeesuksen pettämistä". Emme voi tehdä kompromisseja apostolisen opetuksen suhteen vain saavuttaaksemme keskinäisen yhteyden.

Jumalan totuus ei muutu ja Jumala on kutsunut seurakunnan pitämään totuutta pystyssä kuin tukipilaria. Kirkolla ei ole mitään oikeutta muuttaa totuutta. Se voi ainoastaan puolustaa ja varjella sitä ja sanoutua irti kaikista hankkeista, joilla tuota totuutta pyritään polkemaan maahan. Tässä tehtävässä kirkon tulee olla hyvin tarkkana, että se voi torjua ne kaikki käsitykset, jotka pitävät totuutta suhteellisena asiana, joka koskee vain jotakuta tässä ja nyt. Kirkon tulee myös torjua kaikki totuutta väheksyvät filosofis teologiset ja sosiopoliittiset näkemykset. Kirkon tulee tukea sitä käsitystä, että Jumalan totuus on riippumaton kaikesta muusta ja pätee kaikkiin tilanteisiin. Jumalan totuus on toisin sanoen kriteeri, jonka pohjalta ihmisten tilanteita ja ratkaisuja pitää arvioida, onpa sitten kysymys mistä tahansa aikakaudesta ihmiskunnan historiassa.

Kristityt ovat hyvin usein epäonnistuneet tässä vartijan tehtävässään. Kristityt ovat antaneet helposti myöten ja ovat pehmentäneet käsityksiään totuudesta, vaikka eivät olisikaan sitä kokonaan hyljänneet. Kompromisseja tehdään asioista, jotka tuntuvat hämmentäviltä ja epämukavilta. Toisaalta taas lakihenkiset ryhmät ovat taipuvaisia muotoilemaan sääntöjä ja tapoja, joille he sitten antavat saman arvon kuin Jumalan totuudelle. He tekevät harkinnanvaraisiksi tarkoitetuista asioista ehdottomia sääntöjä. Näin "heidän seurakuntansa" tai "heidän jumalanpalveluksensa" ovat heidän mielestään yhtä arvokkaita kuin itse totuus. Kenties ensimmäinen ja selkein esimerkki tällaisesta menettelystä löytyy Markuksen evankeliumista (9:5), jossa Pietari ehdottaa kolmen majan rakentamista juuri ilmestyskokemuksen jälkeen. Pietari halusi toisin sanoen säilyttää sen, mitä oli kokenut. Hän halusi pysyviä rakenteita. Toisaalta Markus hieman lieventää Pietarin sanoja toteamalla, että Pietari ei pelkonsa tähden tiennyt, mitä sanoi (jae 6).

Mutta seurakunnat ovat kautta aikain olleet hyvin innokkaita rakentamaan pysyviä muotoja ja tapahtumia ja jopa Pietarin tavoin pitämään kiinni ikimuistoisista kokemuksista. Vain totuus on pysyvää tässä maailmassa. Kaikki muu on ohimenevää, varsinkin meidän kokemuksemme.

Totuus pysyy. Se on ikuista. Seurakunnan tehtävänä on kaiken muun kuten evankelioinnin ja diakoniatyön edellä pitää Jumalan totuutta pystyssä. Kaikella muullakin on tietysti sijansa seurakunnan toiminnassa. Paavali määrittelee esimerkiksi rakkauden paikan seurakuntaelämässä (ks. Ef. 4:5) ja puhuu monta kertaa siitä, kuinka seurakunnan tulee ylläpitää keskinäistä yhteyttä. Totuus on kuitenkin kuin vuoren huippu. Sen enempää evankelioiminen kuin muutkaan seurakunnan tehtävät eivät saa mennä sen edelle.

Paavali pitää Efesolaiskirjeessä (4. luku) hengellisenä kypsymättömyytenä sitä, että annamme periksi silloin, kun meidän tulisi lujasti puolustaa totuutta. Hän puhuu hengellisesti alaikäisistä, "jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa" (Ef. 4:14). Juuri tästä on ihmisen epävakaisuudessa ja vakiintumattomuudessa kysymys. Kaikkien uusien ideoiden perässä juokseva ja kaikkien hienojen opillisten aatteiden kiehtoma kristitty, joka ei koskaan aseta kuulemiaan asioita kyseenalai

203

seksi ja punnitse niitä totuutta vasten, on kuin pieni, kiikkerä vene tuulen kuljetettavana. Mutta Paavali sanoo: "Näin to ette ole oppineet Kristusta tuntemaan, jos muutoin olette hänestä kuulleet ja hänessä opetusta saaneet, niin kuin totuus on Jeesuksessa" (Ef. 4:20-21). Kun puhumme kristittyjen yhteydestä, meidän on muistettava, että sen ainut mahdollinen ja kestävä perusta on iankaikkinen totuus.

Jumalan lasten keskinäinen yhteys on yksi uskomme peruskäsityksiä. Silti myös aidosti uudestisyntyneet kristityt saattavat karttaa toistensa seuraa ja kieltäytyä nauttimasta yhdessä Herran ehtoollista. Tällaisessa tilanteessa on kyse jostakin opillisesta erimielisyydestä. Raamatullisiksikin julistautuville kristityille tuntuu olevan kovin helppo hyökätä muita Kristuksen ruumiin jäseniä vastaan tai halveksia heitä ja unohtaa se, että hengen yhteys pitäisi säilyttää rauhan yhdyssiteellä. Tällaiset kristityt sulkevat itsensä Jumalan ihanimpien siunausten ulkopuolelle, koska he eivät koskaan ole todella ymmärtäneet sitä perustotuutta, että kaikki uudestisyntyneet kristityt ovat Kristuksessa ja seisovat samalla Jumalan asettamalla perustuksella.

Mikä siis on tosi yhteyden perusta? Sitä ei löydy yhdestäkään uskontunnustuksesta. Sitä ei ole missään ihmisen keksimässä ajatusrakennelmassa. Me emme nimittäin voi kysyä "mikä", vaan "kuka" on todellinen yhteyden perusta. Vastaus on, että "muuta perustusta ei voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus" (1. Kor. 3:11, ks. myös 1. Joh. 4:2).

Kristuksessa kaikki sovittamattomatkin ääripäät voivat kohdata ja saada sovituksen. Hänessä opit Jumalan suvereenisuudesta ja ihmisen vastuusta kohtaavat toisensa ja ovat yhtä. Rajallisina olentoina me kykenemme näkemään vain rajallisen määrän asioita kerrallaan. Meissä ei ole mitään vikaa, vaikka tänään näkisimme jonkin asian ja huomenna jonkin toisen. Vaara piilee siinä, jos pidämme kiinni vain yhdestä näkökulmasta ja kieltäydymme edes tunnustamasta muita.

Uskontunnustus tai uskontunnustuksen tulkinta ei voi olla meidän yhteytemme perusta. On vain yksi perusta, Jeesus Kristus, jonka Jumala itse on asettanut ja jonka kautta kaikki Jumalan iankaikkiset aivoitukset ja suunnitelmat toteutuvat. Olemmeko ymmärtäneet tosi yhteyden voiman, me, jotka olemme Kristuksen ruumiin jäseniä, jotka olemme lunastetut Kristuksen kalliilla verellä ja jotka olemme hengen kautta kastetut yhteen ja samaan ruumiiseen? Meidän on ikävä kyllä vastattava kielteisesti. Seurakunta, jonka pitäisi olla Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi, ansaitsee moitteet, koska se ei ole koskaan todella toteuttanut käytännössä sitä yhteyttä, jonka se Kristuksessa omistaa.

Kristuksen seurakuntaa ovat vaivanneet hajaannukset ja sisäiset kiistelyt kautta vuosisatojen. Ei ole mitään väliä sillä, mitä ajanjaksoa kirkkohistoriasta tutkimme - kaikkialta löydämme saman totuuden, Jumalan kansan eripuraisuuden. Alkuseurakunnan ajoista alkaen (voit lukea Apostolien teoista) nykypäivään saakka on nähtävissä tuo kammottava ja tuhoisa vitsaus, joka turmelee Kristuksen maanpäällistä seurakuntaa. Eripuraisuus ja yhteyden puuttuminen ovat aiheuttaneet vakavaa surua paitsi Jumalan lapsille, myös taivaalliselle Isällemme. Kuinka hänen sydäntään särkeekään, kun hän näkee lastensa kääntyvän toisiaan vastaan, vaikka hän on lunastanut heidät ja maksanut heistä käsittämättömän hinnan ja rakastanut heitä iankaikkisella rakkaudellaan. Kuinka paljon meidän taivaallinen Ylkämme kärsiikään, kun hän näkee morsiamensa tuskailevan sisäisissä riidoissa ja taisteluissa. Seurakunta, jota on siunattu kaikella hengellisellä siunauksella taivaallisissa ja jonka pitäisi kulkea eteenpäin ja elää voitokasta elämää, on usein kovin heikko ja usein aivan lyöty ja joutuu helpoksi saaliiksi viholliselle vain sisäisten ongelmiensa takia.

Minuun on vuosien ajan tehnyt aina vaikutuksen kaikki se taistelu, mikä liittyy Herran todistuksen ylläpitämiseen. On totta, että Herra yksin pystyttää seurakuntansa, mutta monesti se materiaali, mitä hän käyttää, aiheuttaa ongelmia. Kypsyyteen ei ole mitään oikotietä - ei henkilökohtaisessa uskonelämässä eikä seurakunnan elämässä. Kasvu tapahtuu usein tuskallisten epäonnistumisten kautta. Olen usein joutunut seuraamaan pieniä uskovien ryhmiä muuallakin kuin Pohjois Afrikassa, ja joutunut murehtimaan sitä, että näiltä ryhmiltä on puuttunut paimen, joku, joka pystyisi pitämään niistä huolta. Kun tällainen paimen on sitten löytynyt, eivät ongelmat olekaan välttämättä kadonneet. Paimeneksi sopivien ihmisten vahvuudet ovat usein myös heidän heikkouksiaan. He saattavat olla niin kyvykkäitä ja niin osaavia, että kaikki muut jäävät täysin heidän varjoonsa ja koko seurakunnan kasvuprosessi vaarantuu. On toisin sanoen hyvin helppo ymmärtää Raamatun tarkoitus, kun siinä sanotaan, ettei seurakunnan kaitsijan pitäisi olla äsken kääntynyt (ks. 1. Tim. 3:6). Jopa vuosia uskossa olleet ja hengellisesti kokeneet ihmiset voivat saada paljon sekaannusta aikaan.

Kun ajattelemme niitä vaikeuksia, joita liittyy seurakunnan olemiseen elävänä ja pysyvänä todistuksena Herrastaan, voimme sanoa, että on kyse taistelusta, jossa tarvitaan varsinkin totuutta, pyhyyttä,

204

rakkautta ja yhteyttä. Monet ongelmat juontavat juurensa yhteyden puutteesta tai siitä, ettemme pysty elämään Kristuksen kaltaisuudessa. Kumpaakaan puutetta ei ole helppo korjata. Paavali on tehnyt minuun suuren vaikutuksen, kun hän 1. Korinttolaiskirjeen johdannossa käsittelee näitä tärkeitä kysymyksiä. Paavali kirjoittaa "Kristuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät" (1. Kor. 1:2). On siis kyse Jumalan seurakunnasta, joka on erotettu Jumalalle yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka huutavat avukseen Jeesuksen Kristuksen nimeä. Jumala on yhdistänyt korinttolaiset myös niihin, jotka asuvat jossakin muualla.

Yhteys on paikallista ja universaalia

Minulla on taipumus ajatella, että on olemassa jokin erityinen syy sille, että Uusi testamentti puhuu niin usein yhteydestä paikallisseurakunnassa. Voi olla, että Korinton seurakunta koostui monista pienemmistä kodeissa kokoontuvista ryhmistä, mutta se "Jumalan seurakunta", jolle Paavali osoitti kirjeensä, oli jotakin muuta kuin vain yhteen kokoontuvia saman ymmärryksen ja kokemuksen omaavia ihmisiä. Toisaalta seurakunta ei ollut niin laaja, että yhteydestä puhuminen olisi ollut vain joku tutkijoita kiinnostava abstraktinen asia.

Korinton uskovat olivat tavallisia seurakunnan jäseniä. Osa heistä oli hyvinkin harjaantumattomia, vaikkakaan tuskin sen harjaantumattomampia kuin monet kristilliset ryhmät nykyään. Voimme kuitenkin sanoa, että Paavali ei missään vaiheessa ajatellut korinttolaisten keskinäistä yhteyttä irrallaan riittävästä totuusperustasta. Ei ollut kysymys ihmisistä, joilla oli toisistaan poikkeavia teologisia käsityksiä ja joiden yhteys perustui vain yhteiseen kokemukseen.

Kirjeen 15. luvun alussa Paavali muistuttaa korinttolaisia: "Minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin" (jae 1). Paavali puhuu Kristuksen uhrikuolemasta ja täydellisestä syntien sovituksesta, Jeesuksen hautaamisesta ja ylösnousemuksesta (jakeet 3,4). Emme voi siis puhua yhteydestä, jos emme hyväksy evankeliumin perustotuuksia. Keskinäinen yhteys on kuitenkin samalla jotakin sellaista, johon voimme pyrkiä kaikista eroavaisuuksista huolimatta.

Paikallisseurakunnalla on siis välttämätön totuus perustanaan ja se koostuu ihmisistä, joilla on hyvin erilaisia lahjoja, hyvin erilaisia hengellisiä avuja ja jotka ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Me kuulumme yhteen kaikkine eroavaisuuksinemme ja piirteinemme, joista osa saattaa jopa häiritä tai hämmentää muita uskovia. Seurakunnan yhteys ei merkitse loppumatonta tyyneyttä ja rauhallisuutta. Se on hengellistä persoonallisuuksien kanssakäymistä, jonka kautta jokainen voi yksilönä kasvaa kohti kypsyyttä. Tämän kanssakäymisen kautta luonteemme muovautuvat ja kypsyvät.

Yhteydellä on myös toinen puolensa. Kristillinen yhteys on nimittäin paljon laajempi kuin vain yhden seurakunnan kattava asia. Me olemme yhtä kaikkien niiden kanssa, jotka huutavat avuksi Herran Jeesuksen nimeä. Jumala ei ole tarkoittanut, että hänen omansa olisivat kuin kaivossa asustavat sammakot. Kaivon ulkopuolella on mahtavan laaja maailma, joka kuuluu Jumalalle ja jonka kanssa meidän täytyy olla kosketuksissa. On kuitenkin toinen asia tietää teoriassa, mihin saakka yhteys voi ulottua ja todella käytännössä nauttia yhteydestä siellä, missä itse juuri olemme. Eikö olekin totta, että on helpompi rakastaa uskonveljeä, jota emme ole koskaan nähneet kuin jotakuta veljeä, jonka tunnemme hyvin? Iloitsemme usein, kun ajattelemme millainen yhteys vallitsee kaikkien ystävien kesken, ovatpa he minkä värisiä tahansa ja puhuvatpa he mitä kieltä tahansa, mutta samalla pidämme omaa hengellistä kotiamme helposti vähämerkityksisenä. Yhteys paikallisseurakunnassa ja yhteys laajemmassa merkityksessä velvoittavat kumpikin meitä eri asioihin ja kumpaankin sisältyy omat erityispiirteensä. Meidän täytyy tunnustaa ne molemmat yhtä tärkeiksi.

Ristin tähden me olemme syntyneet Hengestä ja Hengen kautta meidät on kastettu samaan ruumiiseen. Me emme tule toimeen omillamme. Me emme ole mitään erillisiä saarekkeita, vaan Kristuksen ruumiin jäseniä. Meidän tulee muistaa, että ruumiinjäsenten keskinäinen yhteys on pitemmän päälle paljon tärkeämpää kuin jonkin yksittäisen jäsenen näennäinen hyvinvointi. Meidän tulee rukoilla ja etsiä Kristuksen ruumiin jäsenten välille yhteyttä. Se on paljon tärkeämpää kuin henkilökohtaisten siunausten etsiminen.

Mitä on Kristuksen ruumiin ykseys? Se on sitä, mitä Jeesus rukoili ja piti tärkeänä todistuksena maailman edessä (ks. Joh. 17:21). Siinä ei ole kysymys ekumeenisuudesta eikä organisoitumisesta. Se on yhteyttä Kristuksen kaltaisuudessa. Jumala on näyttänyt meille hyvin selvästi, mitä hän haluaa

205

nähdä lapsissaan. Hän haluaa Kristuksen kaltaisuutta. Jumala on tehnyt selväksi, että meidän olemisemme osana seurakuntaa on juuri se tie, jolla Jumala kasvattaa meistä Poikansa kaltaisia.

Yhteys on jo muodostettu. Ei meitä pyydetä rakentamaan yhteyttä. Emmehän siihen pystyisikään. Mutta meitä kehotetaan pitämään siitä kiinni. Saatana vihaa uskovien yhteyttä ja tekee parhaansa kylvääkseen pahuuden ja eripuraisuuden siemeniä Jumalan lasten keskuuteen. Kun Saatana onnistuu juonissaan ja uskovat eivät vaella hengessä, syntyy kiistoja ja taisteluita viikonpäivien, ruuan ja muiden moraalisesti merkityksettömien asioiden ympärille. Haluan sanoa selvästi sen tosiasian, että hyvin suuri osa kristittyjen hajaannuksesta johtuu pikemmin henkilöiden välisestä kitkasta tai hengellistä kypsymättömyyttä kuvastavista naurettavuuksista kuin suurista perustavaa laatua olevista erilaisista uskonnäkemyksistä.

Oppikysymykset ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole koskaan niin tärkeitä, että voisimme torjua keskinäisen yhteyden niiden kanssa, joilla on erilaisia käsityksiä. Tämä ei tietenkään koske tilanteita, joissa on kyse räikeästä kristillisten perustotuuksien kieltämisestä. Useimmat kristityt voivat varmaan sanoa: " Vallitkoon keskeisissä kysymyksissä yhteys, vallitkoon vähemmän tärkeissä asioissa vapaus ja vallitkoon tässä kaikessa keskinäinen rakkaus".

Yhteyden esteet

Galatalaiskirjeen 5. luku puhuu kristityn vapaudesta. Se kertoo, että meidän ei tarvitse nähdä vaivaa eikä taistella vapauden eteen, koska vapaus on Kristuksen lahja meille ja meidän tulee käyttää sitä hänen kunniakseen. Kuinka surullista onkaan nähdä kristittyjen käyttävän vapauttaan väärin. Tosi vapaus rakentaa eikä paina alas. Väärä vapaus tekee juuri päinvastoin. Se jakaa Jumalan kansaa. Antiokiassa oli vähällä käydä näin. Galatiassa kävi juuri näin. Silti kummallakin paikkakunnalla asuvat kristityt kuvittelivat pitävänsä kiinni jumalallisesta totuudesta.

Samoja asioita tapahtuu yhä meidän päivinämme. "Totuuden" tähden kristityt panettelevat ja melkein tuhoavat toisiaan. Jotkut kristityt ovat linnoittautuneet omiin mielipiteisiinsä niin tiukasti, että he torjuvat jopa yhteyden Kristuksessa. Mielipide-eroissa ei ole mitään pahaa, mutta on väärin, jos mielipide-erot saavat aiheuttaa hajaannusta kristittyjen keskuudessa. Hajaannus ei johdu aina siitä, että kristityt pitävät toisten ajatuksia harhaisina, vaan myös siitä, että he kuvittelevat itse pitävänsä kiinni totuudesta.

Monilla on jopa monta tärkeää totuutta. Usein on kuitenkin kyse yhdestä totuudesta, jota korostetaan aina vaaraksi asti. Saattaa olla kyse hyvinkin tärkeästä totuudesta kuten esimerkiksi Kristuksen toisesta tulemisesta. Saattaa olla kyse hyvin perinteisestä totuudesta tai jostakin tietystä oppikorostuksesta. Mutta totuus, joka erotetaan kokonaisuudesta, tuntuu aina tuottavan hajaannusta ja usein sitovan niitä, jotka keskittyvät sen korostamiseen. Totuus on terveellä pohjalla, kun sille annetaan arvo vain osana koko totuutta. Totuus itse on tietenkin Kristuksessa. Erilaiset totuudet voivat orjuuttaa meitä, mutta Totuudella on vapauttava voima. Siksi Jeesus liitti sanoihinsa "totuus on tekevä teidät vapaiksi" (Joh. 8:32) toteamuksen "Poika tekee teidät vapaiksi". Tämä vapaus takaa sen, että kristityllä on aina oikea asenne muita Jumalan lapsia kohtaan ja että hän haluaa aina säilyttää kristittyjen yhteyden.

Liberaalisuus muuttaa Jumalan sanan absoluuttiset totuudet suhteellisiksi ja lakihenkisyys tekee vastaavasti sanan suhteellisesti otettavista opetuksista absoluutteja. Molempien suuntien tavoitteena on luoda tällä tavalla yhteyttä kristittyjen välille. Lakihenkisyys turvautuu totuuden kirjaimeen enemmän kuin sen takana olevaan periaatteeseen. Fariseukset pitivät niin tiukasti kiinni omasta lain tulkinnastaan, että he sokeutuivat näkemään Messiasta ja estivät myös muita näkemästä häntä. Monet lahkot ja ryhmät yrittävät löytää yhteyden laatimalla sääntöjä ja tulkintoja, joita on noudatettava aivan ehdottomasti. Tässä ei ole kyse raamatullisesta vapaudesta sen enempää kuin raamatullisesta yhteydestäkään, vaan aivan päinvastaisesta. Johtajuus, joka julistaa itselleen tiettyjä oikeuksia määrätä laumaan kuuluvien opetuslasten elämästä, voidaan useimmiten asettaa kyseenalaiseksi. Paavali varoitti Efeson vanhimpia niistä, jotka etsivät itselleen opetuslapsia ja seuraajia (ks. Apt. 20:29,30). Hengellinen johtaja on paimen eikä komenteleva manipulaattori. Sekä liberaalisuus että lakihenkisyys turmelevat tosi yhteyden ja tekevät uskovien keskinäisestä rakkaudesta hyvin vaikean asian. Kristuksen täytetty työ ei riitä lakihenkisille ja siksi he haluavat lisätä siihen jotakin. Liberaalit haluavat vastaavasti ottaa jotakin pois Kristuksen työstä.

206

Meidän on korostettava Roomalaiskirjeen 14. luvun opetusta aina, kun kristityt arvostelevat toisiaan ja yrittävät määrätä toistensa elämää. Paavali ei puhu tässä jaksossa opillisista vääristymistä eikä kristityn vapautta koskevien Raamatun periaatteiden rikkomisesta, vaan uskonnollisesta ja kulttuurisesta taustasta johtuvista mielipide-eroista. Roomalaiskirje 14:1-12 puhuu yksilön vastuusta eli siitä, että jokainen on henkilökohtaisessa vastuussa Jumalan edessä. Paavali tekee selväksi, ettei kenelläkään ole oikeutta hallita toisten omaatuntoa esimerkiksi ruuan, juhlapäivien tai muun vastaavan suhteen (ks. myös Kol. 2:18-23).

Jakeet 13-21 puhuvat lähimmäisten huomioonottamisen periaatteesta, mikä edellyttää meiltä herkkyyttä ja tarkkaavaisuutta, että pystymme erottamaan asioista oleellisen. Kaksi viimeistä jaetta puhuvat Jumalalle kunnian tuottamisen periaatteesta. Kun jatkamme edelleen ja luemme 15:1-3 huomaamme, kuinka Paavali kehottaa roomalaisia pitämään kiinni näistä periaatteista ja kilvoittelemaan Kristuksen esimerkin seuraamisessa.

Hengellinen kypsyys kunnioittaa toisen henkilökohtaista vakaumusta eikä tee asioita, jotka estävät muita kristittyjä kasvamasta tai loukkaavat heitä. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on joskus jopa pidättäydyttyvä elämästä oman vapautemme mukaan, jos vapautemme koituu haitaksi veljellemme tai sisarellemme. Näiden periaatteiden käytännöllinen seuraaminen voi vain vahvistaa Kristuksen ruumiin yhteyttä.

Galatian seurakunnassa monet ongelmat juonsivat juurensa lakihenkisyydestä. Korintossa taas oltiin puolueellisia ja tämä koitui seurakunnan turmioksi. Korinttolaisten yhteyden selvimpänä esteenä oli se, että seurakunta ei antanut kaikille sananpalvelijoille samaa arvoa. Toiset suosivat Paavalia, toiset Apollosta ja toiset Keefasta (Pietaria). Kun jotakuta suosittiin, merkitsi se samalla toisten laiminlyömistä. On tietysti totta, että seurakunta ei rakennu samalla tavalla kaikkien jäsentensä kautta. Toisilla on enemmän merkitystä kuin toisilla. Mutta samalla on muistettava, että kukaan ei ole tarpeeton. Meidän yhteytemme perustuu sen tosiasian tunnustamiselle, että me todella tarvitsemme toisiamme.

Todellinen ongelma voi olla myös joidenkin kristittyjen tapa luoda hengellistä todellisuutta. Paavalillakin oli kokemuksia tällaisista tilanteista ja se sai hänet kirjoittaman aiheesta filippiläisille (ks. Fil. 1:1219). En tarkoita, että meidän pitäisi tieten tahtoen etsiä vaikeita ihmissuhteita, mutta meidän on kuitenkin varottava pakenemasta tällaisia suhteita silloin, kun jo olemme mukana jossakin seurakunnassa. Jotkut kristityt haluavat itse valita ne, joille he sallivat seurakunnan yhteyden rakentamisen ja hylätä ne, jotka eivät ole heidän kanssaan samanmielisiä. Tällaiset kristityt katselevat ympärilleen löytääkseen sopivan seurakunnan tai he kenties itse muodostavat sellaisen ja kuvittelevat, että kaikki on hyvin, kun seurakunnan jäsenet täyttävät samat vaatimukset ja ovat samaa mieltä. Pian he törmäävät kuitenkin aivan samoihin ongelmiin, joita he lähtivät pakoon. Me asetumme yhteyden esteeksi, jos unohdamme, että jokaisella kristityllä on merkitystä seurakunnalle, olipa hän samanmielinen tai ei tai olipa hän miten hankala hyvänsä ja olipa hänen korostuksensa julistuksessaan millainen tahansa. Yksi elämän suurimmista haasteista on rakastaa sellaisia ihmisiä, joista emme pidä. Se vaatii erityistä motivoitumista ja ulkopuolista apua.

Efeson seurakunnan määritelmä (Ef. 1:23) on hyvin voimallinen. Se edellyttää mukautuvaisuutta, valmiutta hyväksyä uutta ja valmiutta luottaa siihen, että Pyhä Henki johdattaa muitakin kuin meitä itseämme. Jumala tekee työtään kenen kautta haluaa. Me asetamme esteitä uskovien yhteydelle, jos nostamme jonkun erityisasemaan jonakin erikoisena Jumalan puhetorvena. Ihmisen korottaminen, olipa hän kuinka hengellinen tahansa, sitoo meitä tuon ihmisen käsityksiin ja katkaisee seurakunnalta mahdollisuuden tulla ravituksi myös siitä, mitä Jumala muiden ihmisten kautta haluaa opettaa. Jos teemme tämän virheen, asetamme esikuvaksemme jonkun muun kuin Kristuksen ja näin rajoitamme omaa hengellistä elämäämme. Juuri tähän korinttolaiset syyllistyivät, kun he suosivat kuka Paavalia, kuka Apollosta, kuka Pietaria. Korinttolaisten vaarana oli hajaannus ja sama uhkaa meitä, jos emme ymmärrä, että Jumala tekee työtään eri sananjulistajien kautta.

Nöyryys ja rakkaus

Kuinka todellinen kristittyjen yhteys on sitten toteutettavissa? Tämä on hyvin tärkeä ja käytännöllinen kysymys, johon jokaisen Raamattuun uskovan kristityn tulisi kiinnittää huomiota. Jos sanomme, että olemme kaikki yhtä Kristuksessa, meidän tulee olla yhtä myös käytännössä. Meidän sanojemme täytyy näkyä siinä, miten elämme. Mutta mistä meidän pitäisi lähteä liikkeelle?

207

Kun katselemme ympärillemme ja omiin sydämiimme, niin eikö meidän olekin myönnettävä, että kristittyjen yhteys tuntuu vain ihanteelta, jota ei koskaan saavuteta. Mutta onko tämä käsitys oikea? Eikö meidän Jumalamme olekin mahdottomuuksien Jumala? Eikö hän olekin sanonut, että hänelle kaikki on mahdollista. Meidän ei tarvitse uskoa itseemme, vaan häneen. Hän pystyy toteuttamaan sen ja hän toteuttaa sen. Jos näin ei olisi, ei meidän kannattaisi jatkaa. Mutta koska Jumala voi, meidän kannattaa mennä eteenpäin.

Miten sitten elämme todeksi kristittyjen yhteyttä? "Kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa" (Ef. 4:2). Yhdellä sanalla sanottuna: nöyryydessä. Yhteyden todeksi eläminen missä tahansa kristittyjen välisissä suhteissa riippuu siitä, perustuuko kanssakäyminen nöyryyteen. Missä on ylpeyttä ja itsekkyyttä, siellä on aina riitoja ja taistelua. Älkäämme koskaan osallistuko sellaiseen. Me emme kuulu seurakuntaan omien pyyteidemme vuoksi, vaan tehdäksemme Jumalan tahdon.

Paavali vetosi filippiläisiin sanomalla: "Tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset, ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli." (Fil. 2:2 5). Tämä kehotus nöyryyden harjoittamiseen on hyvin tärkeä asia kristillisen todistuksen kannalta.

Nöyryys on uuden elämän tuntomerkki. Nöyryys on olennainen osa Jeesuksen maanpäällistä elämää. Eikö hän sanonutkin opetuslapsilleen: "Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä" (Matt. 11:29). Eikö hän antanutkin meille täydellisen esimerkin? Hän, Jumalan poika, olisi voinut kulkea maan päällä kuin korkea arvoisin kuninkaallinen, mutta hän valitsi toisen tien. Hän ei syntynyt palatsissa, vaan karjasuojassa. Hän ei asunut Jerusalemissa, vaan Galilean Nasaretissa. Hän ei oppinut elämää temppelikoulussa, vaan puusepän verstaassa. Hän aloitti julkisen toimintansa Nasaretissa, järven rannalla eikä linnanpihalla tai juhlavissa esikartanoissa. Ylipapit ja kirjanoppineet eivät saaneet kutsua hänen tilaisuuksiinsa. Ei. Hän kulki alhaisten ja hylättyjen seurassa. Heidän kanssaan hän kulki teille ja teiden varsille. Hänen saarnastuolinaan oli vuorenrinne tai lainattu vene. Hän oli kiinnostunut tavallisista ihmisistä, jotka kokoontuivat hänen luokseen, kun hän opetti heitä tavalla, jota he ymmärsivät. Hän puhui jokapäiväisiin askareisiin liittyvin vertauksin ja kuvauksin hän puhui kylväjästä, vehnänjyvästä ja leivän hapatuksesta. Hän oli pukeutunut nöyryyteen.

Hän oli myös kärsivällinen ja pitkämielinen. Kuinka kärsivällisesti hän opettikaan opetuslapsiaan? Opetuslapset eivät ainakaan omaksuneet asioita kovin nopeasti. Usein he kysyivät häneltä jälkikäteen jonkun opetuksen merkitystä. He olivat hitaita ymmärtämään. He kiistelivät siitä, kuka heistä oli kaikkein suurin. He torjuivat luotaan ne, jotka olivat tuomassa lapsiaan Jeesuksen luokse. Mutta kaikessa tässä Herra oli pitkämielinen. Apostoli Paavali sanoo asian hyvin kauniisti: "Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti" (Fil. 2:5-8). Olemmeko me hänen esimerkkinsä mukaisia? Jos Jumalan armosta olemme sitä, niin voimme myös elää todeksi sen hengen yhteyden, mikä meillä on hänessä.

Kun olemme hänen ruumiinsa jäseniä, olemme myös osallisia niistä lahjoista, jotka on tarkoitettu seurakunnalle rakennukseksi. Yksikään jäsen ei tule omillaan toimeen. Kuinka meidän tuleekaan pitää tämä jatkuvasti mielessämme. Kuinka surullista onkaan, kun armolahjoilla varustetut kristityt syyllistyvät ylpeyteen ja pitävät itseään tärkeinä. Kristitty, muista, että sinulla oleva lahja on lahja eikä palkkio. Jos se olisi palkkio, voisit aivan oikeutetusti ylpeillä siitä, mutta koska se on lahja, sinulla ei ole mitään syytä ylpeyteen. Sinulla on velvollisuus käyttää lahjaasi seurakunnan rakennukseksi ja tämän velvollisuuden pitäisi tehdä sinut nöyräksi ja synnyttää sinussa Jumalan pelkoa, ei ylpeyttä ja oman voiton tavoittelua.

Jos haluamme elää todeksi kristittyjen yhteyden ja päästä osallisiksi siihen sisältyvistä siunauksista, meidän tulee käyttää armolahjoja Kristuksen ruumiin rakentamiseksi eikä itsemme korottamiseksi. Jotta pystymme tähän, meidän on tiedettävä lahjojemme rajallisuus. Kukaan meistä ei voi tehdä enempää kuin mihin Jumala on meidät tarkoittanut. Jos yritämme liian paljon, epäonnistumme varmasti. Meidän tulee nähdä myös muilla olevien lahjojen merkitys. Kuinka tarvitsemmekaan kristittyjä, joilla on henkien erottamisen lahja ja jotka voivat nähdä, ovatko toisten lahjat aitoja ja auttaa

208

näitä käyttämään lahjojaan oikein ja löytämään paikkansa ruumiin rakentamisessa (ks. 2. Tim. 1:7 ja 4:5).

Muista, kaikkia jäseniä tarvitaan kokonaisuuden muodostamiseen. Suurin ja lahjakkain jäsen on vain pieni osa Kristuksen ruumista. Jumala ei ole tarkoittanut, että yksi jäsen tekisi kaikki tehtävät, vaan että jokainen tarvitsisi muita tehtäviensä toteuttamiseen. Tällä tavalla Kristuksen ruumiin jäsenten todellinen yhteys tulee esiin. Tällä tavalla kristityt voivat iloita Jumalan siunauksista. Kaikki lahjat on tarkoitettu rakentamaan ja siunaamaan ruumista rakkaudessa. Tätä ei voida koskaan korostaa liikaa. Kaiken on tapahduttava rakkaudessa, koska rakkaus on osa Jumalan elämää, joka on tarkoitettu virtaamaan ruumiissa ja liittämään sen jäsenet toisiinsa. Aivan kuten veri tuo elämää luonnolliseen ruumiiseen, rakkaus tuo elämää hengelliseen seurakuntaan. Ilman rakkautta ei voi olla tosi yhteyttä.

Saatana yrittää saada kristityt uskomaan, että Jumala ei ole tarkoittanut yhteyden tuottamaa siunausta tässä elämässä koettavaksi, vaan asiaksi, josta voimme päästä osalliseksi vasta taivaassa. Saatana tietää tarpeeksi hyvin, että jos kristityt elävät keskinäisessä yhteydessä, yhdellä sydämellä ja yhdellä mielellä, hänen oma valtakuntansa sortuu. Siksi saatana käyttää kaikki keinonsa estääkseen seurakuntaa elämästä Kristuksen tarjoamassa yhteydessä.

Käytännössä yhteyden kokeminen alkaa siitä, että me murrumme omassa elämässämme ja saamme oikean sydämen asenteen. Hengellinen todellisuus syntyy siitä, että harjoitamme toisiamme kohtaan rakkautta, joka tuo tullessaan yhteyden. Rakkaus on täydellisyyden side (ks. Kol. 3:12 14).

Yhteyden tuoma vastuu

Me kuulumme yhteen ja meidän pitäisi ruveta elämään tämän lähtökohdan mukaan. Meidän täytyy lähteä liikkeelle nöyryyden, rakkauden ja luottamuksen hengessä, halullisina palvelemaan toisiamme ja olemaan yhteistyössä toistemme kanssa.

Keskeisin yhteyden tuoma velvollisuus on sen tosiasian tunnustaminen, että jokaisella kristityllä on tärkeä osuus Kristuksen ruumiissa. Kun tunnustamme tämän, voimme olla toteuttamassa omaa osuuttamme ja samalla kannustamassa muita tekemään samoin. Voimme pitää jokaista kristittyä kanavana, jonka kautta Jumala haluaa puhua meille ja meidän on suhtauduttava vakavasti kaikkeen siihen, mitä hän sanoo.

Ykseys Kristuksessa merkitsee paikallisseurakuntatasolla yhteyttä ja toveruutta, jossa suhde on aina kaksisuuntainen. Se edellyttää valmiutta sekä antamiseen että ottamiseen. Me olemme vastuussa siitä, että olemme valmiita ottamaan opetusta toisilta, vaikka se ei aina olisikaan helppoa. Tällainen vastuuntunto puuttuu monin paikoin suomalaisten kristittyjen keskuudesta. Suomalaisille tunnusomaista on, että he ovat joko liioitellun nöyristeleviä tai röyhkeitä määräilijöitä. Omaksumme helposti yhden asenteen jotakin kohtaan ja toisen asenteen toista kohtaan, emmekä ymmärrä, että jokaisen tulee olla vuorovaikutuksessa jokaisen ruumiin jäsenen kanssa.

Kaikkein surullisinta on tavata kristittyjä, jotka ovat sitä mieltä, että heillä ei ole mitään annettavaa kenellekään ja toisaalta kristittyjä, jotka pitävät omaa julistus- tai palvelutehtäväänsä niin tärkeänä, että eristäytyvät hengellisesti täysin muista. Ensin mainitusta tapauksesta tulee helposti hengellinen "oleskelija" ja toisesta tapauksesta taas hengellinen despootti, hirmuvaltias.

Seurakunnan yhteydessä kukaan ei ole vapaa vastuusta jakaa toisille sitä, minkä on Jumalalta saanut, vaikka olisi kyse vähäpätöisestäkin asiasta. Kukaan ei ole myöskään vapaa siitä, että ottaa vastaan opetusta muilta, vaikka se joskus olisi nöyryyttävääkin.

Hebrealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa meitä seurakunnan kokoontumisten tarpeellisuudesta: "ÄIkäämme jättäkö omaa seurakunnan kokoustamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän" (Hebr. 10:25). Yhteys on jakamista, kasvamista, antamista, löytämistä. Kaikki tähtää siihen että muutumme kaikki yhä enemmän Kristuksen kaltaisiksi.

Jumalan lasten keskinäinen yhteys on arvaamattoman arvokas asia. Se perustuu täysin Raamatun totuudelle, totuudelle, jota on etsittävä, ymmärrettävä ja sovellettava jatkuvasti omaan jokapäiväiseen elämään. Joustamaton ja ahdasmielinen asenne, jolla on rajoittunut käsitys Kristuksesta, voi turmella yhteyden. Paavali puhuu Efesolaiskirjeessä niistä periaatteista ja siitä asenteesta, jotka ovat tarpeen pysyäksemme keskinäisessä yhteydessä (ks. Ef. 4:1-13).

209

Pyrkikäämme osoittamaan kristillistä kypsyyttä siten, että olemme halukkaita oppimaan toisiltamme siinä seurakuntayhteydessä, johon Jumala on meidät asettanut. Olkaamme halukkaita oppimaan myös muilta Jumalan lapsilta, laajemmalta kristittyjen piiriltä, joka ulottuu yli koko maapallon. Sama Kristus, joka on meidän Herramme, on kaikkien muidenkin kristittyjen Herra.

210

Osa 4 - Kristityn kodin tunnusmerkit

Jumalan sana antaa pohjan sille, millainen kotimme tulee olla (sama Raamatun kohta pätee tietysti muillakin elämänalueilla): "Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä." (Room. 12:2). Jotta voisimme tietää, mikä on Jumalan tahto kotiimme nähden, meidän tulee päästä eroon tämän maailman malleista. Tämä voi tapahtua vain silloin, kun annamme Jumalan sanan valon virrata koko olemukseemme ja olemme valmiita niihin muutoksiin, jotka tästä seuraavat. Tällä maailmalla on omat ajatuksensa siitä, miten ihmisten tulee elää yhdessä. Jos annamme maailman ajatusten vaikuttaa meihin, me tuskin pystymme erottamaan, mikä on Jumalan tahto.

Eenok oli "ennen poisottamistaan saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle" (Hebr. 11:5). Jeesus sanoi: "Minä aina teen sitä, mikä hänelle (isälle) on otollista" (Joh. 8:29). Tämän pitäisi olla syvimpänä haluna myös meidän elämässämme. Kuinka voimme perustaa kodin maailmassa, joka on täynnä petollisuutta ja joka ei välitä mitään Jumalan antamista ohjeista ja ehdottomista arvoista? Kuinka voimme kasvattaa lapsemme niin, että he eivät turmellu väärien ideologioiden ja filosofioiden vaikutuksesta? Maailmassa on suuri joukko ihmisiä, jotka koko ajan pyrkivät nakertamaan maata Jumalan arvojärjestyksen alta ja horjuttamaan uskovien luottamusta.

Ymmärrämmekö todella, että vaikka ajat ja kulttuurit muuttuvat ja vaihtuvat, on olemassa myös muuttumattomia periaatteita. Kaiken häilyvyyden ja muutosten keskellä meidän tulee ajatella asioita Isämme näkökulmasta ja pyrkiä hänen kaltaisekseen, jota Raamattu sanoo "Isän Pojaksi" (2. Joh. 3).

Voimme perustellusti sanoa, että elämme sekavia ja vaarallisia aikoja. Miehet, jotka menevät naimisiin, eivät välttämättä tiedä, mitä aviomiehen tehtäviin ja velvollisuuksiin kuuluu. Naiset eivät vastaavasti ole perillä siitä, mikä on naisen rooli perhepiirissä. Uskon, että useimmat menevät naimisiin ja ryhtyvät vanhemman osaan ilman riittävää tai kenties minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka vakavaan tehtävään he ryhtyvät ja millaisia velvollisuuksia tuo tehtävä tuo tullessaan.

Avioliitto on tarkoitettu kahden ihmisen yhteydeksi, joka on jotain aivan muuta kuin oman mielihyvän saaminen. Avioliitto ja vanhemmuus eivät kuulu epäkypsille ihmisille. Lasten kasvattamiseen kuuluu vastuuta ja pettymyksiä yhtä lailla kuin iloakin. Monet naiset ajattelevat, että elämä ei ole mielekästä, elleivät he pääse johonkin keskeiseen asemaan, jossa he voivat kilpailla miesten kanssa rahasta ja vallasta. Kokotoiminen perheenäidin tehtävä on saatettu häpeälliseksi monien naisten silmissä. Kotiäidit kuvataan helposti kärsiviksi ja turhautuneiksi olennoiksi, jotka kadehtivat vahvoja uraa luovia sisariaan.

Aiemmin ei puhuttu lainkaan urasta. Koko ajatus urasta olisi varmaan tuntunut merkityksettömältä. Koti oli ihmisille paikka, jossa koettiin kaikki elämisen keskeisimmät elämykset. Koti ei ollut vain jokin rakennus, vaan joukko ihmisiä, oma perhepiiri. Usein sekoitamme nämä kaksi keskenään. Sama pätee siihen, mitä ajattelemme seurakunnasta. Monille seurakunta tuo mieleen rakennuksen. Todellisuudessa seurakunta on Kristuksen verellä lunastettujen ihmisten joukko (ks. 1. Piet. 2:5 ). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki kodit ovat joskus olleet onnellisia ja elämä helppoa ja idyllistä. Emme voi myöskään sanoa, ovatko lapset olleet tiettyinä aikoina onnellisia vai onnettomia. Mutta asian ydin on siinä, että yhteiskunnan rakenne antoi myös perheelle suuntaa. Perhe oli keskinäisessä yhteydessä elävä yksikkö.

Teollinen vallankumous muutti tilanteen nopeasti. Toivo Pekkanen (1902 1957) on yksi niistä kirjailijoista, jotka kuvaavat teollistumisen vaikutuksia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Nykyinen yhteiskuntarakenne sotii ihannekotia vastaan. Jos asiaa katsotaan pelkästään yhteiskunnan näkökulmasta, puhuminen ihannekohdista tuntuu itse asiassa aivan naurettavalta. Kaikki yhteiskunnalliset voimat ovat työntämässä yksittäisiä perheenjäseniä pikemminkin kodista poispäin kuin tiukempiin siteisiin kodin kanssa. Monilla on suuria ja hienoja taloja, mutta vain harvat omistavat todellisen kodin.

Meidän tulee tietenkin olla kiitollisia kaikesta siitä, miten hyvinvointimme ja elämisen tasomme on kohonnut, mutta toisaalta monet uudistukset ovat johtaneet tärkeiden arvojen unohtamiseen. Esimerkiksi televisio, yksi ajanvietteen keskeisistä välineistä, vetää ihmisten huomion puoleensa niin, että perheenjäsenistä ei tule vain passiivisia, vaan myös välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Tekni

211

nen kehitys on tuonut tullessaan robotteja siinä mielessä, että suurin osa ihmisistä on ohjelmoitu niin, että itsenäiselle ajattelulle jää hyvin vähän sijaa.

Koti on nyky yhteiskunnassa muodostunut hyvin ongelmalliseksi paikaksi, koska ihmiset eivät enää tiedä, mikä kodin rooli ja tehtävä oikeastaan on ja pitäisi olla. Vahvan perheyhteyden perusesteeksi on siten tullut yhteiskunta itse. Tämä on kuitenkin vain asian toinen puoli. Nykyään on hyvin suosittua moittia vanhempia tai osoitella muita asioita sormella, vaikka vika saattaisi olla meissä itsessämme. Yksi keskeinen ongelma on se, että olemme antaneet maallisen humanismin tunkeutua Troian puuhevosen tavoin tajuntaamme ja antaneet sen vallata tilaa itselleen.

Perhe käy instituutiona parhaillaan kamppailua elämästä ja kuolemasta. Nyt on korkea aika uudistaa perheen ihmissuhteita. Onko perhe sellaisena kuin me sen tiedämme ensi vuosituhannen puolella vain jäänne menneisyydestä? Johtaako yhä kiihtyvä liberalismi siihen, että avioliitto jää kokonaan unholaan? Onko olemassa mitään, mistä voisimme ammentaa todellista tietoa siitä, kuinka perheelämän tulisi toimia? Viimeiseen kysymykseemme meillä on myönteinen vastaus. Raamattu antaa pohjan myös perhe elämälle. Vain vakava suhtautuminen sen periaatteisiin ja niiden soveltaminen omaan elämään voi auttaa meitä muodostamaan vahvoja kristittyjä koteja. Koska Jumala on perheen perustanut, on myös järkevää ajatella, että hänellä on tarjottavana meille suuntaviivat perheelämälle.

Perhe elämästä on kirjoitettu lukematon määrä kirjoja ja artikkeleita. Tämä jo yksin osoittaa, millaisia paineita perheeseen kohdistuu. Viime vuosikymmenien aikana syntynyt ja vahvistunut feministinen liike on sekoittanut täysin miesten ja naisten roolit toisiinsa. Tuhansia vuosia kestänyt naisten kurja kohtelu on synnyttänyt taistelun, jonka todistajia olemme tänä päivänä. Feministifilosofia on synnyttänyt heikon miessukupolven, joka ei enää tiedä, kuinka tuoda esiin maskuliinisuuteen kuuluvaa johtajuuttaan. Monet pojat ovat täysin tietämättömiä siitä, että heidän pitäisi kasvaa perheenisiksi, jotka ottavat vastuun perheestään. Miehet ovat kadottaneet kyvyn olla vastuullisia ja vahvoja aviomiehiä ja perheenisiä. Näin he ovat laiminlyöneet Jumalan heille antaman tehtävän. Yhtenä seurauksena tästä näemme turvattomuuden ja monet identiteettiongelmat, joita perhepiiriin nykyään liittyy.

Feministit julistavat, että kristinusko samoin kuin Jumala ja Raamattu kohtelevat naista kaltoin. He vaativat teologista uudelleenajattelua. Koska monet eivät tunne lainkaan Raamattua, heidän on helppo hyökätä niitä periaatteita vastaan, joita Paavali asetti perhe elämälle. Paavali on feministien mielessä klassinen esimerkki sovinismista. Feministien mielestä Paavali korottaa miestä ja alentaa naista. Tässä he ovat kuitenkin täysin väärässä. Paavalilla ei ollut mitään naisia tai avioliittoa vastaan. Hän vain opetti sitä, millainen suhde aviopuolisoilla pitäisi olla toisiinsa ja millaisen pitäisi olla vanhempien suhteen lapsiinsa.

Jumalan malli

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Jumala itse suunnitteli asian näin ja hänellä oli selkeä ajatus kaiken taustalla. Naisesta ei luotu millään lailla toissijaista olentoa. Luomisjärjestys ei ole osoitus miehen etevämmyydestä naiseen nähden. Naista ei ole koskaan tarkoitettu jonkinlaiseksi miehen alalajiksi. Tähän on kaksi tärkeää syytä. Jumala itse loi miehen ja naisen, jotta nämä voisivat jatkaa ihmissukua. Kun Jumala oli luonut miehen, hän salli tämän olla jonkin aikaa yksin, että tämä huomaisi, ettei muusta luomakunnasta "löytynyt apua, joka olisi hänelle sopinut" (1. Moos. 2:20).

Aatami ei olisi yksin kyennyt koskaan jatkamaan sukuaan. Kuitenkin Jumala loi ihmisen, että tämä lisääntyisi ja täyttäisi maan. Niinpä Jumala otti Aatamin ruumiista kylkiluun ja teki siitä hänelle sopivan. tasavertaisen, puuttuvan kumppanin - naisen. Yhdessä mies ja nainen saattoivat lisääntyä.

Miksi nainen luotiin? Jumala sanoi, että ihmisen (Aatamin) ei ole hyvä olla yksinänsä (ks. 1. Moos. 2:18). Jumala halusi, että ihminen on hedelmällinen ja lisääntyy (ks. 1. Moos. 1:28). Tähän tarvittiin sekä miestä että naista. Mies tarvitsi kumppania, apua, joka olisi hänen kanssaan tasavertainen. Hän ei olisi yksin pystynyt siihen, mitä hänen piti tehdä. Sama tulee esiin Uudessa testamentissa. "Eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten" (1. Kor. 11:9).

Näistä ja muista vastaavista Raamatun kohdista voidaan selkeästi päätellä, että naisella on yhä sama tarkoitus ja tehtävä kuin hänellä oli aikojen alussakin. Apu tarkoittaa avustajaa, jotakuta, joka on jonkun toisen palveluksessa tai apuna miehelle ja naiselle.

212

Mutta Jumalalla oli varattuna muutakin kuin suvun jatkaminen rakkaus. Koko luomistyö on ilmausta Jumalan rakkaudesta. Jumala istutti myös ihmiseen tuon kaikkein jaloimman ominaisuuden eli rakkauden. Rakkautta voidaan ilmaista monin tavoin, mutta miehen ja vaimon välinen rakkaus on hienointa, mitä voi olla. Mies ja vaimo muodostavat liiton, joka perustuu rakkaudelle ja jakamiselle ja kestää koko elinajan.

Jos miehen ja vaimon ajatukset käyvät oikealla tavalla yksiin, he muodostavat itse asiassa yhden uuden kokonaisuuden, perheen. Näin kahdesta tulee ikään kuin yksi. Tästä syystä vaimo hylkää tyttönimensä ja ottaa miehensä nimen, sillä yhteinen nimi on osoituksena sekä juridisesta että hengellisestä yhteydestä. Ne, jotka haluavat toteuttaa tämän hengellisen ihanteen avioliitossaan, saavat kokea avioelämässään ja perhe-elämässään todellista hyvinvointia. Kaikki tuntemani lujalla perustalla olevat perheet uskovat Raamatun käsitykseen miehen ja vaimon ykseydestä ja toteuttavat sitä myös käytännössä. He tuntevat olevansa yhtä, heidän jumalanpalveluselämänsä on sellaista kuin heitä olisi vain yksi ja sama pätee heidän keskinäiseen kommunikointiinsa ja ajankäyttöönsä.

Tällaisessa perheessä vanhemmat tietävät, että jokainen pienokainen tuo rakkautta tullessaan. Jumalaapelkääväiset vanhemmat tietävät myös, että Luoja pystyy pitämään heidän perheestään huolen. Aivan samoin kuin "lapset ovat Herran lahja", pitää Herra myös huolen omiensa tarpeista (ks. Ps. 127:3 ja Ps. 37:25).

Mies ja nainen ovat luomisesta alkaen olleet hengellisesti samanlaisia (ks. Matt. 22:30). Mutta avioliitto on fyysinen asia ja fyysisesti olemme miehiä ja naisia ja sellaisina kovin erilaisia. Meillä on runsaasti jo fyysisiä eroja tunne-elämän ja persoonallisuuden eroista ja erilaisista tarpeista puhumattakaan. Mies ja nainen ovat erilaisia, että he täydentäisivät toisiaan ja että he yhdessä muodostaisivat "tiimin". Kahdesta yksilöstä tulee avioliitossa uusi, itsenäinen yksikkö, perhe (ks. 1. Moos. 2:24; Ef. 5:31,32).

Aatamin ja Eevan suhteessa on kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensiksikin Aatami luotiin ensiksi ja toiseksi Eeva oli tarkoitettu hänelle avuksi. Aatami oli siis tarkoitettu johtajaksi. Hänellä oli vastuu alusta alkaen. Mutta jo ensimmäisessä tilanteessa, kun hänen olisi pitänyt ottaa tilanne hallintaansa ja tehdä tärkeä päätös, hän antoi ratkaisuvallan Eevalle. Tuolloin ei ollut kyse vain siitä, että Aatami halusi olla mieliksi vaimolleen. Hän oli tottelematon Jumalalle. On vain hyvä, jos mies haluaa miellyttää vaimoaan kunhan hän ei samalla riko Jumalan ohjeita. Mies tarvitsee viisautta päätöksiä tehdessään.

Jotkut ihmiset inhoavat sanoja johtajuus ja alistuminen. He haluavat päättää itse asioistaan. Vaimolla on kuitenkin vähemmän auktoriteettia kuin miehellä. Monet naiset eivät hyväksy tätä tosiasiaa eivätkä heille tarkoitettua auktoriteettia ja näin he sotivat Jumalan säätämystä vastaan. On selvää, että jos kapinoimme meille tarkoitettua auktoriteettia vastaan, emme myöskään alistu auktoriteeteille. Erilaisen kapinoinnin taustalla on usein haluttomuus alistua Jumalan asettamille auktoriteeteille.

Mitä Raamattu sitten sanoo perheen päästä? Efesolaiskirjeestä luemme: "Sillä mies on vaimon pää, niin kuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niin kuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset" (5:23,24).

Jos irrotamme tämän Raamatun kohdan yhteydestään, ymmärrämme sen helposti väärin. Tuntuu kuin Paavali tarkoittaisi, että mies on naisen yläpuolella ja voi harjoittaa diktatuuria tätä kohtaan ja johtaa perhettään kuin joku tyranni. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö monet naiset ole joutuneet kärsimään tällaisista miehistä. Raamattu ei kuitenkaan tarkoita tätä. On huomattava, mitä Paavali sanoo heti näiden jakeiden jälkeen: "Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaisi sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä" (Ef. 5:25-28).

Tämä tuskin kuulostaa siltä, että miehellä on oikeus kohdella kaltoin vaimoaan ja olla tunnustamatta tämän oikeuksia ja kieltäytyä ottamasta vastuuta perheestään. Itse ajattelen mielelläni, että vaimoni on kuin kuningatar kodissamme.

Monet miehet eivät lainkaan hyödynnä sitä viisautta, taitoa, kokemusta ja ymmärrystä, joka olisi saatavissa heidän puolisoiltaan. Jos mies ei anna vaimolleen mahdollisuutta olla apunaan tai jos hän

213

ei keskustele tämän kanssa perheessä olevista ongelmista tai ei muuten anna vaimonsa vaikuttaa asioihin, vaimo lamaantuu. Toisaalta on myös tapauksia, että vaimot eivät pysty lainkaan luottamaan miehiinsä ja ottavat ohjat käsiinsä avioliittoon ja kotiin liittyvissä asioissa.

Jumala sanoo myös: "Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niin kuin heikomman astian kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niin kuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi" (1. Piet. 3:7). Naiset eivät ole henkisesti alempiarvoisempia kuin miehet. He eivät ole sitä myöskään tunne elämältään eivätkä millään muullakaan tavalla. Mutta fyysisesti naiset eivät ole yhtä vahvoja kuin miehet. Siksi miesten tulee tukea ja suojella vaimojaan. Ajattelepa esimerkiksi avioliittoon vihkimistä. Mies asettuu perinteisesti morsiamensa oikealle puolelle ja näin hänen oikea kätensä jää vapaaksi ikään kuin morsiamen puolustamista varten. Tässä on tietenkin kyse symboliikasta, mutta samalla se kuvaa hyvin tärkeää asiaa. Jokainen normaali vaimo haluaa nähdä miehensä suojaa antavana kilpenä.

Miesten tehtävänä on myös pitää huolta perheen taloudesta ja olla johtajana perheessään. Monet naiset tosin joutuvat toteamaan, että heillä ei ole tietoakaan vastuullisesta ja vakaasta perheen isästä. Miesten ja vaimojen tulisi yhdessä pyrkiä samaan hengelliseen päämäärään. Heillä tulisi olla yhteinen halu kirkastaa Jumalaa. Lujille perhesiteille on tyypillistä, että puolisot puhuvat myönteisesti toisistaan. He tekevät siten sekä kahden kesken että muiden kanssa. Lujissa perheissä myös puhutaan paljon ja niissä pystytään puhumaan ilman pelkoa. Mies ja nainen ovat kuitenkin fyysisesti hyvin erilaisia ja minusta on hienoa, jos se osoitetaan myös pukeutumisella. Erilaisuus ei kuitenkaan millään tavoin merkitse eriarvoisuutta.

Kaiken tämän lisäksi on vielä yksi asia, joka meidän on muistettava, jotta ymmärtäisimme perheelämää sellaisena kuin Jumala on sitä ajatellut. Yksi pahimmin väärinymmärrettyjä perhe-elämän puolia on se, millaista sisäistä järjestystä perhe tarvitsee.

Jumalan tahto

Jumala on asettanut miehen perheen pääksi johtamaan, ohjaamaan ja innostamaan perhettään - ei pelottavana johtohahmona, vaan rakastavana auktoriteettina, jolle vaimo ja lapset ovat tärkeimpiä asioita maailmassa. Johtajuutta tarvitaan, sillä muuten lopputuloksena voi olla sekasorto, jännittyneisyys ja suru. Paavali tekee tämän selväksi, kun hän kirjoittaa korinttolaisille: "Mutta minä tahdon, että to tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää" (1. Kor. 11:3).

Kristus on seurakunnan pää. Hän johtaa seurakuntaa, mutta samalla pitää huolta siitä ja rakastaa sitä. Raamattu osoittaa, että Kristuksen suhde seurakuntaansa kuvaa sitä, millainen tulee olla miehen suhteen vaimoonsa. Huomaa myös, mitä Raamattu sanoo Kristuksen toisesta tulemisesta: "Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut" (Ilm. 19:7).

Useimmat meistä voivat ilman pelkoa antautua Kristukselle. Tiedämme, että hän on täynnä armoa ja rakkautta ja että hän ei ole meille hankala, vaan haluaa olla iankaikkisesti yhteydessä meidän kanssamme. Jos miehet ottaisivat mallia Kristuksesta johtajana ja rakastavana auktoriteettina, ei vaimojen tarvitsisi koskaan tuntea itseään sorretuiksi tai hylätyiksi. Miesten tulee olla ystävällisiä, huomaavaisia ja rakastavaisia. Heidän tulee myötäelää perheensä asioita ja antaa itsensä perheelleen. Näin he ilmaisevat omistavansa Kristuksen luonteen avioliitossaan.

Raamattu kehottaa monin paikoin miestä rakastamaan vaimoaan. Tämä tarkoittaa sitä, että miehen tulee pitää erityisesti huolta vaimostaan ja tämän hyvinvoinnista. Muuten mies on uskotontakin pahempi (ks. 1. Tim. 5:8). Miehen ei pidä koskaan katkeroitua vaimolleen (ks. Kol. 3:19). On kuitenkin ikävä todeta, että vain harvat miehet ovat ihmiskunnan historian aikana kohdelleet vaimojaan niin kuin olisi pitänyt. Sinulle tämä on kuitenkin mahdollista.

Jos mies haluaa rakastaa vaimoaan niin kuin Jumala on tarkoittanut, hänen tulee ennen muuta asettaa vaimon onnellisuus ja hyvinvointi elämänsä tärkeimpien asioiden joukkoon. Aviomiehet ovat luonteeltaan itsekkäitä. He ajattelevat paljon työtänsä, harrastuksiaan, toiveitaan ja unelmiaan, mutta eivät niinkään vaimonsa jokapäiväistä hyvinvointia. Sananlaskujen kirja sanoo kuitenkin: "Joka vaimon löysi, se onnen löysi, sai Herralta mielisuosion" (Snl. 18:22).

214

Toiseksi rakastava aviomies osoittaa rakkauttaan siten, että hän tietoisesti auttaa vaimoaan kasvamaan ihmisyyden koko täyteyteen ja täydelliseen turvallisuuteen. Monet miehet ovat omaksi vahingokseen arvostelleet, parjanneet tai laiminlyöneet vaimojaan niin, että nämä ovat menettäneet omanarvontuntonsa ja tulleet aroiksi, pelokkaiksi ja masentuvaisiksi ja kuin jäänteiksi siitä elinvoimaisuudesta, jota he osoittivat naimisiin mennessä. Kun mies rakastaa vaimoaan, hän on kohtelias tätä kohtaan, kehuu tätä muiden kuullen ja auttaa tätä ottamaan uusia haasteita. Lisäksi rakastava mies luottaa vaimoonsa kaikessa, mitä tämä tekee.

Monet miehet tarvitsevat jonkun, johon luottaa ja jolle voi kertoa taakoistaan. Mutta he unohtavat helposti, että vaimollakin on omat huolensa ja turhautumisensa. He unohtavat, että myös vaimo tarvitsee jonkun, jolle puhua ja jonka kanssa puhua. Rakastava aviomies pitää huolen siitä, että kohtelee vaimoaan sekä puheella että käytöksellä mahdollisimman hellästi. Monet miehet ovat omaksi häpeäkseen kovia ja töykeitä vaimoilleen. Miehen tulee kohdella vaimoaan ihmisenä, joka ansaitsee huolenpitoa, huomiota, kiitosta ja huomaavaisuutta.

Suomalaiset eivät varmaankaan ole eivätkä ole koskaan olleetkaan maailman romanttisimpia ihmisiä. Suomessa on kuitenkin niin paljon kukkakauppoja, että miehille luulisi olevan helppoa kertoa silloin tällöin rakkaudestaan vaimoilleen kukkasin.Suomalaiset eivät varmaankaan ole eivätkä ole koskaan olleetkaan maailman romanttisimpia ihmisiä. Suomessa on kuitenkin niin paljon kukkakauppoja, että miehille luulisi olevan helppoa kertoa silloin tällöin rakkaudestaan vaimoilleen kukkasin.

Jeesus kuoli seurakunnan tähden. Jokainen todella rakastava aviomies on valmis kuolemaan vaimonsa tähden. Jos yhä useammat miehet ilmaisisivat vaimoilleen huolenpidon, lämmön, rakkauden tunteita, naisilla olisi yhä harvemmin ongelmia "alamaisuuden" kanssa. Todellisen rakkauden ja kunnioituksen ilmapiirissä alamaisuus ei sisällä vähääkään pelkoa. Paavali puhuu tässä yhteydessä perheeseen kuuluvasta järjestyksestä. Jumalan suunnitelmiin kuuluu, että koti rakentuu rakastavasta ja huolehtivaisesta perheen päästä, miehestä. Vaimon taas tulee harjoittaa alamaisuutta, jossa hän kunnioittaa niitä päätöksiä, joita mies perheen asioissa viime kädessä tekee. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että vaimolla ei voi olla mielipiteitä tai että hänellä ei ole mitään vastuuta mistään? Ei suinkaan.

Keskinäiselle luottamukselle ja kunnioitukselle perustuva koti on samalla koti, jossa voi keskustella avoimesti. Mutta jollakin täytyy olla vastuu lopullisesta ratkaisusta. Tällaisissa kodeissa varmaan 95 prosenttia asioista voidaan käsitellä täydellisen yksimielisyyden vallitessa. Mutta me olemme yksilöitä ja siksi myös avioliitossa on luonnollista, että toisinaan esiintyy poikkeavia käsityksiä. Tällaisissa tilanteissa vaimon tulee tyytyä miehensä ratkaisuun sen jälkeen, kun hän on saanut sanoa oman mielipiteensä.

Tyttöjen tulee ennen avioliittoaan miettiä hyvin tarkkaan, haluavatko he viettää lopun elämäänsä ihastuksensa kohteen kanssa. Jos tytön mielitietty osoittautuu päättämättömäksi, heikoksi ja sellaiseksi, jolla ei ole itsekuria tai lujaa luonnetta, tyttö huomaa ennemmin tai myöhemmin, että tällaista miestä on hyvin vaikea kunnioittaa ja että hänelle on hyvin vaikea olla alamainen. Jos mies toisaalta on mielivaltainen, julma, vaativa ja naista laiminlyövä, on alamaisuus niin ikään vaikeaa. Oikean miehen löytäminen ei ole helppoa. Mutta jos et ole naimisissa ja toivot pääseväsi naimisiin, mieti, millaista miestä sinä voisit kunnioittaa ja rakastaa ja millaiselle miehelle voisit olla oikealla tavalla alamainen.

Hyvä avioliitto ja tasapainoinen koti vaativat panostusta sekä mieheltä että naiselta. Paavalin huomio oli se, että miehet epäonnistuvat helposti vaimon rakastamisessa. Vaimot taas epäonnistuvat helposti alamaisena olemisessa. Raamatun periaate on, että vaimon tulee olla alamainen Jumalan asettamalle auktoriteetille, jonka puolestaan pitäisi olla rakastava ja huolehtiva. Mies ja nainen ovat esimerkkejä lapsilleen, jotka oppivat vanhemmiltaan sen, mikä rooli perheessä on miehellä ja mikä naisella. Alamaisuus ei tarkoita identiteetin menettämistä tai hylkäämistä. Se ei tarkoita sitä, että vaimo ei voi kouluttaa itseään tai että vaimon pitäisi tyytyä osaan, jossa hän olisi onneton eikä kokisi tarpeitaan tyydytetyiksi. Silti oikea kunnioitus ja alamaisuus miestä kohtaan on vaimolle Jumalan asettama velvollisuus.

Kuinka vaimo voi oppia alamaisuutta? Ensiksikin hänen tulee oppia jakamaan miehen unelmat. Jumalan tahdon mukainen alamaisuus on jotain muuta kuin alistumista ja myöntymistä. Se on positiivista ja aktiivista osallistumista miehen elämään. Jotkut naiset luulevat olevansa alamaisia, vaikka he vain ehdyttävät miehensä toiveiden ja ideoiden lähteen. He nakertavat tehokkaasti miehensä itseluottamusta ja aiheuttavat sen, että mies ei koskaan pääse parhaimpaansa, koska hänen vaimonsa ei ole jakanut hänen kiinnostuksiaan. Jokainen nainen, joka sanoo miehelleen: "Voit

215

tehdä mitä haluat, mutta minun apuani on turha odottaa", pettää vain itseään (ks. Snl. 12:4). On hyvin tärkeää, että vaimo pitää miehen toiveita ja haaveita avioparin yhteisinä toiveina ja haaveina.

Vaimon tulee myös välttää miehensä määräilemistä. Nykypäivänä ei ole lainkaan suosittua puhua siitä, että mies on perheen pää. Silti Raamattu opettaa niin (ks. 1. Kor. 11:3). Kun nainen ottaa kodin johdon käsiinsä, hän ei voi väittää olevansa miehelleen alamainen. Perhettä johtava nainen kääntää Jumalan säätämyksen ylösalaisin. Tämä on tosiasia, pitääpä nainen siitä tai ei, hyväksyypä hän sen tai ei ja uskoopa hän siihen tai ei. Kun nainen rikkoo Jumalan järjestystä, hän välittömästi madaltaa perheen onnellisuuden tasoa.

Miehelleen alamaisena oleva nainen ei myöskään nalkuta miehelleen, hän ei napise alituisesti eikä arvostele miestään varsinkaan toisille ihmisille. Monet naiset haluaisivat kuumeisesti muuttaa miehensä sellaiseksi kuin tämän pitäisi heidän mielestään olla. Tällöin on kyse arvostelusta eikä se paranna tilannetta. Salomon oli oikeassa, kun hän sanoi: "Räystäästä tippuva vesi sadepäivänä ja toraisa vaimo ovat yhdenveroiset" (Snl. 27:15, ks. myös Snl. 19:13).

Mikään ei ole miehelle kiusallisempaa kuin se, että hänen vaimonsa on jatkuvasti ikään kuin kiinni hänen kurkussaan. Toki kaikkien miesten pitäisi pyrkiä miellyttämään vaimojaan aina vain entistä enemmän. Mutta viisas vaimo on kritiikissään säästäväinen (ks. Snl. 14:1).

Raamatullinen alamaisuus tarkoittaa myös sitä, että vaimon tulee pyrkiä miellyttämään miestään kaikessa, mitä tekee. Hän pukeutuu miehensä toiveiden mukaan, hän valmistaa ruokaa täyttääkseen miehensä toiveita ja hoitaa kotia tehdäkseen miehensä olon mukavaksi. Muista, että rakkaus on aktiivista ja toimivaa huolenpitoa rakastetusta. Rakkaus merkitsee halua tehdä toiselle mieliksi ilman, että toiselle asetetaan samalla vaatimuksia.

Pietarilla on tärkeä neuvo niille, jotka ovat tulleet uskoon avioliiton solmimisen jälkeen ja joiden puoliso ei ole uudestisyntynyt: "Samoin to vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin, kun he katselevat, kuinka to vaellatte puhtaina ja pelossa. Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista, vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis. Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset; niin oli Saara kuuliainen Aabrahamille, kutsuen häntä herraksi; ja hänen lapsikseen to olette tulleet, kun teette sitä, mikä hyvää on, ettekä anna minkään itseänne peljättää." (1. Piet. 3:1-6).

Jos olet mies ja perheen isä, sinun tulee omaksua oikea rooli perheen päänä. Sinua ei ole valittu perheenjäsenten joukosta siihen tehtävään, vaan Jumala on antanut sen tehtävän sinulle. Sellaiset miehet, jotka ovat käyttäneet tehtäväänsä väärin, ovat antaneet vaimoilleen aiheen kapinointiin. Vastaavasti sellaiset miehet, jotka eivät ole ottaneet johtajan tehtävää itselleen, ovat antaneet vaimoilleen aiheen johtaa perhettä. Kumpikaan äärimmäisyys ei ole oikea. Kumpikaan ei tuota tasapainoista ja tervettä perhe-elämää.

Menestyksellisen perhe elämän perusta on aina pysynyt samana. Maailman paineista huolimatta perheen tulee olla sellainen, millaiseksi Jumala sen luomisessa ajatteli. Voimme todeta tässä, että Jeesusta ei missään Raamatun kohdassa mainita uskovan perheen pääksi. Hän on Herra, mutta perheen pää on isä tai lesken tapauksessa myös äiti ja hänellä on siihen aivan erityinen velvollisuus.

Jumalan tahto on myös, että perheen pää toimii kotinsa pappina. Perhepappeus kuvataan hyvin kauniisti Nooan kohdalla. Kun vedenpaisumus loppui, "Nooa rakensi alttarin Herralle ja... uhrasi polttouhreja alttarilla. Ja Herra tunsi suloisen tuoksun" ja "siunasi Nooan ja hänen poikansa (ks. 1. Moos. 8:18-22 ja 9:1,8).

Jos mies ja nainen aloittavat avioliiton rukouksessa, olisi aika outoa, että he sulkisivat myöhemmin lapsensa jumalanpalveluselämän ulkopuolelle. Nooakin lähestyi Jumalaa lastensa kanssa ja Job rukoili lastensa puolesta (ks. Job 1:5). Emme koskaan rukoile liikaa perheenjäsentemme puolesta, mutta Nooan esimerkki osoittaa, että meidän tulee rukoilla myös heidän kanssaan koko perheenä. Päivittäisen rukouksen ja Sanan tutkimisen järjestäminen perheessä kuuluu perheen pään tehtäviin.

Perhe elämässä on vain yksi tie onneen. Raamattu osoittaa tämän tien. Onnellinen perhe muodostuu Jumalan tahtoa rakastavalla auktoriteetilla toteuttavasta isästä ja miehensä johtajan asemaa tuke-

216

vasta vaimosta ja lapsilleen rakkauden ja järjestyksen esimerkkinä olevista vanhemmista. Paavali kirjoitti, että nuoret vaimot tulee ohjata rakastamaan miehiään ja lapsiaan, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan sana tulisi pilkatuksi (Tilt. 2:4,5). Hän opetti myös, että vaimon tulee kunnioittaa miestään (Ef. 5:33).

Sananlaskuissa kuvataan hyveellistä naista (Snl. 31:10 31). Voit lukea tarinan itse. Pane merkille, että tällainen ihannevaimo osallistuu aktiivisesti siihen, mitä kotona tapahtuu. Huomaa myös, että vaimon toiminta tähtää perheen hyvinvointiin miehen osoittamaa tietä eikä hänen omilla ehdoillaan. Sanalaskuissa kuvattu nainen on todella vapaa. Hän on vapaa turhautumisesta ja onnettomasta elämästä. Hän ymmärtää täysin, mistä naisena olemisessa on kysymys. Jokaisen vaimon tulisi pyrkiä siihen, että he ovat samalla tavalla miehensä tukena ja perheensä ylpeyden aiheena. Saara, Raahab, Ruut, Debora, Ester ja monet muut Raamatun naiset ovat myös esimerkkejä luonteen lujuudesta, uskosta ja kuuliaisuudesta Jumalalle.

Jumalan järjestys

Koti on Jumalan säätämä paikka omilleen. Voisimmeko me kristittyinä antaa kodille jonkun toissijaisen arvon siihen verrattuna, mikä sillä Aatamin ajoista asti on ollut paikkana, jossa Jumala ilmaisee tahtonsa? Rohkenisimmeko muuttaa Jumalan järjestystä?

Meidät on kutsuttu tekemään hyvää kaikille, mutta on silti terveellistä miettiä sellaisia raamatunkohtia kuin Snl. 17:24; 1. Tim. 3:2,4-5; Kol. 3:19; Ef. 6:4 ja Tiit. 2:4,5). Jos epäonnistumme pahasti näissä perusasioissa, omaksumme helposti valheellisia käsityksiä elämästä. Ajattelemme ehkä, että meillä ei ole kotia maan päällä, meidän kotimme on taivaassa tai että maalliset lait eivät koske meitä jne. On surullista, jos kristityt tällä tavalla vääristävät Jumalan luonnetta ja aiheuttavat kompastuksia läheisilleen. Vielä surullisempaa on, jos ne, jotka puhuvat paljon taivaallisista asioista, kunnioittavat itse kaikkein vähiten Jumalan säätämää järjestystä maan päällä.

Perhe-elämä ei ole koskaan ollut niin altis kaikille hajottaville tekijöille kuin nykyään, emmekä pysty enää kääntämään kehityksen suuntaa. Emme voi muuttaa maailmaa ympärillämme. Mutta me voimme olla mukautumatta maailman mukaan ja etsiä sitä, mikä on Jumalan tahto. Jokainen kristitty koti on tarkoitettu esimerkiksi siitä, mitä Jumala on pitänyt hyvänä ihmiselle. "Minä tahdon vaeltaa huoneessani vilpittömällä sydämellä", sanoo Daavid (Ps. 101:2). Hän oli oppinut, että se, mitä meidän kodeissamme tapahtuu, on erittäin tärkeää meidän elämämme kannalta. Raamattu edellyttää sananpalvelijoilta nuhteetonta kotielämää, sillä joka ei pysty huolehtimaan kodistaan, ei pysty huolehtimaan myöskään Jumalan huoneesta (ks 1. Tim. 3:1-5).

Kotona annamme lapsillemme esimerkin, jonka he muistavat koko elämänsä, joko kiitollisina tai katkerina. On mahdotonta korostaa liikaa niitä arvoja, joista turvallisessa rakkauden ja järjestyksen täyttämässä kodissa kasvaneet pääsevät osallisiksi. Koti, jossa Jumalan valkeuden annetaan vapaasti loistaa kaikkiin asioihin, on mittaamattoman arvokas paikka. Kuinka monet lapset elävät nykyään tällaisessa kodissa? Kuinka monilla kristityillä vanhemmilla on edes tavoitteena elää tällaisessa kodissa? Jos väheksymme kristillisen kotielämän arvoa, otamme samalla riskin, että lapsemme saavat parantumattomia haavoja. Lasten tulee kasvaa viisaasti osoitetun rakkauden kohteina niin, että he eivät saa tehdä mitä tahansa, vaan ovat vanhempien kurin ja ohjauksen alaisia (ks. Snl. 13:24; 19:18).

Lapsilla on oikeus kotiin, joka ei ole vain joku epämääräinen paikka, vaan erillinen ehyt yksikkö. Koti on paikka, jossa lapsilla on vanhemmat ja jossa he saavat häiriintymättä olla yhteydessä rakkaimpiensa kanssa. Yhteisöelämä, jossa useammat avioparit elävät yhteistaloudessa, ei ole Jumalan suunnitelman mukainen ja siksi ei ole mitenkään yllättävää, että se johtaa ennen pitkää ongelmiin.

Jumalan sana edellyttää meiltä, että emme anna lastemme nauttia mistä tahansa maailman iloista. Mutta meidän on huolehdittava siitä, että lapsemme voivat kokea iloisia asioita jollakin toisella tavalla. Mikään ei ole nuorille niin vahingollista kuin se, että he saavat rohkaisua etsiä iloa ja nautintoa maailman tarjoamista paikoista. Mutta kun koti sisältää onnen ja miellyttävän ilmapiirin, jonka Jumala on sille tarkoittanut, ei kenenkään tee edes mieli etsiä tyydytystä maailmasta.

Tällaisessa kodissa vanhemmat hoitavat tehtävänsä yksituumaisesti. Tällöin kodissa vallitsee eräänlainen hyvyyden laki, rakkaus, joka etsii kohteidensa parasta eikä tästä syystä päästä myöskään

217

tilannetta luisumaan käsistään, rakkaus, joka saa isän toimimaan lastensa parhaaksi ja joka saa äidin unohtamaan itsensä kaikessa perheen eteen nähdyssä vaivassa. Tällaisessa kodissa kasvaville lapsille on tunnusomaista kuuliaisuus, joka ei ole pelkästään pinnallista ja ulkoista. Perheenjäsenten keskinäiset suhteet ovat tasapainossa, vallitsee keskinäinen uskollisuus, pitkämielisyys ja halu auttaa toisia. On aivan selvää, että "viisas poika on isällensä iloksi, mutta tyhmä poika on äidillensä murheeksi" (Snl. 10:1). Kaikkien tulee olla mukana kodin hyvinvoinnin rakentamisessa. Tämä tarkoittaa myös sinua.

Lapset vaativat ja tarvitsevat paljon huomiota paitsi ensimmäisinä vuosinaan myös vaikeassa teini-iässä. Jos he eivät saa tarpeeksi huomiota, heidän persoonallisuutensa vaurioituu pahasti.

Myös vaimoille tulee antaa oikea sija kodissa. Heidän on saatava kokea, että koti on heidän kotinsa eikä vain paikka, joka on seurakunnan toimintojen käytössä. Jokainen koti on tarkoitettu omaksi yksikökseen. Paavali korostaa tätä Timoteukselle (1. Tim. 5), kun hän sanoo, että meidän ei tarvitse jakaa kaikkia asioitamme kaikkien kanssa. Unohdamme tämän helposti nykyään, kun monet kodit turmeltuvat ympärillämme. Paavali korostaa kuitenkin, että jokainen koti on yksikkö, jolla on itsenäisiä velvollisuuksia. Tämä tosiasia on enemmän siunaus kuin taakka. Meille esimerkiksi kerrotaan, että lasten ei tule hylätä perheen vanhimpia seurakunnan hoivattaviksi. Paavali toteaa myös, että nuorten leskien ei tarvitse automaattisesti saada taloudellista apua.

Raamattu ei pidä lasten vastuuta vähäisenä. Nuorten tulee oppia "hurskaasti hoitamaan omaa perhekuntaansa ja maksamaan, mitä ovat velkaa vanhemmilleen" (1. Tim. 5:4). Jumala ei salli mitään verukkeita sille, että jätämme vanhempiemme tarpeet tyydyttämättä (ks. Mark. 7:11). Monet meistä tosin ymmärtävätkin, että emme edes kykene korvaamaan vanhemmillemme kaikkea sitä rakkautta ja huolenpitoa, jota he ovat meille suoneet. Vanhemmillekin on varmaan tärkeintä, että heidän lapsensa oppivat tuntemaan saman Jumalan, jota he ovat itse palvelleet, ja olemaan hänelle kuuliaisia. Jumala pitää huolta kaikista, jotka pelkäävät hänen nimeään. Jumalan palveleminen on paras palkkio vanhemmille heidän huolenpidostaan.

Johannes kirjoitti: "Minua on suuresti ilahduttanut, että olen lastesi joukossa havainnut olevan niitä, jotka totuudessa vaeltavat" (2. Joh. 1:4). Monien vanhempien sydän on särkynyt pian sen jälkeen, kun heidän lapsensa ovat jättäneet kodin turvan. Vapaus tuo hyvin usein tullessaan pinnan alla kyteneen kapinahengen purkauksia, joista on vain huonoja seurauksia. Mistä lapset omaksuvat arvomaailmansa? Kuinka he muuttuvat niin nopeasti? Johtuiko se siitä, kuinka uskoa, totuutta ja rakkautta kunnioitettiin heidän kodeissaan? Voimme oppia jotakin Mooseksesta (ks. Hebr. 11:24-27) ja Timoteuksesta (2. Tim. 3:14,15). Tämän maailman jumalattomuus ei pystynyt turmelemaan heidän elämäänsä. He olivat henkilökohtaisesti kasvaneet samaan uskoon, jota heidän kodeissaan harjoitettiin (ks. 2. Tim. 1:5).

Sama näkyi myös niiden lasten elämässä, joista Johannes toisessa kirjeessään kirjoitti. Johannes saattoi iloita siitä, että lapset vaelsivat totuudessa, vaikka olivat poissa kotoaan. Huomaa, että Johannes puhuu totuudessa vaeltamisesta. Verbimuoto tarkoittaa, ettei ollut kyse tilapäisestä ilmiöstä, vaan koko elämää säätelevästä asiasta.

Koska koti on yksikkö, ei kristittyjen yhteyteen kuulu se, että käy jatkuvasti häiritsemässä sen elämää. Ei ole välttämättä viisasta käydä liian usein kyläilemässä samassa paikassa. Sana sanoo: "Astu jalallasi harvoin lähimmäisesi kotiin, ettei hän sinuun kyllästyisi ja alkaisi sinua vihata" (Snl. 25:17). Todellinen yhteys ei tarkoita sitä, että käydään yhtenään toisten luona juoruamassa sitä sun tätä.

Jos kristityt vierailevat liian usein toistensa luona, he helposti rikkovat sen suojan, joka jokaisella pitäisi omassa kodissaan ja toisia kohtaan olla. Samalla he helposti omaksuvat itselleen oikeuksia, jotka eivät heille kuulu. He eivät piittaa toisten yksityisyydestä ja sekaantuvat toisten elämään ehkä sellaisillakin alueilla, jotka eivät heille lainkaan kuulu. Jos kristityt sitä vastoin kunnioittavat toisiaan ja pitävät toisiinsa sopivan etäisyyden, he voivat olla toisilleen todelliseksi avuksi, kun hädän hetki koittaa.

On iso joukko ongelmia ja vaikeuksia, joiden kanssa jokainen perhe joutuu kamppailemaan. Vastoinkäymisten kautta kasvetaan yleensä kypsyyteen ja tätä Paavali tarkoitti, kun hän kirjoitti, että jokaisen on kannettava oma taakkansa (Gal. 6:5). Jotkut perheet tulevat vaikeuksien kautta entistäkin vahvemmiksi ja perheenjäsenten yhteenkuuluvuus vain kasvaa. Ne eivät sorru ongelmien edessä, vaan kiipeävät niiden ylitse.

218

Loputon ongelmien vatvominen kenen tahansa kanssa vain paisuttaa niitä eikä tuo ratkaisua. Toisaalta taas, kun pidämme sopivan etäisyyden toisiin, voi välillemme kasvaa todellinen yhteys, je kun ongelmat kasvavat meille liian suuriksi, voimme saada ystäviltämme todellista apua ja näir täyttyy myös Raamatun käsky: "Kantakaa toistenne kuormia" (Gal. 6:2).

Aviomiesten tulisi oppia, kuinka rakastaa vaimojaan. Vaimojen tulisi oppia, kuinka rakastaa miehiään Oikea rakkaus johtaa siihen, että mies voi olla perheen pää ja vaimo on hänen apunaan ja he voiva elää sopusoinnussa keskenään (ks. Snl. 5:18,19). Jos voit luoda kotiisi tällaisen sopusoinnun, sinur avioliittosi ja perheesi ovat arvokkaana todistuksena siitä, millaiseksi Jumala on kristityn kodii tarkoittanut.

"SEN TÄHDEN ON JOKAINEN, JOKA KUULEE NÄMÄ MINUN SANANI JA TEKEE NIIDEN MUKAAN, VERRATTAVA YMMÄRTÄVÄISEEN MIEHEEN, JOKA HUONEENSA KALLIOLLE RAKENSI. JA RANKKASADE LANKESI, JA VIRRAT TULVIVAT, JA TUULET PUHALSIVAT JA SYÖKSYIVÄT SITÄ HUONETTA VASTAAN, MUTTA SE EI SORTUNUT, SILLÄ SE OLI KALLIOLLE PERUSTETTU" (Matt. 7:24,25).

219