	Sign In Sign-Up

4. Vahvistu armosta!
(2. Tim. 2:1)

Tunnettu amerikkalainen evankelista D.L. Moody (1837-1899) sanoi: "Raamattu pitää sinut erossa synnistä tai synti pitää sinut erossa Raamatusta". Psalmi 119 sisältää monipuolisella tavalla tämän saman ajatuksen. "Kuinka voi nuorukainen pitää tiensä puhtaana...? Minä kätken sinun sanasi sydämeeni, etten tekisi syntiä sinua vastaan" (Ps. 119:9,11).

Osa 1 - Kuinka Raamattua tulisi tutkia?

Ennen kuin vastaamme tähän tärkeään kysymykseen, tutkikaamme ikään kuin johdannoksi, mikä on Raamatun päämäärä ja mitkä ovat sen käsittelemät aihepiirit. Tämä voi auttaa lukijaa, joka ei ole kunnolla tutustunut Jumalan Sanaan.

1) Raamattua ei koskaan tarkoitettu kattamaan yksityiskohtaisesti kaikkea inhimillistä tietoa eikä ilmoittamaan kaikkea, mikä olisi mahdollista ilmoittaa.

a) Raamattu ei ole Jumalan tietosanakirja; se ei ole rotujen ja kansakuntien yksityiskohtainen historia; se ei ole myöskään kertomus tiettyjen kansojen historiasta. Se ei ole astronomian, geologian, kasvitieteen tai eläintieteen käsikirja. Se ei ole edes teologian oppikirja. Itse asiassa jos se olisi jokin näistä, sen koko tarkoitus olisi vakavasti hämärtynyt, ellei suorastaan kokonaan peittynyt, ja se olisi jäänyt käsittämättömäksi ihmiskunnan suurelle enemmistölle. On kuitenkin sanottava, että mitä aihetta se milläkin alueella sivuaakin, se on täysin luotettava ja sen väitteet ovat aina loppujen lopuksi osoittautuneet tosiksi.

b) On myös todettava, että Raamattu ei ole pelkkä saamaluonnosten, aiheiden tai - esimerkkien lähde. Se ei ole myöskään Jumalan lupausten aarrearkku eikä kokoelrna "Päivän tunnussanoja" tai lohduttavia lauseita. Se sisältää näitä kaikkia, mutta ne eivät muodosta sen ydintä.

c) Juuri siksi, että Raamatulla on tietty päämäärä, se käyttää tavallista kieltä ja esittää asiansa tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla. Silti on ihmeellistä, että sen kieli ja ajattelu on osoittautunut arvoltaan ajattomaksi. Niinpä jokainen Jumalan lapsi, olipa hän Daavidin, Paavalin tai Martti Lutherin aikalainen, on voinut saada siunauksen samasta jakeesta! Saman Raamatun avulla ovat sekä alkukantainen villi että korkeasti oppinut ihminen voineet kohdata Jumalan vastaansanomattomalla tavalla.

2) Raamatulla on alusta loppuun selkeä teema, joka määräytyy Raamatun päämäärän mukaan (ks. 5. Moos. 29:29).

a) Edellä olevan vuoksi meidän on turha odottaa löytävämme Raamatusta sellaista, mikä ei ole tärkeää Raamatun päämäärän ymmärtämisen kannalta. Toisaalta kaikki, mikä on sen ymmärtämiseksi välttämätöntä, on meille ilmoitettu. Päämäärä sanelee sisällön!

b) Raamatun yhtenäisyyden puolesta puhuu sen sisältämä yksi hallitseva teema, joka, kun sen kerran tunnistaa, esiintyy selvästi kaikkialla. Raamattu on kuin suunnattoman suuri puu. Sen sisältämä elämä saa ilmauksensa eri tavoin sen juurissa, oksissa, kukissa, lehdissä, hedelmissä jne. Jokainen osa on elävässä yhteydessä toisiin ja kokonaisuudelle välttämätön! Usein kypsymättömyyttämme näemme kyllä lehdet tai oksat tai kukat, mutta emme näe niille yhteistä elämää ja voimaa. Näemme osat, mutta emme olennaista teemaa.

c) Tutkimalla 1. Mooseksen kirjan 1-3 lukujen suhdetta Ilmestyskirjan 20-22 lukuihin voimme havainnollisimmin ymmärtää Raamatun päämäärän ja niin ollen sen käsittelemät aihepiirit.

Kuvio 2

Huomaa myös, miten Raamattu alkaa Jumalasta (1. Moos. 1:1) ja loppuu ihmiseen (Ilm. 22:21). Sen keskimmäiset jakeet puhuvat sovinnosta Jumalan ja ihmisen välillä (Ps. 118:7-9).
Pane lisäksi merkille ensimmäinen kysymys Vanhassa testamentissa, jonka esitti Jumala (1. Moos. 3:9) ja Uuden testamentin ensimmäinen kysymys, jonka teki ihminen

d) Ennen kuin voimme selvästi nähdä, mikä Raamatun teema on, meidän pitää havaita ne monet säikeet, jotka kulkevat sen halki:

e) Kaikesta tästä kohoaa esiin kolmisäikeinen teema, joka on: YKSI vapahtaja, YKSI pelastus, YKSI pelastettujen joukko. Me voimme ilmaista asian monella eri tavalla - pelastuksen tuoja; pelastuksen tie; pelastetut, tai: liiton Herra; liitto Hänen veressään; liiton kansa, tai: lunastaja; lunastus; lunastetut.

f) Ymmärtääksemme nyt Raamatun tarkoituksen meidän on nähtävä tämä kolmisäikeinen teema Jumalan suunnitelmaa vasten.

Raamatun kolmisäikeinen suunnitelma alkaa 1. Moos. 1-3:sta ja loppuu Ilm. 20 22:een. Koko Raamatussa meille annetaan kaikki asian ymmärtämiselle ja kokemiselle välttämätön tieto Jumalan iankaikkisesta suunnitelmasta ja lunastustyöstä. Raamattu on ilmoitus Jumalan iankaikkisesta suunnitelmasta, jonka perimmäinen tarkoitus on, että me pelastuisimme.

3) Meidän on siksi huomattava, että Raamatussa moneen asiaan viitataan vain hämärästi, ja moni asia jätetään kokonaan mainitsematta. Joissakin tapauksissa kerrotaan vain tosiasiat ilman selityksiä, tulkintoja tai todisteluja.

a) Melkein kokonaan jätetään käsittelemättä suuret Kiinan ja Intian valtakunnat. Egypti, Babylonia, Persia, Kreikka ja Rooma mainitaan vain sikäli kun ne sivuavat Jumalan kansan vaiheita. Mutta miten yksityiskohtaista huomiota kiinnitetäänkään Israeliin, jonka vaiheet johdetaan alkuperästä, Aabrahamista, asti!

b) Kiinnitetään huomiota myös siihen, miten Raamattu vaikenee sellaisista miehistä kuin Konfutse, Buddha, Zarathustra, Platon, Aristoteles jne. Vertaa sitä yksityiskohtaisiin kertomuksiin Jobista, Ruutista, Hannasta, Simsonista. Joskus näyttää siltä, että sitä, mikä on ihmisten silmissä tärkeätä, vain sivutaan. Asian ydin on siinä, että Raamatun kertomista historiallisista tosiasioista olisi kyllä voinut tehdä selkoa tavallinenkin historiankirjoitus tai elämäkertakirjallisuus, mutta Raamatussa tapahtumat tulkitaan Jumalan suunnitelmien ja lunastustyön valossa.

c) Raamatussa on monia kysymyksiä, joihin vastataan vain osittain tai ei ollenkaan:
Mikä on synnin alkuperä? Saatana! Oliko ennen Aatamia olemassa ihmisrotuja? Onko olemassa muita asuttuja planeettoja? Miten Jumalan kaikkivaltius ja ihmisen vapaa tahto voidaan sovittaa yhteen? Mitä me teemme taivaassa (pukeutuminen, ravinto, uni, tavat jne.)? Mitä Jumala aikoo tehdä, kun hän on saanut Uuden Jerusalemin valmiiksi? Ja niin edelleen.

On muitakin kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole yhtä tärkeitä:

Mitä muuta Kristus teki 12. ja 30. ikävuotensa välillä kuin toimi puuseppänä? Millainen lapsi Hän oli? Mitä kerrottavaa olisi Mooseksen 80 ensimmäisestä ikävuodesta? Onnistuiko Hoosean avioliitto lopulta? Miksi Jeremia kirjoitti Valitusvirret tiettyyn runomittaan? Kuka kirjoitti Hebrealaiskirjeen? Tekikö Paavali virheen mennessään Jerusalemiin? Oliko hän ollut naimisissa, ja jos oli, niin mitä hänen vaimolleen tapahtui? Ja niin edelleen. Kaikkiin näihin ja moniin muihin kysymyksiin ei anneta vastausta ilmeisesti siksi, että ne eivät ole tärkeitä Raamatun päämäärän ymmärtämisen kannalta.

4) Näin ollen huomaamme, että Raamattu on Jumalan iankaikkisten suunnitelmien ilmoitusta, jonka tarkoitus on, että heräämme, pelastumme ja löydämme yhteyden Jumalaan ja lähimmäisiimme.

a) Raamatun sivuilla on paljastettu:

(1) Kaikkivaltias Jumala, joka toimii oman päätöksensä mukaan, ja toteuttaa suvereenisti päämääränsä.
(2) Jumalan alkuperäinen ja iankaikkinen päämäärä: että Hänen poikansa olisi kaiken päänä, kaiken perillisenä, ja että ihmiset Häneen yhdistyneinä ja osallisina jumalallisesta luonnosta jakaisivat Hänen kanssaan tämän kunnian.
(3) Jumala näki ennalta ihmisen lankeemuksen ja turmeltumisen ja Jumala päätti pelastaa ihmiskunnasta itselleen kansan, jossa ja jonka kautta Hän toteuttaa alkuperäisen suunnitelmansa.
(4) Pojan nimittäminen tämän pelastustyön tekijäksi.
(5) Hänen syntymänsä ihmiseksi, "vaimon siemenenä", kaikkien profetioiden täyttymyksenä; Hänen synnitön elämänsä, joka loi pohjan Hänen sovituskuolemalleen; Hänen kuolemansa ristillä Jumalan Karitsana, joka kantoi maailman synnit; Hänen ylösnousemuksensa ja korotuksensa Jumalan oikealle puolelle Herrana ja pelastajana, iankaikkisesti.
(6) Pyhä Henki, joka kutsuu ihmisiä kaikista kansoista, sukukunnista ja kielistä yhdistymään Kristuksen ruumiiksi.
(7) Jumalan lopullinen voitto, Hänen päämääränsä toteutuminen, Uusi Jerusalem, pyhä kaupunki, Karitsan morsian, joka laskeutuu alas taivaasta kantaen Jumalan kirkkautta (katso taulukot 4 ja 5).

b) Muistakaamme, että Raamattu voi tehdä meidät viisaiksi, niin että pelastumme uskon kautta, ja se voi tehdä meidät täydellisiksi, kaikkiin hyviin tekoihin valmistautuneiksi (2. Tim. 3:15,16). Raamattu ei siksi vain näytä meille pelastuksen tietä, ei vain näytä tarvettamme löytää Jumalan suunnitelma elämäämme, vaan Raamatusta tulee meille Pyhän Hengen avulla käytännöllinen ja luja apuneuvo, jolla nämä päämäärät voidaan saavuttaa.

c) On vielä mainittava, että Raamattu on muuttumattomien periaatteiden kirja, ja kun olemme uskossa, meidän on opittava ymmärtämään niitä (ks. Hebr. 4:12, 5:12 6:2). Ne ovat elintärkeitä hengelliselle terveydellemme ja kasvullemme.

Yhdenkään kristityn ei pitäisi olla tietämätön Jumalan sanasta, sillä Jumala puhuu ihmisille tänä päivänä toistamalla niitä sanoja, jotka on jo sanonut. On äärimmäisen harvinaista nähdä Jumalan puhuvan jollekulle sanoilla, joita Raamatusta ei voi löytää. Vaikka joskus Jumala puhuu suoraan ihmisille, jotka ovat hengellisesti edistyneet pitkälle, niin silloinkin Hänen sanomansa koostuu suurimmalta osalta sanoista, jotka Hän on jo ilmaissut Raamatussa. Nuoret uskovat, joille Raamatun sana ei ole tuttua, aiheuttavat Jumalalle ongelman sillä, että heissä ei ole perustusta, jonka pohjalta Jumala voisi heille puhua.

Raamattu on Jumalan sanaa. Se paljastaa meille kaiken, mitä Jumala on menneinä aikoina tehnyt hyväksemme. Se osoittaa myös sen, millä tavalla Jumala johdatti ihmiset muinoin tuntemaan Hänet. Jotta voisimme tuntea osaksemme kuuluvan Jumalan huolenpidon rikkauden ja täyteyden, meidän on tutkittava Raamattua. Ja ymmärtääksemme senkin, miten Jumala tahtoo johdattaa meitä luokseen, meidän täytyy, ei vain lukea, vaan myös tutkia Raamattua. Edelleen, kun Jumala haluaa käyttää meitä puhumaan puolestaan, hän tavallisesti haluaa käyttää sanoja, jotka hän on jo puhunut. Jos olemme niistä tietämättömiä, Jumalan on vaikea puhua kauttamme. Tässä suhteessa olemme silloin hänelle hyödyttömiä. Niinpä meidän on varastoitava Jumalan sanaa runsaasti sydämeemme (ks. Kol. 3:16).

On olennaisen tärkeää, että koko Raamattua sekä tutkitaan huolellisesti että sovelletaan tarkasti. Jokaisen sovelluksen tulee olla sopusoinnussa Raamatun koko päämäärän ja sanoman kanssa, ei vain joidenkin satunnaisten jakeiden tai kappaleiden kanssa. Paavali kehottaa Timoteusta tutkimaan Raamattua, ja jakamaan "oikein...totuuden sanaa" (2. Tim. 2:15). Kehotuksen jälkimmäinen osa

tarkoittaa, että olisi kyettävä muun muassa erottamaan laki ja armo. Timoteusta oli lapsuudesta asti opetettu Raamatun sanalla, ja Paavali kehotti häntä syventämään Jumalan sanan ymmärtämistään, jotta saisi hengellistä viisautta (ks. 2. Tim. 3:15-17). Miten kristityn tulisi tässä asiassa edetä? Tässä on neljä kohtaa vakavasti pohdittavaksi:

1) Lukemalla Raamattua. Emme voi koskaan korostaa liikaa Jumalan sanan merkitystä hengellisenä ravintonamme. Meidän tulee nauttia sitä joka päivä ja perusteellisesti sulattaa se mitä olemme sanasta ammentaneEf. Sattumanvaraisen tutkimisen sijasta olisi hyvä, jos meillä olisi jokin lukusuunnitelma. On monia vaihtoehtoisia tapoja lukea Raamattua järjestelmällisesti. Voimme esimerkiksi valita kerrallaan jonkin Raamatun kirjan ja lukea kappaleen siitä joka päivä. Anna itsellesi aikaa pohdiskella päivittäistä lukukappalettasi. Tutki alaviitteitä ja jos mahdollista, selitysteoksia. Ota selvää tärkeimpien sanojen tarkasta merkityksestä. Johdonmukainen ja toistuva Raamatun lukeminen tutustuttaa sinua sen sisältöön, mikä auttaa sinua saamaan yleisnäkemyksen Raamatusta.

2) Tutkimalla Raamattua. Ennen kuin Raamattua voi soveltaa omaan elämään, on ymmärrettävä kunnolla, mitä teksti itse asiassa sanoo. Miksi se on kirjoitettu? Kuka sen on kirjoittanut ja kenelle? Mitkä olivat kirjoitusajankohdan olosuhteet? Mikä on alkutekstin tarkka merkitys? Mikä muu Raamatun kohta selittää tutkittavaa tekstiä?

3) Mietiskelemällä Raamattua. Vain mietiskelemällä laajoja Raamatun kokonaisuuksia alamme nähdä taustalla vaikuttavat yleiset periaatteet, joita voimme soveltaa omaan elämäämme. Daavid todisti: "Minä olen kaikkia opettajiani taitavampi, sillä minä tutkistelen sinun todistuksiasi" (Ps. 119:99). Opiskeleminen hengellistä kasvua varten merkitsee paljon enemmän kuin pelkkä tekstin tosiasioiden opetteleminen.

4) Etsimällä keskeisiä periaatteita. Sen jälkeen kun jostakin Raamatun opetuksesta on tullut elävä osa ajatteluamme pohdiskelun ja jopa ulkoaopettelemisen välityksellä, alamme nähdä tekstien takana vaikuttavat yleisimmät periaatteet, joita voimme soveltaa omaan elämäämme. Vaikka Raamatun kohtaan olisi olemassa vain yksi tulkinta, voi sitä silti soveltaa monella tavalla. Hyvän esimerkin tarjoavat 1. Tim. 5:18 ja 1. Kor. 9:7-14. Paavali painotti, että evankeliumin työntekijöillä on oikeus odottaa tukea, ts. palkkaa. Tueksi väitteelleen hän otti jakeen, joka aluksi näytti olevan asiaankuulumaton (ks. 5. Moos. 25:4), mutta hän jatkoi todisteluaan selittämällä jakeen taustalla olevan periaatteen, jota saattoi yleispätevästi soveltaa eri tilanteisiin (1. Kor. 9:10).

Raamattu on suuri ja vakava kirja. Jos käyttäisimme koko elämämme sen tutkimiseen, koskettelisimme vasta sen laitoja. Voiko siis uskova todella tuntea sanaa viettämättä aikaa sen tutkimisessa? Se on täysin mahdotonta. Uskovien pitäisi tutkia sanaa ahkerasti, niin että heillä vanhetessaan on hallussaan rikas sanan opetuksen varasto, jota he voivat käyttää sekä omiin että toisten ihmisten tarpeisiin.

Valitettavasti monilla uskovilla on taipumus olla Raamatun lukemisessaan valikoivia, jolloin he laiminlyövät tärkeitä osia Jumalan sanasta. Jotkut ovat lukematta jopa Vanhaa testamenttia, koska he olettavat virheellisesti, että se on tarkoitettu vain juutalaisille tai niille, jotka ovat kiinnostuneita Jumalan suhteesta Israelin kansaan. Aika monet uskovat pitävät Vanhaa testamenttia tarpeettomana unohtaen, että siinäkin kerrotaan Jumalan ominaisuuksista ja suurista moraalisista periaatteista, joista ei kenelläkään ole varaa olla tietämätön. He väittävät, että vanhan liiton on korvannut uusi ja parempi, mikä on tietysti aivan totta, mutta se ei saisi olla syy työntää syrjään tärkeää osaa Jumalan ilmoituksesta. Jokaisen kristityn pitäisi tajuta, että sekä Vanha että Uusi testamentti puhuvat samoista Jumalan muuttumattomista ominaisuuksista ja periaatteista, vain kertomistapa on erilainen. Vanha testamentti antaa hyvän taustan Uuden testamentin rikkaammalle ja täydemmälle ymmärtämiselle.

Luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa käyvillä on mahdollisuus, joka usein ns. vapaista suunnista puuttuu: he voivat liturgisen vuoden kuluessa, kun kirkossa joka sunnuntai luetaan aina kappale sekä Uutta että Vanhaa testamenttia, oppia tuntemaan kristillisen uskon kaikki tärkeät aspektit.

Sen, joka tahtoo oppia tuntemaan Jumalan, tulee tutkia Jumalan sanaa huolella. Jokaisen kristityn on tarpeellista heti uskonelämänsä alkuvaiheessa ymmärtää Jumalan sanan tutkimisen tärkeys. On surullista havaita, että on liian harvoja, jotka todella tuntevat Raamattua. On totta, että ihmiset voivat saada Raamatusta jotakin siunausta hartaushetkissään, mutta Raamatusta voi saada paljon enemmänkin. Yleisesti ottaen Raamattua ymmärretään huonosti, ja monet ovat siksi kristillisessä palvelus-

työssään rajoitettuja. On syytä toivoa, että uskovista tulee innokkaampia Raamatun tutkijoita. Se ei ole niin yksinkertaista kuin kuulostaa, sillä se vaatii paljon aikaa. Meillä on oltava luja perustus Jumalan sanassa, muuten emme pysty rakentamaan mitään. Raamatunselitys, jota nykyään kuulemme, on täysin riittämätöntä. Sellainen pintapuolinen elämä seurakunnissa on häpeällistä Jumalan edessä. Kukaan ei voi todella ymmärtää kaikkea totuutta, minkä Raamattu sisältää. Rajoittuneesta käsityskyvystä ja vähäisestä kokemuksesta johtuen jokaisella Raamatun tutkijalla on omat painotuksensa. Siksi meidän on autettava toisiamme. Pienet raamattupiirit, joihin kaikki voivat osallistua, voivat olla suureksi hyödyksi koko paikallisseurakunnalle. Apostoli Paavali rukoili Efeson uskovien puolesta, että he voisivat rakkauteen juurtuneina ja perustuneina käsittää, mikä on Jumalan poikansa kautta toteuttaman iankaikkisen suunnitelman leveys, pituus, korkeus ja syvyys (Ef. 3:18).

On kahdenlaista ymmärtämistä. Yhtäällä on laajaa, mutta pintapuolista, toisaalla rajoittunutta, mutta syvää ymmärtämistä. Raamatun tutkimisesta tulee mieleen kaksi Raamatun jaetta. Efeson uskovia Paavali kehotti lukemaan kirjettään, jotta "te sitä lukiessanne voitte huomata, kuinka perehtynyt minä olen Kristuksen salaisuuteen" (Ef. 3:4). Seurakunnassa on olemassa profetian lahja, mutta ei varsinaisia profeettoja; me emme enää saa taivaasta puhuttuja viestejä. Jumalan ilmoitus on saatettu loppuun ja kirjalliseen muotoon (ks. Juuda 3). Meidän osaksemme jää lukeminen. Mitään oikoteitä ei ole! Timoteukselle Paavali kirjoitti: "Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen" (2. Tim. 2:7). Meidän ei pidä vain lukea, vaan "tarkata" siitä yksinkertaisesta syystä, että minkään Raamatun tekstin sanoma ei hahmotu pinnallisella tarkastelulla. Raamatun sanoman ahkeran lukemisen ja tarkkaamisen palkinto on lisääntynyt ymmärrys.

Olemme jo aikaisemmin käsitelleet sellaisia Raamatun puolia kuin arvovalta, inspiraatio, ilmoitus, päämäärä ja aihepiiri. Nyt tarkastelemme, miten henkilökohtaista Raamatun lukemista ja opiskelua tulisi lähestyä.

1) Meidän on varottava, että emme korvaa Raamattua käsittelevillä kirjoilla itse Raamattua! Tähän voi langeta kuka tahansa. Raamattua selittävillä ja käsittelevillä kirjoilla on sijansa, mutta niistä tulee varmasti vaarallisia, jos ne korvaavat Raamatun. Toinen virhe, jonka nuoret innokkaat uskovat tekevät, on, että he hankkivat käsiinsä paljon kirjoja, joista monet ylittävät heidän henkisen kapasiteettinsa ja kulkevat eri tahdissa kuin heidän hengellinen kokemusmaailmansa. Ensisijaisesti on muistettava lukea ja tutkia Jumalan omaa sanaa. Sen lisäksi, että Raamatun tutkiminen on tärkeää ja arvokasta, siitä voi tulla suorastaan kiehtovaa, jos se tehdään viisaalla tavalla. Niinpä

a) meidän on luettava itse Raamattua ja
b) oltava päättäväisiä, niin että emme piittaa estävistä tunteistamme ja että varaamme lukemiseen aikaa!

2) Meidän on suhtauduttava Raamatun tutkimiseen vakavasti, ja niin tehdessämme muistettava seuraavat kehotukset:

a) Tutki (Apt. 17:11). Jumalan sanaa on tutkittava syvältä ja perusteellisesti. Se on kuin jalokivikaivos.
b) Mietiskele (Joos. 1:8; Ps. 1:2). On otettava aikaa Jumalan sanan mietiskelylle ja ajattelemiselle. Se on ruokaa, joka on sulatettava kunnolla.
c) Vertaile (1. Kor. 2:13; 2. Piet. 1:20; 2. Tim. 2:15), On vertailtava eri Raamatun kohtia yhä täydellisemmän kokonaiskuvan saamiseksi.
d) Tottele (Jaak. 1:22; Joh. 7:17). Jumala on kirjoittanut sanansa toteltavaksi! Lisävaloa ei anneta, ennen kuin on toteltu sitä valoa, joka on saatu. Jumalan sanaan ei suhtauduta kevytmielisesti!

3) Meidän tulee Raamattua lukiessamme jatkuvasti rukoillen luottaa Pyhään Henkeen.
Luonnolliselle mielelle Raamattu on vain kirjallisuutta valtava määrä uskonnollisia lakeja, kertomuksia ja opinkappaleita. Sen todellinen merkitys on luonnolliselle ihmiselle salattu; se on todellakin suljettu kirja (ks. 1. Kor. 2:12 14; 2. Kor. 3:14-16). Niinpä me tarvitsemme Pyhää Henkeä (Joh. 16:13,14; 14:26; Ef. 1:16 18; 1. Joh. 2:27). ÄIä koskaan lue Raamattua pyytämättä ensin Pyhää Henkeä antamaan sinulle ohjausta ja valaistusta. Koska Raamattu on Jumalan ilmoitusta, on usko välttämätön sen ymmärtämiseksi. Siksi onkin oltava tietoinen siitä vaarasta,

joka liittyy sellaisten kriittisten oppineiden kirjoittamien kirjojen lukemiseen, jotka käsittelevät Raamattua ikään kuin se olisi aivan tavallinen kirja ja jotka eivät pidä kirjoituksia Jumalan innoittamina. Raamattua on tulkittava sen oikeassa yhteydessä, mikä tarkoittaa, että otetaan huomioon Raamatun kertomuksen alkuperäinen, koko tausta.

4) Tarvitsemme nöyryyttä lähestyessämme Raamattua. Kun kohtaamme Jumalan sanassa jotakin, mitä emme ymmärrä, eikä asia valkene, vaikka olemme pyytäneet Jumalalta viisautta, jättäkäämme se sillä kertaa. Voimme keskittyä siihen, mitä Herra meille näyttää. Ajallaan Hän antaa meille viisautta ymmärtää vaikeankin kohdan.

5) Raamatun oheiskirjallisuus voi olla avuksi. Selitysteokset, sanakirjat ja muut sen kaltaiset kirjat ovat arvokkaita auttaessaan meitä ymmärtämään monia Raamattuun liittyviä asioita, esimerkiksi sen aikaisia tapoja. On aluksi viisaampaa sijoittaa melko kattaviin yleisteoksiin kuin kirjoihin, joiden sisältö on kovin teoreettista pohdintaa. On syytä varoa, ettei tee Raamatun luvustaan vain älyllistä harjoitusta. Akateeminen tutkiminen voi rajoittua teoreettisiin kysymyksiin, joilla on käytännön merkitystä hyvin vähän tai ei ollenkaan. Raamatun selitysteokset, joko hartauskirjatyyppiset tai järjestelmällisemmin asioita käsittelevät, voivat olla hyödyllisiä. Joissakin Raamatuissa, varsinkin englanninkielisissä, on marginaalihuomautuksia, jaeviittauksia, vaihtoehtoisia sanojen tai sanontojen merkityksiä ja alaviitteitä. Monet niistä ovat hyödyllisiä ja niihin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Raamatuntutkimismenetelmiä on lukuisia ja monenlaisia; jokaisen tutkijan on valittava omiin kykyihinsä ja taipumuksiinsa parhaiten sopiva menetelmä. Joidenkin ohjeiden antaminen voisi auttaa, mutta yhtä hyvin niiden matkiminen voi ratkaisevasti haitata tutkimista, sillä on hyvin mahdollista omaksua itselleen liian vaikea menetelmä tai huomata, että toisen suosittelema menetelmä on epätyydyttävä tai pinnallinen. On löydettävä omat kyvyt ja oma taso Raamatun tutkimiseen, ja pitäydyttävä niissä.

Miten Raamattua pitäisi sitten tutkia? On olemassa neljä perusperiaatetta:
1) Etsi ja ota selvää tosiasioista.
2) Opettele sanaa ulkoa.
3) Analysoi, tee johtopäätöksiä ja vertailuja.
4) Ota vastaan valo, jonka Jumala haluaa antaa.

Miten erilaisia menetelmät ulkonaisilta piirteiltään saattavatkin olla, nämä neljä Raamatun tutkimiseen sovellettavaa periaatetta ovat muuttumattomia. Ja periaatteita on hyvä noudattaa yllämainitussa järjestyksessä.

Tosiasioita etsiessään voi yllättyä, jos on omaksunut perinteisiä, yleisesti hyväksyttyjä uskomuksia. Esimerkiksi: Perinteisesti puhutaan, että Eeva antoi Aatamille "omenan". Mutta 1. Mooseksen kirjan 3. luvussa kerrotaan vain kielletyn puun hedelmästä, hedelmän laadusta tai nimestä ei sanota mitään. Tai: ei missään kohdassa Raamattua mainita enkelien laulavan, eikä idästä Messiasta kumartamaan tulevien viisaiden lukumääräksi ilmoiteta kolmea. Perinteiset uskomukset, jotka perustuvat olettamuksiin, eivät välttämättä ole raamatullisia, ja on pidettävä huoli, ettei ala toistella virheellisiä ajatuksia.

Raamatun tutkimisessa tekemämme mielenkiintoiset havainnot voivat virittää uteliaisuuttamme ja haluamme syventää Jumalan tuntemistamme. Esimerkiksi: Esterin kirjassa ei kertaakaan mainita suoraan Jumalaa nimeltä, mutta Hänen suvereenisuutensa ja huolenpitonsa omistaan ovat silti ilmeisiä. Kun emme huomaa Jumalaa odottamallamme tavalla, se ei koskaan merkitse, etteikö Hän olisi läsnä. Todellakin, Hänen pysyvä läsnäolonsa, tunsimmepa sen tai emme, voi vain synnyttää meissä ylistystä Hänelle.

Raamattu sisältää monia hengellisiä tosiasioita, jotka ovat hengellisesti sokeille kätkettyjä. Jos tutkija löytää Raamatusta jonkin tosiasian, hänellä on jo puolet valosta, ja puolet tutkimisen tarkoituksesta on täyttynyt. On siksi aivan välttämätöntä löytää tosiasioita, muuten emme pysty ottamaan vastaan Jumalan tarjoamaa valoa, sillä Jumalan valkeus loistaa vain Hänen sanansa totuuksissa. Miksi Jumala puhuu tällä tai tuolla tavalla? Analysointi, vertailu ja päättely avaavat meidät Jumalan valolle. Niin Jumala voi ruokkia meitä ja me voimme ruokkia toisia. Jos tutkimme Raamattua huolimattomasti, Jumalan sana ikään kuin vuotaa meistä pois emmekä opi tietämään, mitä siihen on kätkettynä.

On erittäin tärkeää kyetä löytämään Raamatun perustotuudet. Esimerkiksi sillä, mitä Raamattu sanoo, ja mitä se ei sano, on hyvin syvällinen merkitys. Miksi se sanoo asiat eri tavalla eri paikoissa? Jumala on kieltänyt muuttamasta sanaakaan alkuperäisestä Raamatun tekstistä. Miksi sitten joissakin kohdissa käytetään sanasta yksikkömuotoa, toisessa monikkoa? Miksi joskus vuosista tehdään tarkkaa selkoa, ja toisinaan yksinkertaisesti hypätään monia vuosia ylitse? Kaikki nämä ovat tosiasioita, jotka kannattaa panna merkille. Raamattua tutkivan tulee olla Jumalan edessä huolellinen. Hänellä ei ole varaa olla tarkkaamaton. Hänen on oltava vilpitön, sillä Jumalan sana on puhdas. Heti, kun hän kuulee Jumalan sanan, hänen pitäisi tietää, missä on sen keskeinen painopiste. Mutta monet kristityt lukevat sanaa kuulematta mitään. He eivät löydä sen paremmin Raamatun tosiasioita kuin sen periaatteitakaan.

1) Vertaileva menetelmä

Ottakaamme tästä menetelmästä muutamia yksinkertaisia esimerkkejä. Vertailkaamme ensiksi sitä, kuinka ilmausta "Kristuksesta" käytetään Raamatussa.

Tutkiessamme Jumalan sanaa huomaamme, että Uudessa testamentissa käytetään vain sellaisia ilmauksia kuin "Herrassa", "Kristuksessa", "Kristuksessa Jeesuksessa", mutta ei koskaan "Jeesuksessa" tai "Jeesuksessa Kristuksessa". Tätä voimme kutsua tosiasian havaitsemiseksi. Meidän pitäisi yrittää muistaa tai etsiä kaikki kohdat, joissa näitä ilmauksia käytetään. Sitten meidän tulisi verrata niitä ilmauksiin, joita ei käytetä. Miksi joissakin kohdissa käytetään sanaa "Kristuksessa", mutta ei sanaa "Jeesuksessa"? Miksi sanotaan "Kristuksessa Jeesuksessa", mutta ei "Jeesuksessa Kristuksessa"? Kun analysoimme ja vertailemme Jumalan sanaa, voimme odottaa Jumalan antavan meille valoa nähdäksemme vastauksen.

Ensiksi huomaamme, että "Jeesus" on meidän Herramme maanpäällinen nimi, "Jeesus Kristus" taas tarkoittaa, että Jeesus on eräänä päivänä oleva Kristus. "Kristus" on nimi, joka Hänelle annettiin Hänen ylösnousemuksensa jälkeen. "Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka to ristiinnaulitsitte" (Apt. 2:36). Se on siis Hänen ylösnousemusnimensä. Roomalaiskirjeestä löydämme ilmauksen "Kristus Jeesus", mikä tarkoittaa, että tämän päivän Kristus on eilisen Jeesus. Hänen nimensä on nyt "Kristus Jeesus". Termi "Kristus Jeesus" on aivan eri asia kuin "Jeesus Kristus". Kristus on Jeesus, ja Jeesuksesta tuli myöhemmin Kristus. Me voimme olla Kristuksessa, mutta emme koskaan Jeesuksessa. Me voimme olla Herrassa tai Kristuksessa Jeesuksessa, mutta emme Jeesuksessa Kristuksessa. Kun Herramme eli maan pää11ä, me emme voineet olla hänessä, sillä jos olisimme olleet, olisimme osallistuneet Hänen ristin kärsimykseensä ja lunastustyöhönsä. Ei, vain Hän on Jumalan ainosyntyinen poika; meillä ei ole siihen mitään osuutta. Emme voi olla osallisia Hänen syntymäänsä Beetlehemissä.

Miksi sitten voimme olla Kristuksessa? "Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa" (1. Kor. 1:30). Paavali ei sano "Jeesuksessa", vaan "Kristuksessa Jeesuksessa", sillä me olemme yhdistyneinä Häneen Hänen ylösnousemuksessaan, sen jälkeen kun Hän kuoli ja nousi kuolleista. Ylösnousemuksessa Jumala teki Hänet Kristukseksi, ja siinä Pyhä Henki on liittänyt meidät Häneen. Kaikki Raamattua tutkivat tietävät, että Uudessa testamentissa nimi "Jeesus" viittaa Hänen maanpäällisen elämänsä aikaan. Hänen ylösnousemuksensa ja korotuksensa jälkeen on Hänen muihin nimiinsä aina liitetty arvonimi "Herra", ja apostolit käyttivät pelkkää nimeä "Jeesus" vain, kun he halusivat korostaa Hänen täydellistä ihmisyyttään. Luukas viittaa vasta evankeliuminsa 24. luvussa "Herraan Jeesukseen", eli sen jälkeen, kun Jeesus oli noussut kuolleista.

Toisena esimerkkinä "risti" ja "veri" Roomalaiskirjeessä. Tiedämme, että Roomalaiskirjeen luvut 1-8 käsittelevät Herran lunastustyötä. Nämä kahdeksan lukua jakautuvat edelleen kahteen osaan: 15:11 ja 5:12 8. Raamattua tutkivaa hämmästyttää, että ensimmäisessä osassa ei mainita ollenkaan ristiä, kun taas toisessa osassa ei puhuta kertaakaan verestä. Ensimmäinen osa puhuu vain verestä, mutta ei rististä, toisen osan keskipisteenä on risti, mutta verta ei mainita.

Tietäessämme ja palauttaessamme mieleen, mitä Jumala on puhunut ja mitä Hän ei ole puhunut, voimme alkaa analysoida tekstiä. Pohjimmiltaan on olemassa kaksi analysointimenetelmää; yksi on hajottaa osiin tarkempaa tutkimista varten, toinen on koota yhteen kattavamman kuvan muodostamiseksi. Kun tutkimme yksiksemme Roomalaiskirjeen kahdeksaa ensimmäistä lukua, ehkäpä puolessa tunnissa näemme, että syntien anteeksisaaminen ja vanhurskauttaminen tapahtuvat veren

kautta, mutta vapautus synnistä ristin kautta. Vapautus ei tule verestä, vaan ristiltä, anteeksiantamus taas ei tule ristiltä, vaan verestä. Jos olemme painaneet mielemme riittävästi Raamatun jakeita, voimme yrittää analysoida niitä Jumalan edessä. Ehkä emme aluksi ymmärrä niitä, mutta aikamme yritettyämme saamme ymmärrystä. Mainitsin jo aiemmin, että jos pystyy löytämään Raamatusta tosiasioita, on jo saanut puolet valosta. Jos ei pysty löytämään tosiasioita, täytyy lukijalla olla "silmäsairaus". Hän on huolimaton ihminen, joka ei etsi tosiasioita. Hän ei tule tietämään sitä, mitä Jumala on sanonut, eikä sitä, mitä Hän ei ole sanonut. Miten sellaista voidaan kutsua Raamatun tutkimiseksi? Muistakaamme yksi asia: se, pystyykö joku toimimaan sanan palvelijana, riippuu siitä, pystyykö hän Raamattua lukiessaan löytämään Jumalan totuuksia vai ei. Jokaisen Jumalan sanan palvelijan tulee olla valpas ja tarkkaavainen lukija. Tosiasiat ovat kuin vuorenhuippuja, jotka pistävät esiin näkyvästi. Vain laiskat, huolimattomat, sekavat ja kovat mielet eivät tiedä, miten Raamattua luetaan, koska he eivät pysty löytämään Jumalan sanaansa kätkemiä totuuksia.

2) Kattava menetelmä

Tämä on tärkeä Raamatun tutkimisen muoto, jos pyrkii ymmärtämään yksittäisten kirjojen yleisteeman tai merkityksen. Lukiessamme Raamattua tällä menetelmällä otamme yhden Raamatun kirjan ja luemme sen läpi yhdellä kertaa välittämättä luku ja jaejaotteluista. Pienemmät kirjat ja kirjeet on hyvin nopeasti luettu, ja niin pitkän kirjan kuin Jobin kirjan lukee vain kahdessa tunnissa. Lue kirja läpi eri Raamatun käännöksistä, jos mahdollista, ja vähitellen alat ymmärtää, mikä on kirjan yleinen teema.

Tämäntyyppisessä tutkiskelussa on avuksi, jos tietää kirjan tekijästä, kirjottamisajankohdasta ja taustasta jotakin. Jos siis olet kiinnostunut jostakin tietystä Raamatun kirjasta, lue se ensin läpi ja opettele ensin kaikki, mitä voit kirjoittajasta ja siitä, mistä hän kirjoittaa, kenelle ja koska. Sen jälkeen lue kirja läpi yhä uudelleen kunnes sinulla on kirjan sisällön pääpiirteet lujasti mielessäsi.

Yksi esimerkki: Efesolaiskirjeen pääsisältö on yksinkertaisesti esitettynä seuraava: luvut 1-3 kertovat siitä runsaudesta, mikä meillä on Kristuksessa; osa 4 6:9 kertoo uskovan vaelluksesta; 6. luvun lopussa puhutaan hengellisestä sodankäynnistä. Huomaat, että vaikka meille annetaan kaikki voittoisaan sodankäyntiin tarvittavat varusteet, selkämme jätetään kuitenkin paljaaksi, koska ilmeisestikään Herra ei odota meidän kääntyvän kannoillamme pakoon. Silloinhan olisimme suojattomia vihollisen hyökkäyksiä vastaan!

Lukukertojesi aikana voit pyrkiä havaitsemaan sanojen ja ilmausten toistuvia esiintymisiä; se johtaa mieltäsi jälleen uusiin ja erilaisiin ajatuskulkuihin. Kun lukee 1. Pietarin kirjettä, huomaa, että Pietarin 1. luvun viittausta "virheettömän ja tahrattoman Karitsan" kalliiseen vereen seuraa 2. luvussa maininta "pyhästä papistosta", joka uhraa hengellisiä uhreja. Lukija tulee ajatelleeksi 2. ja 3. Mooseksen kirjaa ja tekee sen jännittävän löydön, että kirje jakautuu viiteen Pentateukkia eli kaikkia Mooseksen kirjoja vastaavaan osaan.

Sen jälkeen kun on tarkastellut jotakin kirjaa ikään kuin kaukoputkella, on mikroskooppitutkimuksen vuoro. Sitä varten on hyvä olla käsillä muistikirja, johon voi kirjoittaa löytöjään tai kommentteja epätavallisista tai omaperäisistä sanoista.

On paikallaan tässä yhteydessä painottaa sitä, että vaikka ahkeruus lukemisessa ja tutkimisessa onkin tärkeää ja palkitsevaa, on vaara, että tutkii Raamattua saadakseen tietoa tai pystyäkseen opettamaan muita, ja tekee tämän kaiken kuulematta Pyhän Hengen henkilökohtaista puhetta. Voimme auttaa toisia vain jos sana on ravinnut ja rakentanut meitä itseämme.

3) Analyyttinen menetelmä

Analyyttinen tai yksityiskohtainen Raamatun tutkiminen on ehdottoman tyhjentävä tapa tutkia Jumalan sanaa - ja yksi arvokkaimmista. Siinä ei niinkään käsitellä kirjaa ja sen yleistä teemaa, vaan pikemminkin otetaan käsiteltäväksi jokaisen lauseen merkitys. Se on siten tutkimista jae jakeelta, lause lauseelta, ja siinä käytetään hyväksi viittauksia, hakuteoksia ja eri Raamatun käännöksiä, ja kiinnitetään samalla tarkasti huomio alkutekstiin.

Monet kristityt saavat paljon iloa yksityiskohtaisesta Raamatun tutkimisesta. Raamatun opetuksen tulee perustua terveeseen sanan yksityiskohtaiseen tutkimiseen, mutta eivät kaikki Raamatun tutkijat käytä tätä jae jakeelta lähestymistapaa. Tähän suositeltavaan menetelmään liittyy kuitenkin eräitä vaaroja, joita tulee välttää. On mahdollista, että yksityiskohtaisesta tutkimisesta tulee pelkästään kriittistä analyysiä, ja tutkijaa saattavat alkaa askarruttaa vain tekstikriittiset ja kirjalliset kysymykset. Tällöin hän menettää tutkimisen todellisen arvon, eikä enää huomaa asioita, joilla lukukappaleessa on eniten merkitystä. On tutkittava Raamatun sanoja huolellisesti, jokaista kappaletta yksityiskohtaisesti tarkastellen ja kielioppia ja tekstin rakennetta perusteellisesti analysoiden, Mutta jos kriittinen tutkimustapa alkaa kiehtoa liikaa, se johtaa dogmaattiseen ja väittelynhaluiseen mielenlaatuun tai epäkunnioittavaan suhtautumiseen Raamattuun. Taito erottaa Raamatun tekstin merkityksiä annetaan niille, jotka rakastavat Raamattua Jumalan sanana ja luottavat siihen epäilemättä.

Raamatun kappaleen tutkimisen voi aloittaa tutustumalla siihen ensin perinpohjaisesti, ja sen voi tehdä vain lukemalla kappale useita kertoja, kunnes on omaksunut sen hengen. Voi jatkaa lukemalla muita käännöksiä, mutta niiden valinnassa on oltava varovainen, sillä jotkut käännökset voivat vain hämmentää tutkijaa.

Jos on mahdollista opetella kappale ulkoa, se on vain hyvä, mutta pitkähköt tekstit voivat ylittää lukijan muistamiskyvyn, joten on tyydyttävä palauttamaan mieleen tekstin yleislinjat. Kun pystyy tyydyttävästi muistinvaraisesti seuraamaan kappaleen päälinjaa, on seuraava askel tekstin huolellinen analysointi. Jumalan sanalla on välitön ja pääasiallinen merkitys, eli se merkitys, joka sillä oli niille, joille se oli aluksi puhuttu ja kirjoitettu, ja analysointiin kuuluu, että kuljetaan takaisin näihin alkuperäisiin tilanteisiin ja olosuhteisiin. Mikäli yksityiskohtaisen selityksen on määrä edetä niin että siitä on todella hyötyä, on välttämätöntä tietää, milloin ja miksi sanoma aluksi välitettiin. Analysointi tarkoittaa myös tutkittavan tekstikappaleen jaottelua osiin, ja siinä ei pidä noudattaa Raamatun jaeja kappalejakoja, sillä ne voivat olla harhaanjohtavia. ^{(viite 1)} Yksi esimerkki on Efesolaiskirje, jossa luvun 1 pitäisi jatkua lukuun 2 ilman lukujaon aiheuttamaa katkosta. Tutustuessasi itse yhä paremmin Raamattuun huomaat, missä jaot ovat epäonnistuneita. Tutkiessaan tekstiä tarkasti huomaa tiettyjä avainsanoja ja keskeisiä ajatuksia, joiden perusteella voi antaa eri osille otsikoita - kaikki nämä voi kirjoittaa muistikirjaan myöhemmin lähemmin tutkittavaksi.

Esimerkki analyyttisestä menetelmästä:

Kysymys on Johanneksen evankeliumin luvuista 14-16, joissa on lupaus mm. Pyhän Hengen lähettämisestä. Onko tässä lupauksessa jotakin erityistä tutkittavaa? Lue ja mieti kappaletta Joh. 14:16-20.

Mitä tosiasioita löydämme? Lukukappaleen alkuosassa käytetään sanaa "hän" tai "hänet", mutta loppuosassa pronomini on "minä" tai "minun". Tapahtuu vaihtuminen "hänestä" "minuun". Kun olemme huomanneet tämän tosiasian ja painaneet mieleemme nämä jakeet, etenemme niiden analysointiin. Herra mainitsee "toisen puolustajan". "Toinen" viittaa siihen, että kysymyksessä on järjestyksessään toinen. Esimerkiksi lause "Pyydän jotakuta toista auttamaan sinua" viittaa järjestyksessä toiseen auttajaan. Isä lähettää toisen Puolustajan, eli järjestyksessä toisen Puolustajan. Koska on olemassa toinen Puolustaja, on täytynyt aikaisemmin olla myös ensimmäinen Puolustaja aivan niin kuin toinen auttaja antaa ymmärtää, että ensimmäinen auttaja on tai on ollut läsnä.

On siis löydetty tosiasia, että on olemassa kaksi Puolustajaa. Mitä Herra sanoo toisesta Puolustajasta? "Hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti." Kuka Hän on? Näyttää siltä, että emme tunne häntä, silti Herra sanoo: "...jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta to tunnette hänet". Miksi? "Sillä hän pysyy teidän tykönänne." Jos olisin tuona päivänä ollut yksi opetuslapsista, olisin varmasti kysynyt: "Herra! Sinä sanot että Puolustaja pysyy meidän tykönämme, mutta en näe häntä sen enempää valveilla ollessani kuin nukkuessanikaan. En näe häntä syödessäni enkä liikkuessani. En ole koskaan tuntenut häntä. Miten sinä voit sanoa, että minä tunnen hänet?" Mutta huomaa, miten Jeesus jatkaa: "En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne". Analysoidessamme tekstiä huomaamme, että "hän" on muuttunut "minuksi". Toisin sanoen on olemassa "minä" ja "hän". Kun Jeesus on maan päällä, hän on Puolustaja, toisin sanoen Pyhä Henki Hänessä on Puolustaja. Tässä näemme valon. Maan päällä Jeesus ja Pyhä Henki ovat yhtä, sillä Henki asuu Jeesuksessa. Opetuslapset sekä näkevät että tuntevat Hänet, sillä Hän on heidän tykönään.

Mutta nyt annetaan toinen Puolustaja. Herran on määrä kuolla, nousta ylös ja tulla takaisin. Miten Hän tulee? Hän tulee Pyhässä Hengessä, niin että Hän ei jätä opetuslapsia orvoiksi. "Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää minua näe, mutta to näette minut; koska minä elän, niin tekin saatte elää. Sinä päivänä to ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että to olette minussa ja minä teissä." Jakeessa 17 sanottiin "Hän on teissä oleva", jakeessa 20 "minä (olen) teissä". Aiemmin mainittu "hän" on siis jäljempänä seuraavien jakeiden "minä". Ensimmäisellä kerralla Pyhä Henki on Kristuksessa, jälkimmäisellä kerralla Kristus Pyhässä Hengessä. Kuka on Pyhä Henki? Pyhä Henki on Herran Jeesuksen toinen persoona. Aivan kuten Poika on Isän toinen persoona, on Pyhä Henki Pojan toinen persoona. Vain ilmenemismuoto muuttuu.

On niin ollen selvää, että perusperiaate Raamattua tutkittaessa on löytää tosiasioita. Ei ole todellakaan kysymys siitä, kuinka monta lukua on lukenut tai kuinka monta jaetta on opetellut ulkoa. Ellei pysty löytämään tosiasioita, ei voi saada valoa Jumalalta. Evankeliumin työntekijälle kyky löytää tosiasioita Raamatusta on keskeinen edellytys. Paavalilla oli erinomainen kyky löytää tosiasioita. Katsokaamme vaikka, mitä hän sanoo Galatalaiskirjeen 3. luvussa. Kun hän luki 1. Mooseksen kirjaa, hän havaitsi Jumalan lupauksesta Aabrahamille, "...sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä" (22:18), että sana "siemen" oli yksikössä, ei monikossa, ja se osoitti niin ollen Kristukseen. Paavali oli löytänyt Raamatusta tosiasian. Tämänkaltaisia tosiasioita on kymmeniä tuhansia. Se, ymmärtääkö rikkaasti Jumalan sanaa, riippuu suuressa määrin tästä kyvystä löytää tosiasioita.

4) Aiheen mukainen menetelmä

Raamatun typologia tai symboliikka tarkoittaa, että tapahtumassa on edustettuna kaksi asiaa, joista kirjaimellinen on tarkoitettu ja suunniteltu edustamaan hengellistä. Tyyppi on siten Jumalan antama hengellinen leima kirjaimelliselle tapahtumalle, henkilölle tai asialle. Ne ilmentävät Jumalan taitavasti Raamattuun punomaa iankaikkista pelastussuunnitelmaa. Sana "tyyppi" tulee kreikan sanasta tipos. Se käännetään kirkkoraamatussa eri tavoilla: "jälki" (Joh. 20:25): "kuva" (Apt. 7:43; Hebr. 8:5); "esikuva" (Room. 5:14; 1. Kor. 10:11; Fil. 3:17;1. Tess. 1:7; 2. Tess. 3:9; 1. Tim. 4:12; Tiit. 2:7; 1. Piet. 5:3); "muoto" (Room. 6:17); "kaava" (Apt. 7:44).

Se mitä tyypissä ennakoidaan, nähdään "antityypissä", antitipon, joka on käännetty "vertauskuva" (1. Piet. 3:21) ja "oikean kuva" (Hebr. 9:24). Jos esimerkiksi otetaan ilmestysmaja, sen tyyppi tai kaava nähtiin vuorella, joka kuvaa taivasta, ja itse ilmestysmaja on antityyppi, oikean kuva (Hebr. 9:24). Edelleen voidaan ilmestysmajaa pitää tyyppinä, ja Jumalan lapsia, jotka nyt muodostavat Jumalan huoneen, antityyppinä. Kristus on "poikana, hänen huoneensa haltijana; ja hänen huoneensa olemme me" (Hebr. 3:6). Monet asiat Vanhassa testamentissa ovat Uuden testamentin ilmoittamien asioiden esikuvia, kuten 1. Kor. 10:11:ssä sanotaan. Mutta tässä, niin kuin kaikessa, tarvitaan Pyhän Hengen opetusta, tai on vaara, että etsitään yhteyksiä, jotka ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Raamatun tutkijalle on kuitenkin hyödyksi Pyhän Hengen johdossa etsiä lukuisia Vanhan testamentin tyyppejä ja niitä vastaavia Uuden testamentin antityyppejä. Niitä voivat olla henkilöt, paikat, esineet, tapahtumat, jne.

Kaikki Raamatun kirjat eivät ole samalla tavalla esikuvallisia. Uudessa testamentissa Hebrealaiskirje todistaa Mooseksen kirjojen ja Joosuan kirjan vahvasti esikuvallisesta luonteesta. Samoin Ruutin kirja, joka sukulunastajan, Booasin, kautta kertoo lunastustyöstä, on syvästi esikuvallisempana kuin pelkkä rakkauskertomus. 1. Kor. 10:11 tarjoaa uusitestamentillisen pohjan Mooseksen kirjojen rikkaalle esikuvalliselle tulkinnalle.

Raamatussa on tapana kuvata Jumalan suunnitelmia typologioiden avulla ja typologiat ovat keino saada Jumalan sanalle merkityksellinen sisältö kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa. Koska Kristus on kaikkien kirjoitusten toistuva aihe, Hänen työnsä ja persoonansa ovat havainnollistettuina sen tyypeissä, symboleissa ja profetioissa. On olemassa monia erilaisia tyyppejä:

1) Ihmisiä, kuten Kain, joka symbolisoi luonnollista ihmistä, joka on täysin vailla tietoisuutta synnistä tai sovituksesta (ks. 1. Moos. 4:3; 1. Piet. 2:1 22; Juud. 11). Vastakohtana edelliselle on Aabel, hengellisen ihmisen esikuva, jonka veriuhri (ks. 1. Moos. 4:22; Hebr. 9:22) oli todistuksena hänen syntiensä vuoksi tuntemastaan syyllisyydestä ja luottamuksesta sijaissovitukseen. Samoin monet muut Vanhan testamentin henkilöt symbolisoivat jotakin Messiaan ominaisuutta tai lunastuksen vaihetta.

2) Vertauskuvallisiin tapahtumiin kuuluvat vedenpaisumus, Egyptistä lähtö, erämaavaellus, mannan sataminen, vaskikäärme ja Kanaanin valloitus.

3) Vertauskuvallisiin uskonnollisiin toimituksiin kuuluvat kaikki leeviläisriitit. Esimerkiksi toimitus, jossa teurastettiin lampaita tai muita eläimiä sovitukseksi synneistä (3. Moos. 17:11), olivat Jumalan Karitsan esikuvina (ks. Joh. 1:29; Hebr. 9:28; 1. Piet. 1:19). 3. Mooseksen kirjan huolellinen tutkiminen kertoo, että erilaiset uhrit paljastavat Kristuksen täytetyn työn ja sen seurausten koko rikkauden:
Luku 1 - polttouhri, joka kuvaa Jeesuksen Kristuksen kuolemaa
Luku 2 - ruokauhri, joka kuvaa Jeesuksen Kristuksen elämää.
Luku 3 - yhteysuhri, joka kuvaa Jeesuksen Kristuksen rauhaa.
Luku 4 - syntiuhri, joka kuvaa Jeesuksen Kristuksen lunastusta.
Luku 5 - vikauhri, joka kuvaa Jeesuksen Kristuksen sovitusta.

Pääsiäinen (3. Moos. 23) kuvasi Jeesusta, lunastajaamme (1. Kor. 5:6 8). Kaksi vuohta (jotka muodostivat yhden syntiuhrin 3. Moos. 16:5), joista toinen uhrattiin ja toinen ajettiin erämaahan, ovat symboleina Kristuksen kuoleman kahdenlaisesta vaikutuksesta, joka täyttää Pyhän Jumalan kaikki vaatimukset, niin että Hän ei enää muista kansansa syntejä ja poistaa heiltä kaikki synnin syytökset (ks. 3. Moos. 16:8,9 ja 21; Hebr. 10:12 ja 17; 1. Joh. 1:7).

4) Esikuvallisiin virkoihin kuuluvat profeetan, papin ja kuninkaan virat. Esimerkiksi Mooses profeettana symbolisoi Kristusta (ks. 5. Moos. 18:15 18; Joh. 6:14; 7:40).

5) Vertauskuvallisesta tapahtumasta on esimerkki Joonan kokemus suuren kalan vatsassa; tapaus kuvasi profetaallisesti Herran hautaamista ja ylösnousemusta (ks. Matt 12:39).

Typologiaa on joskus kutsuttu yhdeksi profetian lajiksi. Se on totta, mutta tyypin merkitystä ei ehkä ole tehty tiettäväksi sen omana aikana. Suurin osa Vanhan testamentin symboleista käsittelee sellaisen aikakauden tapahtumia ja totuuksia, jotka jäivät sen ajan näkijöille salaisuudeksi (ks. Matt. 13:11-17), joten voidaan sanoa, että vaikka tämä aikakausi, joka tunnetaan seurakunnan aikana, jäikin paljastumatta Vanhan testamentin profeetoille, sen tunnusmerkit on kaikkitietävä Pyhä Henki painanut kaikkiin Vanhan testamentin instituutioihin, henkilöihin ja ilmiöihin. Tämän vuoksi Vanhan testamentin riiteillä ja kokemuksilla on merkitystä ja opetusarvoa kristityille. Tämä tosiasia, kun sitä oikein ymmärretään ja arvostetaan, on suurenmoinen todistus Raamatun jumalallisesta alkuperästä ja tekee Raamatusta ohjeineen käytännöllisen ja kaikkiin aikoihin soveltuvan.

Raamatun aiheen mukaista tutkimistapaa voidaan soveltaa myös yksinkertaisesti tutkimalla jonkin sanan esiintymistä. Jos olen kiinnostunut määrätystä aiheesta, esimerkiksi vanhurskauttamisesta, voin hyvän sanakirjan avulla varmistua sanan merkityksestä ja kiinnittää huomiota sen esiintymiseen eri osissa Raamattua. Koska usein sama heprean tai kreikan sana on käännetty eri tavoin eri paikoissa, on välttämätöntä käyttää apuna sellaista sanakirjaa, jossa tämä on otettu huomioon. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sanakirjan antama merkitys ei määrää millään tavoin Pyhän Hengen opetusta yksittäisissä kohdissa; asiayhteys on aina varmin opas. Paavalin kirjeessä kolossalaisille esiintyy sama kreikan sana "ruumis", mutta opetus eri yhteyksissä on selvästi erilaista. Esimerkkinä Kol. 2:11,17,19 ja 23. Kun olen jäljittänyt sanan "vanhurskaus" ja sen johdosten esiintymisen ja tutkinut sitä eri yhteyksissä, huomaan, että Uusi testamentti puhuu meidän olevan "Jumalan vanhurskauttamia" (Room. 3:30), "Kristuksessa vanhurskautettuja" (Room. 3:24), "Uskosta vanhurskautettuja" (Room. 5:1). Mikä jännittävä aihe avautuukaan tutkittavaksi ja tämä on vasta alkua.

Muita tapoja tutkia Raamattua

Elämäkertojen tutkiminen

On haastavaa lukea ja tutkia Daavidin kaltaisen ihmisen elämää ja hänen psalmejaan. Samalla tavoin voidaan tutkia melkein kaikkia Raamatun merkittäviä ja vähemmän tärkeitä persoonallisuuksia etsittäessä heistä kertovia tosiasioita. Päinvastoin kuin monet muut elämäkerrat, Raamatun kertomukset eivät esittele kuvaamiensa henkilöiden pelkkiä hyviä ominaisuuksia, vaan myös heikkouksia ja epäonnistumisia; esimerkkinä vaikkapa Aaron ja Salomo. On niin helppo luoda ihannekuvia ihmisistä, vaikka Aabrahamista, tuosta "hengellisestä jättiläisestä, joka kuitenkin ainakin kaksi kertaa väitti vaimoaan Saaraa sisarekseen, mikä ei tietenkään ollut koko totuus (ks. 1. Moos. 12:13; 26:7) - eli oli toisin sanoen valhe! ^{(viite 2)} Raamatun rehellisyys ihmiskuvauksissa auttaa meitä suhtautumaan realistisesti ihmisiin, sellaisiinkin, joita Herra käyttää voimakkaasti. Muistakaamme sekin, että tietyillä heprealaisilla nimillä on oma merkityksensä, joka usein kuvaa henkilön luonnetta; esimerkiksi Jaakob tarkoittaa "pettäjä" tai "anastaja". Tälläkin menetelmällä Raamattua tutkittaessa on tärkeää löytää niin paljon tosiasioita kuin on mahdollista ja koota ne sitten yhteen. Oppiessamme Raamatun henkilöistä mahdollisimman paljon voimme löytää monia arvokkaita opetuksia ja raamatullisia periaatteita.

Esimerkkinä elämäkertojen tutkimisesta ottakaamme vaikka Timoteus, koska häneen viitataan niin monessa kohdassa Uutta testamenttia. Mitä tiedämme ja voimme oppia hänestä? Tässä lyhyt luonnehdinta, joka voisi olla toki yksityiskohtaisempikin: Hän on nuori mies, syntyisin Vähän Aasian Lystrasta. Paavali kutsui häntä "pojakseen uskossa" (1. Tim. 1:2), mikä tarkoittanee, että hän oli johdattanut Timoteuksen uskoon ensimmäisellä matkallaan Lystraan. Timoteuksen on tuolloin täytynyt olla teini ikäinen. Hänen äitinsä, Eunike, oli juutalainen ja isänsä kreikkalainen (Apt. 16:1). Hän on ilmeisesti saanut hurskaan kasvatuksen, koska hän on tuntenut Vanhan testamentin kirjoitukset lapsuudestaan asti, ja Paavali mainitsee sekä hänen äitinsä että isoäitinsä, Looiksen, vilpittömän uskon (2. Tim. 1:5). Hänen isästään vaikeneminen kielii siitä, että tämä ei ollut sen paremmin juutalaisuuteen kääntynyt kuin Jeesukseen uskovakaan. Käydessään toisella lähetysmatkallaan Lystrassa Paavali oli saanut Timoteuksesta hyvän todistuksen paikallisilta uskovilta ja otti tämän mukaansa olemaan apuna Herran työssä. Paavali ympärileikkasi Timoteuksen, jotta tämän kreikkalainen syntyperä ei olisi haittana työskenneltäessä juutalaisten parissa. ^{(viite 3)}

Teknisesti katsoen Timoteus oli juutalaisen lain mukaan juutalainen, koska äidin rotu määräsi, mihin rotuun lapsi kuului. Siksi juutalaiset olisivat saattaneet odottaa, että Timoteus olisi ympärileikattu. Ilmeisesti hänen isänsä ei ollut sallinut sitä. Luultavasti hänen isänsä kuoli näihin aikoihin (Apt. 16:3). Lystrasta Timoteus matkasi Paavalin mukana Makedoniaan, mutta Bereassa hän ja Silas jäivät matkasta. He liittyivät Paavalin seuraan Ateenassa, missä Timoteus lähetettiin takaisin Tessalonikaan, josta hän toi raporttinsa Paavalille Korinttoon (ks. Apt. 17:13-15 ja 1. Tess. 3:1,2).

Paavalin oleskellessa Efesossa Timoteus oli hänen kanssaan (Apt. 19:20), ja hänet lähetettiin Korinttoon, mutta hän oli jälleen Paavalin seurassa Makedoniassa, kun 2. kirje korinttolaisille kirjoitettiin. Hän oli Paavalin kanssa silloinkin, kun tämä kirjoitti Roomalaiskirjeen Korintossa. Kun Paavali palasi Vähästä Aasiasta Makedonian kautta, Timoteus odotti häntä Trooaassa (Apt. 20:3-5). Hän oli Paavalin seurassa, kun kirjeet kolossalaisille, Filemonille ja filippiläisille kirjoitettiin.

Niinpä elämän loppuun asti rakas Timoteus oli Paavalille lohtuna ja apuna, ja tämä sai käyttää hyödykseen Timoteuksen uhrautuvaa palvelumieltä. Paavali todisti hänestä, että kun kaikki muut etsivät omaansa, hänellä ei ollut ketään muuta samanmielistä kuin Timoteus (ks. Fil. 2:20). Ja kun Paavali oli lähestymässä kilvoittelunsa loppua, hän löysi Timoteuksesta miehen, jonka haltuun hän saattoi jättää työnsä. Hän neuvoi tätä, miten Jumalan huone tuli järjestää ja miten siinä tuli käyttäytyä. Timoteus ei ollut apostoli, eikä hän ollut ilmeisesti kaitsija eikä vanhinkaan, koska hänelle annettiin ohjeita molempiin virkoihin pyrkijöistä (1. Tim. 3:1-7 ja 5:17-22). Hengellisen isän palavalla kiintymyk-

sellä Paavali varoitti ja muistutti, kehotti ja neuvoi häntä, huolehtien jopa hänen terveydestään neuvoen häntä juomaan hiukan viiniä hänen usein toistuvien vaivojensa vuoksi (1. Tim. 5:23). Paavalin viimeiset sanat Timoteukselle kirjeessä ovat: "Herra olkoon sinun henkesi kanssa; armo olkoon teidän kanssanne" (alkuteksti). Timoteusta voi pitää tyypillisenä palvelijana, joka jää työhön apostolien jälkeen Herran paluuseen asti. Paavali odotti, että totuus, jota hän oli saamannut, kulkisi edelleen eteenpäin sellaisten opetuslasten kautta kuin Timoteus (ks. 2. Tim. 2:2).

Profetioiden tutkiminen

Sekä messiaanisten että muiden toteutuneiden ja toteutumattomien profetioiden tutkiminen voi olla hyvin innostavaa. Monien uskovien viehtyminen Raamatun profetioihin ei saisi kuitenkaan peittää silmiltämme sitä tosiasiaa, että suurin osa profetioista ei ole meille vielä salatun tulevaisuuden ennustamista, vaan kertomus niistä väistämättömistä seurauksista, joita Jumalasta luopumisella on. Puhumme profetioiden "tulkitsemisesta", millä yleensä tarkoitamme sitä, että etsitään Raamatusta johtolankoja, jotka viittaisivat oman aikamme ihmisiin tai tapahtumiin. Mutta vaikka esimerkiksi Danielin ja Sakariaan kirjoissa sekä Ilmestyskirjassa on paljon profetioita ja näkyjä, joita voidaan lähestyä tällä tavalla, useimmat profeetat tekivät hyvin selväksi, että heidän profetiansa ei kaivannut mitään tulkintaa.

* * *

Olemme oppineet joitain Raamatun tutkimisen pääperiaatteita.

On jo ollut puhetta siitä, että jokaisella Raamatun kohdalla on ensisijainen merkityksensä, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että mitään kappaletta pitäisi tutkia erillään muusta Raamatun tekstistä. Jokainen osa antaa panoksensa kokonaisuuden päämäärään ja merkitykseen, ja jokaista osaa on tutkittava Jumalan koko ilmoituksen yhteydessä.

Raamatussa on tehtävä erotus kirjaimellisen ja symbolisen välillä. Jos kirjaimellinen tulkinta on sopusoinnussa Raamatun yleisen opetuksen kanssa, silloin kohta on tarkoitettu tulkittavaksi kirjaimellisesti. Raamattua on tutkittava kirjaimellisesti aina, kun se on mahdollista, mutta on myös tunnistettava ne osat, joissa käytetään symboleja ja kuvakieltä. Symbolin merkitys yhdessä kohdassa auttaa määrittämään sen merkityksen toisaalla. Sitä paitsi Raamatun kirjaimellinen tulkinta tuo esiin entistä merkityksekkäämpinä typologiset opetukset eli kertomukset, jotka enteilevät myöhempien aikojen tapahtumia ja ihmisiä.

On virhe ajatella, että Raamatun tutkimisen tarkoitus on auttaa puheiden valmistelussa tai tehdä tutkija kykeneväksi saamaamaan ja opettamaan. Raamatun tutkiminen on yksi tapa ravita Jumalalta saamaamme uutta luontoa, ja se on siksi välttämätöntä jokaiselle uskovalle. Jos sinulle tarjoutuu pysyvä mahdollisuus opettamiseen ja julkiseen puhumiseen, on sinun tutkittava Raamattua jatkuvasti, jotta voit täyttää palvelustehtäväsi sen arvon mukaisesti.

Jotkut kristityt uskovat, että pyhitys on seurausta jostakin tunnekokemuksesta tai elämän kertakaikkisista käännekohdista, mutta asia ei ole niin. Todellinen pyhyys on seurausta kuuliaisuudesta totuudelle. Jumalan sana on se, joka puhdistaa. Johanneksen evankeliumissa Herra sanoo opetuslapsilleen: "Te olette puhtaat" (13:10), mutta hän kiinnitti heidän huomionsa myös siihen, että puhdistuakseen ja pyhittyäkseen he tarvitsivat Jumalan sanan jatkuvaa puhdistavaa työtä sisimmässään. Tulemme pyhyydestä osallisiksi, kun vaellamme askel askeleelta Jumalan tahdossa sitä mukaa kuin Jumalan sana meille ymmärrystä antaa. Jos annamme sanan asua sydämessämme, tulemme huomaamaan, että se muuttaa meitä sisältäpäin Hänen kuvansa kaltaiseksi - eli kohti hengellistä todellisuutta!

Kuten jo tämän kirjan 1. luvun 1. osassa sanottiin, on Kristus Jumalan ilmoituksen ydinsisältö: ilman Häntä Raamattu pysyy meille suljettuna kirjana. Kristus on läsnä kaikkialla Raamatussa; Hän on avain jokaiseen Raamatun kirjaan; tutkiessamme Raamattua me löydämme Hänet; vain tutkimalla Raamattua me opimme tuntemaan Hänet.

Jokaisella Raamatun tutkijalla täytyy olla

kaipausta - aitoa sanan ikävää
kiintymystä - vilpitöntä rakkautta Jumalan sanaan
kestävyyttä - etsiäkseen Raamatusta Kristusta
kurinalaisuutta - Pyhän Hengen ohjaama tahtoelämä.

Jumalan sana voi täyttää tarpeemme kaikilla tavoilla. Se on siemen, joka kasvaa ja kantaa hedelmää (ks. Matt. 13:19); se on meille maitoa, kun olemme nuoria (ks. 1. Piet. 2:2); se on vahvaa ruokaa, kun olemme vanhempia (ks. Hebr. 5:14); se on lamppu, joka valaisee askeleemme (ks. Ps. 119:105); se on peili, josta näemme itsemme (Jaak. 1:23); se on tuli, joka polttaa ja puhdistaa (Jer. 23:29); se on vasara, joka murskaa sen, mikä pitää murskata (Jer. 23:29); se on pesuastia tai kastemalja, jossa meidät pestään ja pidetään puhtaana (Ef. 5:26); se on sana, joka puolustaa ja antaa voiton (Ef. 6:17).

----------------------------------------------------------------------

1. Raamattu jaettiin lukuihin ja jakeisiin vasta 1200 luvulla.

2. Saara oli kyllä Aabrahamin sisarpuoli (ks. 1. Moos. 20:12), mutta oleellista on, että Aabrahamin tarkoitus oli harhauttaa.

3. Toimenpide oli tarkoituksenmukainen,jotta Paavalin työ juutalaisten keskuudessa olisi ollut tuloksellisempaa.Tämä erosi Tiituksen tapauksesta (ks. Gal. 2:3), jossa ympärileikkauksesta kieltäydyttiin, koska jotkut vaativat sitä pelastukselle välttämättömänä operaationa.

Osa 2 - Rukouksen ja ylistyksen voima

On kaksi asiaa, jotka kasvattavat meitä armossa. Toinen on sanan tutkiminen, jossa Jumala puhuu meille; toinen on rukous, jossa me puhumme Jumalalle.

Rukousta on kuvattu "Jumalasta riippuvaisen seurusteluksi Herransa kanssa". Se voi olla läheisen yhteyden kokemista, tai anomista omasta tai toisen puolesta. Vanhassa testamentissa rukouksesta käytetään kahtatoista eri sanaa, Uudessa testamentissa kahdeksaa, joihin liittyy oma merkitysvivahteensa kuten suomen kielessäkin: pyytää, anoa, vedota jne. Synoptisissa evankeliumeissa sana, jota useimmin käytetään Kristuksen yhteydessä, on tavallinen 'rukoilla', mutta Johanneksen evankeliumissa käytetään sanaa, joka yleisesti tulkitaan merkitsevän 'pyytää' tai 'vaatia'. Eroa selitetään sillä, että Johanneksen evankeliumissa Herra kuvataan eri näkökulmasta.

Jumala kuulee rukouksen ja rohkaisee meitä siihen. Avunhuuto Herran puoleen on merkki sydämen todellisesta kurottautumisesta Häntä kohti: "Katso, hän rukoilee", sanottiin Saulus tarsolaisesta (Apt. 9:11). Uskoville on sanottu: "Rukoilkaa lakkaamatta" (1. Tess. 5:17). "Anokaa, niin to saatte" (Joh. 16:24). "Jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan, niin hän kuulee meitä... tiedämme, että meillä myös on kaikki se, mitä olemme häneltä anoneet" (1. Joh. 5:14,15). "Ja kaiken, mitä to anotte rukouksessa, uskoen, to saatte" (Matt. 21:22) "Mitä ikinä to anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi" (Joh. 15:!6). Nämä eivät ole pelkkiä kehotuksia, vaan valtavia lupauksia! Ensimmäisten opetuslasten, jotka olivat Kristuksen edustajia ja hänen asiallaan, oli määrä pyytää Hänen nimessään, ja sama on periaatteessa totta nykypäivän uskovien kohdalla.

Kristittyjä kehotetaan saattamaan pyyntönsä ja anomisensa Jumalalle tiettäväksi, minkä jälkeen Jumalan rauha voi varjella heidän sydämensä ja ajatuksensa (Fil. 4:6,7). Tämä on heidän ihmeellinen etuoikeutensa: he ovat puhuneet Jumalalle, ja rauha sydämessään he jättävät asian Hänen haltuunsa.

Yllämainitut kohdat osoittavat, että saadakseen sen, mitä ovat anoneet uskovien on rukoiltava uskossa, Jumalan tahdon mukaan, eli tällä tavoin anoa Jeesuksen nimessä. Uskovien anomisen täytyy luonnollisesti olla sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mikä edistää heidän ja muiden hengellistä kasvua. Toisaalta rukouksen tulisi myös olla sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mikä edistää evankeliumin leviämistä, seurakunnan kasvua ja kaikkea, mikä on määrätty Kristuksen alaisuuteen.

Rukousasennoista Raamattu mainitsee seuraavat: seisominen (ks. 1. Sam. 1:26; 1. Kun. 8:25), polvistuminen (ks. Dan. 6:10; Luuk. 22:41; Apt. 20:36) ja kasvoille lankeaminen (ks. 5. Moos. 9:25; Joos. 7:6). Yksi pietistisen liikehdinnän vaikutusvaltaisimmista hahmoista, pastori Henrik Renqvist (1789 1866), ei ainoastaan kehottanut kuulijoitaan pyhään elämään, vaan painotti myös sitä, että rukouskokoukset tulisi pitää polvistuneina. Jos onkin totta, että rukouksessa on tärkeintä sydämen asenne, ei Raamattu kuitenkaan mainitse muita rukousasentoja, esim. istumista. Raamatussa on vain yksi tapaus (sama kertomus löytyy kahdesta kohdasta, ks. 2. Sam. 7:18 ja 1. Aik. 17:16), jonka yhteydessä kerrotaan jonkun rukoilleen istuallaan. Daavidista kerrotaan, että hän istui Herran eteen (suomalaisissa käännöksissä tosin ei mainita istumista, mutta monissa muissa käännöksissä puhutaan istumisesta) rukoilemaan. Tämä poikkeus ei sinänsä vielä tarkoita sitä, että istuminen kannattaa ottaa tavaksi, mutta on tietenkin muistettava, että tällaisissa asioissa on tilaa hengelliselle vapaudelle. Jokaisen kristityn on etsittävä sitä muotoa ja käytäntöä, mikä Jumalaa eniten miellyttää.

Englantilaisen Yrjö Mullerin (1805-1898) rukouselämä herätti kiinnostukseni uskonelämäni alkuaikoina. Muller oli suuri uskon mies, jonka elämäkerran lukemista voi todella suositella. Hän tunnusti, että hänen elämässään oli ollut kausi, jolloin rukous tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta, ja hän pohti syytä siihen. Sitten Muller huomasi, että hän oli harrastanut yksinpuhelua: hän hoiti puhumisen eikä sallinut Jumalalle tilaisuutta sanoa mitään. Hän päätti, että hänen pitäisi vaihteeksi ensin tutkia Jumalan sanaa, ja sen jälkeen kun Jumala olisi puhunut hänelle, olisi hänen vuoronsa esittää monet asiansa Jumalalle. Uskon, että tämä on mainio yhdistelmä.

Lukuun ottamatta psalmeja, jotka itsessään muodostavat kokonaisen rukouskirjan, Raamattuun on tallennettu peräti 650 rukousta, joista 450:een on kerrottu vastatun. Näiden tutkiminen paljastaisi todella hengellisen rakentumisen ja opetuksen aarteiston. Vaikka Uudessa testamentissa meille avautuu täysi ilmoitus rukouksen perustasta, muodosta ja hedelmistä, on jo Vanhassa testamentissa

100

runsaasti todistusaineistoa siitä, mikä voima on ollut yhteydenpidolla taivaaseen. Kuinka entisaikojen pyhät pystyivätkään käymään vastassaan olleiden varustusten kimppuun! Kun ei ollut enää muuta suuntaa katsoa kuin ylöspäin, he kohottivat horjumattomassa luottamuksessa silmänsä Jumalaan, joka oli luonut kukkulat. Joskus he lähestyivät Jumalaa epätavallisen tuttavallisesti ja rohkeasti, mutta heitä kuultiin heidän jumalanpelkonsa vuoksi.

Patriarkoille rukous oli enemmän kuin tuttua ja kuluneiden sanojen lausumista se oli sydämen vuodattamista. Kun vaarat, vainot, kipu ja puute saartoivat, he kääntyivät aivan luonnollisesti Jumalan puoleen tarpeissaan uskoen, että Hän pystyi vapauttamaan heidät kaikista heidän ahdistuksistaan. Jos he tunsivatkin kovin vähän rukouksen filosofiaa, he takuulla tiesivät paljon sen voimasta, kuten sanaa tutkiessamme ja mietiskellessämme havaitsemme.

Kun lähestymme Uuden testamentin vielä rikkaampia opetuksia rukouksesta, löydämme sieltäkin innoittavia esimerkkejä Jumalan puoleen kääntymisestä. Heti tutkiskelumme alussa on syytä tehdä selväksi, että vaikka löydämme Uudessa testamentista yhä uusia todistuksia rukouksen voimasta, jo Vanha testamentti tekee riittävän selväksi sen tosiasian, että Jumala kuulee rukoukset ja vastaa niihin.

Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Malakiaan asti on runsaasti esimerkkejä Jumalan täydellisistä rukousvastauksista. Ainuttakaan vilpitöntä rukoilijaa ei lähetetty tyhjänä pois. Yksikään anomus, joka tehtiin valmiina alistumaan Jumalan tahtoon, ei jäänyt vaille vastausta. Koska Raamattu kuitenkin sisältää asteittain etenevän ilmoituksen Jumalan mielestä ja tahdosta, Uudessa testamentissa on havaittavissa uusia ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia rukouksen etuoikeudesta ja velvoituksesta.

Se, että myöhempi ja rikkaampi ilmoitus paljastaa lisää rukouksen salaisuuksia, on sopusoinnussa sen kanssa, että Jumala haluaa antaa kirkkaamman valon loistaa niille, jotka Hänen Poikansa veri on lunastanut. Ne rukoukseen liittyvät siunaukset, joista me voimme nauttia, ovat moninkertaiset Vanhan testamentin pyhien aikoihin verrattuina, kuten Uutta testamenttia tutkiessamme tulemme näkemään. Miten tärkeää onkaan elää todeksi nämä siunaukset!

Vanhassa ja Uudessa testamentissa esiintyvät rukoukset eroavat toisistaan monella tavalla. Ensinnäkin Vanhan testamentin uskovat etsivät yleensä maallisia tai ajallisia siunauksia. Heidän rukouksensa olivat paljolti luonteeltaan maanpäällisiä. Yksi poikkeus on Daavid, jonka psalmirukoukset olivat luonteeltaan taivaallisia. Hänen kaipauksenaan oli kokea hengellistä yhteyttä Jumalaan (ks. Ps. 42:1).

Uudessa testamentissa on runsaasti kehotuksia rukoilla ja etsiä hengellisiä siunauksia. Armon alla uskovat ovat edullisessa asemassa. Heillä on täydempi ilmoitus kuin Vanhan testamentin uskovilla. Heille on annettu tarkat ohjeet siitä, miten tavoitella hengellisiä lahjoja ja armoituksia, ja heille on annettu lupauksia ja vakuutuksia, joiden tulisi rohkaista heitä omistamaan se, mikä heidän omakseen on annettu.

Toinen ilmeinen etu, joka kristityillä on vanhan liiton uskoviin nähden, on se, että he voivat käyttää Jeesuksen nimeä rukouksissaan. Vanhan testamentin pyhät lähestyivät Jumalaa suoraan, ja heidät hyväksyttiin Kristuksen tulevan sovituskuoleman vuoksi. Aabraham, joka näki Kristuksen päivän (ks. Joh. 8:56), oli voimakas esirukoilija. Ei hän eikä yksikään profeetta tai opetuslapsi ollut kuitenkaan rukoillut vielä Jeesuksen nimessä. "Tähän asti to ette ole anoneet mitään minun nimessäni" (Joh. 16:24).

Ristin täyteen ansioon ei voitu vedota ennen kuin Kristuksen sovitustyö oli loppuun suoritettu. Nyt voimme täysin luottavaisina turvata Hänen sanaansa "Totisesti, totisesti, minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni" (Joh. 16:23).

Armon alla elävillä on edelleen yksi etu puolellaan: Kristus on lupautunut toimimaan esirukoilijanamme. "Minä olen rukoileva Isää puolestanne" (Joh. 14:16 engl. käännös; ks. myös Hebr. 7:25). Tätä ilmoitusta ja vakuutusta Vanhan testamentin uskovilla ei koskaan ollut. Miten tällaisen välimiehen olemassaolo olisikaan lisännyt voimaa ja elävyyttä heidän väkeviin rukouksiinsa! Nyt rukouksemme kohoavat Jumalan puoleen, ja niihin on sekottunut Vapahtajan ansion suitsuketta. Meidän äänemme, ennen kuin ne kantautuvat Jumalan korviin, sulautuvat Hänen ääneensä, jota 1sä aina kuulee (ks. Joh. 11:41,42).

Kristityt nauttivat vielä yhdestä edusta rukoillessaan: Kristus vakuuttaa heille, että Hän itse vastaa heidän anomisiinsa. "Ja mitä hyvänsä to anotte minun nimessäni, sen minä teen" (Joh. 14:13). Meillä

101

ei ole ainoastaan oikeus vedota Jeesuksen verrattomaan nimeen, vaan meillä on vielä Hänen sanansa, että Hän kuulee rukouksemme ja vastaa niihin.

Voi vielä mainita yhden edun, joka meillä on puolellamme, nimittäin sen, että Pyhä Henki on apunamme rukoillessamme. Vanhan liiton rukoilijat tunsivat tätä lahjaa vain rajallisesti. Meille on suotu tämän lahjan koko runsaus Kristuksen täytetyn työn perusteella. Apostolien teoista voimme nähdä, mitä Pyhän Hengen tulo merkitsi rukoileville uskoville. Uuden testamentin viides kirja on rukouksen kyllästämä. Varhainen seurakunta oli taisteleva seurakunta, joka piti vaarin siitä, että se eli polvillaan. Sen todistus oli elävää, sillä sen taustalla vaikutti kestävä rukous, joka valloitti uusia alueita toivon sanomalleen. Minulle on kerrottu, että herätykset, jotka ovat vaikuttaneet eri puolilla Suomea kahden viime vuosisadan aikana, ovat tulosta Pyhän Hengen voitelemasta rukouksesta. Vanhan pietistisen liikkeen vaikutus tuntuu yhä joissakin seurakunnissa. Epäilemättä tarvitsemme vieläkin laajaa herätystä, ja esirukoilijoilla on siinä elintärkeä osuus.

Ennen kuin sovellamme Uuteen testamenttiin niitä opetuksia, joita tutkimme Vanhasta testamentista, saattaa olla hyödyllistä kiinnittää erityistä huomiota Herramme Jeesuksen rukouselämään. Parempaa esikuvaa omaa rukoustamme varten emme voisi saada! On mielenkiintoista, että Raamattu ei näytä meille vain Hänen rukouselämäänsä huippukohtia, vaan myös ne asiat, joiden kanssa Hänen täytyi kamppailla. Tämä auttaa meitä tajuamaan jälleen kerran, miten paljossa Hän oli meidän kaltaisemme.

Jotkut saattavat ihmetellä, miksi Herramme yleensä tarvitsi rukoilla. Ilmeinen vastaus löytyy Filippiläiskirjeen 2. luvusta. Paavali osoittaa jakeissa 5-8, että kun Herra tuli maan päälle, Hän luopui kaikesta jumaluutensa Hänelle suomista etuoikeuksista, ja päätti toimia täysin ihmisen asemasta käsin, jotta ne, jotka tuntevat Hänet henkilökohtaisena Herranaan ja Vapahtajanaan, voisivat seurata Hänen jalanjälkiään.

Evankeliumeille, erityisesti Luukkaan evankeliumille, on tunnusomaista, että niissä Jeesus opetti rukouksen merkitystä omalla esimerkillään. On kaksi tietä saada opetusta: kuunnella, kun toinen puhuu ja katsella, kun toinen tekee. Jälkimmäinen on yksinkertaisempi ja varmempi tapa. Kuinka paljon paremmin voimmekaan oppia rukoilemaan, kun katsomme, miten Hän rukoili, ja pyrimme tekemään samoin. Rukoillessaan Hän oli samojen olosuhteiden ja kiusausten ympäröimänä kuin mekin. Raamattu kertoo, että lihansa päivinä Jeesus uhrasi rukouksia ja anomuksia Jumalalle (Hebr. 5:7). On lukuisia tilanteita, joissa Jeesuksen täytyi rukoilla. Koska meidän elämämme on samojen lakien alainen kuin Hänenkin oli, voimme löytää Hänen rukouselämästään vastauksen siihen, miten voisimme kohdata omat olosuhteemme voittajina emmekä voitettuina.

Jeesus ei koskaan keskustellut niistä vaikeuksista, jotka liittyivät rukoukseen. Hän piti itsestäänselvänä, että ihmisten "tuli aina rukoilla" (Luuk. 18:1). Hän tietenkin luetteli käytännön syitä ilmeisiin epäonnistumisiimme rukouksessa ja määritteli selkeästi ne periaatteet, jotka koskevat kestävää rukousta.

Neljästä evankeliumista kootut yksityiskohtaiset ohjeet osoittavat, että Jeesus katsoi rukouksen olevan uskovan elämässä toimivan, dynaamisen voiman, eikä minkään opinkappaleen. Hänelle rukous ei ollut tunnetta, teoriaa tai olettamuksia. Hänelle rukous oli olemassa siksi, että se oli osoittautunut toimivaksi. Ollakseen tehokasta on rukouksen täytettävä tietyt Jumalan asettamat edellytykset. Monet kristityt jäävät vastausta vaille siksi, että rukoilija ei ole ottanut huomioon näitä selvästi määriteltyjä ehtoja. Yrittäkäämme siksi analysoida, mitä Jeesus opetti todellisen rukouksen periaatteista.

Vilpittömyys

Fariseukset eivät rukoilleet sydämestään. Heidän rukouksensa oli rukouksen irvikuva (ks. Matt. 6:5,15). Heidän elämänsä oli ristiriidassa heidän rukoustensa sanojen kanssa (ks. Matt. 15:8). Näyttää siltä, että vilpittömyys on menestyksellisen rukouksen ensimmäinen edellytys. Jumalaa on lähestyttävä hengessä ja totuudessa (ks. Joh. 4:24). Psalmit paljastavat, mitä hätää ja vakavuutta ihmiset tunsivat rukoillessaan Jumalaa. "Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala." (Ps. 42:1) Sellainen vilpittömyys edellyttää, että ihminen tuntee tarpeensa ja seisoo sen jälkeen koko sydämestään pyyntönsä takana. Esimerkkeinä vilpittömästä sydämen halusta ja hädästä rukouksessa ovat Uudessa testamentissa vertaus hellittämättömästä ystävästä (Luuk. 11:5-13) ja kertomus syyrofoinikialaisesta naisesta (Mark. 7:24-30).

102

Nöyryys

Koska rukous on etuoikeus, meillä tutee olla alamaisen asenne tullessamme kaikkivaltiaan läheisyyteen. Meiltä odotetaan syvää nöyryyttä (ks. 2. Aik. 7:14; 34:27). Eikö tämä ole juuri ydinopetus vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:9-14)? Herramme oli aina lihallisen kunnianhimon vihollinen. Hän kammoksui ylpeyttä (Matt. 26:20-23). Itse nöyränä ja alhaisena mieleltään hän yhä uudelleen nuhteli ylpeitä ja pöyhkeitä fariseuksia. Nöyryys on katumuksen kaksoisveli. "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon... Nöyrtykää Herran edessä, niin Hän teidät korottaa." (Jaak. 4:6,10)

Katumus

Kun tuhlaajapoika osoitti todellista katumusta, hänen isänsä hyväksyi hänet, vaikka hänen tilansa oli häpeällinen (Luuk. 15:18,21). Synti erottaa meidät Jumalasta (Jes. 59:2). Syntien katuminen on paluuta Jumalan luokse, ja tämä askel on välttämätön, jotta yhteys voisi jälleen syntyä (ks. Jes. 1:12-16; 2. Kun. 8:33,34; Jer. 36:7; Apt. 8:22). Katumus merkitsee syntien tunnustamista Jumalalle (Neh. 1:4-7; Dan. 9:4 11; Luuk. 18:13). Joskus on tarpeen tunnustaa synti myös toisille, jotta rukoukset tulisivat kuulluiksi (Jaak. 5:16). Menneisyyden anteeksiannettujen syntien julkinen tunnustaminen voi olla vahingollista, ja se on tarpeetonta, jos synti ei koske kuulijoita. Synnin tunnustamisen ei koskaan pitäisi olla julkisempaa kuin itse rikkomusten.

Kuuliaisuus

Kuuliaisuuden Jumalan tahdolle on tultava sydämestä (5. Moos. 11:13; Room. 6:17). Tämä aitoon rukoukseen kuuluva ominaisuus koettelee myös sen, kuka on todella Herramme (Room. 6:16). Jumala vastaa niiden rukouksiin, jotka tuntevat, tottelevat ja pitävät Hänen käskynsä (ks. Joh. 14:14,15; 1. Joh. 3:32). Tässä asiassa Herra itse on meille esimerkkinä: "Hän, joka on minut lähettänyt ...ei ole jättänyt minua yksinäni, koska minä aina teen sitä, mikä hänelle on otollista" (Joh. 8:29).

Usko

Ilman uskoa on paitsi mahdotonta olla Jumalalle otollinen, myös mahdotonta saada Häneltä mitään. Rukoilijan on vankkumatta luotettava Hänen rakkauteensa, viisauteensa ja voimaansa (ks. Mark. 11:22-23; Hebr. 11:6; Jaak. 1:6,7). Kaikki on mahdollista niille, jotka uskovat. Usko ottaa omakseen sen, mitä pyytää. Jeesus käytti hyvin voimakasta ilmaisua, kun hän tähdensi uskon merkitystä rukouksessa (Mark. 11:23). Sen sisältämän paradoksin voi ymmärtää Jeesuksen muun opetuksen valossa. Uskon tarpeellisuus näkyy vielä Kristuksen asenteesta niitä apuaan (ks. Matt. 8:13; 9:28; Mark. 5:36; 9:23; Luuk. 8:48).

Anteeksiantaminen

kohtaan, jotka etsivät Hänen Herramme painotti voimakkaasti, että oikea sydämen tila suhteessa lähimmäisiin on välttämätön, jotta ihminen voi elää yhteydessä Jumalaan. Hän varoitti odottamasta anteeksiantoa Jumalalta, jos me hellimme anteeksiantamatonta mieltä toisia kohtaan (ks. Matt. 6:14,15). Jos me emme anna anteeksi, kuinka voimme odottaa, että meille annetaan anteeksi? Anteeksi antaminen toisille on usein hengellisen elämämme vaikein koetinkivi. Se paljastaa ihmisluonnon heikkouden. "Anteeksiantamus on jumalallista", saatamme sanoa. Paitsi sitä, se on myös kristillisten velvollisuuksiemme huipentuma, velvollisuus jopa vihamiehiämme kohtaan. Kun annamme anteeksi, osoitamme olevamme taivaallisen Isämme lapsia (ks. Matt. 5:22-26,44,45; 6:14; 18:21; Mark. 11:35). Toisille ihmisille anteeksi antaminen toistuu vuorisaarnassa neljä kertaa. Me saavutamme Kristuksen kaltaisuuden lakipisteen, kun annamme anteeksi (Matt. 5:44; 6:12,14). Ja edelleen: meitä ei ainoastaan velvoiteta antamaan vihollisillemme anteeksi, vaan rakastamaan heitä. Ilman rakkautta kaikki muut hyveet ovat arvottomia (lue 1. Kor. 13).

103

Paasto

Paasto liitettiin Vanhan testamentin aikana erityisiin surun ja huolen aikoihin, ja sitä kautta se luontevasti yhdistyi rukoukseen (ks. Ps. 35:13; Neh. 1:4; Dan. 9:23). Jeesus painotti rukouksen ja paaston yhdistämistä tienä voimaan (ks Matt. 9:15; 17:21; Mark. 9:21). Paastolle yksinään hän ei pannut erityistä painoa, jos ei sitä vastustanutkaan, vaan piti sitä oikeutettuna siinä määrin kuin se oli uskonnollisen mielen korutonta ja spontaania ilmausta (ks. Matt. 6:16-18). Uskovien kokemukset ovat todistaneet ruuasta pidättäytymisen eduista, kun heillä on ollut erityisiä rukoustaakkoja (ks. Luuk. 2:37; Apt. 10:30; 13:3; 14:23; 1. Kor. 7:5). Paaston aika, jolloin ei kieltäydytä vain ruuasta vaan kaikista ruumiillisista nautinnoista, jotka saattavat kietoa pauloihinsa, on hyvää harjoitusta. Tästä aiheesta voin suositella Arthur Wallisin kirjaa `Paasto, johon Jumala mielistyy'. Se on erinomainen hengellinen ja käytännöllinen opas paastoon.

Hellittämättömyys

Jeesus opetti, että Jumala kuulee itsepintaista rukoilijaa. Hän kertoi vertauksen miehestä, joka menee yöllä pyytämään ystävältään leipää (Luuk. 11:5-10). Vertauksen kärki on pyytäjän hellittämättömässä asenteessa. Herra ei vihjannut, että Jumala olisi tuo vastahakoinen ystävä. Eikö Hän opettanut seuraajiaan rukoilemaan Jumalalta jokapäiväistä leipää (Matt. 6:11)? Jumala on halukkaampi siunaamaan meitä kuin me olemme halukkaita ottamaan vastaan siunauksia. Sama ajatus hellittämättömyydestä hallitsee vertausta väärästä tuomarista (Luuk. 18:1-8). Voittoisa rukoileminen on rukousta Jaakobin hengessä. Jaakob ei päästänyt Jumalaa menemään, ennen kuin sai siunauksen (1. Moos. 32). Vertauksessa itsepintaisesta ystävästä käytetään alkutekstissä ilmausta `hellittämättömyys' (jae 8: "toisen hellittämättömyyden vuoksi"), jonka päämerkitys on `häpeämättömyys'tai `röyhkeys'. Kysymys on siis itsepintaisesta päättäväisyydestä rukouksessa. Jumala ei kiellä meiltä pyytämäämme hyvää asiaa eikä saata rukoustamme häpeään. Me tarvitsemme enemmän hellittämättömyyttä rukouksessa (ks. Ef. 6:18). Meidän on jatkettava pyytämistä. Kuinka usein olemmekaan mahtaneet rukoilla ja sitten todeta: "Mitä hyötyä rukoilemisesta on? Läheiseni jatkavat kulkemistaan omilla teillään, itse en pääse eroon vioistani enkä ongelmistani! Ei hyödytä rukoilla sukulaisten kääntymisen puolesta, kun huomaa heidän välinpitämättömyytensä ja jopa vihamielisyytensä uskonasioita kohtaan". Mutta meidän täytyy rukoilla edelleen, kamppaillen kuin Jaakob, kaivaten kuin Daavid, toivoen kuin Elia, hellittämättömästi kuin Bartimeus tai syyrofoinikialainen nainen, vuodattaen kyyneleitä kuin itse Herramme.

Voimme vakuuttua rukouksen voimasta vain, jos rukoilemme oikealla tavalla nöyrästi, uskoen, odottaen ja hyvin itsepintaisesti. Meidän kannattaisi todella pyytää: "Herra, opeta meitä rukoilemaan!" Ei kuitenkaan pidä ajatella, että menestys rukouksessa riippuu pääasiallisesti rukoilijan hellittämättömyydestä. Rukousvastaus, niin kuin kaikki muutkin Jumalan lahjat, saadaan armosta. Tietoisuus siitä, että rukouksemme on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, ruokkii sitä hellittämättömyyttä, jolle Jeesus antoi tunnustusta. Edelleen, kaiken tietoisen synnin välttäminen (ks. Ps. 66:18; Matt. 5:8) antaa voimaa taukoamattomaan, vakaaseen rukoukseen (ks. Apt. 12:5; 1. Tess. 5:17,23,25).

Yksinäisyys

Kristus kehotti rukoilemaan yksinäisyydessä, kun Hän puhui suljetusta ovesta (ks. Matt. 6:6). Hän moitti pöyhkeilevistä rukouksista kadunkulmissa tai muualla julkisuudessa (ks. Matt. 6:5). Hän tuomitsi voimakkain sanoin pelkän mekaanisen rukouksen, kuten pakanoiden loitsut tai rukoilemisen näön vuoksi (ks. Mark. 12:40). Vaikka Herran rukousta (Matt. 6:9-13) joissain kristillisissä piireissä luetaan kuin litaniaa, sen tarkoitus oli olla mallina opetuslapsille: "Rukoilkaa siis näin". Vaikka Herra ei ilmeisestikään antanut mallia toistettavaksi rituaalinomaisesti, Hänen rukousohjeensa Matteuksen ja Luukkaan (11:1-4) evankeliumeissa opettavat tärkeitä periaatteita rukouksen luonteesta.

a) Rukous perustuu suhteeseen Jumalan ja niiden välillä, jotka uskovat Hänen poikaansa (ks. Joh. 1:13), sillä vain he voivat rukoilla "Isä meidän".
b) Rukoilijalla tulee olla palvova asenne: "Pyhitetty olkoon sinun nimesi", jolla hän tunnustaa, että kaikki mitä Jumala on ja tekee, on pyhää.

104

c) Ennen kaikkea muuta anomista on rukouksessa pantava etusija Jumalan valtakunnan tulolle maan päälle.
d) Rukous hyväksyy jo etukäteen Jumalan tahdon, on se tunnettu tai tuntematon, merkitseepä se myöntävää tai kieltävää vastausta.
e) Rukouksen tulisi aina nähdä Jumalan tahto ja valtakunta päämäärinä, joiden toteutuminen maan päällä kerran on varma.
f) Niiden toteutumista odotellessaan Jumalan lasten on sopivaa kantaa rukouksessa huolta välittömistä fyysisistä tarpeistaan.
g) Rukousten kuuleminen voi estyä, kun synti on rikkonut rukoilijan yhteyden Isään (ks. Matt. 6:12,15).

Vaikka tämä rukous ei annakaan meille yksityiskohtaista ja täydellistä oppia rukouksesta, se antaa kuitenkin varmasti sen perusrungon. Paitsi sanat rukousta varten, Herra jätti seurattavaksemme myös esimerkkinsä rukoilemisesta yksinäisyydessä (ks. Luuk. 6:12).

Seurakunnan yhteistä rukousta ei tietenkään tule hylätä, sillä kehottaahan Herra meitä rukoilemaan yhdessä toisten uskovien kanssa (ks. Matt. 19:19,20). Jopa vain kaksi tai kolme, jotka yhdessä sopivat rukoilevansa jonkin asian puolesta, voivat nähdä rukouksen valtavan vapauttavan ja voittoisan voiman, ja erityisesti tämä koskee rukousta toisten puolesta. Meidän tulisi aina kun vain mahdollista käydä rukouskokouksissa seurakunnissa tai kodeissa.

Mukautuminen Jumalan tahtoon

Kun pyydämme Jumalan tahdon mukaan, voimme luottaa siihen, että Hän vastaa ja antaa sen, mitä pyydämme. Kun Hänen tahtonsa on meidän tahtomme, voimme pyytää, mitä ikinä tahdomme. Jos haluamme edelleen tuntea Hänen tahtonsa, meidän on pysyttävä Hänen yhteydessään (ks. 1. Joh. 5:14,15; Joh. 15:7).

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä

Kenelle meidän tulee rukouksemme osoittaa?

1) Isälle Jumalalle, joka kuulee rukoukset ja vastaa niihin (ks. Matt. 6:6,9; Joh. 15:16).
2) Pojalle, joka on yhdenvertainen Isän kanssa (ks. Apt. 7:59; 9:13 17; Room. 10:12, jne.).
3) Pyhälle Hengelle. Vaikka meille ei Raamatussa olekaan kerrottu tapauksesta, jossa rukous olisi osoitettu Pyhälle Hengelle, on varmasti täysin soveliasta kertoa Hänelle työstämme, murheistamme ja pyhityksestämme, koska Hänen työnsä liittyy niihin kaikkiin. Rukouselämämme tulee olla Hengen johdossa, jotta Hän voi rukoilla kauttamme (ks. Room. 8:26,27).

Meitä on määrätty rukoilemaan Hengessä, Pojan kautta ja 1sää. Rukoileminen kolmiyhteisen Jumalan nimessä tarkoittaa, että vetoamme siihen ansioon, voimaan ja työhön, jota nimi edustaa. "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" (yksikkömuoto viittaa kolmiyhteisen Jumalan ykseyteen; Matt. 28:19). Tutustupa Jumalan nimen käyttöön seuraavien lukukappaleiden avulla: Matt. 7:22; 18:19,20; Joh. 14:13,14; 15:7,16; 16:23-26; Apt. 3:6; Ef. 5:20. Jumalan nimen käytössä on kysymys enemmän mielenlaadusta kuin tietystä sanamuodosta (ks. Matt. 10:26; 18:5; Apt. 3:16). Mutta mitä Jumalan kaikkivoittavassa nimessä rukoileminen sitten oikein merkitsee?

On varmaa, että sillä ei tarkoiteta joidenkin sanojen toistamista, sanojen, joilla on itse rukoukseen yhtä vähän yhteyttä kuin nimilapulla pakkaukseen, johon se on kiinnitetty. Rukoukseen löyhästi liitetty "Jeesuksen nimessä" ei tee kelvottomasta halusta kelvollista. Nimi ei ole halpa "sesam, aukene" konsti, jolla taivaan ovi saadaan auki. "Jeesuksen nimessä" osoittaa rukouksen oikean motiivin. Sanat tarkoittavat, että Kristus on rukouselämämme Herra (ks. 1. Kor. 12:3) ja että rukouksillamme täytyy olla Hänen hyväksyntänsä, ennen kuin niihin voi odottaa vastausta. Sanojen käyttö viittaa siihen, että me rukoilemme aivan niin kuin Hän rukoilisi meidän sijassamme. "Hänen nimessään" merkitsee: sopusoinnussa Hänen luontonsa, olemuksensa ja työnsä kanssa.

Aidosti Jeesuksen nimessä esitetty rukous ei voi jäädä vastausta vaille. Rukous, joka ei ole sopusoinnussa Hänen olemuksensa kanssa, on hyödytön. Meillä tulee olla Hänen mielensä (ks. Fil. 2:5),

105

meidän tulee mukautua Hänen tahtoonsa ja e1ää sopusoinnussa Hänen toiveidensa kanssa (ks. Apt. 19:13-16). Kun annamme Hänelle oikeuden tulla elämäämme, rukouksemme saavat oikeuden kohota Jumalan eteen.

Opetuslapset tunsivat, mikä voima oli rukouksessa Hänen nimessään (ks. Room. 10:12; 1. Kor. 1:2; 2. Kor. 12: 8,9). He eivät koskaan esittäneet vastalausetta sen johdosta, että heidän oli rukoiltava jonkun toisen nimessä. Jotkut ovat väittäneet, että vanhan liiton uskovat rukoilivat suoraan Jumalaa, ja että on rukouksen latistamista, jos meidän nyt täytyy lähestyä Jumalaa välittäjän kautta. Meidän on kuitenkin parasta tulla Jumalan tykö juuri Hänen kauttaan, jonka kautta Jumala on meille itsensä ilmoittanut (Joh. 14:6).

Kaiken mitä rukouksessa etsimme, tulee kirkastaa Jumalaa. Omaa kunniaamme etsivät rukoukset eivät nouse kovinkaan korkealle. Itsekkäät ja arvottomat halut on hylättävä. Kaikessa rukouksessa täytyy hengen olla: "Sinun olkoon kunnia" (Matt. 6:13).

Hengessä

Vielä yksi tärkeä Raamatun opetus rukouksesta on, että meidän tulee rukoilla Pyhässä Hengessä (ks. Ef. 6:18; Juud. 20). Hänen on voitava rukoilla meissä ja meidän kauttamme (ks. Room. 8:9,26,27). Juuri Jumalan Henki kannustaa meitä aitoon sydämen rukoukseen. Me rukoilemme Isää, Kristuksen ansioon vedoten, Pyhässä Hengessä. Hengessä rukoileminen tarkoittaa, että tietoisesti asetumme Pyhän Hengen puhuteltaviksi. Hän tekee omantuntomme tietoiseksi synnistä ja innoittaa sellaiseen rukoukseen, joka ilahduttaa Jumalaa.

Lopuksi

Rukouksen voima ei ilmene pääasiallisesti tunteina, joita rukouksessa hetkittäin koemme, vaan tuloksina, jotka vaikuttavat iankaikkisuuteen asti - toisin sanoen se merkitsee Jumalan tahdon ja suunnitelmien toteutumista. Kaikki Raamatun rukoustaistelijat kantoivat ennen muuta huolta Jumalan suunnitelmista ja kunniasta. He käyttivät usein ilmausta "suuren nimensä tähden". He tiesivät, että tällaiset rukoukset olivat Jumalalle mieluisia. Ja kun he rukoilivat, niin Jumala ei ainoastaan vastannut rukouksiin, vaan muutti niitä, jotka rukoilivat (ks. Luuk. 9:29). Tämä on hengellistä todellisuutta.

Ylistys on suurinta työtä, mitä Jumalan lapsi voi koskaan tehdä. Sen jalommalla tavalla uskovat eivät voi uskoaan ilmaista. Hengellisen elämän korkein ilmenemismuoto on Jumalaa ylistävät ihmiset. Ylistys korottaa Jumalan nimeä. Kristityn uhreista ei mikään ole ylistyksen veroinen.

Jumalalle uhritoimitus on ollut tärkeä asia, mutta silti Raamatussa sanotaan, että "jumalattomien uhri on kauhistus" (Snl. 21:27). Sen sijaan emme koskaan ole lukeneet, että ylistys olisi ollut kauhistus.

Rukouksella on Raamatussa hyvin keskeinen sija, mutta silti sanotaan, että "joka korvansa kääntää kuulemasta lakia, sen rukouskin on kauhistus" (Snl. 28:9). Rukouskin siis voi olla kauhistus, mutta ylistys ei. Eikö tämä ole ihmeellistä? Daavid sanoo psalmissaan: "Illoin, aamuin ja keskipäivällä minä valitan ja huokaan, ja hän kuulee minun ääneni" (Ps. 55:18); tai: "Seitsemästi päivässä minä ylistän sinua sinun vanhurskautesi oikeuksien tähden" (Ps. 119:164). Hän rukoilee kolmesti päivässä, mutta ylistää seitsemän kertaa päivässä. Pyhän Hengen koskettamana hän tunnustaa ylistyksen tärkeyden.

Kaikki muinaisten israelilaisten jumalanpalvelukseen liittyvät asiat kuten ilmestysmaja, uhrit ja pappeus kuvataan yksityiskohtaisesti 2. Mooseksen kirjassa. Siitä mallista, joka Moosekselle näytettiin vuorella, ei saanut ottaa mitään pois eikä siihen saanut lisätä mitään. Ne, jotka tuntevat Jumalan, tietävät, että Mooses ei yksinkertaisesti uskaltanut lisätä omia ideoitaan erämaahan rakennettuun ilmestysmajaan. Koska hanke oli Jumalasta lähtöisin, kenenkään ei ollut lupa peukaloida rakennusohjeita. Kaikki tehtiin tarkasti Jumalan käskyn mukaan. Mutta vuosisatoja myöhemmin Daavid ja Salomon näyttävät tehneen muutoksia pappeuteen, kun he lisäsivät pappien toimittamia tehtäviä. He määräsivät suuren joukon ihmisiä ylistämään Jumalaa temppelin jumalanpalveluksissa. Jumala kuitenkin hyväksyi tämän muutoksen.

106

Ehkä tämä ei yllätä sinua, mutta jos tunnet Raamattua, tiedät varmasti, että kukaan ei voi käyttäytyä kevytmielisesti tullessaan Jumalan eteen. Vanhassa testamentissa Jumalan tuli kulutti kuoliaaksi ne, jotka toivat vierasta tulta alttarille (3. Moos. 10:1-5). Daavidinkin aikana Herra löi Ussan kuoliaaksi tämän koskettua arkkiin, joka oli putoamaisillaan, koska israelilaiset käyttivät härkien vetämiä kärryjä arkin kuljettamiseen (ks. 1. Aik. 13:9,10). Ussan toiminta ei ollut sopusoinnussa Jumalan antamien ohjeiden kanssa (ks. 1. Aik. 15:15).

Daavidin olisi pitänyt tietää, että hänellä ei ollut oikeuksia antaa omia määräyksiä siitä, miten Jumalaa oli palveltava. Näemme kuitenkin, että hän asetti ihmisiä ylistämään Jumalaa telttamajaan. Jumalan tuli ei kuluttanut näitä ihmisiä, sillä Jumala ei pitänyt tätä vieraan tulen tuomisena Hänen eteensä. Ketään ei myöskään lyöty Ussan tavoin kuoliaaksi. Tämä osoittaa, että Jumala hyväksyy ylistämisen. Kun ylistystä lisättiin jumalanpalvelukseen, Jumala ei torjunut sitä. Siksi muistakaamme: voi olla rukousta, joka on kauhistus, voi olla uhraamista, joka on kauhistus, mutta ei ole ylistystä, joka olisi kauhistus. Jumalan valtaistuin on kiitoslaulujemme keskellä (ks. Ps. 22:3).

Raamatussa ylistys on voimakkaasti ja usein esillä. Egyptistä lähdöstä asti tapaamme jatkuvaa ylistystä. Koko psalmien kokoelma on täynnä ylistystä. 2. Mooseksen kirjan 15. luvussa kerrotaan, miten Mooses sävelsi ylistyslaulun, ja siitä lähtien halki koko Vanhan testamentin ylistys mainitaan monta kertaa. "Herra, kuka on sinun vertaisesi jumalien joukossa! Kuka sinun vertaisesi, sinä pyhyydessä jalo, sinä ylistettävissä teoissa peljättävä, sinä ihmeitten tekijä!" (2. Moos. 15:11). Jumala on peljättävä ja arvollinen saamaan ylistyksen (ks. 5. Moos. 10:21; Tuom. 5:2; Jes. 12; 25; 38:19; 42:10; Jer. 31:7; Dan. 2:23; Jooel 2:26; Hab. 3:3; Luuk. 1:46,68; Ef. 1:6; Ilm. 19:5).

Monet eivät oikein ymmärrä miksi psalmit ovat Raamatussa. Vaikuttaa siltä, kuin Jumalalle ei riittäisi se ylistys, jota on muualla Raamatussa. Niinpä Pyhä Henki innoitti runoilijoita kuten Daavid, Mooses, Aasaf ja muut uhraamaan ylistystä Hänen edessään. Heidän psalminsa eivät kerro vain ylistyksestä, vaan myös kärsimyksistä. Monet kertovat joutuneensa kuin kuoleman varjon laaksoon. "Kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni" (Ps. 42:7). He olivat ihmisten hylkäämiä ja pilkkaamia, vihollistensa vainoamia ihmisiä. Silti näistä kokemuksista kohoaa ylistys Jumalan luo. Psalmien ylistykset eivät niin ollen tulleet menestyvien ihmisten huulilta, vaan niiden, jotka olivat oppineet nöyrtymään Jumalan koulussa (Ps. 119:67,71,75).

Kaikki, jotka tutkivat Raamattua, tietävät, että Vanhan testamentin kirjoista juuri psalmit ilmaisevat kaikkein syvimmällä tavalla ihmisten kipeitä tuntoja. Mutta jopa psalmeissa ylistyksen äänet kuuluvat voimakkaimpina. Monista kärsimyksistä ja vainoista Jumalan ihmisten elämässä syntyi ylistyslauluja. He oppivat ylistämään Jumalaa kaikissa olosuhteissa.

ÄIä luule, että äänekkäin ylistys nousee välttämättä iloisesta mielestä. Voimakkaimmin ylistävät useimmin ne, jotka ovat Jumalan edessä käyneet syvissä ahdistuksissa. Jumala ottaa riemuiten vastaan ja siunaa sellaisen ylistyksen. Hän haluaa, että me kaikki oppisimme ylistämään sillä tavalla. Meidän ei tule kohottaa ylistyslaulua vain silloin, kun seisomme huipulla ja katselemme luvattua maata, vaan meidän on opittava uhraamaan ylistyspsalmeja, kun vaellamme kuoleman varjon maassa. Se on todellista ylistystä.

Kuten olemme todenneet, psalmien kirja on Vanhan testamentin ainoa ylistyskirja. Sille voisi antaa otsikon "Ylistys". Monet löytävät ylistykselleen sanat psalmeista. Monia psalmeja voidaan laulaa, ja Vanhan testamentin ihmiset lauloivatkin niitä. Mutta kiinnitä erityistä huomiota siihen, että ne jotka Vanhassa testamentissa ylistivät Jumalaa, Jumala oli tarkoituksellisesti johdattanut ahdistavien tilanteiden läpi, jotta he pystyisivät luomaan ylistyslauluja särkyneistä sydämistään. Ylistys on luonteeltaan uhri. Niinpä Hebrealaiskirjeen kirjoittaja sanookin: "Uhratkaamme siis hänen kauttaan Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät" (Hebr. 13:15). Jumala haluaa lastensa antavan ylistyksensä ylistysuhrina. Toisin sanoen Hän tekee meidät kykeneviksi ylistämään Häntä kaikissa elämän vaihtelevissa tilanteissa, olivatpa ne myrskyisiä tai tyyniä.

Uskovien on opittava ylistämään. Daavidilla oli armo ylistää Jumalaa seitsemän kertaa päivässä. Tyydymmekö me vähempään? Ei, ylistäkäämme Jumalaa lakkaamatta. Tulee koetuksen aikoja, jolloin sinua ei huvita ylistää, mutta muista, ettei ylistyksesi tulisi olla riippuvainen yksinomaan suotuisista olosuhteista. Hänen nimensä ja hyvyytensä eivät muutu (ks. Hebr. 13:8). Siksi sinun on opittava ylistämään Häntä aina. Sinun tulee ylistää Jumalaa, koska Hän on arvollinen saamaan ylistyksesi - silloin ylistyksestäsi tulee uhri!

107

Jos ensiksi huomaamme, että ylistys on uhri, huomaamme seuraavaksi, että se on myös tie voittoon. Saatanan tavallinen strategia on hyökätä Jumalan lasten kimppuun rukouksen alueella, saaden heidät joko laiminlyömään rukouksen kokonaan tai horjuttaen heidän luottamustaan rukoukseen. Mutta tämä pätee myös ylistykseen, sillä ne molemmat ovat voimakkaita aseita, jotka rajoittavat vihollisen etenemistä ja vaikutusvaltaa. Rukous merkitsee yleensä taistelua, ylistys voittoa. Rukous on hengellistä sodankäyntiä, ylistys on voittohuuto. Vihollinen keskittää kaikki voimansa sammuttaakseen ylistyksemme, milloin vain se suinkin on mahdollista. Jumalan lapset tekevät tyhmästi, kun he katsovat olosuhteisiinsa tai tunteisiinsa ja lakkaavat sitten ylistämästä Herraa. Jos he todella tuntevat Jumalan, he huomaavat, että jopa Filippin vankilassa oli mahdollista laulaa. Kun Paavali ja Silas rukoilivat ja lauloivat Jumalalle, kaikki vankilan ovet aukenivat (ks. Apt. 16:25,26).

Apostolien teoissa kerrotaan kahdesta tapauksesta, joissa vankilan ovet aukenivat. Ensimmäisen kerran se tapahtui Pietarille, toisen kerran Paavalille ja hänen toverilleen. Ensimmäisessä tapauksessa seurakunta rukoili hartaasti Pietarin puolesta, ja seuraus oli, että enkeli avasi vankilan portin ja vapautti Pietarin. Toisessa tapauksessa Paavali ja Silas veisasivat ylistyslauluja Jumalalle; välittömästi kaikki ovet aukenivat ja vankien kahleet kirposivat. Samana yönä vanginvartija tuli uskoon, hänen koko perheensä pelastui ja iloitsi Herrassa. Näemme kahden miehen uhraavan ylistysuhria vankilassa, vaikka heidän ruoskanhaavansa eivät olleet vielä parantuneet, heidän ruumistaan runteli kipu, heidän jalkansa olivat kahleissa, eivätkä heidän voimansa vielä olleet palanneEf. Roomalainen vankila oli lisäksi pimeä, kostea ja synkkä paikka. Oliko niissä olosuhteissa mitään ilonaihetta? Mitään syytä lauluun? Mutta näiden miesten henki kohosikin korkealle. He näkivät kaiken yläpuolelle ja ymmärsivät, että Jumala istuu edelleen valtaistuimellaan. Me voimme muuttua, ympäristömme voi vaihtua, tunteet voivat vaihdella, mutta Jumala ei koskaan muutu. Hän on edelleen Jumala, joka on arvollinen saamaan ylistyksen. Niinpä Paavali ja Silas lauloivat. He ylistivät keskellä kärsimyksiä. Sellainen ylistys maksoi heille paljon, siksi se oli sekä ylistysuhri että voittosävel.

Miksi ylistys on voitto? Siksi, että kun rukoilet, olet vielä sidoksissa ympäristöösi, mutta kun ylistät, olet kohonnut sen yläpuolelle. Aina kun rukoilet ja anot, olet vielä kiinni asiassa, jota pyydät. Mitä enemmän anot, sitä enemmän asia sinua sitoo, sillä se on koko ajan edessäsi. Mutta jos Jumala saa avata silmäsi näkemään vankilaa, jalkapuuta, häpeää ja kärsimystä pidemmälle, pystyt kohottamaan äänesi ja ylistämään Jumalan nimeä. Muistan, millainen todistus oli arabimuslimeille, kun kolme ystävääni ja minä olimme evankeliumin tähden vankeudessa yhdeksän kuukautta Libyassa 1970-luvulla.

Mitä rukous ei saa aikaan, sen ylistys toteuttaa. Tämä on muistamisen arvoinen perustotuus. Jos et pysty rukoilemaan, miksi et ylistäisi? Herra ei ole antanut meille ainoastaan rukousta, vaan myös ylistyksen, jonka avulla saamme voiton. "Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa" (2. Kor. 2:14). Kun henkesi on niin äärimmilleen raskautettu, että voit tuskin hengittää, rukoilemisesta puhumattakaan, miksi et yrittäisi ylistää Jumalaa? Rukoile, kun pystyt rukoilemaan; kun et pysty, ylistä.

Yleensä ajattelemme, että niin kauan kun meillä on raskas taakka kannettavana, meidän tulisi rukoilla, ja sitten, kun rukouksen aika on ohi, on aika ylistää. Totta kyllä, kun meillä on raskas taakka, meidän tulee rukoilla, mutta se on joskus niin raskas, ettemme jaksa rukoilla. Silloin on ylistyksen aika. ÄIä odota, kunnes taakka on lähtenyt, ennen kuin alat ylistää. Pikemminkin ylistä, kun taakka tuntuu liian raskaalta. Usein joutuessamme vaikeaan tilanteeseen koko olemuksemme näyttää lamaantuvan. Olemme neuvottomia, emme tiedä mitä tehdä. Olisiko silloin aika oppia ylistämään? Se on itse asiassa paras tilaisuus oppia. Jos silloin ylistät, Jumalan Henki alkaa tehdä työtä johdattaakseen sinut sille paikalle, jossa kaikki ovet avautuvat ja kaikki kahleet kirpoavat. Se joka laulaa, on vapaa; vaikka häntä häväistäisiin, vaikka hän olisi kirjaimellisesti kahleissa, hän on yhä vapaa ja voi laulaa. Hän on kaikissa tilanteissa voittaja; ei mikään eikä kukaan saa häntä lannistettua.

Profeetta Habakukin päätehtävä oli rukous. Hänen kirjansa ei kerro profeetan tavallisesta tehtävästä, nimittäin Jumalan sanoman välittärnisestä ihmisille, vaan ennemminkin kuvaa Jumalalle puhumista ihmisten puolesta. Rukoileminen ei ollut Habakukille helppo tehtävä. Hän eli levottomassa maailmassa kuten mekin. Ei ole tarpeen tutkistella kirjan kertomia historiallisia tapahtumia, mutta voimme silti samastua mieheen, jota oman ajan tapahtumat maailmalla ja erityisesti Jumalan kansan keskuudessa hämmensivät ja joka tunsi kiusausta asettaa kyseenalaiseksi Jumalan toiminnan - tai toimimattomuuden. Ensimmäinen luku käsittelee uskon ongelmaa, toinen Jumalan vastausta ja kolmas Habakukin reaktiota Jumalan vastaukseen.

108

Habakuk ei tiennyt, miten hänen rukoukseensa herätyksen puolesta vastattaisiin. Näyttää kuitenkin selvästi siltä, että hän ei odottanut tilanteen selviävän suoraa päätä jollain häikäisevällä tavalla, vaan varautui tuleviin koetuksen hetkiin. Tiedän, että monet odottavat ennen näkemätöntä Hengen vuodatusta ennen Kristuksen toista tulemusta. Olen iloinen, jos heidän odotuksensa toteutuvat. Mielestäni Uusi testamentti näyttää kuitenkin tässä asiassa painottavan opetuksessaan sitä, että pahuus lisääntyy lopun "vaikeina aikoina" (2. Tim. 3:1). Joka tapauksessa Habakukin päätössanat ovat täynnä innoitusta. Tilanteessa, jossa vilja ja rypälesato on mennyt, lampaat ja muu karja on kadonnut, hän laulaa: "Mutta minä riemuitsen Herrassa, iloitsen autuuteni Jumalassa". Synkästi alkava kertomus loppuu kunniakkaasti. On mahdollista olla mieleltään synkkä ja silti rukoilla, mutta on aivan mahdotonta jäädä synkkyyteen, kun ylistää Jumalaa.

Jos Habakukilta olisi kysytty, mistä hän oikein riemuitsi, hän olisi voinut vain vastata, että hän ei riemuinnut tapahtumista, vaan itse Herrasta. On kuitenkin huomattava, että hänen ilonsa oli olemukseltaan hyvin henkilökohtaista. Habakuk ei kantanut murhetta itsessään, mutta hän kantoi edelleen raskasta taakkaa Jumalan tahdon toteutumisesta maailmassa ja siitä, miten Jumalan tahto tuntui jäävän toteutumatta sekä kansansa tilasta. Ylistys on tärkeää, mutta se ei saa merkitä, että teeskentelemme asioiden olevan kunnossa, kun ne eivät sitä ole. Mitä Habakukiin itseensä tuli, hän pystyi sanomaan, että Jumalan voima teki hänen askeleensa keveiksi ja sydämensä iloiseksi, mutta luulen, että ylistäessäänkin hän jatkoi harrasta pyyntöään: "Herra, herätä eloon tekosi jo kesken vuotten" (Hab. 3:2).

Ylistystä uhratessaan ihminen omaksuu voittajan aseman. Kristittyjen tulisi aina pitää sydämensä ylentyneenä Jumalan puoleen, sillä siten he voivat voittaa hyökkäävät pahuuden voimat. Silloin ei mikään voi erottaa heitä Jumalasta (lue Room. 8:35-39). Rukous ei aina takaa voittoa, mutta ylistys on lyömätön ase. ÄIä anna minkään haudata itseäsi alleen, kun tiedät, että ylistys voi vapauttaa sinut!

2. Aikakirjan 20:20-22 käsittelee ylistyksen suhdetta sodankäyntiin eli hengelliseen taisteluun. Joosafat oli hallitsijana Juudan kuningaskunnan viimeisinä vuosina. Maa oli erittäin heikko ja täysin kyvytön puolustautumaan ammonilaisia, mooabilaisia ja Seirin vuoristolaisia vastaan. Se oli raskaan tappion, jopa tuhon partaalla. Joosafat kuitenkin pelkäsi Jumalaa, ja siksi maassa olikin herätys hänen hallitusaikanaan. Vaikka hän ei ollut läheskään täydellinen, hän kuitenkin janosi Jumalaa. Hän kehotti kansaansa luottamaan Herraan.

Kuinka heidän oli kohdattava vihollisensa? Ei lähettämällä armeija taisteluun, vaan asettamalla laulajia ylistämään Jumalaa. Laulajat puettiin pyhään asuun, ja he marssivat armeijan edellä laulaen: "Kiittäkää Herraa, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti". Ja juuri silloin, kun Jumalan kansa lauloi ja ylisti, Herra löi ammonilaiset, mooabilaiset ja Seirin vuoristolaiset.

Tässä opimme tärkeän läksyn. Voitto ei tule taistelemalla, vaan ylistämällä. Meidän pitäisi löytää tie, jolla lyömme vihollisen ylistämällä Herraa. Voitto ei tule vain rukouksen, vaan myös ylistyksen avulla. Voisi varmaan sanoa, että kun uskomme on heikko, tunnemme, että meidän on rukoiltava paljon, mutta kun uskomme on vahvistunut, pystymme ylistämään enemmän. Monet yrittävät taistella ja rukoilla, kun tajuavat vihollisen raivon ja oman heikkoutensa. He eivät ole tietoisia siitä valtavasta periaatteesta, että voitto ei riipu yksinomaan taistelusta (ks. Ps. 20:7 ja Snl. 21:31).

Jumalan lapsilla on usein houkutus taistella. He olettavat, että he eivät selviä voittajina, elleivät he pane kampoihin melkein kuin tämä maailman ihmisEf. Heitä ahdistavat lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet, koska heidän täytyy käsitellä jokainen tapaus ja jokainen ihminen erikseen. Heidän on löydettävä yksi tapa hoidella ammonialaiset, toinen tapa hoidella mooabilaiset ja kolmas tapa Seirin vuoristolaisia varten. Heitä ohjaavat ihmiset ja menetelmät. Muistakaamme kuitenkin, että mitä enemmän joudumme jonkin menetelmän lumoihin, sitä huonommat mahdollisuudet meillä on selvitä voittajina. Miksi? Siksi, että turvautuminen maallisiin apuneuvoihin panee meidät samaan asemaan ja samalle taistelukentälle vaikeuksiemme kanssa. Me olemme toisella puolella ja ne toisella. Maaperä, jolla seisomme, on sama. Yksi armeija tuolla ja yksi tää11ä, ja sitten taistellaan. Tilanne on kuitenkin tyystin toinen, kun meillä on armeija tuolla ja ylistyskuoro tää11ä. Taistelua ei synny, sillä laulajat eivät ole sotureita. Jos Juudan laulajat eivät olisi olleet lujasti Herraansa uskovia, he olisivat olleet järjettömiä moisella taktiikalla, mutta nyt tilanne oli toinen!

Ajattele jälleen kerran nuorta Daavidia vastassaan israelilaisia häpäisevän jättiläismäisen Goljatin korska (ks. 1. Sam. 17:9,10). Daavid heitti yltään liian raskaan asevarustuksen ja lähti rohkeasti röyhkeää filistealaista vastaan. Hän ei ensisijaisesti lähtenyt varustautuneena viidellä kivellä, vaan

109

"Herran Sebaotin nimeen" (1. Sam. 17:45), jotta "koko tämä suuri joukko tulee tietämään, ettei Herra anna voittoa miekan eikä keihään voimalla; sillä sota on Herran" (1. Sam. 17:47). Lue itse koko luku ja pane merkille uskon valloittava merkitys (ks. 1. Joh. 5:4).

Olen huomannut, että monet nuorista ystävistäni joutuvat kohtaamaan suuria ongelmia kotonaan. Monet ongelmat aiheuttaa alkoholismi. On parempi ylistää Herraa Hänen kaikkivaltiudestaan ja pyytää Häntä osoittamaan se vaikeuksissa kuin antaa sijaa riidoille ja erimielisyyksille. Monet kamppailut on voitettu, kun on käännytty Herran puoleen ja ylistetty Häntä, monet tappiot ovat johtuneet rukouksen ja ylistyksen puutteesta. Opettele luottamaan Herraan ahdingon hetkellä, ja huomaat kohoavasi tilanteen yläpuolelle ja voittavasi Karitsan veren kautta (ks. Ilm. 12:11).

Monet Jumalan lapset joutuvat vaikeisiin koetuksiin. Kun taistelu käy ankaraksi, he ovat samassa pulmatilanteessa kuin Joosafat. Sellaisena hetkenä kaikki näyttää menetetyltä. Taistelevat osapuolet tuntuvat olevan voimiltaan hyvin eriarvoisessa asemassa. Uskova tuntee olevansa ikään kuin pyörremyrskyn keskellä. Ongelma on hänelle liian suuri. Tällöin on luonnollista, että hän kohdistaa ajatuksensa vaikeuksiinsa. Hän ei oikeastaan näe muuta kuin ongelmansa. Mitä tuimemmaksi koetus käy, sitä enemmän hän pitää lukua siitä, mitä hänellä vielä on jäljellä. Niin monille leskille kourallinen jauhoja ruukussa ja tilkka öljyä astiassa ovat paljon tärkeämpiä kuin se kaikki, mitä Herralla saattaisi olla varastossa (lue 1. Kun. 17). Koetusten kasvaessa kasvaa pelko vaikeuksia kohtaan. Uskova huomaa koko ajan, miten vähän hänellä on enää jäljellä. Tämä hetki, jolloin hän katsoo itseään ja olosuhteitaan, on suurimman koetuksen hetki. Hän näkee vain itsensä ja olosuhteensa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla sen elämässä, joka tuntee Jumalan (ks. Apt. 17:14-44). Koetukset vain kääntävät hänen katseensa Herraan. Mitä suurempia koetuksia hänellä on, sitä enemmän hän ylistää ja saa hengellistä elinvoimaa kohotakseen kuin kotka pelon yläpuolelle.

Psalmi 106 kuvaa israelilaisten tilannetta erämaassa ja siinä on erittäin kallisarvoinen jae: "Silloin he uskoivat hänen sanansa, veisasivat hänen ylistystään" (jae 12). He uskoivat, siksi he lauloivat; he uskoivat, niinpä he ylistivät. Ylistyksen ydinsisältönä on usko. Kenenkään ei pidä ylistää kevytmielisesti, sillä uskon täytyy tukea ylistystä. Ylistys on elävää, ei vain sanojen asettamista peräkkäin. Jokaisen vaikeuksissa olevan tulisi rukoilla. Mutta kun rukoilijan sydämessä alkaa syntyä hiukankin uskoa, joka tekee hänelle mahdolliseksi luottaa Jumalaan, uskoa Hänen voimaansa, suuruuteensa, armoonsa ja kunniaansa, silloin hänen pitäisi alkaa ylistää. Edellä mainittu jae osoittaa meille uskon välttämättömyyden. Usko edeltää ylistystä, ja ylistys tuo voiton.

Inhimilliset ajatukset askartelevat yleensä kamppailussa ja taistelussa, koska ihmisellä on vihollinen aina näkyvissään. Jumalalliset ajatukset keskittyvät uskoon ja ylistykseen, sillä ne ajattelevat Jumalaa. Ihminen ei vahingossakaan unohda taistelua, sillä hänen näkökenttänsä täyttää vihollinen. Mutta jos hän haluaa katsella Jumalan kirkkautta, hänen tulisi uskoa Jumalaan. Silloin hänen henkensä puhkeaa Jumalan kirkkauden innoittamana ylistykseen. Vihollinen pienenee mitättömäksi, se murtuu tärkeästä vähäpätöiseksi. Nähkäämme, että Jumala voittaa kaiken. Hyvänä esimerkkinä olkoon Kaaleb ja Joosua, jotka uskossa seisoivat vaarallisen ja kapinallisen väkijoukon keskellä (lue 4. Moos. 13:26-33 ja 14:1-10)! Koko joukosta vain Kaaleb ja Joosua saivat lopulta palkkioksi vankkumattomasta uskostaan mahdollisuuden saapua luvattuun maahan (4. Moos. 14:24,30; 26:65). Todellakin, koska Jumala on uskollinen, Hän on arvollinen saamaan meidän ylistyksemme!

Mikään ei aja vihollista niin tehokkaasti tiehensä kuin ylistys. Ylistysuhri Jumalan kasvojen edessä on voimakas. Tiedät, mitä uhri tarkoittaa: lampaan tai sonnimullikan tuomista teurastettavaksi Herran edessä. Varhaisina aikoina israelilaiset olisivat vaikka pantanneet tai myyneet tavaroitaan pystyäkseen hankkimaan uhrieläimen Herraa varten. Tätä tarkoittaa uhri. Samalla tavalla me tänä päivänä uhraamme sanoja, jotka kuvaavat parhaimpia tunteitamme, sanoja, jotka tulevat syvältä sisimmästämme. Voin vakuuttaa, että sellaista ei mikään vihollinen kestä, vaan sen on paettava. Näin saavutettu voitto on todellinen; ylistys antaa voiton, joka kestää.

Ongelmamme voivat olla kahdenlaisia. Toiset johtuvat ympäristöstä ja olosuhteista, kuten Joosafatin tapauksessa. Tämänlaatuiset ongelmat voitamme uskolla. Toiset ovat henkilökohtaisempia, esimerkiksi sellaiset kärsimykset, jotka aiheutuvat siitä, että meitä loukataan, häväistään tai nöyryytetään. Silloin meidän on voitettava väärän kohtelun, aiheettoman vihan tai perusteettomien loukkausten aiheuttamat tunteet itsessämme. Kuinka vaikeaa kristityn onkaan selviytyä tällaisista ansaitsemattomista hyökkäyksistä. Koko olemuksemme taistelee sellaista kohtelua vastaan; sielumme nousee kapinaan sitä vastaan. Kuinka vaikeaa onkaan antaa anteeksi ja selviytyä voittajana.

110

Miten voimme selvittää nämä henkilökohtaiset ongelmat? Rukouksesta ei näytä olevan paljonkaan hyötyä, kun väärinymmärrykset, loukkaukset ja vaino ahdistavat. Olen itse rukoillut tällaisessa tilanteessa, joten tiedän asian. Monet ovat rukoilleet saamatta juurikaan apua. On turhaa koettaa vastustaa tunteitaan ja taistella niitä vastaan. Mitä ponnekkaammin kieltää niiden voiman, sitä enemmän ne ahdistavat. Kärsimys painaa raskaasti, ja sen voittaminen tuntuu vaikealta. Siksi haluaisinkin ehdottaa, että alkaisit ylistää.

Lopuksi haluaisin lukea kanssasi erään kohdan Psalmista 50: "Joka kiitosta uhraa, se kunnioittaa minua" (jae 23). Herra kaipaa ylistystämme. Mikään ei kirkasta Hänen kunniaansa niin kuin rukous. Me tiedämme, että kerran rukous on menneisyyttä ja kaikki työt on tehty. Mutta silloin ylistys kasvaa entistä suurempiin mittoihin. Se tulee jatkumaan loputtomiin. Ylistys ei koskaan lakkaa. Taivaallisessa kodissamme ylistämme enemmän ja opimme ylistyksestä enemmän, mutta siihen asti harjoitelkaamme sitä täällä maan päällä

Nähkäämme Jumalan hyvyys. Me ylistämme Häntä, koska Hän on hyvä. Oppikaamme ensin luottamaan siihen, että Hän on hyvä, vaikka emme aina ymmärräkään, mitä meille ja meidän ympärillämme tapahtuu. Monta kertaa tappion hetkellä, kun nurisemme ja olemme tyytymättömiä, Herra antaa valonsa loistaa sisimpäämme, ja silloin näemme yhtäkkiä, että Hän istuu valtaistuimella, ja että siksi on aika ylistää. Niin, monet vaikeudet voitetaan ylistyksellä.

Raamattu puhuu ylistyksestä niin paljon, että tässä on mahdotonta käsitellä aihetta yksityiskohtaisesti. Mutta jo tässä vaiheessa lukija varmaan ymmärtää, mikä voima ylistyksessä on, ja voi panna lukemansa käytäntöön yksin ja toisten kristittyjen seurassa.

111

Osa 3 - Parantaminen ja paraneminen

Yhtäältä on totta, että emme voi asettaa rajoja Jumalan toiminnalle, toisaalta emme myöskään pysty sanelemaan, millä tavalla Hän toteuttaa tahtoaan ja suunnitelmiaan ja siten riistämään Häneltä Hänen itsemääräämisoikeuttaan. Parantamisen alueella on liikkeellä väärinkäsityksiä ja suoranaista väärää opetusta, jotka pikemmin hämmentävät kuin vapauttavat ihmisiä. On aivan totta, että Herra nykyäänkin parantaa - sitä ei voi kieltää, mutta on myöskin selvää, että joissakin tapauksissa Hän ei sitä tee. Olisi väärää arviointia olettaa, että jälkimmäinen johtuu sairaan puuttuvasta uskosta Jumalan voimaan. Se voi kyllä olla totta, mutta sitä ei voi yleistää! ^{(viite 1)}

Tunnettu englantilainen psykiatri John White on eräässä kirjassaan (Parents in Pain, Inter Varsity Press 1983) kuvannut väärää lohdutusta näin: "Joillekin tuntemilleni ihmisille väärinymmärretyn uskon lannistama toivo on aiheuttanut ikävämpiä seurauksia kuin läheisen odottamaton kuolema. Heidän jumalasuhteensa on horjunut... Joskus tällainen horjuminen voi herättää meidät näkemään totuuden oikealla tavalla. Mutta joillekin ihmisille tapahtuu vastaavassa tilanteessa jotain hyvin ikävää. Olen nähnyt ihmisten pakenevan todellisuutta ja luovan itselleen aivan uudenlaisen maailman. Tässä itse luomassaan todellisuudessa he ovat myös luoneet uudenlaisen, kuvitteellisen suhteen Jumalaan. Monet ihmiset haavoittuvat, kun he pettyvät jossakin kohdin Raamattuun... Kuitenkin ainoa todella merkityksellinen toivo perustuu totuuteen... Olen vaeltanut 45 vuotta Jumalan yhteydessä ja ehtinyt nähdä, mitä seurauksia on siitä, jos emme kuuntele Jumalan ääntä tai kulje hänen johdatuksessaan. Siksi olen hyvin herkkä väärän toivon suhteen". (Kirjan sivut 38-39.)

John White jatkaa: "Hyvin monet uskovat hapuilevat Raamatun jakeiden kanssa tavalla, joka on tuhoisa heidän hengelliselle elämälleen ja haavoittaa heidän omaatuntoaan... Kuinka he kiduttavatkaan itseään saavuttaakseen subjektiivisen uskon kokemuksen! Toisilla on vähemmän vaikeaa. He lipeävät tekouskon maailmaan ja kulkevat näystä näkyyn mielikuvituksensa ohjaamina. He pystyvät torjumaan tuskan, koska he torjuvat todellisuuden. He kohdistavat rukouksensa Jumalalle, jonka ovat itse luoneet heidän uskostaan on tullut itsepetos... Viime vuosina monet uskovat ovat ruvenneet käyttämään ylistystä paranemisen välineenä... Mutta Raamattu ei missään kuvaa ylistystä välineenä, jolla ihminen saa Jumalan tekemään jotakin, jota ihminen itse tahtoo. Emme voi manipuloida Jumalaa". (Sivut 46, 49.)

Matteus lainaa Jes. 53:4:ää ja liittää sen fyysisiin sairauksiin (lue Matt. 8:17 asiayhteydessään). Jotkut kristityt ovat päätelleet, joskus hyvinkin ehdottomasti, että niin sairaudet kuin synnitkin kuuluivat Kristuksen sovituskuoleman piiriin. Mutta Matteus sanoo, että Herra toteutti Jes. 514:n ensimmäisen osan parantaessaan ihmisiä maanpäällisen toimintansa aikana. Matt. 8:17 ei viittaa ollenkaan Kristuksen sovituskuolemaan syntiemme edestä. Jeesus kantoi ihmisten sairaudet parantamalla heitä. Hän kuoli syntiemme, ei sairauksiemme vuoksi. Fyysinen sairaus ei itsessään ole syntiä; se on vain yksi syntiinlankeemuksen seurauksista. Niinpä siis Jes. 53:5-6 profetoi, että Kristus kantaisi syntimme ristillä (ks. 1. Piet. 2:24,25). Me odotamme ruumiimme lunastusta tapahtuvaksi (ks. Room. 8:23 ja Ef. 4:30), kun Kristus palaa. Periaatteessa Hän on sen meille jo hankkinut sijaiskuolemallaan ristillä, ja Jumala suo meille sen hedelmänä jo etukäteen parantumisen sairaudesta sillä tavalla ja silloin kun Häntä miellyttää, eikä missään ole lupausta, että Hän aina toimisi niin. Voi olla, ja onkin tapauksia, että kristitty on kutsuttu kirkastamaan Jumalaa raihnaisuutensa kautta.

Kirjoitukseni tarkoitus on rohkaista tällaista ihmistä. Minulla on sekä vanhoja että uusia ystäviä Suomessa ja muualla, joita hämmentää ja masentaa tämä kysymys parantamisesta. Joskus vaikeutenamme on, että keskitymme itseemme ja ajattelemme, että jos me vain olisimme ruumiillisesti terveitä, olisimme parempia Kristuksen palvelijoita. Nuoren Pietarin tavoin ajattelemme, että jos voimme vyöttää itsemme ja kulkea aina minne haluamme, kaikki on hyvin. Voisiko kuitenkin olla, että ylösnoussut Herra kertoo meille, että meidän on tullut aika Jumalan tahdossa ojentaa kätemme ja suostua vietäväksi sinne, minne itse emme tahdo, ja että meille sanottaisiin kuten Pietarille, että tällä tavalla voimme parhaiten kirkastaa jumalaa (ks. Joh. 21:18,19)?

On luultavaa, että heikkous, jonka apostoli Paavali kertoo itsellään olleen, oli ruumiillista laatua. Näyttää siltä kuin Paavali, kuten me asian ilmaisisimme, ei olisi ollut täysin terve tai kunnossa. Kuten monia Jumalan valittuja palvelijoita, häntä vaivasi ruumiillinen sairaus, jota pahensi hänen kuluttava työnsä. Hän oli viisaasti oppinut, että Jumalan voima tuli täydelliseksi inhimillisessä heikkoudessa, niin että hän pystyi iloitsemaan ruumiillisessa raihnaisuudessaan.

112

Onko jokin tehtävä, jonka Jumala pyytää meitä tekemään? Siinä tapauksessa Jumala antaa meille riittävästi terveyttä ja voimaa tehdä sen. Voimme oikeutetusti odottaa, että sisimmässämme asuva Henki täyttää siltä osin kuolevaisen ruumiimme tarpeet. Olisiko mahdollista, että kirkastamme Jumalaa parhaiten olemalla levossa? Suostukaamme siinä tapauksessa iloiten Hänen tahtoonsa.

Kirjan tässä osassa tutkimme Paavalin kokemuksen, palvelutyön ja opetuksen valossa, mitä Raamatulla on meille sanottavaa parantamisesta. Aivan lopuksi on kertomus vammautuneesta ihmisestä, joka oppi, ei suinkaan mitään salaisuutta, vaan sen, mitä Uusi testamentti opettaa: voimme rajoituksistamme huolimatta palvella ja ylistää Jumalaa.

Apostolin kokemus

Paavalin tarina alkaa vavisuttavalla tavalla, sillä hänen työnsä alkoi, kun Jumala puuttui hänen elämäänsä ihmeenomaisella tavalla avaamalla kirjaimellisesti hänen silmänsä ja antamalla hänelle hengellisen ilmestyksen. Eikä tämä ollut hänen ainoa kokemuksensa Jumalan ihmeitä tekevästä parantavasta voimasta. Lystrassa hänet kivitettiin sellaiseen kuntoon, että nekin, jotka kaikkein kernaimmin olisivat nähneet hänen vaikenevan lopullisesti, luulivat hänen kuolleen. Hän nousi kuitenkin ylös omin neuvoin ja käveli omin neuvoin pois paikalta (ks. Apt. 14:19-20). Voimme lukea toisestakin ihmeestä, kun Maltan saarella palavaa nuotiota paennut käärme puri häntä (ks. Apt. 28:16). Jokainen tiesi, mitä puremasta seuraisi, ja oli täysin yllättynyt, kun Paavali ei kaatunutkaan kuolleena maahan, vaan pelastui ihmeen kautta. Voimme siis varmasti todeta, että apostoli itse koki omassa elämässään ihmeparantumisia.

Mutta kun luemme hänen tarinaansa Apostolien teoista ja poimimme lisää tosiasioita hänen kirjeistään, huomaamme, että myös lääketieteen avulla tapahtunut parantuminen näytteli osaa hänen elämässään. Saamme siitä vihjeitä sieltä täältä, ja vaikka jonkun mielestä ne eivät pakota päätymään mihinkään ehdottomiin johtopäätöksiin, on niille kuitenkin annettava asiaankuuluva paino. Paavali ilmeisesti kärsi huonosta terveydestä muodossa tai toisessa. Ajattelen esimerkiksi hänen viittaustaan siihen, että Galatian kristityt olisivat vaikka kaivaneet silmät päästään ja antaneet ne hänelle (Gal. 4:15). Tämä näyttää viittaavan huonoon näköön, kuten myös kirjeen myöhemmät sanat: "Katsokaa, kuinka suurilla kirjaimilla minä omakätisesti teille kirjoitan!" (Gal. 6:11). Näiden lisäksi tiedämme, että Luukas oli suurimman osan aikaa hänen pysyvä seuralaisensa. Hän itse kuvaa Luukasta "rakkaaksi lääkäriksi" (Kol. 4:14). Paavali ei kirjoittanut pahoitellen, että hänen ystävänsä Luukas on lääkäri. Se ei suinkaan ollut valitettavaa, vaan hänen kannaltaan oikein hyvä asia. Hän kuvaa Luukasta rakkaaksi lääkäriksi, jonka mukanaolosta hän oli iloinen. Nämä seikat eivät ehkä ole vakuuttavia, mutta ne ainakin näyttävät vihjaavan siihen suuntaan, että Paavali ei suinkaan vastahakoisesti käyttänyt hyväkseen lääketieteen apua, kun hän sitä tarvitsi ja kun sitä oli saatavilla.

Niinpä siis apostoli parani joskus ihmeen, joskus lääketieteen avulla, Mutta joskus hän ei parantunut ollenkaan. Viimeksi mainittua tapausta korostaa 2. Kor. 12, jossa hän kertoo "lihansa pistimestä". Mikä tämä pistin on ollutkaan - siitä on esitetty monenlaisia arvioita - ajattelemme, että se oli jonkinlainen fyysinen vaiva. Ainakin näyttää järkevältä liittää se sairauteen, sillä Paavali kertoi sen olleen sellaisen riesan, että hän pyysi kolme kertaa Herraa ottamaan sen pois. Joka kerta Herra vastasi kieltävästi, joten tässä tapauksessa näyttää, että parantumista ei tapahtunut.

Meidän ei ole tarpeen sen enempää kysellä, mikä tuo pistin oli, sillä Raamattu ei sitä paljasta. Yksi asia on kuitenkin varma: pistin heikensi Paavalin ruumista. Korinttolaiset olivat hyvin perillä Paavalin fyysisestä heikkoudesta (ks. 2 Kor. 10:10). Se ei merkinnyt hengellisen voiman puutetta - kaukana siitä! Huomaamme tässä "vastakohdan lain". Ei pistin eikä sen aiheuttama heikkous ollut jättänyt Paavalia. Kuitenkin Kristuksen voima täytti hänen hauraan ruumiinsa ja antoi hänelle voimia vastata kaikkiin haasteisiin. Kristuksen voima ei ottanut pistintä pois eikä poistanut hänen heikkouttaan, vaan se asui Paavalissa sellaisella tavalla, että hän pystyi kohtaamaan tilanteet, joita hän ei heikentyneessä tilassa muuten olisi pystynyt käsittelemään. Sitä voisi verrata öljylampun sydämeen, joka palaa jatkuvasti, koska öljy on kyllästänyt sen. Sydän itsessään on hauras, mutta öljy antaa sille kaiken sen, mitä tarvitaan liekin ylläpitämiseen. Tästä opimme sen periaatteen, että Jumalan voima on tarkoitettu ruumiimme vahvistukseksi. Se ei muuta heikon ja kuolevaisen ruumiimme luontoa; se vain antaa sille kaiken voiman, jota se tarvitsee.

113

On mitä ilmeisintä, että ruumiimme ovat kuolevaisia, sillä niissä vaikuttaa syntiinlankeemuksen aikaansaama turmeltuneisuus. Meidän tehtävämme on todistaa, miten Kristuksen voima voi voittaa kuoleman, ja meillä on tähän mahdollisuus aina päiviemme loppuun asti. Voi käydä niinkin, että Herra varjelee meidät kokonaan kuolemalta tempaamalla seurakunnan ylös. Meidän ei kuitenkaan pidä koskaan rukoilla Kristuksen pikaista paluuta vain siksi, että pelkäämme kärsiä ja kuolla.

Olen aina nauttinut Johann Sebastian Bachin (1685-1750) kantaateista, jotka ovat hengelliseltä sisällöltään hyvin rikkaita ja syvällisiä. Tämä saksalainen säveltäjä teki elämänsä viimeisinä kuukausina paljon työtä valikoidessaan ja muokatessaan koraalisävellyksiään, antaakseen niille niiden lopullisen muodon. Työtä vaikeutti tuskallinen silmäsairaus ja silmälääkärin tekemä leikkaus vain huononsi hänen tilaansa. Mestarisäveltäjä ilmeisesti vietti viimeiset viikkonsa pimennetyssä huoneessa. Hän ei enää pystynyt kirjoittamaan itse, joten hän saneli sävelmän "Wenn wir in höchsten Nöten sind" (vanhassa virsikirjassa "Ah, sielu vallita suo Herran") vävylleen, Altnikolille. Tuntiessaan kuoleman jo lähestyvän Bach antoi iltajumalanpalvelukseen säveltämälleen koraalille otsikoksi sen alkusanat "Vor deinen Tron tret’ ich hiermit" (virsikirjassa "Sun haltuus rakas Isäni"). Koraalissa ei ole merkkiäkään säveltäjän kärsimyksistä. Sen tyynesti soljuva kahdeksan nuotin muodostama sävelkulku kertoo siitä rauhaisasta autuuden maailmasta, johon Johann Sebastian Bach valmistautui siirtymään. Ei raihnaisuuden ja kuoleman pidä riistää meiltä iloamme (ks. Joh. 16:22), jolla ylistämme Häntä niin elämässä kuin kuolemassa (ks. Fil. 1:20) .

Apostolin työ

Tutustuttuamme Paavalin taustaan luomme silmäyksen hänen työhönsä tutkiaksemme, mitä hän siinä elämänpiirissä koki. Tietyistä Apostolien tekojen kertomuksista samoin kuin Paavalin omista kirjoituksista näemme, että hän evankeliumia levittäessään harjoitti runsaasti ihmeparantamista joutuessaan kohtaamaan fyysistä sairautta. Tarkastelemme lähemmin muutamaa tapausta. Ensimmäiseltä lähetysmatkalta luemme ramman miehen parantumisesta Lystrassa. Tapaus oli niin ihmeellinen, että se sai ihmiset sanomaan, että jumalat olivat astuneet ihmishahmossa heidän luokseen (ks. Apt. 14:11). Toisella lähetysmatkalla Paavali ja Silas saapuivat Filippiin, jossa Paavali paransi riivatun tytön (ks. Apt. 16:18). Kolmannelta lähetysmatkalta luemme hänen olleen mukana monissa ihmeellisissä parantumisissa: "Ja Jumala teki ylen ihmeellisiä tekoja Paavalin kätten kautta, niin että vieläpä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois" (Apt. 19:11,12). Tulee ajatelleeksi, että Luukas tarkoituksellisesti korostaa sitä, että tuolloin Paavalin työssä tapahtui paljon ihmeitä. Matkalla Roomaan Paavali saapui Maltalle. Saaren "ensimmäisen miehen" isä oli sairas, ja Paavali paransi hänet (ks. Apt. 28:8). Samassa yhteydessä kerrotaan tapahtuneen muitakin ihmeparantumisia.

On siis selvää, että Paavalin sananpalvelusta seurasi ihmeparantumisia, vaikka on huomattava, että hän mainitsee toisenkinlaisesta parantamisesta. Paavalin kehotti esimerkiksi Timoteusta käyttämään vähän viiniä vatsavaivoihin (ks. 1. Tim. 5:23). Paavali ei tässä kohtaa ainoastaan hyväksynyt lääkehoitoa, vaan jopa suositteli sitä. Emme siis voi kiistää sitä tosiasiaa, että Paavalin palvelustyössä tapahtui parantamista myös lääketieteen keinoin.

Hänen työssään ilmeni myös tilanteita, jolloin parantumista ei tapahtunut ollenkaan. "Trofimuksen minä jätin Miletoon sairastamaan" (2. Tim. 4:20). Näin kirjoittaa mies, jolla oli armolahja parantaa sairaita, eikä edes puolustele menettelyään jättää sairas ystävä matkastaan, ei viittaa edes siihen, että hän olisi jotenkin koettanut toimia ystävänsä parantamiseksi. Timoteus olisi saattanut kysyä: "Mikä nyt on vikana, Paavali? Missä kohtaa olet mennyt harhaan? Miten on mahdollista, että teit hämmästyttäviä tekoja Efesossa, mutta et pysty mitenkään auttamaan ystäväparkaasi Trofimusta?" Voimme mekin kysyä, miksi näin kävi, mutta on selvää, että niin vain tapahtui, eikä asiaa yritetty mitenkään peitellä.

Aivan ilmeisesti Herra joskus haluaa opettaa meille jotakin sallimalla ruumiillista heikkoutta ja sairautta kuten Trofimuksen, Timoteuksen ja Paavalin esimerkit osoittavat. Hänen menettelynsä tarkoitus ei ole koskaan rajoittaa elämäämme tai hämmentää mieliämme, vaan tehdä läsnäolonsa sisimmässämme todellisemmaksi. Joskus Hän parantaa nopeasti, sillä se on Herralle hyvin helppoa. Joskus Hän osoittaa huolenpitonsa ihmeellisen riittävyyden antamalla meille juuri tarpeellisen määrän terveyttä ja voimaa niin, että joka hetki Hän "on se joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen, että tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi" (Fil. 2:13).

114

Tämä lyhyt katsaus parantamiseen Paavalin elämässä ja työssä osoittaa, että toisinaan hän pystyi vastaamaan fyysisiin sairauksiin ihmeparantamisella. Toisaalta meillä ei ole lupa esittää ehdottomia väitteitä, jotka kattavat kaikki tapaukset, eikä meillä ole lupa sanoa, että on aina poikkeuksetta Jumalan tahto, että sairaudet parannetaan. Paavalin elämässä ja työssä oli tapauksia, joissa asiat menivät suorastaan päinvastoin. Hän saapui ensimmäisellä lähetysmatkallaan Kyprokseen, ja sen jaan että olisi antanut näön sokealle, hän kohtasi näkevän miehen ja löi hänet sokeudella. Epäilemättä tällä Elymaksen osaksi tulleella sokeudella on hengellinen merkityksensä, koska hän vastusti evankeliumia, mutta itse tapausta se ei muuksi muuta. Tämä muistuttaa meitä lisäksi siitä, että Paavali sai näkönsä takaisin (Apt. 9:18). On muistettava, että alun alkaen juuri Jumala otti häneltä hänen näkönsä. Täysin terve ja näkevä mies oli matkalla Damaskoon, kun Jumala toteuttaakseen suunnitelmansa ensin löi hänet sokeaksi ja sitten avasi hänen silmänsä. Molemmat olivat Jumalan tekoja.

Ei siis selvästikään ole totta, että Jumalan tahto on aina mekaanisesti edetä pahasta hyvään. Tämä voi antaa meille jonkin vihjeen siitä, miksi Paavalin työssä, siten kuin se Apostolien teoissa kuvataan, korostettiin niin voimakkaasti parantamista. Näyttää siltä, että ihmeet liittyivät aina johonkin syvempään hengelliseen opetukseen.

Voimme hyvin kysyä, miksi Jumala toimi niin kuin toimi. Miksi Hän joskus paransi ja joskus taas teki aivan päinvastoin. Mitä on kaiken taustalla? Näyttää siltä, että samoin kuin evankeliumit kertovat parantumisista, joilla kullakin oli oma hengellinen sanomansa, myös Paavalin työssä ihmeparantaminen oli osa apostolista evankeliumin opetusta.

Esimerkiksi kerrotaan, että Paavali ja Barnabas oleskelivat lkonionissa "kauan aikaa ja puhuivat rohkeasti, luottaen Herraan", ja Luukas lisää, että Jumala "armonsa sanan todistukseksi antoi tapahtua tunnustekoja ja ihmeitä heidän kättensä kautta" (Apt. 14:3). Ihmeet ja merkit Ikonionissa liittyivät suoraan Paavalin ja Barnabaan rohkeaan evankeliumin julistamiseen ja siihen, että Jumala vahvisti sanansa. Nämä kaksi asiaa, ihmeet ja evankeliumin julistus, ovat suorassa yhteydessä toisiinsa.

Samanlaisen huomion voi tehdä kohdasta, jossa Paavali ja Barnabas antoivat raporttinsa Jerusalemin kokoukselle: "Niin koko joukko vaikeni, ja he kuuntelivat Barnabasta ja Paavalia, jotka kertoivat, kuinka suuria tunnustekoja ja ihmeitä Jumala oli tehnyt pakanain keskuudessa heidän kauttansa" (Apt 15:12). Ensi silmäyksellä viittaus ihmeisiin näyttäisi olevan tässä kohden asiaankuulumaton, sillä kokouksen tarkoitus ei ollut keskustella ihmeistä, vaan päästä yhteisymmärrykseen evankeliumin julistamisesta pakanoille. Oliko se tuloksellista? Voisiko se olla totta? Vai eikö se ole mahdollista? Tässä tilanteessa apostolit nousivat kertomaan ihmeistä: ne olivat osa apostolista evankeliumin julistusta; ne olivat autenttisuudesta todistava merkki.

Olen jo viitannut Paavalin kokemuksiin Efesossa, jossa Jumala teki hämmästyttäviä ihmeitä Paavalin en kautta evankelioimistyön yhteydessä. Toiminnan tulokset tiivistetään Apt. 19:17:ssä: "Ja tämän saivat tietää kaikki Efeson asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset; ja heidät kaikki valtasi pelko, ja Herran Jeesuksen nimeä ylistettiin suuresti". Sitten seuraa lopputoteamus: "Näin Herran sana voimallisesti kasvoi ja vahvistui" (Apt. 19:20). Jos siis kysymme, miksi ihmeparantamista korostettiin niin voimakkaasti, toisin kuin lääketieteellistä paranemista ja parantumatta jäämistä, kaikki näyttää kytkeytyvän apostoliseen evankeliumin julistamiseen.

Apostolin opetus

Käsiteltyämme parantamista Paavalin omassa elämässä ja työssä tutustumme nyt siihen, mitä hän kirjeessään opetti asiasta. Niissä huomaamme asioita painotettavan aivan toisella tavalla. On totta, että apostoli kirjoittaa parantamisen armolahjasta: "...toinen (saa) terveeksi tekemisen lahjat siinä yhdessä Hengessä; toinen lahjan tehdä voimallisia tekoja" (1. Kor. 12:9,10), mutta jos haluamme tietää enemmän Paavalin opetuksesta tässä asiassa, meidän kannattaa keskittää huomiomme pikemmin 2. kuin 1. Korinttolaiskirjeeseen ja kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä hän kirjoitti 2. Korinttolaiskirjeen 4. luvussa. Kun luen tätä lukua, esiin nousee kaksi fyysistä ja mitä tahansa ahdistusta koskevaa totuutta, nimittäin Paavalin monet ahdistukset ja se, miten hän ne selittää. Ensiksikin hän kertoo olleensa kaikin tavoin ahdingossa (jae 8). Nämä ahdistukset sisälsivät paljon loukkauksia, paljon petosta, paljon vainoa, mutta koska Paavali sanoo olleensa ahdingossa "kaikin tavoin", voimme päätellä, että siihen sisältyi myös fyysistä ahdinkoa ja sairautta.

115

Huomaa kyseisen jakeen yhteys edeltävään tekstiin: "Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (jae 7). Tässä oli selitys hänen kärsimyksilleen. Apostolien teoissa kuvatussa Paavalin julistustyössä tapahtui yhä uudestaan Jumalan voimasta ihmeellistä vapautumista monista vaivoista, mutta katsoessamme hänen kirjeittensä opetuksia huomaamme, että Jumalan voima ilmeni voiman kokemisena kaikenlaisessa ahdingossa. Tämä hätkähdyttävä opetus löytyy kaikkialta 2. Korinttolaiskirjeestä.

Kirjeen alussa Paavali kirjoittaa, että "laupeuden 1sä ja kaiken lohdutuksen Jumala...lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme" (1:3,4). Hän ei vapauta meitä ahdistuksesta eikä ota niitä pois, vaan Hän lohduttaa meitä niissä, ja Hän tekee sen siksi, että me voisimme välittää saman lohdutuksen muille kärsiville ihmisille. Tämä opetus jatkuu aina jakeeseen 7 asti.

Siirtyessämme 6. lukuun huomaamme Paavalin sanovan, että hän ja hänen työtoverinsa pyrkivät kaikessa osoittautumaan Jumalan palvelijoiksi (jae 4). Kun tutkimme, mistä "kaikesta" Paavali puhuu, luemme luettelon alkupäästä: "suuressa kärsivällisyydessä, vaivoissa, hädissä, ahdistuksissa". Paavali tähdensi sitä, että häntä ei säästetty näistä asioista, vaan että hän tuli Korinttoon keskellä niitä, ja tämä hänen tapansa kohdata ahdistukset osoitti, että hän oli Kristuksen tosi palvelija. Hän jatkaa myöhemmin: "Sillä ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa" (7:5). Paavali jatkaa selittäen, että keskellä näitä ahdistuksia Jumala osoitti suuruutensa lohduttamalla kiusattuja palvelijoitaan.

Seuraavassa luvussa apostoli kirjoittaa, että se mikä piti paikkansa hänen elämässään, oli totta myös tavallisten kristittyjen elämässä, sillä Makedonian seurakunnissa "monet ahdistuksen koetukset" vain synnyttivät niin ylenpalttista iloa, että suuressa köyhyydessäänkin uskovat antoivat runsaskätisesti omastaan lahjoja (ks. 2. Kor. 8:2). Saatamme kuvitella, että asiat olisivat olleet toisin, jos makedonialaiset eivät olisi kokeneet koetuksia. Heidän anteliaisuutensa taustalla kun oli nimenomaan se, että he olivat joutuneet koetuksiin.

Luvussa 11 Paavali käsittelee kysymystä vääristä apostoleista sanoen: "he ovat heprealaisia... He ovat israelilaisia... He ovat Aabrahamin siementä", ja vastaten kaikkiin näihin todistuksiin "Minä myös" (jae 22), hän jatkaa: "He ovat Kristuksen palvelijoita - minä vielä enemmän" (jae 23). Miten hän perustelee väitteensä? Hän luettelee kärsimiään vaivoja tahtoen sanoa: "Kristuksen tähden kokemani kärsimykset tekevät minusta heitä paremman Kristuksen palvelijan". Paavali väitti, että hänen ahdistuksensa olivat todisteena hänen apostoliudestaan.

Sitten tulemmekin lukuun 12 ja Paavalin tuttuun kertomukseen hänen lihansa pistimestä. Paavali tunnusti, että siinä oli saatanallinen elementti ja niinpä hän pyysi kolme kertaa Herraa ottamaan sen pois. Jumalan vastaus oli kuitenkin: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (jae 9). Hän ei saanut kokea vapautusta ahdistuksesta, vaan ihmeellisen vapautuksen keskellä ahdistusta.

Tämä kaikki kytkeytyy luvussa 4 mainittuun "aarteeseen saviastiassa". Se on taustana kaikelle, mitä apostolilla oli sanottavana kärsimyksistä, jotka tulivat hänen osakseen. Hän oivalsi, että niiden takana oli Jumalan suunnitelma, ja tämä sama suunnitelma hallitsee kaikkia ahdistuksiamme, fyysisiä ja muita. Ne saattavat olla ihmeellisenä osoituksena siitä, että yliluonnollinen voima elämässämme ei ole meidän ansiotamme, vaan Jumalan armon ilmenemistä meissä. Ahdistuksia ei siis tule pitää valitettavana epäonnena, vaan ennemmin Jumalan keinona tuoda siunaus ensin kärsivälle ja sitten hänen välityksellään muille.

Ahdistuksille annetaan vielä toinenkin selitys: "Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti" (2. Kor. 4:17). Paavali opettaa, että se todellinen päämäärä, jonka hyväksi Jumala tekee työtä, ei ole ajallinen eheytyminen, vaan täydellinen parantuminen iankaikkisuudessa. Tähän viitataan sellaisissa kohdissa kuin "tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen" (1. Kor. 15:53) ja Roomalaiskirjeen 8. luvun 19. jakeesta eteenpäin, jossa sanotaan tämän maailman ja elämän täällä olevan täynnä turhuutta, kuolemaa, orjuutta ja rappiota, ja että Jumalan parannuskeino ei ole väliaikainen lievitys, vaan kaiken lopullinen ennalleen asettaminen kirkkaudessa. Koko luomakunta huokaa synnytystuskissaan ja odottaa Jumalan lasten ilmestymistä.

Ennen kuin saavutamme tuon kirkkauden määränpään, Jumala joskus patoaa tämän maailman tuhovoimien vuoroveden, pysäyttää hetkeksi rappeutumisen, panee asiat kohdalleen oman tahton-

116

sa mukaan, mutta vaikka Hän tekeekin niin, Hän tietää ja me tiedämme, että silmät, jotka on juuri avattu, sulkeutuvat kerran kuolemassa, ja rammat jalat, jotka on parannettu, lakkaavat pian kävelemästä. Jumalan todellinen päämäärä on tulevan maailman täydellinen terveys. Joten kun ihmiset sanovat, että on varmasti Jumalan tahto, että me olemme eheitä ja terveitä, vastaus on: totta kai. Hän tahtoo meidän olevan terveitä, ja hänen suunnitelmansa on tehdä meistä terveitä, mutta se ei koskaan toteudu täydessä merkityksessään niin kauan kuin me olemme tässä kuolevaisessa ruumiissamme.

Tämä näyttää minusta olevan keskeistä Paavalin opetuksessa parantamisesta ja terveydestä, ja sitä on punnittava hänen työnsä antamaa taustaa vasten; molemmat todistukset ovat tärkeitä ja molemmat ovat totta. Voimme vielä sanoa, että opetuksessaan Paavali mainitsee terveeksi tekemisen lahjat muiden hengellisten lahjojen joukossa 1. Kor. 12:ssa. On tapauksia, joissa Jumala kirkastetaan, kun ihmeellinen parantuminen tapahtuu. Aivan yhtä hyvin voi Jumala kuitenkin tulla kirkastetuksi parantumattomassa sairaudessa, kun sairas löytää avukseen armon, jonka varassa hän kestää ja voittaa. Yksi asia on varma: Herra haluaa tulla kirkastetuksi kaikessa, mitä me täällä maan päällä koemme, ja hän käyttää kaikkia kokemuksiamme valmistaakseen meitä ottamaan vastaan "iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden", sillä me "emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä" (2. Kor. 4:17,18).

Joni - elävä todistus

Vaikka minun onkin myönnettävä pettyneeni, kun näin, että elokuvasta "Joni" oli tehty hollywoodmainen versio, suosittelen silti lämpimästi samannimistä kirjaa. Siinä nuori nainen kertoo, miten hän 17-vuotiaana vioitti selkänsä sukeltaessaan. Hänen henkensä pelastui kuin ihmeen kaupalla, mutta päähän saamansa iskun seurauksena hän halvaantui kaulasta alaspäin. Ajautuen masennuksesta toiseen, kärsien äärimmäisestä avuttomuudestaan hän kamppaili kipeiden tunteiden myllerryksessä, kunnes vihdoin löysi sydämelleen täyden levon Hänessä, jonka hän jo tunsi vapahtajanaan. Kertomus on vakuuttava todistus Kristuksen rakkauden riittävyydestä ankarimmassakin koetuksissa.

On todellakin liikuttavaa nähdä, millä tavalla Joni oppi käsittämään, miten Herralla Jeesuksella on täydellinen myötätunto meitä kohtaan kaikissa olosuhteissa. Monet meistä, paljon vähäisemmissä ahdistuksissa, huomaavat, miten vaikea tätä totuutta on joskus ymmärtää. Mutta Joni kirjoittaa näin: "Oivalsin, että Herra Jeesus pystyi todellakin eläytymään tilanteeseeni. Ristillä, noina tuskallisina, kauhistuttavina hetkinä, odottaen kuolemaa, Jeesus oli kykenemätön liikkumaan, avuton, halvaantunut. Jeesus tiesi, miltä tuntui, kun ei pystynyt liikkumaan - ei pystynyt raaputtamaan nenäänsä, muuttamaan asentoaan, pyyhkimään silmiään. Hän oli halvaantunut ristillä. Hän ei pystynyt liikuttamaan käsiään tai jalkojaan. Kristus tiesi täsmälleen, miltä minusta tuntuu." (Joni Eareckson: Joni. Karas Sana 1978.)

Kertomus kattaa yhdeksän vuoden jakson ja sisältää muutamia tärkeitä hengellisiä periaatteita, jotka Joni Eareckson oppi kärsimyksen ahjossa. Inhimillisesti katsoen hän sai läheisiltä paljon apua; hän ei ainoastaan saanut kokea ystäviensä lämpöä ja huolenpitoa, vaan myös hengellistä yhteyttä ystäviensä ja perheen kanssa. Kuten usein tapahtuu, hänen oli käytävä läpi vaihe, jolloin hyvää tarkoittavat kristityt kehottivat häntä likipitäen vaatimaan parantumista, ja kun sitä ei tapahtunut, hän pahastui Jumalalle. "Yrität heiluttaa Jumalan kättä°, sanoi hänen siskonsa hänelle viisaasti. Silti hän halusi yhä kertoa Jumalalle, mikä tämän tahdon pitäisi olla, kunnes Steve Estes, poikkeuksellisen kypsä kristitty opiskelija, antoi hänelle jälleen avun sanasta. Kun Joni vaatimalla vaati, että Stevellä pitäisi olla hänen puolestaan usko, että hän paranisi, tämä vastasi: "Uskon, että on Jumalan tahto, että jokainen paranee. Mutta ehkäpä me emme vain ole Hänen kanssaan samaa mieltä aikataulusta. Uskon, että se on Hänen tahtonsa, mutta ilmeisesti se ei ole tärkeämpää kuin muut asiat. Sinä paranet, mutta luultavasti et ennen kuin saat kirkastetun ruumiisi." (Steve Estes: Hyvissä käsissä. Karas Sana 1979.)

Löydettyään täydellisen levon Jumalan tahdossa Jonilla on ollut annettavanaan vahva todistus muille. Näin hän sanoo iankaikkisista arvoista: "Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen silmään noussut, sen Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat. Joskus mieleeni muistuu tuntemuksia - millaista on juosta ruohokentän poikki, uida viileässä, raikkaassa virrassa, kiivetä rosoista vuorenseinämää ylös, ratsastaa hevosella kaikki ne aistimukset, joita kokisin

117

terveenä. Mutta Jumala sanoo, että kaikkea tätä ei voi verratakaan siihen kirkkauteen ja tulevaan todellisuuteen, jonka hän on valmistanut minua varten. Ainoa, minkä voimme ottaa mukaamme taivaaseen, on luonteemme. Luonne on se, mikä määrää, millaisia olentoja tulemme olemaan halki iankaikkisuuden. Tuli koettelee juuri sen, mitä me olemme. Vain Kristuksen ominaisuudet jäävät jäljelle."

Joni ei salaa sitä, että hän vajosi epäuskoon ja epätoivoon, mutta hän tekee hyvin selväksi, että hänen vapautumisensa ja voittonsa olivat seurausta Jumalan sanan tekemästä työstä hänessä. Hänen kirjansa on valtava todistus Raamatun verrattomasta arvosta kaikissa tilanteissa. Jos luet hänen kirjansa ja sitä seuranneen jatko osan, huomaat, miten ihmeellisesti Raamattu auttoi Jonia löytämään täyden tyydytyksen elämäänsä Kristuksessa. Hän päättää kirjansa liikuttavasti vakuuttamalla, että hänen on kannattanut e1ää kaikki tuskan vuodet, mikäli yksikin ihminen on löytänyt uskon Kristukseen hänen todistuksensa avulla.

Vain Herra tietää, kuinka moni on oppinut tuntemaan Hänet Jonin elävän todistuksen avulla. Voisiko olla niin, että sairaana Joni on vaikuttanut enemmän ihmisiin kuin hän olisi vaikuttanut siinä tapauksessa, että hän olisi parantunut? Vuodet kärsimyksen koulussa, jossa oppaana on ollut Jumalan sana, ovat tehneet hänelle mahdolliseksi välittää monille kautta maailman eräitä kristillisen elämän tärkeimmistä ja kallisarvoisimmista totuuksista.

-------------------------------------------------------

1. Jotkut uskovat, että Jaakob käyttää termiä "öljy" lääkinnällisessä mielessä Jaak 5:14:ssa (öljy oli yksi entisaikojen tunnetuimpia lääkkeitä, johon viittaavat Filon (n. 20- n. 50 jKr, hellenistinen filosofi, Aleksandrian juutalaisia, koetti yhdistää juutalaista uskoa ja hellenististä viisautta), Plinius (23-79, roomalainen virkamies ja oppinut, joka sai surmansa Vesuviuksen purkauksessa, kirjoitti mm. luonnontieteellisen kokoomateoksen Historianaturalis) ja lääkäri Galen; ks. myös Jes.1:6 ja Luuk.10:34). Toiset kristityt pitävät kuitenkin öljyä tässä uskon apuvälineenä, ulkonaisena merkkinä siitä, että Jumala antaa terveyden vastauksena "uskon rukoukseen" (jae 15; ks. Mark. 6:13).

118

Osa 4 - Pyhän Hengen lohdutus

Tämä osa käsittelee Pyhän Hengen lohdutusta. Huolten painamalle ihmiselle lohdutus puhuu tyyntymisestä; heikolle lohdutus puhuu vahvistumisesta; ipelkäävälle se puhuu luottamuksen löytymisestä pelon keskellä. Lohdutus on vahva sana, mutta ei kova sana; siinä on voimaa, joka on täynnä hyvyyttä, lämpöä ja tyyneyttä. Kaikkea tätä sisältää Uuden testamentin ajatus Pyhän Hengen lohdutuksesta.

Meidän on tutustuttava oppiin, dogmiin Pyhästä Hengestä. Jokaisella Raamatun keskeisellä aiheella on oma klassinen lukukappaleensa Sanassa. Jos haluaa tutkia, mitä Raamattu sanoo itsestään, voi lukea Psalmin 119. Jos haluaa tutkia, mitä Raamattu sanoo sijaissovituksesta, voi lukea Jesajan 53. luvun. Jos haluaa tutkia Jumalan valtakunnan tunnusmerkkejä, voi lukea Matteuksen evankeliumin luvut 5-7. Jos haluaa oppia Herran ylösnousemuksesta ja ruumiin ylösnousemuksesta, voi lukea 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvun. Ja niinpä Pyhästä Hengestäkin on olemassa aihetta erityisen hyvin käsittelevä lukukappale, ja se on Johanneksen evankeliumin luvut 14-16. Kun lähestyy näitä lukuja, kohtaa kolminaisuuden kolmatta persoonaa koskevaa siunaavaa, ylevää opetusta ja tutustuu siihen iloon, mikä seuraa yhteydestä Pyhään Henkeen, lohduttajaan. Tätä Henkeä Paavali tarkoitti, kun hän toivotti korinttolaisille Pyhän Hengen osallisuutta (ks. 2. Kor. 13:13).

Pyhän Hengen täyteyden ja siunatun yhteyden tuoman ilon (ks. Ef. 5:18-21) tulisi merkitä meille samaa kuin Kristuksen herruus ja vapahtajan kuninkuus. Missä Kristus on Herra, siellä Pyhä Henki hallitsee, ja kun olet kruunannut Kristuksen kuninkaaksi, opit tuntemaan Pyhän Hengen täyteyden ja voiman. Kun Jeesus oli selviytynyt voittajana kiusauksista erämaassa, hän palasi Hengen voimassa (lue Luuk. 4:1-11). Me haluamme usein asioiden tapahtuvan toisessa järjestyksessä. Sanomme: "Anna minulle voimaa, niin voin olla voittaja", mutta Herra haluaa meidän voittavan siinä missä olemme, ja sitten Hän antaa meille enemmän voimaa.

Pyhän Hengen läsnäolo ja toiminta tänä päivänä ovat osa Kristuksen korottamisen hedelmistä (ks. Ef. 4:8). Hän muovaa Kristusta uskovassa. Hän on myös voima elämää ja todistusta varten. Asuen yksilöllisesti jokaisessa uskovassa Hän muovaa heitä kollektiivisesti yhdeksi ruurniiksi. Uskovat myös rakentuvat Hengen avulla Jumalan asumukseksi (ks. 1. Kor. 3:16; Ef. 2:22).

On olemassa kriteereitä, joiden avulla voimme arvioida, mikä on ja mikä ei ole Hengen työtä. Me tarvitsemme niitä ja kaiken muunkin avun, minkä voimme saada, jotta voimme tunnistaa Hengen toiminnan. Emme saa olla sinisilmäisiä. Meidän ei tarvitse myötäillä kaikkia niitä vakuutteluja, että se, mitä olemme todistamassa tai kuulemme muilta, on Pyhästä Hengestä. Toisaalta meidän on Pietarin tavoin pidettävä vaari siitä, että meidän ei havaittaisi vastustavan Jumalaa kieltäytyvän tunnustamasta Pyhän Hengen työtä, kun sitä näemme. Suokoon kokemus meille arvostelukykyä ja opettakoon itse Pyhä Henki meille tiensä!

Apostolien teoista näemme Hengen johtavan ensimmäisiä uskovia yhä lisääntyvään tietoon ja totuuteen Jeesuksesta, juuri niin kuin heille oli luvattukin. He olivat nähneet Hänet ja ymmärtäneet jotenkin hämärästi, että Hän oli tosi Messias, vastaus Israelin kaipaukseen ja rukouksiin. Henki johti heitä totuuteen Jeesuksesta laajentaen askel askeleelta seurakuntansa vaikutuspiiriä.

Toinen merkki Hengen työstä, kuten voimme nähdä Apostolien teoista ja tiedämme Paavalin kirjeiden perusteella, on se, että Henki aina rakentaa seurakuntaa. Tässä kohden meidän on tehtävä erotus Hänen menetelmiensä ja tavoitteensa välille. Mitä tulee menetelmiin, Hän antaa lahjoja yksilöllisesti, mutta niin tehdessään Hänen tavoitteensa on hyödyntää koko seurakuntaa: "Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi... Kristuksen ruumiin rakentamiseen" (Ef. 4:11,12). Hän ei anna lahjojaan käytettäväksi irrallaan seurakunnasta eikä kasvattaakseen yksilöiden mainetta. Lahjojen määrä vetää kristittyjä yhteen, jotta kokonaisuus hyötyisi, eivät vain osat.

Ainakin yksi syy siihen, miksi jotkut eivät kristittyinä kasva niin kuin pitäisi tai kasvavat hyvin mystisellä ja erikoisella tavalla, on se, että tästä tärkeästä asiasta ei ole selvää, raamatullista opetusta. Jos todella haluat elää Jumalan yhteydessä, jos todella haluat tuntea Jumalan voiman sydämessäsi, sinun on tutustuttava Pyhän Hengen siunattua toimintaa koskevaan terveeseen opetukseen. Pyhän Hengen työn ymmärtäminen on välttämätön osa elinvoimaista ja voittoisaa kristillistä elämää, toisin sanoen: hengellistä todellisuutta.

119

Raamattua näiltä osin tutkittaessa suosittelen kahta periaatetta:

1) Arviointimme tulee perustua koko Raamattuun, ei vain mielikohtiimme - kohtiin, jotka todistavat väitteidemme puolesta. On joukoittain kristittyjä, jotka johtajiensa tavoin näyttävät jatkuvasti viipyvän eräissä Paavalin kirjeissä ja Apostolien teoissa. Raamattu vahvistaa yhä uudestaan heidän ennakkoluulojaan tai käsityksiään, koska he pitäytyvät huolellisesti niissä Raamatun kohdissa, jotka tukevat heidän käsityksiään. Heillä ei näytä olevan mitään tietoa muusta Jumalan ilmoituksesta. Mutta Henki on läsnä kaikkialla Sanassa.

2) Jokaista Raamatun kohtaa tutkiessamme tulisi tehdä oikeutta sen ominaislaadulle opetus opetuksena, vertaus vertauksena. Historiankirjoitus ei ole opillista esitystä, eikä sitä sellaisena tulisi tutkia. Siksi, Pyhästä Hengestä puhuttaessa, on vaarallista rakentaa käsityksiään Apostolien tekojen varaan, jos samalla laiminlyö esimerkiksi Herran Jeesuksen opetuksen Johanneksen evankeliumin luvuissa 14-16.

Muistat, että Herramme sanoi, että Pyhän Hengen yksi tehtävä liittyy totuuden julistamiseen: "Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johtaa hän teidät kaikkeen totuuteen" (Joh. 16:13). Olemmekohan ymmärtäneet riittävän hyvin tämän tosiasian? Minulla on sellainen vaikutelma, että jos sadalta uskovalta kysyttäisiin: "Mikä on mielestänne tärkein asia, johon Pyhä Henki liittyy?", suurin osa vastaisi, että "voima", ja useimmat lopuista vastaisivat "rakkaus". Niiden lukumäärä, jotka vastaisivat "totuus", olisi hyvin pieni! Hän on tietenkin voiman ja rakkauden Henki, mutta ilmeisesti Hänen perustehtävänsä on kertoa totuus - totuus Herrasta Jeesuksesta (Joh. 16:14) ja ihmiskunnan todellisesta tilasta (Joh. 16:8-11). Pyhä Henki ei yhdy koskaan mihinkään sellaiseen, jossa totuutta peitellään tai siitä tingitään. Meillä on suuri into ottaa vastaan Pyhän Hengen lahjoja ja nauttia niistä, mutta onko meillä sama into siihen, että Pyhä Henki johtaisi meidät "kaikkeen totuuteen"? Palaan tässä kirjassa vielä myöhemmin eräisiin todellisiin, Raamatullisiin Pyhän Hengen keskuudessamme tekemän työn leimaa antaviin piirteisiin.

Olen löytänyt Uudesta testamentista ainakin 12 Pyhälle Hengelle annettua nimitystä. On nimityksiä. jotka julistavat Hänen jumaluuttaan. Hän on Pyhä Henki; Hän on pyhyyden Henki, pyhyyden, joka on Jumalan keskeinen ominaisuus, joka tekee Jumalasta Jumalan. Hän on Kirkkauden Henki. On nimityksiä, jotka julistavat Hänen ykseyttään Isän ja Pojan kanssa; Hän on Jumalan Henki, Herran Henki, Hänen Henkensä, joka herätti Jeesuksen kuolleista, Elävän Jumalan Henki, Jeesuksen Henki, Kristuksen Henki ja Jumalan Pojan Henki. On myös nimityksiä, jotka kertovat Hänen yhteydestään uskoviin; Hän on lapseuden Henki, joka on liittänyt meidät Jumalan perheeseen, ja Hän on elämän Henki, joka tekee jumalallisen luonnon meissä todellisuudeksi. Hän on myös puolustaja. Ja lopuksi. on nimityksiä, jotka julistavat Hänen yhteyttään Jumalan sanaan; Hän on totuuden Henki ja lupauksen Henki. Eikö Uuden testamentin opetuksessa Pyhästä Hengestä ole rikkautta ja sellaista. mitä voisimme kutsua turvallisuudeksi? Jo näiden 12 nimityksen lukeminen on Pyhän Hengen lohdutuksen alkua. Tämä on opetusta, joka on silmiinpistävästi esillä Johanneksen evankeliumin luvuissa 14-16, opetusta, jossa Jeesus viipyi ja jonka Hän liitti hengelliseen kasvuumme eli pyhitykseemme.

Meidän on aina pidettävä mielessämme se ihmeellinen totuus, että Pyhä Henki on persoona. Raamattu vahvistaa Pyhän Hengen persoonallisuuden, sen, että Hän on olemukseltaan yhtä iankaikkisuudessaan ja rakkaudessaan Isän ja Pojan kanssa.

Niin, mikä on Hänen nimensä? Kuka on tämä siunattu Henki? Ennen kaikkea Hän on Pyhä Henki, pyhyyden Henki. Hän on Jumalan henkäys, puhtauden Henki, hyveellisyyden Henki, siveyden Henki, rauhan Henki, lohdutuksen Henki, rakkauden Henki. Ja pyhyyden Henki on se sama Henki, jonka Jumala antaa meille innoittaakseen meitä Jeesuksen tavoin elämään pyhää elämää. Jos aiot tuntea siunatun yhteyden Pyhään Henkeen, sinun on muistettava, että sinä itse elät pyhän seurassa. Synti kristityn elämässä on kauhea asia muun muassa siksi, että se on syntiä Pyhän Hengen läsnä ollessa. Hän on pyhyyden Henki, mutta mitä yhteyttä on jumalattomuudella ja Kristuksella? Mitä yhteyttä on epäpyhyydellä ja pyhällä? Jumalan Henki tulee pyhyyden Henkenä, ja se on Hänen nimensä, Pyhä Henki, Jumalan pyhä henkäys, pyhä, joka on ollut olemassa iankaikkisesti, Jumalan Pyhänä Henkenä asumassa sinussa. Ymmärrät niin ollen, miksi Raamatussa sanotaan meille vakavasti: "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka" (Ef. 4:30). Jotkut sanovat, että he ovat temperamenttinsa vuoksi kykenemättömiä kertomaan jotakin tarinaa eteenpäin lisäämättä siihen vähän omiaan. Tämä on totta melko monen

120

tuntemani kristityn kohdalla. Tiedätkö mitä teet silloin, kun liioittelet? Sinä murehdutat Pyhää Henkeä, koska Pyhä Henki on totuuden ja pyhyyden Henki. Hän tahtoo tehdä sinut pyhäksi. Hän tahtoo tehdä sinusta Jeesuksen kaltaisen. Hän tahtoo johdattaa sinut yhteyteen Hänen kanssaan, jonka kirkastamisesta Hän iloitsee. Hän tahtoo tehdä sinut Kristuksen kaltaiseksi kaikissa toimissasi ja asenteissasi. Hän tahtoo tehdä sinut puhtaaksi niin kuin Jeesus on puhdas, ja kiitetty olkoon Jumala, Hän voi sen tehdä, jos tahdot olla Hänen kanssaan yhteistyössä. Hän tahtoo johdattaa sinut elämään, joka on riemua ja lakkaamatonta voittoa. Voitko ajatella eläväsi hengellistä todellisuutta muilla ehdoilla?

Pyhä Henki johdattaa sinua ja näyttää sinulle kaikki tyrannit, joiden hallinnasta sinut on vapautettu. Sinut on vapautettu vihasta, sinut on vapautettu synnistä, sinut on vapautettu laista, sinut on vapautettu kuolemasta. Henki, joka sinussa asuu, on tuonut sinut Jumalan lasten riemulliseen vapauteen (ks. Room. 8:2). Hän on vapauden Henki (ks. 2. Kor. 3:17).

Jumalan lapsella on aina taipumus ja vaara joutua takaisin kahleisiin. Siksi meille on annettu Galatalaiskirje ja Hebrealaiskirje. On aina vaara ajautua takaisin siteisiin ja kadottaa tunne sydämessä asuvan Jumalan Hengen vapauttavasta voimasta, Hengen, joka vapauttaa meidät menneisyyden siteistä, Hengen, joka vapauttaa meidät synnin voimasta.

Pyhä Henki kumppanina

Klassisesta lukukappaleesta Joh. 14-16 haluan nostaa esiin kaksi jaetta luvusta 14, nimittäin jakeet 16 ja 17: "Ja minä olen rukoileva Isää, ja Hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta to tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva". Hänen on määrä olla teidän kanssanne, teidän rinnallanne, Parakletos. Se on ihana nimi, joka voidaan kääntää myös "auttaja" (kuten eräässä suomalaisessa käännöksessä) tai "lohduttaja"; Kirkkoraamattumme kääntää sen hieman etäisemmin "puolustaja". Ehkä tiedät, että alkukielen sana `parakletos' tarkoittaa sellaista, joka on kutsuttu vierelle tai on vierellä kulkija. Mielestäni käännöksen "lohduttaja", jolla on hiukan epämääräinen vaikkakin lämmin sisältö, tai "puolustaja", jolla on tarkempi mutta kylmempi sisältö, sijasta tarkempi ja Herramme opetusta paremmin tulkitseva merkitys olisi "seuralainen" tai "kumppani". "Toisen kumppanin...totuuden Hengen...te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne". Huomaat, miten tästä sanasta voi löytää ajatuksen kumppanuudesta. Se on uskollinen sille asiayhteydelle, jossa sana ensi kerran esiintyy Pyhän Hengen nimityksenä.

Missä mielessä Hän on meidän kumppanimme? Katsokaamme nimitystä, joka Herrallemme Jeesukselle annetaan: "...meillä on puolustaja.." (1. Joh. 2:1). Alkuteksti sanoo, että meillä on `parakletos' Isän tykönä. Miten hän pääsi sinne? Ei meidän tahdostamme, vaan Jumalan tahdosta. Poika on kutsuttu sille paikalle tai siihen tehtävään Isän oikealle puolelle Isän omasta tahdosta. Herrallemme Jeesukselle annettu nimitys Parakletos on Jumalan antama nimitys Jumalan tarkoittamalle tehtävälle.

Tahdon nostaa esiin tästä lukukappaleesta kolme pientä kreikan kielen prepositiota. Yksi on prepositio "en", joka vastaa suomen kielen inessiiviä (-ssa, -ssä); toinen on "sum", joka tarkoittaa kanssa; kolmas on "para", joka tarkoittaa vieressä. Kaikki nämä prepositiot löytyvät Joh. 14:16,17:stä.

Pieni sana "para" ei seiso omilla jaloillaan. Se sisältyy sanaan puolustaja, "parakletos". Parakletoshan tarkoitti jotain, mikä on kutsuttu vierelle: "kletos" = kutsuttu, "para" = viereen, vieressä. Pyhä Henki on Parakletos puolustaja, joku, joka seisoo vierellämme, kun jatkamme pyhiinvaellustamme kristittynä - pysyvä kumppani!

Ajatelkaamme näitä prepositioita. Teissä: "...hän...on teissä oleva". Teidän kanssanne: "Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti".

"Teissä". Kun tarkastelemme tätä pientä prepositiota "en", pääsemme suoraan asian ytimeen. "Hän on teissä oleva". Tässä on uudestisyntymisen ihmeellisin puoli. Muista, että uusi elämä on Pyhän Hengen elämää. Hän on Jeesuksen Henki. Se on Jumalan Hengen elämää sinun sydämessäsi. Muistathan Paavalin sanat: "Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa" (Room. 8:9). Ihminen, jolla ei ole sisimmässään tätä Jumalan Henkeä, ei kuulu Jumalan perheeseen.

121

On muistettava toinenkin asia. Vanhasta testamentista löydämme tämänkaltaisia rukouksia: "ÄIä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi" (Ps. 51:13). Tällaista rukousta ei Uuden testamentin kristitty voi oikeastaan rukoilla, sillä Vapahtajamme sanoo, että hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva iankaikkisesti. Vanhassa testamentissa Henki tuli ja meni tahtonsa mukaan, mutta Jumalan uuden aikakauden aikana Jumalan Henki tulee suoraan sydämeemme ja jää sinne asumaan ikuisiksi ajoiksi. Vanhassa testamentissa näemme Pyhän Hengen tulleen joidenkin ihmisten päälle toteuttaakseen Jumalan suunnitelmia (esim. Simson, Tuom. 13:25; 14:6,19; 15:14). Daavid pyysi, ettei Pyhää Henkeä otettaisi häneltä pois, mikä ajatus eroaa jyrkästi Uuden testamentin ajatuksesta, että Pyhä Henki asuu sydämissämme ikuisesti.

Ihmiset syntyvät uudesti Pyhän Hengen toiminnan välityksellä, ja Hän on sinettinä heidän uskostaan Kristukseen ja vakuutena heidän perinnöstään (ks. Joh. 3:5; Ef. 1:13,14). Voit olla varma siitä, että minkä Jumala tekee, Hän tekee pysyvästi. Kuinka voit olla vakuuttunut iankaikkisesta pelastuksesta? Koska Jumala on tehnyt sinussa työn, joka kestää sinussa iankaikkisesti.

"Hän on teissä oleva". Koska Hän on sinussa, sinussa on elämä. Kun Henki tulee, Hän tuo elämän. Milloin Hän tulee? Jumalan Henki tulee ihmiseen, kun tämä on käyttänyt loppuun omat keinonsa ja kaipaa Jumalaa saadakseen sovituksen. Silloin tulee elämää antava Henki ja tuo elämän. "Ja minä annan heille (lampaille) iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni" (Joh. 10:28). Hän tuo elämän - uuden luomuksen elämän, Jumalan elämän. Kun Hän on sinussa, sinussa on elämä. Mutta koska Jumalan Henki on sinussa, Hän odottaa hedelmää. On oikein, että kun Herra tulee, Hän löytää hedelmää (ks. Joh. 15). Toisaalla sanotaan, että Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, ja missä Herran Henki on, sieltä pitäisi löytyä hedelmää, joka on hyvää (ks. Gal. 5:22,23).

Mikä on Hengen korkein hedelmä? Muistat, että Vapahtajamme sanoi: "Mutta kun hän tulee... totuuden Henki...mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu... Hän on minut kirkastava" (Joh. 16:13,14). Pyhän Hengen tehtävä, iankaikkinen palvelustyö, on kirkastaa Kristusta. Joten voidaan sanoa, että minkä Pyhä Henki aloittaa, se aina päätyy Kristukseen Jeesukseen. "Hän on minut kirkastava." Koska tämä on totta, voit koetella kaiken tämän mittapuun mukaan (ks. Matt. 7:16,21-23).

Yksi Pyhän Hengen työn ominaisuus, joka auttaa meitä tunnistamaan Hänen työnsä meissä, on se, että Hän on pohjimmiltaan "syrjäänvetäytyvä": Hän ei korota itseään, vaan Kristusta. "Sillä se mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään... Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille". Tästä näyttää seuraavan se, että Pyhä Henki ei anna kokemuksia itsestään vaan Kristuksesta. Joten jos joku kertoo sinulle, että hänellä on ollut "valtava kokemus Pyhästä Hengestä", voit hyvin ottaa osaa hänen iloonsa, mutta voit yhtä hyvin sitten kysyä: "Mitä uutta Hän on sinulle opettanut Kristuksesta?", sillä se on todellakin syy, miksi hänet on meille annettu.

Jumalan Henki, joka liikkui alkukaaoksen ja vetten päällä (1. Moos. 1:2), on aivan sama Henki, joka e1ää jokaisen Jumalan lapsen sydämessä. "Hän on teissä oleva". Jumalan Hengen ihmeitä tekevä voima on sellainen, että se yhä enemmän muuttaa Jeesuksen kaltaiseksi. On mahtavaa ajatella, että Pyhä Henki on rinnallani milloin tahansa Häntä kutsun, mutta eikö ole vielä upeampaa tietää, että Pyhä Henki on aina rinnallani, koska 1sä on kutsunut Hänet olemaan siinä? Hän on uskovan kumppani, ja Hänen tehtävänsä on tehdä meille eläväksi Herran Jeesuksen pysyvä läsnäolo. Jeesus puhuu Hänestä totuuden Henkenä, jota maailma ei voi ottaa vastaan, ja jatkaa sitten: "En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne" (Joh. 14:18). Henkeä kutsutaan "toiseksi Puolustajaksi". Opetuslapsilla oli jo ollut kumppani heidän Herransa persoonassa, joka Jumalan tahdosta oli ollut heidän rinnallaan. Nyt tulisi päivä, jolloin he saisivat toisen Kumppanin, mutta Hänen tulonsa olisi todellisuudessa sama kuin jos Jeesus itse olisi ollut heidän kanssaan. He eläisivät edelleen tietoisina Hänen pysyvästä läsnäolostaan, ja niin saamme e1ää mekin.

Hän on sinun vierelläsi, Hän on sinussa elämänä, Hän on sinun rinnallasi valona. Hänet on kutsuttu vierellesi seisomaan rinnallasi, olemaan Puolustajasi ja Auttajasi. Entisinä aikoina Kreikassa, kun ihminen haastettiin oikeuteen jostakin rikoksesta eikä hän itse pystynyt puhumaan puolestaan, hän kutsui edustajansa seisomaan rinnallaan, ja tätä kutsuttiin nimityksellä 'parakletos'. Parakletos puhui hänen puolestaan, tuki häntä, vahvisti häntä ja todisti hänen puolestaan. Parakletos oli itse asiassa hänen puolestaan, hänen sijaisenaan oikeudenkäynnissä. Tätä sanaa Parakletos, Puolustaja, jota on lähes mahdoton kääntää, käytetään Pyhästä Hengestä. Hän seisoo rinnallasi. Hänet on kutsuttu olemaan vierelläsi.

122

Ajattele kerran, mitä tämä asia merkitsee kiusausten yhteydessä. Hän on seisova rinnallasi kiusauksen ja masennuksen hetkellä. Henki on läsnä tehden sanan eläväksi ja kutsuen täyteen pyhittäytymiseen. Vierelläsi on elävän Jumalan kaikkivaltias Henki, rinnallesi kutsuttu. Hän "ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää" (1. Kor. 10:13). Juuri Jumalan Henki on rinnallasi, edustaen Kristusta ja tuoden Jumalan ylösnousemusvoiman täyttämään tarpeesi. Hän on vierelläsi.

Mitä Hän tekee? Hän vetoaa ristin vereen. Hän kirkastaa Kristusta. Hän vetoaa Hänen edessään ristin voittoon, ja kun Hän vetoaa, seisten rinnallasi, olet voittamaton pahan hyökkäysten kohdistuessa sinuun. Ajattele, miten Hän on sinun kanssasi, kun tutkit Raamattua. Tiedän, että on hyvä käyttää hyödykseen haku ja selitysteoksia, mutta niihin voi uppoutua niin perusteellisesti, ettei enää pysty luottamaan Pyhään Henkeen. Kun Jumalan Henki, joka itse on Raamatun kirjoittaja, on vierelläsi, ja avaat Raamatun ja alat lukea sitä ja huomaat, ettet ymmärrä, muista Pyhän Hengen kumppanuus ja tehtävä: Hän on opettaja (ks. 1. Joh. 2:27). Hän on rinnallasi. Hän on läsnä puolustamassa totuuden voimaa. Hän on läsnä osoittaakseen sinulle totuuden tien - koko tien aina Kristukseen asti.

Ajattele rukousta. Raamattu sanoo: "Me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla" (Room. 8:26). Menet huoneeseesi, suljet oven ja polvistut ja ajattelet, että olet aivan yksin. Ei, Jumalan Henki on kanssasi. Elävän Jumalan siunattu Henki rukoilee kanssasi, huokauksin, joita ei voi pukea sanoiksi. "Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä" (Room. 8:27). Et koskaan rukoile yksin, sillä Parakletos, Hän, joka on kutsuttu vierellesi, seisoo rinnallasi.

Ajattele todistustasi. "Ja apostolit todistivat suurella voimalla..." (Apt. 4:33). Miten se oli mahdollista? Koska Jumalan Henki oli tullut heidän päälleen ja he tunsivat Pyhän Hengen ihmeellisen todellisuuden. Heidän sanansa olivat täynnä tulta, koska Jumalan Pyhä Henki oli heidän kanssaan.

Kristus on aina läsnä oleva parakletokseni. Hän pitää minut turvassa Isän läsnäolossa, ja Pyhän Hengen välityksellä Hän tekee minut täällä tietoiseksi läsnäolostaan. Eikö tämä ole sinulle turvallisuutta tuova totuus? Pyhä Henki suojelee meitä tekemällä Herran Jeesuksen läsnäolon todelliseksi. Tietenkin tästä siunauksesta nauttimisella on tietyt ehdot, sillä Jeesus sanoi: "Jos to minua rakastatte, niin to pidätte minun käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää..." (Joh. 14:15,16). Jos to rakastatte minua, to pidätte minun käskyni, ja jos to sen teette, 1sä antaa teille toisen kumppanin. Yksi hämmästyttäviä asioita Uudessa testamentissa on, että kappaleissa, jotka näyttävät kertovan Pyhästä Hengestä, onkin keskeisenä teemana Herran Jeesuksen persoona. Tässä tapauksessa meille esitetään haaste, että jos haluamme olla tietoisia Pyhän Hengen läsnäolosta, ehtona on, että samastumme emotionaalisesti ja moraalisesti Herraan Jeesukseen. Hänen rakastamisensa ja tottelemisensa ovat ehtoina sille, että voi nauttia Pyhän Hengen kumppanuuden todellisuudesta.

Pyhä Henki opettajana

"Hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen sanonut" (Joh. 14:26). "Kun Hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen" (Joh. 16:13). Pyhä Henki jatkaa Herran Jeesuksen opetusvirkaa. Se on yhteisenä perustotuutena näissä kappaleissa. Ensimmäisessä kohdassa Hänen toimintansa liittyy totuuteen, joka jo on sanottu. Pyhän Hengen kumppanuus palauttaa heidän muistiinsa, minkä he olivat jo kuulleet. Jeesus oli ollut oppilaidensa kanssa Opettajana, eikä yksikään Hänen opetuksistaan menisi hukkaan, sillä Pyhä Henki jatkaisi opetustehtävää, palauttaisi mieliin kaiken, mitä Jeesus oli sanonut ja tekisi sen eläväksi heidän mielessään ja muistissaan.

Tässä meillä on siis Hänen opetustehtävänsä liittyneenä Jeesuksen menneisiin opetuksiin. Sitä tasapainottamassa meillä on ajatus tulevista opetuksista. Jeesus asetti tässä apostoleilleen vastakkain tilanteen "nyt" ja tilanteen "sitten". "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta to ette voi nyt sitä kantaa", mutta kun Henki tulee, silloin hän johdattaa teidät kaikkeen totuuteen (Joh 16:12,13). Tuolloin Jeesuksen tiedossa oli muitakin totuuksia, kuin ne, joita Hän opetti, mutta armeliaisuudessaan Hän ei paljastanut niitä seuraajilleen. Siksi Hän tässä ilmaisee ajatuksen, että Hänen opettajan tehtäväänsä jatkaisi Pyhä Henki, joka kertoisi heille asiat, joita Hän ei ollut nähnyt hyväksi paljastaa heille heidän silloisessa tilanteessaan. Niinpä meillä on ensinnäkin Pyhän Hengen Jeesuksen opetustyötä vahvistava toiminta ja toiseksi Pyhän Hengen Isästä Pojan kautta lähtevän opetuksen

123

välittäminen opetuslapsille. Totuuden alkuperä on Isä, totuuden välittäminen tapahtuu Pojan kautta, ja totuuden välittää perille Pyhä Henki (Joh. 16:13). Niinpä me näemme sen, miten Pyhä Henki liittyy totuuden välittämiseen kristityille.

"Se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään." Tämä teroittaa meille sitä, että Pyhä Henki ei opeta meille omiaan. Yhdelläkään kristityllä ei ole pohjaa sanoa: "Herra sanoi minulle niin!" Jos joku sanoo niin, on täysin oikeutettua ja aiheellistakin kysyä: "Mistä tiedät sen?" Perustan tämän pieneen sanaan "sillä" jakeen 13 keskellä: "Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään". Mistä tiedämme, että se mitä meillä on, on totuus? Kirjoituksista, jotka Hän on inspiroinut. Pyhä Henki ei tuo mukanaan omia opetuksiaan, vaan Hän on ikään kuin sanantuoja, joka tuo viestiä muualta. Ja tämän totuuden Jeesuksessa ja Isässä oleva alkuperä tekee totuuden arvovaltaiseksi seurakunnalle: "...minkä hän kuulee, sen hän puhuu". Hän ei ole totuuden alkuperä, vaan tuo totuuden muualta.

Hän jatkaa Jeesuksen ja Isän ilmoitusta: "Hän ottaa minun omastani ja julistaa teille" (jae 14). "Minun omastani" merkitsee jotakin todella valtavaa, sillä se sisältää "kaikki, mitä Isällä on". Kun Herra sanoi "hän ottaa minun omastani", Hän tarkoitti, että Hän omistaa kaiken, mitä Isä omistaa ja mikä on hänelle annettu seurakuntaa varten, ja Pyhä Henki tuo seurakunnalle kaiken sen Isältä ja Pojalta.

Meille kerrotaan, että Henki on opettajamme, jonka tehtävä on opettaa meidät tuntemaan Jeesuksen pelastustyö. Sitten seuraavat hiukan salaperäiset sanat: "...ja tulevaiset hän teille julistaa". Näitä sanoja ei ole kirjoitettu erikseen tyhjälle taululle, vaan ne esiintyvät tietyssä yhteydessä, joten me emme kysy, mitä ne tarkoittavat, vaan mitä ne tarkoittavat tässä asiayhteydessä. Jakeessa 12 Jeesus puhui tunnetusta totuudesta ja tuntemattomasta totuudesta sanoen, että Hänellä oli vielä paljon sanottavaa. Johtopäätös tästä on, että Hänellä oli vielä paljon muutakin sanottavaa. Hän oli sanonut paljon, ja lisää oli tulossa, mutta Hän pidättyi sanomasta sitä nyt, koska opetuslapset eivät olisi pystyneet sitä vielä siinä vaiheessa kantamaan.

Sana "kantaa" on epätavallinen käytettynä totuuden yhteydessä. Ikään kuin Herra olisi sanonut: "Jos minä kertoisin sen teille nyt, se olisi sama kuin ripustaisin suuren kiven kaulaanne: se vetäisi teidät maahan". Sanaa "kantaa" käytetään taakoista, joita täytyy kantaa; se on kuormitusta tarkoittava sana. Totuus, jonka Jeesus oppilailtaan pidätti, olisi silloin kuormittanut heitä ja kaatanut heidät maahan. Kun sitä sitten kuvataan totuutena, jonka Pyhä Henki tekisi heille selväksi, se tarkoittaa, että silloin he olisivat tilanteessa, jossa he pystyisivät sen kantamaan ilman että se tuntuisi liian raskaalta.

Mitä tämä tuleva totuus sitten tarkoittaa? Mikä oli se, joka olisi silloin ollut heille liian raskas kuorma kannettavaksi? Se oli tietenkin totuus rististä. Ilmoitus siitä, mitä Jeesukselle tapahtuisi. Ja sen ymmärtäminen, mitä tapahtumat merkitsivät, oli enemmän kuin he saattoivat kestää. Jos tutkimme Raamattua, niin huomaamme, että tähän hetkeen asti juuri tästä heille ei ollut annettu minkäänlaista vahvistavaa ilmoitusta. Tämä totuus sovituksesta oli enemmän kuin he silloisten kokemustensa varassa pystyivät kantamaan. Mutta kun Pyhä Henki tulisi, he saisivat ihmeellisen vahvistuksen siitä, minkä Jeesus armahtavaisuudessaan oli jättänyt sanomatta, ja silloin he pystyisivät sen myös kestämään.

Kun hän tulisi, kaikki nuo tulevat asiat olisivat jo toteutuneet. Jeesus olisi käynyt ristille; Hänet olisi haudattu; Hän olisi ylösnoussut; Hän olisi ollut seuraajiensa kanssa ja Hänet olisi otettu taivaaseen Isän oikealle puolelle. Hänen korotuksessaan he olisivat ottaneet vastaan sen, mikä heidän ylleen oli vuodatettu niin, että nyt he saattoivat sen kaiken kantaa. Pyhä Henki avasi heidän silmänsä näkemään sen, minkä eteen Jeesus oli vetänyt verhon, ja teki heille tiettäväksi Jeesuksen pelastavan työn ristillä.

Mielestäni näissä tutkimissamme Jeesuksen opetuksia sisältävissä luvuissa on suurena vaikeutena erottaa, mikä olisi ymmärrettävä suoraan Hänen seurassaan oleville miehille puhutuksi, ja minkä taas voisimme ymmärtää soveltuvan suoraan meille. Mitä tulee Pyhän Hengen opetustehtävään, ne kaksi tekstiosuutta, joissa Hänestä puhutaan opettajana, ankkuroituvat välittömään asiayhteyteen. Siksi totuus, jota ne julistavat ja lupaukset, joita ne kätkevät sisälleen, voivat tulla meidän omaisuudeksemme vain epäsuoralla tavalla, eivät suoraan. Katso vaikkapa Pyhän Hengen opetustehtävään liittyvää kohtaa, jossa Jeesus sanoo Pyhän Hengen muistuttavan opetuslapsia kaikesta, mitä hän on puhunut (Joh. 14:26). Tämä lupaus kuuluu sille määrätylle ihmisryhmälle, joka oli kulkenut Jeesuksen seurassa, keskustellut Hänen kanssaan ja kuunnellut Häntä. Lupaus oli suoraan ja erityisesti heille, niin että ne, jotka olivat kuulleet Hänen opetuksiaan, pystyisivät myöhemmin palauttamaan ne

124

mieleensä. Se oli yhdelle ihmisryhmälle annettu lupaus. Mikäli tä11ä lupauksella on meille joitain merkitystä, se merkitys voidaan johtaa vain epäsuorasti, ei suoraan.

Samoin luvussa 16 Hän puhui jälleen erityisesti määrätylle ihmisryhmälle, joka pystyi kokemaan puheen sisältämän "nyt" ja "sitten" tilanteen. Hän ei kertoisi heille "nyt", koska heillä ei ollut edellytyksiä ottaa sitä vastaan, mutta pian Pyhä Henki tulisi, ja "sitten" he voisivat sen kantaa. Tämä opetus kuuluu siis kaukaiseen historialliseen asiayhteyteen, tapahtumasarjaan, joka rakensi sillan Jeesuksen sanojen ja Pyhän Hengen vuodatuksen välille. Tässä on jälleen jotakin, joka kuului tuolle ihmisryhmälle, ja meille vain epäsuorasti.

Miten voimme sanoa, että meidän täytyy luottaa Pyhään Henkeen Jumalan totuuksien opettajana? Selvästikään Hänen tehtävänsä ei ole paljastaa meille Jeesuksen pelastustyön merkitystä sillä tuoreella ja alkuperäisellä tavalla, jolla Hän opetti niitä, jotka eivät aikaisemmin olisi pystyneet sitä kantamaan. Lupaus Pyhästä Hengestä opettajana kohdistuu meihin epäsuorasti, kun sitä verrataan tapaan, jolla Henki toimi ensimmäisten opetuslasten elämässä, kun Hän paljasti heille tuoreen avoimesti koko totuuden sovituksesta ja - kuten varmasti uskomme - innoitti heitä kirjoittamaan opetuksensa ylös. Niinpä Hän meidän tapauksessamme toteuttaa opetustehtäväänsä kirjoitetun Jumalan sanan välityksellä. Apostolit tallensivat Uuden testamentin kirjoituksissa sen, mikä heidän mieleensä palautui Jeesuksen opetuksista. Ja mikä vielä enemmän, Pyhä Henki opetti heitä täydentämään totuuden liittämällä siihen sen, minkä Jeesus oli jättänyt sanomatta. Meille Pyhän Hengen opetuksen saaminen merkitsee tutustumista Pyhään kirjaan. Haluan sanoa vielä sen, mikä on jo sanottu lukuisia kertoja, mutta mikä kaipaa jatkuvasti tulla uudelleen vahvistetuksi, että ihmisen, joka kaipaa e1ää jatkuvasti yhteydessä Jumalaan, tulee oppia tutkimaan Jumalan pyhän kirjan sivuja, ja että Pyhällä Hengellä ei ole sinulle mitään näiden Raamatun 66 kirjan ulkopuolelta löytyvää ilmoitusta. Jumalan Henki haluaa olla tekemisissä kanssasi, mutta Hän on kanssasi tekemisissä vain Sanan välityksellä. Siunattu yhteys Pyhään Henkeen saavutetaan siellä, missä Raamattu avataan ja missä ihmisen sisin kuuntelee Jumalan sanaa. Kun tämä toteutuu, se alkaa raivata tietään koko seurakuntaan, koska on vain yksi asia, jonka seurakunnassa täytyy saada vallita yhä enenevässä määrin, ja se on, että Jumalan sanan täytyy olla kaiken yläpuolella. Jumalan sanan täytyy määrätä niin toimintaa kuin asenteistakin. Elävän Jumalan sanan täytyy olla se, joka meitä opastaa; Jumalan sanan pitää tulla ennen meidän tuntemuksiamme ja mielipiteitämme.

Pyhä Henki johdattajana

Eräs sanonta kuuluu osuvasti: "Kaikki tulee Isältä Pojan kautta Pyhän Hengen välityksellä". Toisin sanoen Pyhä Henki on jumaluuden ajatusten toimeenpanija. Hän on välittäjä, jonka kautta me pääsemme Jumalan rakkaudesta ja voimasta osalliseksi, ja meidän kauttamme myös maailma. Juuri Jumalan Henki antaa syyllisyyden tunnon. "Mutta kun Puolustaja tulee... niin hän on todistava minusta. Ja to myös todistatte... " (Joh. 15:26,27). "Kun hän tulee, niin hän näyttää todeksi maailmalle synnin ja vanhurskauden ja tuomion" (16:8). Huomaamme, että kappaleen 15 loppua yhdistää lukuun 16 yhteinen teema, todistus. Jeesus sanoo, että Pyhä Henki tulee tuodakseen Jeesuksen Kristuksen kolmiosaisen ilmoituksen. "Synnin, koska he eivät usko minuun". Tämä on ilmoitus Jeesuksesta henkilökohtaisen synninteon kohteena, sen synnin, että ei omaksu Jeesusta oman uskonsa kohteeksi. Tätä juuri on synti - olla uskomatta Jeesukseen. "Vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä to enää minua näe". Ihmisen on uskottava Jeesukseen pelastustyön loppuunsuorittajana.

"Ja apostolit todistivat suurella voimalla" (ks. Apt. 4:33). Vain Pyhä Henki synnyttää hädän kadotetuista ihmisistä. Kun ryhdyt palveluyhteyteen Hänen kanssaan, tiedät. että liityt tämän rakkauden, armon ja voiman Hengen seuraan, ja kaikkivoittava armo on kanssasi.

Meidän tulisi ymmärtää, miten hieno asia on, että emme näe Jeesusta nyt. Se tosiasia, että Hän on mennyt Isän luo, emmekä me näe häntä, merkitsee, että Isä on hyväksynyt hänet vierelleen. Hän meni Isänsä luo ilmoittaakseen saattaneensa pelastustyönsä päätökseen, ja Hänen ilmoituksensa hyväksyttiin Isän valtaistuimen edessä. Hän ei tullut takaisin taivaasta karkotettuna; Hänet on asetettu Isän oikealle puolelle, koska Hän on vanhurskas, Jumalan edessä hyväksytty syntisten täysivaltaiseksi pelastajaksi. Henki tulee kertomaan tästä totuudesta. Hän on tullut myös kertomaan sen, että Jeesus on iankaikkisen kohtalomme määrääjä: "tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu." (Joh. 16:11) Hän kertoo Golgatan ristiinnaulitsemisesta hetkenä, jolloin nämä kaksi ruhtinasta

125

kohtasivat toisensa yhdessä ainoassa taistelussa, jonka Elämän Ruhtinas voitti. Siitä seuraa, että risti on iankaikkisen kohtalon vedenjakaja. Ihminen on alamainen joko Jeesukselle tai tämän maailman ruhtinaalle.

Vaikka Pyhä Henki tuli jo Vanhan testamentin uskovien päälle, Hän ei tullut henkilökohtaisella tavalla ennen kuin Kristus oli noussut taivaaseen (ks. Joh. 16:7). Monet kohdat todistavat Hänen persoonallisuutensa puolesta - tärkeä asia, jonka usein kadottavat näkyvistään ne, jotka jatkuvasti puhuvat Hänestä voimavaikutuksena. "Pyhä Henki sanoi: `Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus...'." (Apt. 13:2). "Jakaen...niin kuin Hän tahtoo" (1. Kor. 12:11). Pyhä Henki ohjasi Paavalin ja hänen seuralaistensa työtä (ks. Apt. 16:6,7), ja Herra Jeesus ajoi ulos riivaajia Jumalan Hengen voimalla (ks. Matt. 12:28).

Uskon, että on olemassa Pyhän Hengen kehittämiä kykyjä ja mahdollisuuksia, joita olisi täysin mahdotonta kehittää ilman Hänen kumppanuuttaan, opetustaan ja johtoaan. Jos vain luovutat itsesi Pyhän Hengen ohjauksen, arvovallan ja armon alle, Hän varmasti johdattaa sinua. Hän on sinun sydämessäsi. Hän antaa sinulle rakkautta vaikeasti rakastettavia ihmisiä kohtaan, Hän asuu tahdossasi. Tulet huomaamaan, että vahvistut siinä, missä aiemmin olit jatkuvasti heikkotahtoinen ja horjuva kiusausten ja ahdistusten hetkellä. Huomaat kykeneväsi vastustamaan asioita, jotka aikaisemmin kaatoivat sinut maahan. Huomaat, että pystyt kulkemaan eteenpäin vaikeuksien ohi Pyhän Hengen voiman avulla, että Jumala antaa sinun sisällisen ihmisesi "puolesta voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta" (Ef. 3:16).

Henki tulee tekemään evankeliumia tunnetuksi kristittyjen elävän todistuksen kautta maailmanlaajuisesti, ja tässä toiminnassa Hän on seurakunnan johtaja, sillä Jeesus sanoi: "Ja to myös todistatte..." (Joh. 15:27). Koska Pyhä Henki tulee todistaen, myös seurakunnan on edettävä todistaen. Huomaa luvussa 16 jakeiden 7 ja 8 välinen yhteys: "...minä hänet teille lähetän. Ja kun hän tulee..." Kun hän tulee mihin? Ja miksi "teille"? Siksi, koska Pyhän Hengen läsnäolo seurakunnassa merkitsee, että Pyhän Hengen ääni kuuluu todistavan seurakunnan välityksellä maailmaan, ja tällä tavalla synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta vakuuttava työ kulkee eteenpäin. On kysymyksessä rinnakkainen työ: Hän todistaa, ja me todistamme (Joh. 15:26,27). Pyhä Henki tulee seurakuntaan, jotta Herran Jeesuksen sanoma voisi kulkea seurakunnan julistuksen välityksellä eteenpäin. Meillä on tämä yhteinen tavoite!

Olen huomannut, että vaikka miehen ja naisen seurustelu kirjeitse onkin juuri ja juuri mahdollista. naimisissa olo kirjeitse on täysin mahdotonta. Täytyy viettää aikaa yhdessä, laatia yhteisiä tavoitteita ja kasvaa yhdessä. Miten Pyhä Henki estää meitä luopumasta uskosta? Jos hyväksymme Hänet johdattajaksemme, jos samastumme Hänen tavoitteisiinsa toimien yhdessä Hänen kanssaan, me ikään kuin solmimme avioliiton Hänen kanssaan, ja Hänen läsnäolostaan tulee todellisuutta, kun yhdessä todistamme maailmalle Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.

"Kulkeeko kaksi yhdessä, elleivät ole keskenään sopineet?" (Aam. 3:3). Jos haluat tuntea yhteyden Pyhään Henkeen, teidän välillänne tulee vallita täydellinen avoimuus. Tulee vallita täydellinen yksimielisyys, ei vikurointia Hänen tahtoaan vastaan. On oltava ehdoton rohkeus kulkea eteenpäin Hänen osoittamaansa tietä. On oltava täysin valmis, valmis olemaan, mitä Hän tahtoo, valmis tekemään, mitä Hän tahtoo. Huomaat, mitä se merkitsee. Se merkitsee sitä, että tutkit itseäsi, kun Jumalan Hengen instrumentti tekee sinussa työtään. Annat jäsenesi vanhurskauden palvelukseen Pyhän Hengen voimassa, armossa ja siunauksessa. Itse Pyhä Henki Jumala ottaa sinut yhteyteensä ja Hän johdattaa ja siunaa sinua, kun olet valmis hyväksymään Hänen ohjauksensa.

Sitoutumisen Pyhään Henkeen ja Hänen suvereeniin johdatukseensa on oltava samanlainen, yhtä varma ja luja, kuin oli sitoutumisemme Herraan Jeesukseen, kun pelastuimme. Hengen työssä meissä ja meidän kauttamme on monta puolta. Ne kaikki ovat tärkeitä. Useimmat niistä kuitenkin liittyvät siihen yhteen, kattavaan tavoitteeseen, johon kuuluu sisäisen minämme muuttuminen kohti Kristuksen kaltaisuuden hengellistä todellisuutta, joka on aina ollut Jumalan ihmiselle laatima suunnitelma. "Katsokaa, minkä kaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin... Eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisekseen, kun hän ilmestyy..." (1. Joh. 3:1,2).

On syytä pitää mielessä tietyt asiat, joita Raamattu sanoo puhuessaan asenteistamme. Henkeä älkää sammuttako". "Älkää vastustako Henkeä." "Älkää valehdelko Pyhälle Hengelle. Mitä Ananias ja Safiira tekivät? He sanoivat antaneensa kaikkensa, mikä ei ollut totta. Jumalan tuomio ei langennut

126

siksi, että he pidättivät myymänsä omaisuuden hinnasta osan itsellään. Tuomio tuli siksi, että se teeskentelivät antaneensa kaiken, vaikka eivät olleet niin tehneet (ks. Apt. 5:1-11).

Herra vakuuttaa meille Isän ja Pojan olevan takeena siitä, että Pyhän Hengen läsnäolon ehdoton todellisuus suojelee meidän uskoamme luopumukselta, ja meidän rakkautemme ja kuuliaisuutemme tekevät Hänen läsnäolonsa tajuamisen todelliseksi. Hän on sinussa, sinun vierelläsi, sinun kanssasi. Meidän velvollisuutemme on "vaeltaa Hengessä" (Gal. 5:16). Me vahvistumme armossa, koska Hän on kumppanimme, opettajamme ja johdattajamme. Tätä on Pyhän Hengen lohdutus!

Entäpä armolahjat?

Ennemmin tai myöhemmin kaikki nuoret uskovat törmäävät kysymykseen armolahjoista. Asia saattaa nousta esiin siksi, että joku kehottaa heitä "käyttämään lahjaansa" tai yksinkertaisesti vain siksi, että joku mainitsee puhujasta, jolla on sellainen ja sellainen "lahja". Ikävä kyllä tämä aihe on melko hämmentävä monille uskoville nuorille - ehkä sinullekin. Yksi asia on varma: tällä aiheella on sinulle hyvin vähän annettavaa ennen kuin olet valmis kysymään itseltäsi: "Mitä tämä merkitsee minulle? Onko minulla jokin lahja? Mitä minun pitäisi tehdä pannakseni lahjani käyttöön?"

Meidän jokaisen on heti alusta lähtien oltava selvillä siitä, että meillä on ainakin yksi lahja. Monet eivät ymmärrä sitä, mutta Herran taivaaseen astumisen yksi tärkeä seuraus on ollut, että Hän on antanut lahjoja seurakuntansa jäsenille. Voit tarkistaa asian itse lukemalla Ef. 4:7-13. On syytä panna merkille, että kun apostoli Paavali kirjoitti hengellisistä lahjoista, hän aina tarkkaan painotti sitä, että niitä on annettu kaikille uskoville. Huomaa, miten Paavali puhuu jokaisesta, "itsekustakin" kristitystä seuraavissa kohdissa: Room. 12:3; 1. Kor. 12:11; Ef. 4:7. Kaikissa näissä jakeissa hän sanoo, että jokaisella meistä on jokin hengellinen lahja. Samaa sanoi Pietari kirjoittaessaan aiheesta kirjeessään: "Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut..." (1. Piet. 4:10).

Vertauksissaan leivisköistä myös Herra Jeesus mainitsi saman asian puhuessaan "kustakin" palvelijasta (ks. Matt. 25:15; Luuk. 19:15). Älköön yksikään kristitty koskaan sanoko: "Minulla ei ole mitään lahjaa"!

Eikä meidän pidä myöskään epäillä, etteikö meillä olisi ollut kykyä käyttää sitä lahjaa, jonka Jumala on meille antanut. Jeesus sanoi, että "Ieiviskät' annettiin jokaiselle palvelijalle "hänen kykynsä mukaan" (Matt. 25:15). Pyhä Henki, joka jakaa armolahjat, antaa voiman niiden käyttämiseen (ks. 1. Kor. 12:11). Henki asuu jokaisen uskovan sisimmässä, ja siksi jokaisella on kyky hyödyntää omistamaansa lahjaa.

Raamattu sanoo, että hengellisten lahjojen käytön pääasiallinen tarkoitus on seurakunnan hyöty. joko paikallisella tai laajemmalla tasolla (ks. 1. Kor. 14:12; Ef. 4:12). On erittäin tärkeää ymmärtää tämä. Sillä paikallisseurakunta on se paikka, jossa lahjasi voi parhaiten kehittyä, ja paikallisseurakunta on se, joka kärsii, jos et käytä lahjaasi. Paavalin kuva ihmisruumiista sanoo asiasta kaiken oleellisen. Sinun kannattaa lukea hänen kuvauksensa 1. Kor. 12:12-27. Ruumiin jokainen jäsen täyttää tehtävänsä kokonaisuuden hyväksi ja hyödyksi. Samoin sinun lahjasi on välttämätön sen seurakunnan hyvinvoinnille ja tasapainoiselle kehitykselle, johon kuulut

Saatat kysyä: "Mutta kuinka minä voin tietää, mikä on minun lahjani?" Olen oppinut kokemuksesta, että Jumalan antama lahja paljastuu, kun uskova ottaa osaa monenlaiseen kristilliseen toimintaan. Yksinkertaisempia tapoja päästä selville, onko sinulla lahja johonkin työhön, on ottaa siihen jollakin tavalla osaa.

Henkilökohtaisesti olen suuressa kiitollisuudenvelassa vanhemmille kristityille, jotka rohkaisivat minua ja tyrkkäsivät hiukan eteenpäin tarjoamalla minulle uusia toimintamahdollisuuksia Herran työssä. Hyvin usein juuri toisten kristittyjen osoittama luottamus ja se, että he havaitsevat nuoren kristityn hengellisen lahjan, auttavat tätä pääsemään selvyyteen asiassa. Mitään ei tule ikinä tapahtumaan, jos vain pysyt sivustakatsojana ja kieltäydyt panemasta itseäsi likoon.

Sinun ei tarvitse tuupata itseäsi väkisin eteenpäin tai kuuluttaa toisille, mikä hengellinen lahja sinulia mielestäsi on. Herra avaa sinulle sen palvelualueen, johon parhaiten sovellut. Siihen saattaa kyllä kulua jonkin verran aikaa. Mutta äIä ajaudu epätoivoon - ei yksikään hengellinen lahja ole koskaan kunnolla kehittynyt yhdessä päivässä. Jumalan kouluun kuuluu tavallisesti vuosien harjaantuminen ennen kuin kristittyjen lahja on saavuttanut riittävän kypsyyden.

127

Ei ole kysymys siitä, että sinulla pitäisi olla kova hinku tulla evankelistaksi tai suureksi Raamatun opettajaksi, vaikka hengellinen kunnianhimo onkin ihan hyvä asia. Jos Herra on antanut sinulle lahjan näihin tehtäviin, pääset asiasta kyllä vähitellen selvyyteen. Kypsät kristityt tulevat nopeasti tunnistamaan lahjasi ja rohkaisemaan sinua Herralle tekemässäsi työssä.

ÄIä koskaan nyrpistä nokkaasi millekään Herran työlle. Hänen jokainen työtehtävänsä, miten vaatimaton se onkin, on suuri etuoikeus. Yksi suurimpia virheitä, joita voimme tehdä, on se, että vaadimme jääräpäisesti saada tehdä sellaista, mihin meitä ei ole varustettu.

Kun luet Paavalin luetteloita hengellisistä lahjoista (ks. Room. 12:6-8; 1. Kor. 12:29; Ef. 4:11) tunnet kenties, että niissä ei mainita yhtäkään sellaista lahjaa, jotka voisit liittää itseesi. Jos näin on, sinun tulisi pitää mielessäsi kaksi asiaa:

a) Ensinnäkin monet luetelluista lahjoista rajoittuvat seurakuntien perustamiseen apostolisena aikana. Ne olivat siis luonteeltaan väliaikaisia. Sellaisia ovat apostolin (apostoleilla tarkoitetaan henkilöitä, jotka olivat nähneet Jeesuksen omin silmin, ks. Apt. 1:22 26; 1. Kor. 9:6) ja profeetan (profeetalla tarkoitetaan tässä yhteydessä henkilöä, joka lisäsi jotakin Raamatun kaanoniin, ks. Ef. 2:20) lahjat.
b) Toisaalta luettelot eivät ole tyhjentäviä. On olemassa niin valtava määrä tyydytettäviä tarpeita, että luettelot pikemmin havainnollistavat lahjojen monimuotoisuutta kuin esittelevät ne yksityiskohtaisesti. Jos vilpittömästi etsit Herran tahtoa elämässäsi, Hän vahvistaa sinulle sen lahjan, joka sinulle on uskottu, ja myös osoittaa tavan, jolla sitä tulisi käyttää.

Se, että et tunnista, kehitä ja käytä lahjaasi, riistää hengellisestä elämästäsi mielekkyyden. Se merkitsee myös, että Herran sinulle tarkoittama paikka seurakunnassa jää täyttämättä. Epäilemättä Jumalan työ kärsii nykyään hyvin paljon, koska niin harvat tukevat sitä kypsillä hengellisillä lahjoilla. Monet Herran omista jäävät kristillisessä kokemuksessaan lapsuuteen. ÄIä anna sen tapahtua itsellesi! Meillä kaikilla on velvollisuus kantaa yhteistä taakkaa ja antaa se panos, minkä voimme. Voimme tehdä sen tuloksellisesti vain käyttämällä Jumalan meille antamia lahjoja.

Voit olla varma siitä, että saamme runsaan palkkion lahjojen uskollisesta käytöstä. Kristityn suurena toivona tulisi aina olla, että kerran kuulee Herran sanat: "Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija" (Matt. 25:21,23; Luuk. 19:17). Tällaisen siunatun palkkion voimme saada vain omistautumalla ehyesti Hänen palvelukseensa.

128

edellinen luku - alkuun - seuraava luku

4. Vahvistu armosta!(2. Tim. 2:1)

Osa 1 - Kuinka Raamattua tulisi tutkia?

Osa 2 - Rukouksen ja ylistyksen voima

Osa 3 - Parantaminen ja paraneminen

Osa 4 - Pyhän Hengen lohdutus

4. Vahvistu armosta!
(2. Tim. 2:1)